Haastatteluni Sula Pinta -podcastissa

Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).

Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.

Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.

Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.

Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.

Pelien hankkimisesta kirjastoihin

Kirjoitin jo aiemmin Kirjastot.fi:ssä viriteltyyn, kirjastoissa pelaamista käsittelevään keskusteluun. Nyt vinkkasin keskustelun jatkoksi Antitädin kirjoituksen (ja samalla hieman avauduin) seuraavin sanoin:

Re:Pelaaminen kirjastossa

En tiedä huomasitteko, mutta pelikeskustelua virisi myös Antitädin blogin kirjoituksen Miksei koskaan voi saada sitä, mitä haluaa?? jatkona. Antitäti ja kommentoijatkin kaipailevat apua pelien hankkimiseen ja pelitoiminnan järjestämiseen kirjastoissa. Lisäksi tietenkin keskustellaan siitä mitä pelejä kirjastoissa ylipäätään voisi ajatella tarjottavan.

Kirjastotädit ja -sedät ovat ennenkin olleet aivan samojen tapainturmellusta välttelevien aineistovalintakysymysten äärellä kaunokirjallisuuden ja musiikin osalta. Niistä on kai jo onneksi päästy ja ufo-tutkimusta, metallimusiikkia, Musta Raamattu, Juhannustanssit, toimintaelokuvia, korttipelioppaita ja M. A. Nummista on saatavilla joka-ikisen suomalaisen yleisen kirjaston kautta. Suomessa toimii ammattimainen säätely- ja valvontaelin pelien ja elokuvien ikärajoille ja lisäksi alalla on itsesäätelyä. Kirjastoista jo löytyvien tuotteiden (kirjat, levyt, nuotit) julkaisua ja levittämistä ei valvota minkään tälläisen elimen toimesta.

Kirjasto tuskin pystyy perustelemaan itselleen minkäänlaista veto-oikeutta sekä VETin että ihmisten oman harkintakyvyn ylitse.

Toivon että kirjastoala jatkaa sikäli liberaalia linjaansa ettei millään yhteisillä kielloilla pelejä jätetä hankkimatta. Pelien tulo kirjaston aineistoon on aivan vääjäämätön, mutta tapahtumistaan vielä odottava tosiasia. Okei myönnän, tietokonepelien lainaaminen on samalla tavoin luvanvaraista toimintaa kuin elokuvienkin ja tilanne on sikäli kiusallinen mutta elokuvienkin kanssa on opittu toimimaan ja hyvä niin, sillä ellei lakeihin ole tiedossa muutoksia (en keksi miksi olisi), lisenssineuvotteluja on tiedossa lisää ja paljon!

Sellaisessa kirjastoverkossa toimiminen, jossa joidenkin kirjastojen kautta on saatavissa pelejä ja toisten kautta ei, asettaa melkoisesti paineita niille kirjastoille jotka eväävät asiakkailtaan oikeuden johonkin kulttuurituotteisiin.

Juuri tälläisissä kysymyksissä koen, että kirjastojen jo vuosikymmeniä toitottama asiakaslähtöisyys mitataan. Uskaltaisikovatko kirjastot tutkia asiakkaidensa haluja ja toimia niiden mukaisesti?

Itseään vastaan vedon lyöminen on hyvä idea

Tälläinen sutkautus tuli vastaan Stephen Hawkingin nimekkäässä Ajan lyhyt historia -teoksessa:

Cygnus X-1 on yritetty selittää myös ilman mustaa aukkoa, mutta nämä mallit tuntuvat varsin keinotekoisilta. Musta aukko näyttää olevan ainoa luonteva selitys Cygnus X-1:n havainnoille. Siitä huolimatta olen lyönyt Kalifornian teknisen korkeakoulun Kip Thornen kanssa vetoa siitä ettei Cygnus X-1 ole musta aukko! Veto on minulle eräänlainen vakuutus. Olen paiskinut paljon töitä mustien aukkojen parissa ja se on kaikki osoittautuu turhaksi, jos mustia aukkoja ei olekaan. Siinä tapauksessa kuitenkin voitan lohdutukseksi vedon ja Kip Thorne tilaa minulle neljäksi vuodeksi Private Eye -lehden. Jos taas mustia aukkoja on olemassa, minä tilaan Kipille yhden vuosikerran Penthousea.

Jos pelaa korttinsa oikein, voittaa aina.

Muutama kirjastolaisia kiinnostava puheohjelma

Kirjastot.fin tekijänoikeus-palstalle kirjoittamaani:

En tiedä onko kukaan tätä lueskeleva lähdössä ensi viikolla Tukholmaan Nordic Cultural Commons -konferenssiin. Itse päätin olla lähtemättä. Ohjelmassa on tietenkin ruotsalaisuuteen keskeisesti liittyvää piraattikeskustelua sekä kaikenlaista tekijänoikeus- ja lisensointijuttua pohjoismaisesta perspektiivistä. Ohjelma pyörii Creative Commonsin ympärillä mutta muutakin asiaa on, esimerkiksi torstain sessiossa Open content licenses in public broadcasting and archiving puhujina esimerkiksi British Libraryn intellektuaaliomaisuuden manageri (käännös minun) ja BBC:ssä sekä museoiden kanssa työskennellyt Ben White.

Tapahtumaan on Suomesta lähdössä kolmen ”videonuken” joukko ja pikaisesti toimien heitä olisi vielä mahdollista hyödyntää. Tästä projektista on Petri Kolan viidentoista minuutin haastattelu Tuhat Sanaa -podcastissa ja synopsis ja kommentointi Tuhat Sanaa -blogissa. Videonukkejen ohella noissa on keskustelua mediakentän moniäänisyyden puolesta sekä esitellään NCCC -konferenssi ja CC.

Videonukkejen ajatus on kiehtova ja jos kaikille ei ole jo tähän mennessä käynyt ilmeiseksi, niin organisoitumisen, tiedonmuodostuksen, mediatyön ja yhteistyöntekomahdollisuuksien muuttuminen internetin myötä todellakin heijastuu laajalle netin ulkopuolelle.

Sula Pinta -podcastissa oli syyskuussa juttua pikaviestimiin liittyvistä tavoista, protokollista ja tottumuksista. Jakson nimi oli Verkkoviestintä—Mese-etiketti ja huomion jakaminen.

CBC:n Sparkin jaksossa numero 44 esitellään Internet Archiven Wayback Machinea sekä miksi Archiven toiminta ja digitaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on merkityksellistä. Paljonkohan kirjastolaiset vaivaavat päätään tällaisella? Toivottavasti vaivaavat.

Kirjastot.fistä huomasin kuunneltavaksi YLEn Kultakuumeohjelman, jossa näin kuntavaalien alla oli läpikäyty puolueiden ohjelmat ja katsottu mitä siellä puhutaan kulttuurista. Kovin paljon mistään kulttuuripalveluista ei ohjelmissa puhuta, mutta kirjastot mainitaan useammissa. Poliittisen rakenteen vuoksi puolueet rakentavat koko maan kattavia ohjelmiaan, mutta niillä ei välttämättä ole mitään käytännön merkitystä kunnissa koska esimerkiksi valtionavustusten käyttäminen päätetään paikallisesti kunnissa. Lisäksi ohjelmassa todetaan se varmaankin jo sangen yleinen tieto, että poliitikot mielellään puhuvat yhteiskunnallisesti tuotettujen kulttuuripalvelujen kuten kirjastojen, kaupunginorkesterien ja teatterien tärkeys, mutta rahaa palveluihin ei kuitenkaan käytännössä koskaan ole tahtoa sijoittaa.

Petri Kolan haastattelu kestää 16 minuuttia, Sulan pinnan jakso 12 minuuttia, Spark #44:n kolmestakymmenestä minuutista The Wayback Machinea käsittellään ajassa 01:00-11:00. YLEn Kultakuume kestää kahdeksan minuuttia. Yhteensä siis kolme varttia.

Re: Pelaaminen kirjastossa

Pirjo Sallmén kyseli Kirjastot.fi:n lastenkirjastotyötä käsittelevällä palstalla kirjastojen ja kirjastolaisten kokemuksia pelaamisesta. Hän on aloittamassa aiheesta tutkimusta ja herättelee keskustelua. Kirjailin vastaukseksi seuraavaa:

Re:Pelaaminen kirjastossa

Huomautan vielä, että kaikkien näistä asioista kiinnostuneiden kannattaa tietää sellaisen kirjan olemassaolosta kuin Nuortenkirjastotyön käsikirja (toim. Raisa Alameri-Sajama, BTJ, 2007, ISBN 978-951-692-687-5). Kannattaa myös mietiskellä mitä itse kokee pelaamiseksi ja miksi mikään siitä pitäisi olla erityisesti kiellettyä kirjastossa.

@Pirjo Sallmen: Rispektiä aiheen valinnan johdosta ja tsemppiä sekä tutkimukseen että opiskeluun.

Meidän keväällä ja kesällä rakentamallamme ja vetämällämme, kirjastolaisille nettitaitoja opettavalla 23 asiaa -kurssilla käytiin läpi pelaamista kahdesta lähtökohdasta: toisaalta tarkasteltiin ns. casual gamingiä ja toisaalta Runescapea. Kurssin sivusto indeksoinut kaikki kurssilaisten blogikirjoitukset, joten 23asiaa.net:in haut ”peli”, ”pelaaminen”, ”rune” ja ”runescape” tuottavat erittäin relevantteja tuloksia.

Kurssia tehtäessä ja ohjatessa olikin aivan mahtavaa huomata, että nettiin alkoi ilmaantua luettaviin monenlaista sellaista keskustelua jota kirjastoissa on käyty, mutta josta ei ollut saatavilla minkäänlaista jälkeä netistä etsimällä. URL or GTFO! Esimerkiksi Google-haku ”kirjasto rune OR runescape” ei viime huhtikuussa tuonut esille käytännössä mitään siitä jo vuosia käydystä kirjastoalan omasta keskustelusta miten pelaamiseen pitäisi suhtautua.

Meillä Helsingin kaupunginkirjaston Kirjasto 10:ssä on pelaaminen kielletty. Tunnustan tässä julkisesti, etten ole asiaan puuttunut joka on tietenkin työpaikalla niskurointia; mielestäni esimerkiksi sitä go-peliä (囲碁) netin kautta toisinaan pelaavaa vanhempaa herraa ei todellakaan tarvitse ohjata ulos kirjastosta harrastuksensa vuoksi. Meillä ei noita nuorisokirjastotyön ikähaarukkaan kuuluvia (öö 10–16 tms.) nuoria kyllä paljoakaan liiku, eikä heistä ainakaan haittaa ole ollut.

Kirjasto 10:ssä kokoontuu kyllä Suomen lautapeliseura säännöllisesti ja seura toimii myös muiden kirjastojen tiloissa.

Espoon Pointissahan on (tietokone)pelaamista aktiivisesti tuettu ja aivan varmasti muissakin kirjastoissa Suomessa, erilaisin tavoin.

Aineistossa ei tietokonepelejä täällä HelMet -alueella käytännössä ole ollenkaan, mutta joitain roolipelejä (kynä+paperi -tyyppisiä) löytyy. Joissain toimipisteissä voi pelata paikanpäällä, joko tietokoneella tai ilman. Nykyinen tilanne on kulttuuriaineiston tallentamisen kannalta kiusallinen. Onneksi nykyään suomalaisten saatavilla oleva kulttuuritarjonta ei enää ole kirjastojen säännöstelemää.

Tietokonepelien sorsiminen ns. ”oikeisiin” peleihin verrattuna pitäisi pystyä perustelemaan. Miksi vaikkapa tammea saa pelata pöydällä, muttei ruudulla? Entä roolipeliä? Sudokua? Sanaristikkoa? Kirjallisuustietovisaa? Entä lukukilpailua? Jos syynä on ainoastaan se, että tietokoneella pelaajat vähentävät muiden asiakkaiden mahdollisuuksia tehdä jotain myyttistä ”muuta hyödyllistä”, ollaan helposti erittäin heppoisen arvottamisen äärellä, vai mitä? Myöskin ”kirjasto olohuoneena” -ajatus kärsisi melkolailla jos kyseisessä tilassa vallitsisivat sellaiset säännöt, joita kukaan kirjastolainen ei omassa olohuoneessa *ikinä* hyväksyisi.

Asiaa tässä nyt tarkemmin tutkimatta suomenkielinen Wikipedia-artikkeli gosta mainitsee kaksi versiota pelin synnystä. Molemmat täyttävät kehittävän ja hyödyllisen toiminnan kriteerit, jollaiset kirjastossa pelaamiselle tuntuu olevan tarpeen asettaa.

Re: Tulevaisuuden uhkakuva?

eAineistot oppimisen tukena -blogin jutussa Tulevaisuuden uhkakuva kirjastolaiset pelottelevat itseään ja toisiaan sillä, että Wikipedia -automaatti tekee kirjastojen tiedonhausta tarpeetonta. Sanaisen arkkuni avaaminen päästi seuraavanlaisen narinan:

@Hannu H. muistetaanhan, ettei I, Robot ole elokuva, vaan Isaac Asimovin kirja vuodelta 1950 :^)

Wikipedia on sanakirja, eikä korvaa kirjastoja sen enempää kuin Encyclopedia Britannicakaan. Olikohan EB:stä tai sanakirjoista yleisesti ottaen koskaan vastaavaa kapelia kirjastolaisten keskuudessa, että nyt purkitetaan ja yksinkertaistetaan kaikki tieto yksiin kansiin ja kirjaston oma, rakas, rikas, värikäs ja sillai ihanasti ristiriitainenkin kokoelma menettää mielenkiintonsa keskittymishäiriöisten, moukkamaisen ja henkiseen laiskuuteen luonnostaan taipuvan asiakaskunnan keskuudessa.

WP ei välitä tarinoita, elämyksiä tai millä sanoin kaunokirjallisuutta, musiikkia, valokuvia, elokuvia ja sensemmoista kuvaillaankaan. Kulttuuria, taidetta. Yleisen kirjaston toiminnan piiriin sellaisen välittäminen sensijaan kuuluu, ja julkaistut ja painetut kulttuurituotteet ovatkin edelleen hyvin merkittävässä asemassa kirjallisuuden saralla. Tiedonvälittämisen osalta on tilanne netin myötä muuttunut merkittävästi tässä viimevuosina.

Tiedonhakuun WP on mahtava ja artikkelien pohjalle kertyy hyviä lähdeviitteitä. Aiemmin oli sellainen hakukonekin kuin Wikiseek, joka etsi ensisijaisesti kaikista WP-artikkeleista ja toissijaisesti kaikista webbisivustoista, joihin WP:stä viitataan. Tälläiset vertaisarvioidun lähdeviitteet ovat mahtavia. Wikiseekiä ei enää valitettavasti ole, enkä tiedä suoranaista korviketta.

Asensin eilen Firefoxiini Zotero -laajennuksen ja pääsin vihille sellaisista asioista kuin SFX, OpenURL ja OpenURL resolver. Osasta näistä olen kuullut kirjastoalan nk. triangeli- tai kirjastoverkkopäivillä kun Rouvari tai joku muu on esitelmöinyt Nellistä. En keksinyt voivatko käyttäjät käyttää Nelliä resolverina, mutta selvästikin jotain sellaista tarvitaan tulevaisuudessa jokaisen käyttöön eikä pelkästään kirjastojärjestelmien väliseksi liimaksi jollaisena sitä nyt Nellissä käytetään.

Kirjastovirkailijapäivät 2008

En nyt aio suuresti kirjoittaa päivien kulusta tänne blogiini. Jossain tulevassa Kirjastolehdessa, ehkä numerossa 6/2008 nimittäin toivottavasti julkaistaan (tarkoituksellisen melko mitäänsanomaton) juttuni päiviltä. Kirjastovirkailijapäivien yleisöSe on oikeastaan jonkinlainen reportaasi jossa käydään kursoorisesti läpi mitä päivillä tapahtui. Kun lehti on julkaistu, julkaisen tekstin abouttirallaa samassa muodossa täällä blogissani. Siihen tosin menee vielä aikaa, kyseinen Kirjastolehti tulee ulos joka tapauksessa muutama kuukausi tapahtuman jälkeen. Ja ne Kirjastovirkailijapäiväthän olivat siis 25.-26.9.2008 Lahden kaupunginkirjastolla. Mahtoiko kukaan tätä lukeva olla paikalla?

Järjestäjän ominaisuudessa mieleen tuli se, että workshoppien pitäisi oikeasti olla työpajoja ja toiminnaltaan lähtökohtaisesti tavoitteellisia. En ole itse ollut ehkä yhdessäkään oikeasti hyvässä workshopissa mukana. Toki olen turissut pienissä ryhmissä sellaisina ajankohtina, joina ohjelmaan on merkitty ”workshop”.

Olisi hyvä antaa workshopien vetäjille ohjeita ja tavoitteita joihin luotsata, toki jättäen tilaa heidän omalle fasilitoinnilleen jos heiltä hyviä ideoita löytyy. Tällälailla työpajoista saataisi jotain ainakin puolikonkreettista irti eikä pelkkää turinaa. Joskus workshop saattaa ilmentyä luentona, eikä sekään ole oikein hyvä. Alustus tai pieni luento voi toki olla paikallaan, mutta kyllä koko ryhmän pitää osallistua jos halutaan puhua oikeasta työpajasta. Tästä aiheesta on varmaan kirjoitettu monen monta webbisivua, kirjaa ja opasta. Minun kannattaisi ehkä tutustua johonkin niistä.

Pahimmillaanhan workshopeissa taannutaan epä-älylliseen whinettämiseen asioista joille ei ole nähtävissä muutosta ja joista kaikki ovat suorastaan tottuneet whinettämään. Whinettäminen on itseään paisuttava, sokea prosessi ja tartuttaa pahaa oloa, pessimismiä ja älyllistä laiskuutta sellaisiinkin osallistujiin joissa sitä ei entuudestaan ole. En sano etteikö vertaisterapialle olisi tarvetta, mutta asioita pitäisi kutsua niiden omilla nimillä.

Nämä ajatukset siis itselleni korvan taakse ensi kertaa varten kun olen organisoimassa jotain tapahtumaa.

Lea Salo on näköjään kirjoittanut Kirjastoseuran musiikkityöryhmän blogiin yhteenvedon ja koonnut hieman esitystäkin.

Isä Mitrosta mieleen jäi kepeä flirtti yleisön kanssa ja hyvä puhujahan heti ymmärtää mistä naruista vedellä vakavamman asian lomassa. En voinut olla kiinnittämättä huomiota myös siihen, että kireätahtisesta maailmastamme puhuessaan Mitro mainitsi laskujeni mukaan kolmesti olleensa itse kovassa kiireessä ja tämän vuoksi jotain oli tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. Mahtaako kiire (ja toisaalta, kiireen myytti) vaivata hitausapostoleitakin. Aiheella vitsaili Carl Honorékin Megapolis 2023 -tapahtumassa Kirjastovirkailijapäiviä seuraavana lauantaina Stadissa.

Lahden Suurmäki on muuten aika vaikuttava rakennelma. Oikeasti. Kävin noin puolentoista tunnin podcast-kävelyllä kaupungin vastaanoton jälkeen ja olihan toki kierrettävä legendaarisilta radiomastoilta Suurmäelle.

Vietettyäni perjantai-illan Lahdessa siirryin siis Megapolis 2023:een. Aamupäiväksi oli Oranssi järjestänyt Elävä kirjasto -tapahtuman. Opin, että asiasta on olemassa Euroopan neuvoston kustantama opas Don’t judge a book by its cover—The Living Library organiser’s guide (ISBN 92-871-5766-99) joka on käännetty suomeksikin, nimellä Elävä kirjasto—Järjestäjän käsikirja (ISBN 92-893-1205-X). Asiaa käsittelevä sivusto on elavakirjasto.fi. Kysehän on siis siitä, että tyypillisesti väliaikaisesta ”kirjastosta” voi ”lainata” ihmisen jututettavakseen, joka edustaa jotain epämiellyttäväksi kuviteltua ihmisryhmää. Systeemi kehitettiin Tanskassa vuonna 2000 ja tarkoitus oli hälventää ennakkoluuloja.