Holvas ja Vähämäki uudesta työstä

Olen lueskellut Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen teosta Odotustila—Pamfletti uudesta työstä (Teos, 2005, ISBN 9789518510607). Koko ajan kun olen teosta lukenut, olen joutunut pyristelemään jatkaakseni lukemista enkä kirjoittamasta lainauksia tänne blogiin. Tämä on todella mukaansatempaavaa tekstiä, kuten pamfletin tietenkin pitää ollakin. En tiedä saako tämä minut ajattelemaan että nk. uusi työ on hyvä vai huono asia; mahdollisuus itsensä toteuttamiseen työssä vai tunne mahdollisuudesta itseni luoma harhakuva? Samaa tuli mietittyä aika paljon oppisopimuskoulutuksen aikana ja aina kun olen tehnyt töitä vapaa-ajalla tai muuten palkatta. Palkkani on se, että saan toteuttaa itseäni. Aika aneemista, vai mitä?

Tässä muutama pätkä kirjaa, ensin sivulta 59.

Mitali tekee autuaaksi

Vanhan viisauden mukaan tuotannon intensiteetti kasvaa silloin, kun työntekijälle annetaan mahdollisuus urakka-ansioihin. Vanhassa työssä urakka oli rajattu tehtävä, joka päättyi kun viimeinen säkki oli kannettu perille tai viimeinen ruuvi ruuvattu kiinni. Sitten lähdettiin kotiin tai kaljalle.

Nykyään töitä tehdään urakkapalkan hengessä, mutta urakka on rajaton, se on koko elämä. Urakan sijasta uudessa työssä on pääkkekkäisiä ja limittäisiä projekteja. Työtä tehdään urakkapalkan intensiteetillä, vaikka urakkaa ei enää ole. Päivä täys -keikka on muuttunut elämä täys -keikaksi. ”Ei työ tekemällä lopu” on vaihtunut hitaasti mutta varmasti kysymykseksi ”Entä jos maailman voisi sittenkin saada valmiiksi…?”

Ihmiset eivät raada rahan vuoksi, vaan päästäkseen Lopulliselle Vapaalle. Lopullista Vapaata ei kuitenkaan tule, vaan se lykkääntyy aina. Tätä lykkääntyvää elämää Tuomas Nevanlinna kutsuu uskonnoksi, ”aina-tuonnemmaksi-siirretyn lopullisen päämäärän uskonnoksi”. Jokaisena hetkenä eletään aivan kuin elämä alkaisi vasta huomenna. Nevanlinna kirjoittaa: ”Useampi kuin arvaammekaan elää sen ajatuksen siivin, että aivan pian tai viimeistään vuoden päästä hänen elämässään koittaa käänne, jonka jälkeen kaikki on uskomattoman paljon paremmin. Kunhan… hmm… 170 euron pörssisijoitukseni alkaa tuottaa kaavailemiani järisyttäviä summia, niin omistaudun perheelleni (tai hankin uuden puolison), siivoan työpöytäni, hankin uuden tietokoneen, muutan lammasfarmille (ja/tai keskustaan), kirjoitan dekkarin (ja/tai väitöskirjan), johon upotan sen kauan hautomani missään käyttämättömän juonikulun (tai mullistavan tieteellisen keksinnön). (…) Tämän täydellisen elämänmuutoksen jälkeen sitten käynnistyisi rikkumattoman kotionnen ja työrauhan aika, johon toisi elegantin särönsä vain lähitienoon edukkaasta gourmet-ravintolasta kantautuva sivistynyt puheensorina.”

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanissa torppari Jussi Koskela raivaa maan, rakentaa pitäjänsä ja joutuu moneen kertaan anomaan seurakunnalta pitäjäänsä lopullisesti makseen. Pappi lykkää ja lykkää luovutusta, Jussi vanhenee ja vanhenee odottaessaan, pappi lykkää ja lykkää, Jussi odottaa jne. Vaan ei hätää. Jussille annetaan sentään jotain, symbolinen ilo, raivaajamitali. Kyllä sen pitäisi riittää.

Tälläisiä ovat pätkätyöläiset, kun he odottavat päivää, jolloin pääsisivät kuukausipalkkaiseen työhön. Linnan romaanin nerokkuus on siinä, että Jussi todella arvostaa mitalia. Näin helppoon me menemme, suomalaiset, tämä kuuliainen kansa. Parodiaa suomalaisesta nöyryydestä tehtiin myös eräässä tv-sketsissä, jossa tehtaassa työskentelevä sorvaaja mutisee:” Kyllä vituttaa tämä työnteko.” Herrat kävelevät duunarin luokse ja julistavat hänet kuukauden työntekijäksi, kiinnittävät mitalin haalareiden rinnukseen ja poistuvat. Duunari mitali rinnassaan katsoo suoraan kameraan ja sanoo: ”Nyt ei vituta enää yhtään!”

Mitä muuta konsulttien tsemppauskurssit ovat kuin tälläisten mitalien jakoa? Työtä itseään ei analysoida, rakenteisiin ei puututa, mutta ketä se kiinnostaa, jos kaikki ovat näiden seminaarien aikana mitalien arvoisia sankareita ja täynnä kukoistusenergiaa.

Huonopalkkaisissa hanttihommissa lohduttaudutaan sillä, että senhetkistä työtä tehdään väliaikaisesti. Työntekijä voi tiedostaa tilanteensa, ottaa kriittistä etäisyyttä siihen ja väheksyä työtänsä, mutta kriittisen etäisyyden kautta työntekijä sitoutuu juuri siihen, mihin ei haluaisi sitoutua. Nevanlinna on maininnut esimerkkinä ihmisen, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta on päivätöissä vaikkapa kuraattorina tai vastaanottoapulaisena. Hän suhtautuu päivätyöhönsä, sen mielekkyyteen ja kollegoihinkin kriittisesti ja ajattelee olevansa sydämeltään taiteilija. Hän on mielestään erilainen vastaanottoapulainen. Tämä on kuitenkin tyypillinen tapa olla vastaanottoapulaisena tai tulla sellaiseksi. Juuri kriittinen kiertotie varmistaa, että ”poikkeusyksilö” jää päivätyöhönsä eikä hänestä tule kirjailijaa. Kirjailija on se, joka kirjoittaa eikä haaveile siitä, samoin kuin vankilassa ovat vapaita ne, jotka eivät haaveile vapaudesta.

Ei ehkä paras mahdollinen kappale siteerattavaksi, mutta tulihän näpytettyä. Näpytän näitä tekstinä, jotta löytyisivät googlella hyvin, toisin kuin jos ottaisin sivuista vaikka valokuvia.

Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa äskeistä edeltävän tekstinpätkän kristillisestä työetiikasta, sivulta 55 alkaen.

Talonpoikana taivaaseen

Max Weberin mukaan kapitalismin käsky kuului ”sinun täytyy lykätä”. Tyydytystä ja täyttymystä on lykättävä. Elämä on elettävä ja työtä on tehtävä siten, että sen päätteeksi on saavuttanut jotain. Vasta näin, ja ainoastaan näin, ihminen tulee lunastetuksi. Tästä kristillisestä etiikasta tekee pessimistisen se, että maailmallista yksilöä vaaditaan sitoutumaan jännitteeseen, jota ei tässä elämässä ratkaista.

Grimmin sadussa ”Talonpoika taivaassa” köyhä ja hurskas talonpoika kuolee ja saapuu taivaanportille. Samaan aikaan myös upporikas herra pyrkii taivaaseen. Pyhä Pietari tulee paikalle avaimineen ja päästää rikkaan herran sisään. Talonpoikaa hän ei ole huomaavinaankaan, vaan sulkee portin. Talonpoika kuulee ulkopuolelle, miten rikas herra otetaan riemuiten vastaan ja juhlat alkavat. Hiljaisuuden laskeuduttua Pyhä Pietari avaa portin ja päästää myös talonpojan sisään. Talonpoika odottaa soittoa ja laulua, mutta nytpä onkin hiljaista. Talonpoika kysyy Pyhältä Pietarilta, ollaanko taivaassa yhtä puolueellisia kuin maan päällä. Pyhä Pietari vastaan: ”Ei suikaan! SInä olet meillä yhtä rakas kuin muutkin ja saat nauttia taivaan iloista niin kuin rikas herrakin. Mutta katsos, sinunlaisiasi köyhiä talonpoikia tulee taivaaseen joka päivä, ja tuollaisia rikkaita herroja ehkä yksi sadassa vuodessa!”

Satu kertoo kaunistelemattoman totuuden. Työetiikan säälimätön itsensä kieltäminen ja tyydytyksen lykkääminen on loputonta ja turhaa, koska luvattua palkintoa ei koskaan tipu. Se joka työskentelee, saa arvonsa vasta myöhemmin. Työntekijän kulloinenkin toiminta on arvokkaamman ajan odottamista ja toivomista; ainoa henkilökohtainen arvo tulee siitä, että pystyy kestämään tuon jännitteen. ”Minä kestän, minä en luovuta. Näytän niille.”

Vanhan virren mukaan protestantismin toinen luonto on huono omatunto. Kun ihminen on tietoinen puutteellisuudestaan, ristiriitaisuudestaan, hän tekee sovittamisyrityksestään ammatin. Huonon omantunnon ihminen voi työntekö pelastustekniikkanaan kulkea ohimenevästä ja arvottomasta ´tästä maailmasta´ kohti ´tuonpuoleisen maailman´ pelastusta. Kristillinen maailman käsite — tapa jolla apostoli Paavali muuttaa kreikkalaisen kosmoksen käsitettä — sisällyttää itseensä ajatuksen työstä sovituksena. Sovitustyötä tekevä ei koskaan koe harmoniaa ja sopusointua. Hänestä tuntuu, että maailma ja työ eivät voi olla samanaikaisia. On valittava joko maailma tai työ, vaikka yleisen käsityksen mukaan on vaikea ajatella maailmaa ilman työtä tai työtä, joka ei ole maailmassa

Propositio: Sovitustyöntekijä käyttää kaiken aikansa ollakseen elämättä ja olematta maailmassa.

Sovitustyön etiikka ei rajoitu vain palkalliseen työhön. Se suorastaan roihahtaa liekkeihin saadessaan lisää happea vapaa-ajalla, työttömyydessä ja eläkkeellä. Asiahan on niin, että mikäli ihminen on vähääkään eettinen, hänen aikansa menee toisille. Mikäli hän ei ole kungfutselainen tai vaikkapa hindulainen, hän osallistuu erilaisiin harrastuksiin velvollisuudesta ja paineesta. Siksi on aina yhtä kummallista kuulla tälläisiä ehdotuksia: ”Tee vain sellaista mitä itse haluat; älä toimi sen vuoksi, että on pakko”; ”Opettele uusi kieli”; ”Lupaudu auttamaan jotakuta lehtikirjoituksen viimeistelyssä”; ”Toimi juniorijoukkueen valmentajana”… Todellisuudessahan idealistinen ”tee juuri mitä sisimmässäsi todella haluat” tarkoittaa: toimi moraalisen velvollisuutesi mukaan.

Valitettavasti emme edelleenkään ole taivaasta pudonneita avaruusolentoja, liberalismin määrittelemiä omaa hyötyä tarkkailevia valintayksikköjä. Olemme historiallisia muodostelmia ja kulttuurimme takia kristillisen huonon omantunnon kantajia. Haluamme lunastaa paikkamme taivaassa, yhteisössä, työnantajiemme ja läheistemme silmissä.

Hyvässä mielessä lunastusyritys ilmenee vastuun ottamisena, huonossa mielessä velvollisuuteen sekoittuvana syyllisyydentuntona. Joka tapauksessa kyse on varhaisella iällä sisäistetystä asenteesta, velvollisuudesta, jota ei määrittele ulkoinen auktoriteetti vaan joka tulee ihmisen sisältä ja jonka määrittelee ihminen itse. Kristillisessä työnteossa havitellaan lunastusta, sosiaalista hyväksyntää ja tunnustusta ahkeruuden ja kärsimisen kautta. Mihinkään ei olla tyytyväisiä, mitään ei koeta valmiiksi. Vuosisatainen sovitustyön etiikka ei siis katoa uudessa työssä, vaan se saa uusia muotoja: parantelu jatkuu, prosessi jatkuu, projekti jatkuu… Kesken oleminen on hyve.

Eläkeläinen ja apurahataiteilija eivät ole autuaita, vaan he, varsinkin he, yrittävät saada jotain aikaa kuin viimeistä päivää. Kuukausipalkkainen työntekijä on tarmokkuudessaan intensiivinen, mutta hänellä ei ole aikaa nauttia työnsä tuloksista. Myös työtön paahtaa kuin hullu tietämättä itsekään miksi. Tärkeintä on olla hyödyllinen itselle, läheisille, jollekulle. Tärkeintä on herpaantumaton elämänyrittäjyys.

Emme ole todistamassa työn loppua, kuren Jeremy Rifkin kuvitteli, vaan työ- ja kehittämisprosessien ulottumista kaikille elämän osa-alueille. Työttömyys ei merkitse loppua itse työlle, vaan vain korostaa työn arvoa ja tärkeyttä. Työttömät tekevät entistä enemmän velvollisuuden mukaista pakotettua harrastus- ja askartelutyötä. Oleminen muistuttaa tietokonepäätteellä heltymättömästi värisevää tekstiä, jota ei saa jättää kesken.

Kristillinen työetiikka on vasta toissijaisesti materiaalista hallintaa ja tuotantoa. Ensi sijassa se on askeettisuuden ja itsensä nöyryyttämisen etiikkaa, ”tois-maailmaisen” sublimaation etiikkaa, joss hyväksyntä ja hyvinvointi on ansaittava. Huonon omantunnon ansaintaetiikka on mukana uudessa työssä. Tässä asiassa kaikki ovat samalla viivalla: niin kauan kuin työtä tehdään lunastushengessä, on aivan sama, palvellaanko esimiestä vai ollaanko yksityisyrittäjiä. Ratkaisevaa on omatunto, joka käskee: sinun pitää ehdottomasti tehdä jotakin; lyhyesti: sinun pitää. Omatunto uskoo, mitä mitkä hyvänsä käskijät — työtoverit, julkiset mielipiteet, mainokset, markkinat — sen korvaan huutavat.

Kyse on kuuliaisuudesta. Nietzsche kirjoittaa: ”Jos ajattelee tämän vaiston kerran etenevän viimeisiin liiallisuuksiinsa saakka, niin lopulta ei enää olekaan käskijöitä ja riippumattomia; tai he potevat huonoa omatuntoansa ja heidän täytyy ensin uskotella itselleen jotakin voidakseen käskeä: nimittäin, että hekin vain tottelevat.”

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nietzschen ennakoima hallitsevien orjuus on toteutunut. Käskevien esimiesten moraalinen teeskentely on saavuttanut huippunsa uuden talouden johtajissa. Johtajat eivät osaa varjella itseään huonolta omaltatunnolta muulla tavoin kuin siten, että hekin ovat olevinaan korkeamman tahon toimeenpanijoita, nimittäin markkinatalouden, kansainvälisen kilpailun. On päivä päivältä epätodennäköisempää nähdä suoraselkäinen rahoittaja tai esimies, joka ilmaisisi avoimesti: ”Minulla on valtaa ja vaastuuta, siitä minulle maksetaan. Siispä minä päätän, ja minun päätökseni ratkaisee työtilanteesi.”

Tässä mielessä myös johtajat ovat orjia. Jopa työtön uskaltaa luvata enemmän kuin päälliköt, jopa työtön ottaa enemmän vastuuta ja sitoutuu vahvemmin. Vain suvereeni voi antaa sanansa, ei pääjohtaja, joka on orja, laumavaiston perikuva. Jokaisessa lausunnossaan hän vetoaa markkinoihin, niiden seuraamiseen, globaalisuuteen jne. — ei milloinkaan omaan arvovaltaansa. ”´Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme´ — näin rukoilee täällä myös hallitsevien teeskentely – ja voi onnettomuutta, jos ensimmäinen herra on vain ensimmäinen palvelija!” (Zarathustra).

Minun ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa suoria kappaleita kirjasta, vaan ennemminkin kirjoittaa omin sanoin tulkintojani ja omia ajatuksiani joita kirjan myötä herää. On kuitenkin melko myöhä, joten mekaaninen jäljentäminen tuntuu varsinaista kirjoittamista mielekkäämmältä.

Yksi erityisen kiehtova, kirjassa esitetty ajatus liittyy juuri odottamiseen ja työhön, josta ei saa korvausta mutta odottaa saavansa tunnustusta. Nimittäin ”vielä yksi ilmainen lehtijuttu tai asiantuntijalausunto ja rivi CV:hen, sitten minut kyllä huomataan” -mentaliteetti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s