Kirjastolaisten pyhät kirjat ja annotointi

Kirjastokaapelille kirjoittamaani:

Huomasitteko Turun Sanomien Treffi-liitteessä 24.9-30.9.2008 sivulla 16 olleen Pyry Hallamaan jutun Kielletun alueen kirjallisuuskriitikot — Marginaaleihin kirjoittelijat ovat kirjastonhoitajille riesa? Siinä on kyselty muutamilta kirjastolaisilta Turun pääkirjastosta, Nummen kirjastosta, yliopiston kurssikirjastosta sekä ylioppilaskunnan kirjastosta, että mitä kirjastolaiset pitävät kirjojensa alleviivaamisesta, korjaamisesta, viitteiden lisäämisestä ja sensemmosesta. Ja eiväthän he oikein taida pitää. Jutussa on pyritty hieman selvittämään minkälaiset kirjat asiakkaat kokevat olevan merkintöjen tarpeessa.

En valitettavasti löytänyt juttua Turun Sanomien verkkosivuilta 😦 Löytäisikö joku tarkkasilmäisempi?

Erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan lausuntoon, että ”kaiken kaikkiaan tuntuu, että ihmiset eivät kunnioita kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Niitä pidetään huonosti; niistäkin on tullut kertakäyttökulttuuria, [hän] suree.” Olen –kuten ehkä jo arvaatte– asiasta toista mieltä. Se, että kirjoihin (tai lehtiin) tekee merkintöjä itselleen ja muille tuleville lukijoille, on päinvastoin osoitus siitä, että aikoo joko itse palata kirjan ääreen tai ymmärtää jonkun muun lukevan sitä. Mitä tahansa kertakäyttölukemista tuskin kukaan alkaa annotoimaan, sillä tekstin arvo nimenomaan lisääntyy kun se muodostuu puheenaiheeksi ja saa korjauksia, viittauksia ja kommentteja.

Yliopiston kirjastonhoitajasta ”[…] tuntuu, että kirjaa lukevalla opiskelijalla ei ole tarvetta purkaa mieltään itse kirjaan, vaan hän voi tehdä sen blogiinsa tai internetin keskustelufoorumeille. Vapaamuotoiset kommentit ovat siirtyneet verkkoyhteisöihin.” On eri asia kommentoida kokonaista tekstiä kuin liittää merkintöjä suoraan tekstin sekaan, väliin, päälle ja alle.

Kirjoitin aiemmin blogiini samasta aiheesta vastauksena Heli Roihan juttuun Verta, leimoja ja kontaktimuovia.

Advertisement

BoingBoing Gadgets: 25 moderneinta kirjastoa

Helsingin kaupunginkirjaston intrassa Kaivossa oli tänään nostettu esiin BoingBoingissa esiintuotu juttu, jossa oli koottu moderneja kirjastoja. Kirjoitin näin:

Lol eka kommentti BBG:ssä: “I love books. They’re so decorative!”.

OP:n vinkkaama juttu oli muuten BoingBoingin Gadgets-osiossa, joka keskittyy erilaisten vimpaimista kirjoittamiseen. Toinen huomioni on se, että varsinaisessa artikkelissa Turun kaupunginkirjasto on nostettu esiin teknologia ja innovaatio -osiossa (mitä ikinä innovaatiot tässä yhteydessä mahtavatkaan tarkoittaa) ja erityisesti siksi, että Turussa aineisto on hyllyssä aiheen eikä materiaalityypin mukaisesti ryhmiteltynä. Näinhän meillä Kirjasto 10:ssäkin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjastoa perustaessa mutta hommasta jostain (valitettavasta) syystä luovuttiin. Tuollaiseen teema-ajatteluun törmää kirjastoissa aika-ajoin, enkä pidä sitä sikäli kovin edistyksellisenä; luulisi, että sama olisi tullut mieleen jo kun ensimmäistä kertaa jonkinlaiseen alkukirjastoon hommattiin muutakin tavaraa kuin kirjoja, kauan aikaa sitten. Samaa asiaa puitanen toistuvasti kirjastoissa.

Hienoa kyllä jos turkulaiset ovat saaneet homman todella toimimaan ja Turussa voivat asiakkaat ajatella tyyliin “haluaisin tietoa Frank Zappasta, ai tässähän on jotain konserttivideoitakin” eikä “tekisi mieli katsoa jotain videoita, ahaa tässä olisi Frank Zappaa”. Fyysisen aineiston kanssa toimiessa tämä on tosiaan ikiaikainen ongelma että mihin se kirottu esine hyllyyn oikein sijoitetaan eikä aineistotietokannoistakaan ole mitään iloa, koska ne ovat kirjastoissa niin kamalia. Kauanko vielä joudumme ajattelemaan teos- ja nidekohtaisia metatietojamme, saati sitä varsinaista sisältöä esineiden kautta? Voisiko pliis kirjastoissa järjestää tietoa tiedonhallinnan järjestelmien avulla, eikä esineiden varastointijärjestelmien avulla.

Tai niin, mitä minä täällä haaveilen. Kirjasto ei ole tiedon, tarinoiden, löytämisen ja kohtaamisen paikka. Kirjasto on julkaistujen teosten paikka.

Mielenkiintoista lukea, millä perustein kirjastoja on tuolle listalle nostettu.

Siis via BoingBoing Gadgets, via Kaivon keskustelupalstat.

Re: Verta, leimoja ja kontaktimuovia

Kirjoittelin Helsingin kaupunginkirjaston intranettiin tälläisen vastauksen esiin nostetun Heli Roihan kolumnin Verta, leimoja ja kontaktimuovia jatkeeksi.

Intranetin keskustelun urli on tämä, tiedoksi itselleni ja muille joilla on pääsy Helsingin kaupungin intranettiin. Ulkoapäin keskustelua ei tietenkään näe, olettaen että tietoturva toimii.

Metro Live on rikki, koska sinne ei voi kommentoida rekisteröitymättä. Rekisteröitymislomakekin on poikkeuksellisen utelias enkä noita tietoja kysyvälle aio todellakaan vastata. Olen tottunut hieman erilaiseen netinkäyttöön 😉

On todellakin totta, että kirjaston aineistossa ei ole mitään jälkiä edellisiltä käyttäjiltä. Ainakaan periaatteessa. Toki cd-levyistä löytyy naarmuja, kirjan reunat ovat hieman pyöristyneet ja aineiston kanssa puolipäivää työskenneltyä tuntee omissa pesun tarpeessa olevissa kätösissään, kuinka paljon rähmää aineisto itseensä kerää. Joissain teoksissa on kyllä alleviivauksia tai muita marginaalimerkintöjä joita kokoelmanhoitotyötä tekevät katselevat sormien lävitse. Tunnetteko käsitteen Gutenbergin parenteesi? (Terveisiä Ilkka Mäkiselle). Asiaa. Nyt onkin melko mielenkiintoiset ajat kun kirjastoissa yhtäkkiä suurella hälyllä järjestellään asioita niin, että asiakkaat voivat tehdä nimikkeisiin merkintöjä, vaikkakin ne varsinaisista teoksista irrotettuja jonnekin tietokantamme uumeniin eivätkä sijaitse varsinaisen tekstin äärellä, vaan kokonaista teosta kuvaavan metatiedon äärellä.

Entisaikaan kirjojen takakannen sisäpuolella oli se lainauskortti josta saattoi niteen lainaushistoriaa tarkastella, sitähän ei enää ole eikä HelMetistä (tm OPACista) selviä esimerkiksi teosten suosio tai epäsuosio. No paitsi varausmääristä, mutta eihän niistä mitään sinänsä selviä. Joku käppyrä olisi kiva, etenkin meille virkailijoille. Kokoelmatarrasta nokkela, tai kirjastolaiselta vihin saanut asiakas voi ymmärtää, että pyöreässä tarrassa oleva koodi on melko lähellä omistajakirjaston postinumeroa.

Roihan kirjoituksessa ei oteta huomioon sitä, että divarin kokoelma on sattumanvarainen eikä teoksia voi helposti etsiä.

Mahtaakohan Roiha olla tutustunut BookCrossingiin tai muihin kirjakerhoihin? Kirjojen kuvailua, järjestelyä ja välittämistä tekevät tietenkin muutkin toimijat kuin kirjastot, erilaisista lähtökohdista, erilaisin päämäärin ja hyvin erilaisin keinoin.