Autenttisuudesta ja tallenteista

Timo Turja kirjoittaa Parlamenttikirjasto-blogissa Internet ja politiikan tulevaisuus autenttisuudesta. Koostin seuraanvanlaisen kommentin:

Kiehtovaa tuo alkuperäisyyden pohdiskelu, toisinaan unohdan itseni siihen liittyvien ajatusten äärelle. Digitaalisessa ympäristössä ”alkuperäinen” on melko epäkurrantti käsite ja jokatapauksessa sangen erilainen kuin konkreettisesssa ympäristössä.

Käsityötaiteessa kuten maalaamisessa tai kivenveistossa alkuperäinen teos on melko helposti yksilöitävissä, mutta esimerkiksi grafiikanpainannassa tai pronssinvalamisessa aletaan jo liikkua harmailla vesillä, sillä varsinainen, julkaistu teos on jo kopio siitä teoksesta jonka parissa taiteilija on työskennellyt. Mitä nimenomaista esinettä Benjaminin aura ympäröi jos samasta veistoksesta on tehty useampia valoksia?

Sama pätee kirjallisuudessa sekä elo- ja valokuvataiteessa jossa alkuperäisten käsikirjoituksien ja filmien ei ole koskaan tarkoitus päästäkään yleisön saataville. Kirjallisuushan on abstraktimmasta päästä taidetta (tai viestinvälitystä yleensäkin) ja suhde tallenteeseen on todellakin hyvin mekaaninen. En sano etteivätkö jotkut henkilöt kovastikin ilahtuisi jos pääsisivät lehteilemään klassikkoteosten käsikirjoituksia, mutta se on varsinaisen kirjallisuuden kannalta epäoleellista.

Ilmeisesti monien mielestä erilaiset hullunkuriset sidotut paperinivaskat tai pyöreät muovilätyskät ovat jotenkin aidommin sitä kirjallisuutta tai musiikkia kuin vaikkapa tiedostot. Kaikki vain tallenteita, sanon.

Kirjojen digitoinnissa ja joskus jopa verkkojulkaisussa näkyy kirjojen perintö. Esimerkiksi tekstin pahoinpitely sivuiksi tai painotuotteiden ulkoasun kuvailuun tarkoitettuun PDF -muotoon on täysin perustelematon muiden kuin historiallisten syiden varjolla. Sekä tavallisista kirjoista skannaillut että digitaalisesti julkaistut e-kirjat on usein keinotekoisesti muodostettu muistuttamaan nimenomaan perinteisiä kirjoja.

Hmm, minkähänlaisia välimuotoja kokeiltiin kääröistä kirjoihin siirryttäessä? 😉

Itse pidän e-kirjaa väliaikaisena käsitteenä, jota kohtapuolin ihmetellään hieman samalla tavalla kuin niitä multimedia cd-romeja kymmenisen vuotta sitten.

Tuo extreme-lajien suosio on mielenkiintoinen maininta. Matkustelu on myös hyvin yleistä ja minusta liittyy samaan elämyksellisyydentarpeen tyydyttämiseen. Ihmiset haluavat itse esiintyä tarinoissa eivätkä vain lukea tai katsella tarinoita siitä mitä jännää muut ovat tehneet.

Yllä mainituista Burken ajatuksista tulee mieleen design-ideologia, arjen estetisointi ja esteettisyyden auktoriteetin haltuunotto museoilta, valtiolta tai muilta auktoriteeteilta.

Advertisement

Sosiaalinen web on kaksisuuntainen katu

Sosiaaliseen webiin mukaan lähtemisestä Loose cannon librarian kysyy are librarians culturally self-aware? Kommentoin seuraavaa:

I don’t think it’s fair to expect the users /out there/ to accept us stepping into their turf, if we the libraries remain protectionist and don’t allow them to step into ours. This is even more obnoxious than staying in our own ivory towers and cathedrals and hope the users will come to us automatically.

Hyvää tekstiä kirjoittaa myös John Blyberg kirjoituksessaan Library 2.0 debased.

Pitäisikö sensuroida asiakkaiden omiakin koneita?

HelMet-kirjastoilla ei ole yhteistä intraa koska sellaisen perustaminen on jotenkin niin käsittämättömän vaikeaa mukamas. Asiaa on tutkittu jo monta vuotta. Onneksi HelMet-kirjastoilla on oma keskustelupalsta Kirjastot.fi:ssä, joka tuo hieman lohtua. Se tosin masentaa ettei intran kaltaista työkalua onnistuta oikeasti pystyttämään, aika noloa toimintaa kirjastoilta, tiedonkäsittelyn tiukimmilta organisaatioilta. Tuoretta kirjastojen nettisensurointiraporttia puffatakseni kirjoitin tällaista kauan sitten nukahtaneen keskustelun jatkoksi.

Re:Lasten ja nuorten nettivalvonnasta
mace, 7.6.2008 1:28:40

Se Taru Björkmanin Kirjastoseuralle tekemä tuore nettisensurointiraportti ”Suojelua vai suodatusta? Internetin sisällönsuodatus kirjastoissa”[0] liittyy tähän erittäin paljon. Kirjastoseuran sivuilta löytyy sekä tiivistelmä että raportti kokonaisuudessaan PDF-tiedostona[1]. Ei heikkohermoisille. Minulta menee yöunet kun kuulen tällaisesta mielivaltaisesta sorrosta rakkaissa kirjastoissamme.

Yksi ihan mielenkiintoinen ajattelun aihe on se, että mitä jos kirjastossa katsoo jonkun toisen asiakkaan mielestä törkyä (esim. krusifiksin tai tisujen kuvia tai Effin sivuja) omalla koneellaan, käyttäen joko kirjaston tarjoamaan tai omaa tietoliikenneyhteyttä. Pitäisikö esittää, että asiakkaat saavat käyttää omia läppäreitään kirjastoissa vain jos henkilökunnalle varmistuu riittävä näköyhteys heidän ruuduilleen?

Asiakkaiden valituksiin toisistaan pitää osata suhtautua, tilanne ei koskaan ole yksiselitteinen. Ei ole mahdollista tehdä ennakolta minkäänlaista periaatepäätöstä siitä onko häirikkö se jota valitus koskee vai se joka sen tekee. Minusta hyvä tyyli on ottaa valittava asiakas mukaan ja mennä yhdessä sen asiakkaan luo josta valitettavaa on ja selvitellä asia kolmenkesken.

[0] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…tus/suodatus
[1] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…raportti.pdf

Yleisten kirjastojen nettisuodatuksesta

Eilen julkaistiin Taru Björkmanin Suomen kirjastoseuralle tekemä selvitys Suomen yleisissä kirjastoissa käytössä olevista netinsuodatusohjelmista. Raportin nimi on Suojelua vai suodatusta — Internetin sisällönsuodatus kirjastoissa ja se on ladattavissa (620KB PDF) seuran sivuilta ja tiivistelmä on siellä myös. Kirjana raportin on julkaissut BTJ (ISBN 978-951-692-699-8). Eilen oli raportin pienimuotoinen julkaisutilaisuus Kohtaamispaikalla Lasipalatsissa jonne en mennyt ajoissa koska nukuin. Jaiku-raporttini jäikin erittäin rammaksi

Taru esitteli raportin satoa, erityisesti vääriä positiivisia joita teknisen sensuroinnin yhteydessä aina tulee paljon ja ne ovat tietenkin kirjastolaisia ja muita tiedonvälityksestä kiinnostuneita karmivia. En niitä nyt ala tässä listaamaan. Taru sanoi, että esitysgrafiikat ovat tulossa Kirjastoseuran sivuille, mutta ainakaan vielä niitä ei siellä näy.

Juttelin tilaisuuden jälkeen hieman EFFin Tapani Tarvaisen kanssa (luulin tietäväni Tapanin, mutta oli joko käynyt kasvojenvaihtoleikkauksessa tai olin erehtynyt). Tämä heitti aika mielenkiintoisen pointin, nimittäin että kirjastot ovat mielenkiintoisessa välissä tarjoamansa aineiston kanssa sillä painetun (kirjat, levyt, leffat tms. esineet) aineiston sensuroinnissa voidaan esittää ”ei meillä ole varaa hankkia kaikkia mahdollisia teoksia” -kortti kun sensurointia ei haluta suoraan sanoa tehtävän. Netissähän kaikki aineiston on lähtökohtaisesti ilmaista ja sensijaan aineiston karsiminen (so. sensurointi) maksaa rahaa ym. resursseja.

Paikalla oli aina yhtä kärkkään kirjastoalan sekatyömiehen Poroilan (<3) lisäksi lehdistöä. Nelosen kamerat tiesivät että tiedossa on jonkinlainen pieni insertti uutisiin (tallensiko kukaan sitä?). Nettihesarissa oli myös sensaatiohakuisesti otsikoitu pikkujuttu jonka keskustelu takertui heti siihen että onko oikein että netissä katselee tisuja vai ei. Asiavirheitä siellä kommentoinnissa onkin jo onneksi kommentoitu, josta terveisiä nimimerkille Kirjastoammattilaine- n. En yksinkertaisesti voinut olla kommentoimatta asiaa näin:

ne puut ja metsät
Lähettänyt: mace 4.6.2008 13:35

Toivoisin, että tässäkin keskustelussa nähtäisi että pornografian suodattaminen kirjastoissa on toissijainen asia. Toki mielenkiintoinen keskustelunaihe sekin ja on hyvä että sitäkin ikuisuuskeskustelua käydään. Katsokaapa raportista (johon linkki alla) miten vaihtelevasti ja epämääräisesti pornografia on määritelty, kappale 7.5.

Raportista kuitenkin selviää, että vaikka suodatusohjelmia on käytössä, ne eivät todellakaan toimi ja seuraukset ovat sangen karmivia. Aivan vääriä asioita suodattuu pois paljon, ja suodatukseen on joutunut myös paljon muuta kuin pornografiaa. Väkivallan suodatus ei yrittämisestä huolimatta ole onnistunut juuri ollenkaan ja liikkuvaa kuvaa eivät suodattimet oikein onnistu suodattamaan.

Toinen raportista selviävä karmiva asia se, että monesti kirjastot eivät itse ole olleet mukana päättämässä suodattamisesta, vaan suodattamisesta on päätetty esim. tietohallinnossa ajattelematta ollenkaan millaisia asioita kirjastoissa olevien asiakaspäätteiden suodattamisessa pitäisi ottaa huomioon. Jotkut kirjastot eivät edes tienneet suodatetaanko heidän internet-yhteyttään eivätkä he voi tällöin edes tiedottaa asiakkailleen että vaikka kirjaston koneilta nettiä selatessa vaikuttaakin siltä, että ruotsin kielessä ei ole numeroa kuusi ollenkaan, näin ei välttämättä ole.

Raportin tiivistelmä siis löytyy osoitteesta
http://kirjastoseura.kaapeli.fi/etusivu/seura/mediakasvatus/suodatus ja sivun oikeasta laidasta löytyy linkki josta raportti on kokonaisuudessaan ladattavissa. Raportti on julkaistu myös kirjana ja saatavilla kirjakaupoista.

Kirjastoala käy keskustelua Kirjastot.fi:ssä asustelevalla Kirjasto-kaapeli -listalla ainakin otsikolla Etiikkatyöryhmän tehtävästä. Poroila kritisoi sekä eilisessä tilaisuudessa että Ki.fissä että raportti ei selvitä montaako suomen kansalaista sensurointi koskee sillä ei ole tiedossa mitkä kirjastot sensuroivat ja mitkä eivät. Asia on tosi tärkeä ja toivon että se tulevaisuudessa tulee esiin (avoin hallinto ftw!), mutta vastausprosentti tuskin olisi ollut näin suuri (79%) ellei anonymiteettiä olisi ollut ja Tarukin kertoo että maakuntakohtaisesti on suodatus pääteltävissä.

Tämä tuskin jää tähän.