Susikoira ROI

ROI, susi vai koira?

Olin alkuviikon Amsterdamissa BOBCATSSSissa joka on informaatiotutkimuksen opiskelijoiden itse itselleen nyt 20. kertaa järjestämä semma. Keskiviikkona Frank Huysmans Hollannin Sectorinstituut Openbare Bibliothekenista  puhui yleisten kirjastojen merkityksen mittaamisesta ja arvioinnista. Kun hän puhui British Libraryn käyttämästä, ja sangen tunnetusta tutkimuksesta ja arviointimenetelmästä (hyi PDF), yleisössä ollut unkarilainen kollega kertoi mielenkiintoisen, ja hyvin opettavan anekdootin omasta kokemuksestaan.

Kuten ehkä tiedätte, British Libraryn käyttämässä menetelmässä he kysyivät juuri ulos lähteviltä asiakkailta, että kuinka arvokkaaksi he kokivat sen kertaisen kirjastokäyntinsä. Kun tätä koettua arvoa verrattiin BL:n operointikustannuksiin, tutkimuksen mukaan BL tuotti noin 4.4 puntaa jokaista toimintaan investoitua puntaa kohti.

Unkarilainen tyyppi sanoi, että he olivat käyttäneet samaa menetelmää arvioidakseen kirjastoautojen tuottamaa koettua arvoa. Noh, homma perustuu koetun arvon mittaamiseen (rahan ideahan on olla arvon yleinen mittari), ja vauraimmilla alueilla ihmiset kokivat kirjastoautossa piipahtamisen hyvinkin arvokkaaksi; muksut saavat luettavaa, ei tarvitse matkustaa kauas kirjastoon, käynti on hauskaa tekemistä ja niin edelleen. Tällä mittausmenetelmällä mitattuna tämä kirjastopalvelu tuotti paljonkin arvoa näillä alueilla. Eli hyvä ROI. Sensijaan köyhemmillä alueilla ihmiset eivät kokoneet kirjastokäyntiä yhtä arvokkaaksi eivätkä halunneet maksaa palvelusta; mikäli kirjastoautopalvelua ei olisi, he käyttäisivät aikansa johonkin muuhun. Näillä alueilla kirjaston ROI oli erittäin huono.

Eli pidetään se kieli keskellä suuta kun mittaillaan juttuja, etenkin jos haluttu tulos ja/tai johtopäätös on päätetty etukäteen muilla perustein kuin ROI:lle tyypillisin taloudellisin perustein (esim. “meidän mielestä on kivaa ja tärkeää antaa köyhille enemmän, mutta ei niin paljoa keskiluokkaisille tai rikkaille”). ROIsta puhutaan paljon ja se on hyvä arviointimenetelmä, mutta on hyvä tietää mitä halutaan; jos sitoudutaan esim. tulonsiirtoon, kannattanee sanoa ääneen että siedämme huonoakin ROIta, tai matala ROI voi olla jopa tavoite (eli korostamme palveluja niille, jotka eivät koe niitä arvokkaiksi, siis juuri toisin päin kuin kysyntä-tarjonta -periaatteessa).

Makupaloja Molesworth Instituutin sanastosta

Norman D Stevens: Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Alla muutamia valitsemiani maistiaista aiemmin mainitsemastani Norman D. Stevensin kokoelman “Archives of Library Research from The Molesworth Institute” (1985, ISBN 0-86656-466-7) ohessa olevasta sanastosta:

• Administration: The term commonly applied to a small body of tyrants, usually male, who were assigned, but seldom adequately exercised, responsibility for the control and direction of libraries in the late twentieth century. […]
• Audiovisual services: A manifestation of the antiquated practice of distinguishing oral and visual forms of information from written forms based on those characteristics, and of organizing library services around those distinctions. Analogous to the equally antiquated library practice of distinguishing printed material on the basis of format (e.g., monograph/serial). […]
• Cataloging: An obsolete term for both a set of especially arcane procedures and a functional unit that dominated library practise in the twentieth century. The procedures, which were taught in hightly specialized courses in library schools and which governed by incomprehensible rules adopted by library associations, involved the most complex techniques imaginable for providing the individual library what if felt were the necessary bibliographic recoded needed to differentiate items in its collections. The quality of local cataloging was often a source of pride so that, despite the advent of shared systems such as OCLC in the last half of the twentieth century, cataloging procedures tended to continue to have a local flavor for a number of years thereafter. The functional unit known as the Cataloging Department was most often located in a remot part of the library building isolated from other staff and users. That unit, which was generally the largest single body of library staff, spent large amounts of time providing exact and precise bibliographic records that were difficult to interpret and of limited use. […]
• Cooperation: A term, which many variants, used to describe a range of library activities in the nineteeth and twentieth century allegedly designed to enable libraries to work with each other in the sharing of resources to provide better service to all users but which, in effect, were a means whereby individual libraries sought to provide the best service to their own users with the least direct expenditure of funds while making the maximum use, at the least cost, of the resources and services of other libraries.
• Cross-reference: The technique, once widely used in library and information systems, of confusing users by providing multiple alternative forms of reference to a term, linked to the obscure term actually used in the system, rather than the direct use of the term normally used […]
• Information explosion: The dramatic term adopted by many twentieth century librarians and information scientist to describe the normal expansion of information which they were unprepared and unable to deal with because of their own limitations and those of their primitive information systems.

Teosesittely: Molesworth Instituutin kirjastotutkimukselliset arkistot

Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Sain Cycling for librariesiin osallistuneelta Molesworth Instituten tuoreelta johtajalta Katie Herzogilta instituutin julkaiseman, Norman D. Stevensin laatiman artikkelikokoelman Archives of Library Research from The Molesworth Institute (1985, ISBN 0-86656-466-7). Teos on liite Technical Services Quarterlyn kolmanteen vuosikertaan vuodelta 1985.

Kokoelma koostuu 17 artikkelista sekä suppeasta alan sanastosta. Mukana on lukuisia tutkimusraportteja, Molesworth -instituutin toiminnan kuvausta sekä akateemisia tekstejä kirjastojen tilasta, kirjastopalveluista sekä muista aiheista. Mukana ovat kirjastoalan tutkimuksen klassikoiden joukkoon lukeutuvat artikkelit “A Cost Analysis Of a Cost Analysis”, “Umbrella Disappearance, Exchange, and Loss Rates in American Academic Libraries”, “Computer Analysis of Library Postcards” sekä “An Observation on Shelving Practices”.

Suosittelen tätä tarkkasanaista, havainnollista ja hyvin hyödyllistä Archives of Library Research from The Molesworth Institute -teosta jokaiselle kirjastoalalla olevalle ihmiselle. On sääli, ettei teosta pidetä maamme merkittävissä yliopistollisissa laitoksissa (Tampere, Oulu, Åbo) sekä muissa laitoksissa sen ansaitsemassa asemassa ja peruskirjallisuutena, vaan opiskelijoilla luetutetaan surkeampaa kirjallisuutta.

Molesworth -instituutin edustama disjunktiivinen tutkimusperinne hylkää jo monesti toimimattomaksi todetut yritykset käsitellä kirjastoja rationalistisesti, ja sen sijaan lähestyy tutkimuskohdettaan holistisesti. Instituutin oma historia johtaa 1950-luvulle, Rutgersin yliopistossa kirjastotiedettä opiskelleeseen Francis A. T. Johnsiin sekä instituutin ensimmäiseen, vuonna 1963 ALA Bulletinissa julkaistuun tekstiin joka saatesanojen jälkeen avaa tämän Archives of Library Research from The Molesworth Institute -kokoelman. Instituutin johto oli pitkään Norman D. Stevensillä. Vastikään instituutin johto siirtyi siis Katie Herzogille, johon minuun on ollut ilo tutustua. Toivotan Ms. Herzogin uudessa roolissaan avosylin tervetulleeksi kirjastoalaamme lähellä olevaan akadeemian piiriin, ja toivotan menestystä Ms. Herzogille sekä Molesworth instituutille, sekä yleisemmin sen edustamalle disjunktiiviselle kirjastotutkimukselle.

Wikipedia tekee systemaattista outreachia asiantuntijoiden suuntaan

Wikimedia Expert Barriers

Wikipedia jatkaa ongelmalähtöistä outreachiaan. Wikimedia Research Committee on käynnistänyt Expert barriers -tutkimuksen, jolla etsitään kipukohtia miksi (ammattilaiset) asiantuntijat eivät systemaattisesti osallistu Wikipedian rakentamiseen. Siis Wikipedian ei-tuottaja -tutkimus. Tässä tutkimuksen blurbi:

Wikipedia is now widely regarded as a mature project and is consulted by a large fraction of internet users, including academics and other experts. However, many of them are still reluctant to contribute to it. The aim of this survey is to understand why scientists, academics and other experts do (or do not) contribute to an open collaborative project such as Wikipedia, and whether individual motivation aligns with shared perceptions of Wikipedia within expert communities. We hope this may help us identify ways around barriers to expert participation.

[…]

Kiitos Wikimedia ja yleisemmin yhteiskunta sitkeästä ja päämäärätietoisesta yrittämisestä saada meidät mukaan digitaalisen tietoyhteiskunnan episteemisiin prosesseihin vaikka NIH. Sori että me ollaan tällaisia.

Wikimedia Expert Barriers -kysely

Käydääs kaikki vastaamassa, okei?

(via Tapani Sainio via Liam Wyatt (aka. Witty Lama))

Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

• copy+paste
• uuden tekstin syöttö vanhan sisään
• etsi+korvaa
• hakutoiminnot
• kappaleiden poistaminen
• tekstin värjääminen omaa muistia varten
• erityiset kommentointitoiminnot
• tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
• automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
• layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään “ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla “minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (“käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että “digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä “pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin “televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan “realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

• Kallio, Kirsi Pauliina, Frans Mäyrä, and Kirsikka Kaipainen. “Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 1-15. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-01.pdf.
• Multisilta, Jari. “Web 2.0–Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset.” In Käyttäjäyhteisöt ja tuotekonseptit, 265-277. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 11. Pori: Turun yliopisto, 2007. http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/tutkimus_ja_jatko-opiskelu/julkaisut/kayttajayhteisot_ja_tuotekonseptit.pdf.
• Paavilainen, Janne, Hannu Korhonen, and Hannamari Saarenpää. “Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 67-81. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-06.pdf.
• Saarikoski, Petri, and Jaakko Suominen. “Pelinautintoja, ohjelmointiharrastusta ja liiketoimintaa–Tietokoneharrastuksen ja peliteollisuuden suhde Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 16-33. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-02.pdf.
• Suominen, Jaakko, Petri Saarikoski, Riikka Turtiainen, and Sari Östman. Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria. Gaudeamus, 2009.
• Turtiainen, Riikka. “Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 124-129. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/09/ptvk2009-12.pdf.

Analyysi Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien ajallisesta kattavuudesta

Kirjasto on kertomus. Nimenomaiseen kertomukseen sisältyy väite, että kirjasto tuo esille kirjallisuuden (ym. julkaisujen) niin kutsuttua pitkää häntää. Siis pitämällä käytössä ja nostamalla esiin aineistoa, johon ei yksittäisinä julkaisuna kohdistu suurtakaan mielenkiintoa, mutta joka on määrällisesti laajaa.

Viime viikolla tuli mieleen, että Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien tonkiminen toisi tähän ehkä jotain valoa. Aihepaketit ovat sikäli mielenkiintoinen tutkimuskohde, että niiden laatimista ei ole keskitetysti juuri ohjattu; päin vastoin laatijoilla on vapaat kädet vinkata haluamaansa aineistoa, ja koko henkilökunta on pakettien kokoamiseen tervetullut. Näin voitaisi ajatella, että aihepaketit heijastavat kirjastoammattilaisten omaa näkemystä tällaisesta vinkkaamisesta ja aineiston esiin tuonnista, eikä organisaation näkemystä.

Koodasin ihmeellisillä bash-taidoillani pari loitsua, jotka käyvät hakemassa aihepakettien web-sivut kaupunginkirjaston julkaisujärjestelmässä asustavasta aihepakettiarkistosta, tonkivat niistä linkit pääkaupunkiseudun näyttöluetteloon HelMetiin ja käy vielä poimimassa sieltä ns. xrecord-tiedostot, jotka ovat XML-muotoisia MARC 21 -tietueita. Sieltä löytyy kenttä 260‡c, eli Julkaisu-, jakelu- jne. aika. Työkalusettinä minulla on perinteinen unix-varustus tyyliin sed, wget ja libxml:ään nojaava xpath. Logiikka on toteutettu bashillä. Oikeasti minun pitäisi opetella Perl-ohjelmointia juuri tällaista toimintaa varten.

Toivoin tällä tutkimuksella osoittavani, että toisin kuin yleensä tykätään toisella, kirjastolaiset oikeasti nostaisivat näissä paketeissa esille lähinnä uutta materiaalia. Ajattelin etukäteen, että ehkä 80% kohdistuisi viiden edellisen vuoden aikana julkaistuun aineistoon. Valitettavasti (tai siis onneksi) jouduin pettymään, sillä läpikäymäni aihepaketit todellakin nostivat esiin suuren määrän vanhempaa aineistoa!!

Kävin läpi vain vuosien 2010 ja 2009 aihepaketit. Tältä vuodelta on 16 aihepakettia, viime vuodelta 43. Tekemäni työkalu löysi näistä suoria viitteitä teoksiin 186 ja 747 kappaletta.

Alla tulos:

Vaikka painoa kertyykin huomattavasti viiden edellisen vuoden julkaistulle aineistolle vuonna 2009, ei käyrä ole ollenkaan niin jyrkkä kuin olin kuvitellut. Paljonkos se kirjan keskimääräinen aika kirjakaupan hyllyllä onkaan? Jotain 6 kuukautta tai jotain?

X-akselin otsikot ovat tässä aika pientä tihrua, mutta akselilla on sata vuotta julkaisuja vuodesta 1910 alkaen. Suurempi, paremmin luettava versio kuvasta löytyy Flickristä. Nyt nappaamani datat sekä työkalun saa minulta jos haluaa. Tai voin jatkaa työtä jos se jotakuta kovasti kiinnostaa ja siitä olisi kirjastoaatteen ja maailman hyvyyden kannalta iloa.

Mistään käyttämistäni työkaluista ei kiitos kuulu järjestelmätoimittajillemme (Innovative Interfacesin Millenium, Sinisen Meteoriitin Meteor). Ne eivät tarjoa mitään työkaluja tällaiseen tietojen ynnäilyyn eri lähteistä. Kiitos kuuluu sen sijaan avoimen lähdekoodin kansainväliselle yhteisölle, joka on kymmeniä vuosia herkeämättä tuottanut joustavia, tehokkaita, ilmaisia ja vapaita työkaluja, joita ilman maailma olisi erittäin erilainen kuin on. Kiitos.

Samalla menetelmällä ja tekemieni työkalujen avulla voi piirrellä erilaisia graafeja. Esim. käppyrän voisi rajoittaa vain tieto- tai kaunokirjallisuuteen tai vaikka musiikkiin. Myös aiempien vuosien käppyrät voisi piirtää. Aihepaketteja on nyt yhteensä 209, vuodesta 2006 lähtien. Tekemäni työkalusetti ei ole todellakaan täysautomaattinen (tosin tämä proof-of-concept todistaa, että työkalun voisi kehittää sellaiseksi), mutta pointti on, että meillä kirjastoilla on kaikenlaista dataa, jota voimme tutkia jos haluamme. Tämän tekemiseen meni noin yksi työpäivä, mukaan lukien tämä blogikirjoitus.

Ajallinen näkemys pitkään häntään on yksi tapa katsoa asiaa. Jos myös kirjastojen lainaustilastot olisivat saatavilla (kuten niiden pitäisi olla), voitaisi vastaavalla tavalla selvittää vaikkapa kuinka paljon kirjastolaiset nostavat esiin aineistoa jota ei lainata paljoakaan.

Suomalainen informaatiotutkimus. Missä sitä on?

Kertokaa minulle, oi informaatiotutkijat, miten voin pitää silmällä mitä alalla kotimaassa tapahtuu. Meillähän on täällä informaatiotutkimuksen laitos kolmessa yliopistossa (Tampereen INFIM, Oulu sekä Åbo Akademie). Lisäksi AMKit.

Siis tarkalleen mistä saan tiedon kun jotain on julkaistu ja saatavilla. RSS syötteenä/-inä plskthx. Eikös nyt ole vuosi 2010, eli ainakin informaation ja julkaisujen kanssa painivien hardcodespesialistien (kuten informaatiotutkimuksen tutkijoiden, opettajien jne) pitäisi olla  juuri tässä maailman parhaita?

Mitä te rakkaat blogini lukijat teette seurataksenne tutkimusta? Kirjastolehdessä on toisinaan jotain juttuja ja omissa introissamme tai Kirjastoseuran uutisissa voi olla joskus jotain sattumanvaraisia nostoja. Mutta mikä on se systemaattinen ja meidän parhaalla mahdollisella tavalla järjestämä tapa? Ritva kerro minulle, tai joku INFIM-tyyppi. Valaiskaa minua!

Ainakin seuraavia sivuja kannattaa varmaan seurata (ne RSS-syötteet pliiiiiiiiiiiide pliiiiide):

• http://www.uta.fi/laitokset/infim/julkaisut/verkkojulkaisusarjat.html
• https://solecris.uta.fi/crisyp/disp/3_/fi/cr_haku/tab/tab/sea
• http://www.oulu.fi/hutk/info/tutkimus/julkaisut.html

Aivan mahdotonta pysyä kärryillä Tähän on pakko olla joku parempi tapa. Onhan. EVO? Eikö nykyään ole kaikenlaisia julkaisujärjestelmiä ja -luetteloita. Voisiko joku niistä olla kattava? Tai voisiko erilaisista, epäkattavista luetteloista koota mieleilensä näkymän tutkimukseen?

Olisiko tässä mahdollisuus Informaatiotutkimuksen yhdistykselle, Suomen kirjastoseuralle tai Suomen tieteellinen kirjastoseuralle jotenkin hoitaa homman siten, ettei kenenkään tarvitsisi enää ikinä nähdä erityisesti kohtuuttomia määriä inhimillistä vaivaa seuratakseen alan tutkimusta ja julkaisuja? Eikös jossain määrin juuri tuosta ole kysymys kirjastossa, siis kirjaston ideassa?

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä )