Muotipoliisi

Mannerheimintien Bakersin portsari lauantai-iltana noin kello 21 jikatabeistani: ”Mä en tiedä onko noi kengät vai mitkä joten mä en voi päästää sua sisälle”. Ilmeisesti portsarin työssä ei edellytetä elinikäistä oppimista, joka on hieman sääli koska portsarit ovat tämän maan sosiaalisen elämän monipuolisuudesta (joka voi koostua miltei ainoastaan baarissa istumisesta) johtuen käytännössä valtaapitäviä muotipoliiseja.

Ainiin lainaus BC Hellsinki -keskustelupalstalta, tämä oli muistaakseni jonkun sigissä:

Vain maalainen tarvitsee autoa kaupunginssa.

Asiaa.

Kirjastojen asiakkailleen tarjoamat tietoverkot

Kirjastojen asiakkailleen tarjoamien tietoverkkojen kehittely on selvästi hieman kesken. Tunnen Helsingin kaupunginkirjaston välittämän Stadinetin toimintaa, joka on Helsingin opetusviraston palvelu ja käsittelen sitä nyt hieman.

On harmillista että siihen pitää kirjautua kirjastokortin numerolla ja salasanalla, tai siis että siihen ylipäätään pitää kirjautua. Ehkä tämä on jonkinlaista kiusantekoa, sillä kuka tahansa voi hankkia kirjastokortin. No se on tietenkin totta, että mahdollista väärinkäyttöä voidaan sitten puida kortin haltijan kanssa, sillä Helsingin kaupunginkirjaston käyttösääntöjen mukaan hän on sen väärinkäytöstä vastuussa ellei ole ilmoittanut sitä kadonneeksi.

Stadinettiin kirjautuminen ei onnistu, mikäli huonosti nimettyyn kenttään ”käyttäjätunnus” syöttää kortin numerossa esiintyvät välilyönnit.

Stadinetistä ei voi tulostaa eikä käyttää kirjaston asiakaspäätteiltä käytössä olevia tietokantoja. Stadinetillä on oma ulkoasunsa, eikä se ole yhtenäineen minkään muun olemassaolevan sivuston kanssa. Mobiililaitteella käyttöön sivusto on sub-optimaalinen mutta ei todellakaan mitenkään estävästi. Stadinetti on nimeltäänkin outo, tuskin kaikille kirjaston käyttäjille tulee mieleen käyttää sitä koska suljetun virkamiesverkon nimi on jotain sen kaltaista kuin ”hki kir wlan” tai jotain muuta ”stadinettiä” houkuttelevampaa.

Mitä kaikkea nuo asiakkaiden omille koneille tarjotut verkot voisivatkaan tarjota? No ainakin jonkinlaista salausta ja tietoa kyseisestä kirjaston toimipisteestä ja pääsyn paikallisiin palveluihin kuten tulostimiin ja jopa uPnP -mediapalvelimeen josta löytyisi aiemmin videoituja tapahtumia samassa kirjastossa sekä mielekäs tapahtumakalenterinäkymä. Käsittääkseni kirjastot saisivat tarjota myös musastriimiä kirjastossa kuunneltavaksi. Entäs pääsy chattipalveluun, jossa paikalla olevat asiakkaat (ja muutkin) voisivat tavata. Linkki kyseisen kirjaston omaan Irc-Galleria -yhteisöön? 😛

Kirjastojen tarjoamat verkkoaineistot

Kirjastoihin hankitaan maksullisia tietokantoja asiakkaiden ja henkilökunnan käyttöön. Helsingin kaupunginkirjaston hankkimiin tietokantoihin kuuluu muiden muassa Encyclopaedia Britannica sekä Facta Tietopalvelu. Olisi kiva tietää paljonko yhden haun hinnaksi tulee harvoin käytettyjen tietokantojen suhteen jos niistä maksetaan jotain könttäsummaa. Peräti kymmeniä euroja per haku? Tämän on oltava sitä kokoelmaorientoitunutta aineistopolitiikkaa.

En nyt käsittele sitä, ovatko pääsy tietokantaan osa kokoelmaa vaiko ei ole. Jos tietokantaa tuottava taho menee vaikka konkurssiin tai sopimusneuvottelut ajautuvat umpikujaan, kirjastollehan ei jää jo hankittuja aineistoa ensinkään minkäänlaiseen taantuvaan kokoelmaan, samalla tavalla tallenteista jää. Pääsy (access) ja tallenne ovat hyvin erilaisia.

Kollegoideni työskentelyä tarkkaillessa olen havainnut, ettei ole aivan harvinaista aloittaa hakua jostain tietosanakirjasta, ja usein se on juuri Wikipedia. Ehkäpä siksi että se on rajoitettuja tietokantoja helpomman saavutettavuutensa vuoksi henkilökunnalle tuttu. Kirjastolaisillahan ei ole kotoaan pääsyä samoihin työvälineisiin kuin työpaikaltaan, joka on työnantajan ja palveluntarjoajan kannalta hukkaanheitetty itseopiskelumahdollisuus ja markkinointimahdollisuus, vastaavasti. Miksei Helsingin kaupunginkirjasto maksa Wikipedian käytöstä, jonka käyttö tiedetään olevan hyvin yleistä? Mielestäni siitä voisi maksaa aivan samalla periaatteella kuin muistakin kannoista, joko könttäsummaa tai hakukohtaisesti. Olen toisinaan yrittänyt tuonda esille tätä ajatusta kirjastopiireissä ja vastaanotto on ollut vaihtelevaa.

Eipä olisi helppoa olla kirjaston asiakas, suomalaisen kirjastokentän palvelurepertuaari on niin monimutkainen. On kaikenlaista monihakua, Nelliä, Tiedonhaun porttia, Lindaa ja Mandaa, PIKIä ja HelMettiä, erinimisiä kirjastokimppoja, seutukirjatoja ja satamiljoonaa kimppojen webbisivustoa jäsenkirjastojen omien lisäksi, aineistohauilla on omat sivunsa ja nimensä myös. Osa palveluista on kunnallisia, osa seudullisia ja osa valtakunnallisia ja palveluvalikoima vaihtelee eri alueilla.

Kärsivällinen ja täysipäiväisesti kirjastoalaa seuraava asiakas voi segmentoida ja kilpailuttaa omat kirjastopalvelunsa, etenkin verkkopalvelujen osalta sillä niiden tarjoaminen on Suomessa tällähetkellä erittäin vaihtelevaa. Esimerkiksi Pohjanportin (joka siis on Oulun seudun Nelli vaikka se ei sivuilta selviäkään) kautta voi tehdä hakuja joihinkin tietokantoihin joihin pääsy ei jossain muualla (esim. Helsingissä) ole mahdollista kuin kirjastossa sijaitsevilta asiakaspäätteiltä, jos niiltäkään. No onneksi yleinen kirjastolaitos on nimenomaan sitä, yleinen, ja myös helsinkiläinen voi hankkia Oulun kirjaston käyttöoikeuden kuten olen tehnyt, ehkä jopa paikanpäälle menemättä, faksaamalla kirjastoon kopion henkilötodistuksestaan. Asiakas siis poimii palveluja sieltä täältä; elektronisia tietokantoja vaikkapa juuri Oulusta, Naxosta Lahdesta ja fyysisten esineiden lainauspalvelua HelMetistä. E-kirjoja voisi lainata jostain koulusta tai HelMetistä, niitä ei muualla välttämättä ole. Tai mistä sen voi oikeastaan tietää? Palvelut ovat kuitenkin aika hankalia käyttää, minun pitäisi todella tutustua tuohon Pohjanporttiin ja mitä kaikkea sieltä minulle löytyisi.

Sähköpostin käyttö kirjastossa ja kirjaston väitetty yhteisöllisyys

Olen tässä hieman lueskellut Kirjastolehtiä 1/2008 ja 2/2008. Muutama asia on tullut mieleen. Kirjoitan näistä useamman blogimerkinnän, kohdistamatta näitä vastauksina yksittäisiin artikkeliin. Pitäkäähän kiinni niistä nutturoistanne!

Miksi kirjastoissa pidetään tärkeänä tarjota henkilökohtaisia kommunikointipalveluja kuten sähköpostia, ja jopa Mese ja Skype-opetustakin tarjotaan. Eihän siellä koskaan ole opetettu puhelimenkaan käyttöä. Kirjastolehteä lukiessa saa sellaisen kuvan, että kirjasto on hyvinkin yhteisöllinen kohtaamispaikka, tai pikemminkin saa kuvan että kirjastolaiset ajattelevat tai haluavat ajatella näin. Eihän kirjastossa ole saanut edes puhua, ja kännykkäkielto on edelleen yleinen. Ainoa diskurssi jota kirjastossa voidaan hyväksytysti käydä tapahtuu kokoelman kautta; joku kirjoittaa ja julkaisee kirjan tai lehtiartikkelin ja tämä hankitaan kirjaston kokoelmaan. Joku toinen taas lukee sen ja kirjoittaa samasta aiheesta toisen kirjan tai lehtiartikkelin joka sekin hankitaan kirjaston kokoelmaan. Tietysti tämä on jonkinlaista keskustelua tämäkin, mutta yhteisöllisyydeltään erittäin heiveröistä.

Vaikka netissä julkaistuja tekstejä (foorumi-keskustelut, blogikommentit, wiki-muokkaukset tm. näkyvillä olevat) pitäisikin uudenlaisena kirjallisuutena (joka on perusteltua), ei sähköpostia tai muuta julkaisematonta asiointia voi laskea samaan joukkoon. Sähköposti on vastaavanlainen kirjallisuuden muoto kuin kirjeiden kirjoittaminen. Ehkä joskus sankarin aseman saaneiden henkilöiden sähköpostinvaihtoa julkaistaan heidän kuolemansa jälkeen kuten kirjeenvaihtoakin on julkaistu. Jos kirjallisuuden ja myös kirjallisuuden tuottamisen monipuolinen tukeminen on kirjastojen tehtävä, tässä mielessä sähköpostin käytön tarjoamista voidaan pitää perusteltuna mutta aika kaukaa on haettava.

Kirjastoissa ei ole (ilmaisia) yleisöpuhelimia. Miksi pääsy sähköpostiin on kirjaston tehtävä? Siksikö ettei mikään muukaan julkishallinnon toiminto tarjoa tuota palvelua ja laajan asiakaskontaktinsa vuoksi kirjasto on jonkinlainen muualta karsittujen yhteiskunnallisten palvelujen kaatopaikka jonne rippeet siirretään kun niitä ei haluta tuottaa muualla? Miksi sähköpostin käytön tarjoaminen edes on julkishallinnon tehtävä, jos teleliikennetoiminnotkaan eivät ole. Kirjasto on teleliikennelaitoksen, oppilaanohjauksen, nuorisotyön ja sosiaalitoimen epäammattimainen korvike.

Onko sähköpostin käytön tukeminen kirjastossa oikeasti tavallaan vahinko, sillä sitä tehdään tietokoneilla jotka on varsinaisesti hankittu ja tarkoitettu tiedonhakuun eikä ensinkään mihinkään omien asioiden hoitoon?

J. J. Kasvin haastattelussa Kirjastolehdessä 2/2008 sanotaan:

Nuorille internet on uutisten ja tiedon lähde, televisio ja lehdet viihteen välineitä. Munasta on tullut tietoteknisesti viisaampi kuin kana. ”Lapset ja nuoret joutuvat itse kasvattamaan itsensä tietoyhteiskunnan sosiaaliseen kulttuuriin”, sanoo Kasvi.

Viisauden sanoja herra Kasvi, jälleen. Artikkelissa on paljon hyvää asiaa.

Mikä muuten on tietoyhteiskunta? Onko se yhteiskunta, joka rakentuu tiedon (ei luulon tai uskomusten) varaan vai sama kuin tietoyhteiskuntaa edeltävä yhteiskunta paitsi että veroilmoitus ja yhteishaku tehdään weblomakkeella?