Re: Miksi Stadinettiin tarvitaan tunnuksilla kirjautuminen?

Intranettimme Kaivon palstalla kirjaston asiakas-wlanista Stadinetistä kirjoittelemaani:

Olen ihmetellyt samaa itsekin. Onko kyse taas siitä, että me viranomaiset elämme siinä kuvitelmassa, että koska internetin valvonnasta on ollut paljon puhetta esim. lehdistössä, meidän viranomaisten olisi paras  ihan varmuuden vuoksi viestiä kansalaisille valvovamme heitä. Vaikka emme oikeasti valvoisikaan ja emmehän oikeastaan tunne lain tai valvomista käsittelevän keskustelun sisältöä joten ihan varmuuden vuoksi on paras antaa sellainen kuva, että tiedämme mitä olemme tekemässä. On meille riskaabelimpaa olla valvomatta, tai siis olla viestimättä valvontaa. Vaikka ei mitään oikeaa valvontaa taida Stadinetissä edes tapahtua.

Stadinetin sivustolle voisi muutenkin kaivata hieman sitä paljon peräänkuuluttamaamme syvyyttä. No, läpikulkusivusto mikä läpikulkusivusto.

Onneksi kirjaston verkkoon kirjautumisesta on jotain etua verrattuna esimerkiksi naapurifirman tarjoamaan, oikeasti avoimeen verkkoon joten kirjautuminen on ymmärrettävää. Stadinetista on järjestetty pääsy PressDisplayhin, Artoon, Aleksiin ja muihin tarjoamiimme tietokantoihin (ainakin osaa niistä). Voisimme järjestää lisäksi vaikka mitä kivaa, taivas rajana. Yksinkertaisten toimipistesidonnaisten palvelujen tuottaminen olisi helppoa ja yksinkertaisimmillaan voisimme tarjoata itse kokoamamme aloitussivun Stadinetin käyttäjille. Tulostusmahdollisuus omalta koneelta kirjaston tulostimiin olisi ihan kiva.

Ei sillä, minusta on hienoa että asiakkaillamme on käytössä wlan, mutta sitä voisi hieman vielä kehittää. Kyse on kuitenkin palvelusta, jolla on ihan kivasti käyttäjiä (80-120 päivässä, kuulemma). Monikohan kirjastossa surffaileva asiakkaat omaa mokkulaansa? Kun joissain kirjastoissa pidetään merkittävänä, että kirjaston henkilökunta saa seurata etteivät asiakkaat liiku ”törkysivuilla” kirjaston koneilla, päteekö tämä myös silloin jos asiakas käyttää a) omaa konettaan+kirjaston nettiyhteyttä b) omaa konettaan+omaa nettiyhteyttään?

Mitä muuten törkyyn ja sen säätelyyn tulee, niin tsekatkaapa tämä juttu: YK:n ihmisoikeusneuvosto teki uskontojen kritisoimisesta ihmisoikeusrikkomuksen. Tästä tuli paha mieli 😦

Palstallemme nostettiin esiin Tietokone-sivustolla ollut uutinen alkuvuodesta 2006: Helsinki ei lämpene julkisille verkoille.

(edit: muokkasin samana päivänä vastaamaan sitä todellisuutta, että Stadinetin kautta pääsee nykyään kirjaston tarjoamiin tietokantoihin. Ihanaa!)

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.

Lehtiverkosto pystyyn

Syksyllä sain (mielestäni) loistavan idean kirjastoammattilaisten lehtipiiristä ja kehittelinkin idean melkein valmiiksi. Suunnittelin tilaavani kolme neljä lehteä ja pistämällä ne sitten sisäisellä postilla kiertoon puolisattumanvaraisesti valituille kollegoille kun olen lukenut ne.

Juju on tässä se, että lehdet annotoitaisiin ja niiden kierrellessä toimisi teksti keskustelun siemeninä ja palstojen välinen tyhjä tila foorumina. Tapaan itse annotoimaan ja töhertelemään Kirjastolehteäni, joka on tällä hetkellä ainoa about säännöllisesti seuraamaani  (paperinen) aikakausilehti. Lehden numerot ovat omaisuuttani joten kukaan ei siis pistä pahakseen niihin töhertelystä.

Ajattelin että lehtiä voisi olla vaikkapa kolme: Kirjastolehti, Scandinavian Public Library Quarterly sekä joku kolmas kirjastoprofession ulkopuolinen lehti, joka hankittaisi irtonumerona ja joka vaihtelisi. Mielessäni ovat olleet Wired ja Monocle. Ajattelin saada rahat lehtiin kehittämisyksiköstämme.

Suunnittelin hommaa niin, että tässä vaiheessa jäseniä olisi noin kymmenkunta, ja yrittäisin haalia kasaan sellaisia kirjastolaisia, jotka eivät tapaa pitää ääntä itsestään intranetissämme Kaivossa, Kirjastot.fi:ssä tai erilaisissa työryhmissä. Heitä on nimittäin paljon, sillä yleensä äänessä ovat the usual suspects, joihin minäkin kuulun. Väkeä on talossa kuitenkin noin 450 henkilöä. Ajattelin että jos vaikkapa puolet tai kolmannes olisivat meitä äänekäitä, saisimme ehkä rohkaistua vähemmän suulaita mukaan keskusteluun ja toisaalta uusvanha media, eli kynä ja paperi ehkä olisivat joillekin henkilöille kivempi media kuin esimerkiksi omassa blogissa toitottaminen tai maineikkailla Kirjastot.fi:n foorumeilla, joita muutaman ihmisen ajatellaan dominoivan.

Lehdet tulisivat ensin minulle, ja omat töhertelyni töherreltyäni laittaisin lehtiin mukaan sellaisen paksun kuulakärkikynän jossa on monta värillistä kärkeä. Muistan nähneeni lapsuudessani ja toivon että niitä löytyisi vielä jostain. Osallistujien merkinnät siis eroaisivat toisistaan kynän väristä ja kannessa olisi avain siihen, kuka käyttää mitäkin väriä.

Kanteen liimaisin listan henkilöistä joille kyseinen lehti on menossa joko siten että olen jo valmiiksi arponut sen järjestyksen valmiiksi tai mukana kulkisi jonkinlainen arvontametodi jolla kukin osallistuja itse arpoisi seuraavan vastaanottajan (tämä on minusta erityisen hyvä ajatus, minussa taitaa olla hieman pedagogia). Listan järjestys joka tapauksessa olisi aina sattumanvarainen. Ensimmäiset merkinnät olisivat minun jotta saadaan jää rikki ja lehdet lopulta palautuisivat myös minulle. Jos lehtiä ei ole kovin paljoa, voisin skannata ne annotointikierroksen jälkeen ja laittaa näkyville johonkin lehtiringin omaan paikkaan verkossa.

Omasta mielestäni sekä perusajatus yksiköiden rajoista välittämättömästä, kirjastoammattilaisia ja kollegoja yhdistävästä, kirjalliseen aineistoon pohjaavasta lukupiiristä on hyväkin idea. Kirjastolehti pääsee parempaan käyttöön  kun sitä luetaan hieman ajatuksella, toisaalta kirjastolaiset oppivat pois huonosta tavasta kunnioittaa pyhää painettua sivua ja tottuvat töhertelemään siihen, tutustumme ainakin tekstin kautta toisiimme ja toivottavasti myös hieman huonomminkin tuntemiimme kollegoihimme, tulisimme kokeilleeksi uusia toimintotapoja, harjoittelisimme opintopiirin pitämistä ja sellaiseen osallistumista, koko hanke olisi halpa, tehokas ja d.i.y. koulutusjärjestelmä, yleisten kirjastojen keskuskirjastona toimivassa Helsingin kaupunginkirjastossa leviäisivät kirjastoalan uutiset tehokkaammin ja niin edelleen. Omille hyville ideoilleen on helppo keksiä selityksiä miksi ne ovat niin erinomaisia 🙂

En ole nyt kuitenkaan tähän mennessä  saanut aikaiseksi pistää hommaa pystyyn, joten päätin tehdä niin, että lähetän ilman mitään kaksista suunnitelmaa pari omaa lehteäni  sisäisellä postilla joillekin kollegoilleni ja laitan ohjeeksi tehdä merkintöjä ja laittaa lehti kiertoon muutamalle muulle kollegalle ennenkuin se palautuu minulle. Eli lähden sangen organisoimattomasti liikkeelle, lehtien vastaanottajiksi ei erikseen ilmoittauduta vaan kukin valitsee mielivaltaisesti jonkun. Katsotaan miten käy…

BBC Radio 4 tekstarikielestä

Kuuntelin tuossa juuri ruokiksella mielenkiintoisen BBC:n Radio 4 -jutun tekstarikielestä, joka kosketteli monia omia ajatuksiani. Ohjelma oli seuraamaani Radio 4Choicefeediin nostettu What Texting Owes to the Literary Enlightenment (27min., 13MB MP3). Jutun pääkohtia olivat se, että tekstarikieli on hyvin leikittelevää (ludic) ja tekstarikielen myötä teksti on jälleen lähentynyt puhetta pitkän pesäeron jälkeen. Puheenomaisuus oli tekstille hyvin tyypillistä ennen valistuksen aikaa 1700 -luvun loppupuolella, jolloin eurooppalaisten kielten kirjamuodot luotiin ja standardoitiin.

Im in ur lit th3ory killing ur authorz

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory killing ur authorz"

Tekstarikielessä, jota tietenkin käytetään myös sähköpostissa, mikrobloggauksessa, paperilapuissa jne. tiiviissä, tekstissä kirjoittaja luo itse paljon merkityksiä ja konventioita ja Roland Barthesin kirjoitukset tietenkin mainittiin ohjelmassa. Eri henkilöille kirjoitetaan eri tavoin ja leikilliset piirteet vaihtelevat. Puhelinten ennustava tekstinsyöttö on eräs tapa yrittää estää tekstarikielen muodostumista kirjakielen kustannuksella. Ohjelmassa esitettiin väite, että ennustavaa tekstinsyöttöä kehittävät, edistävät ja käyttävät eivät kertakaikkiaan yhtään ymmärrä mistä tekstarikielessä on kyse, eli juuri leikillisyydestä, hulluttelusta, kekseliäisyydestä, demokratiasta, pragmaattisuudesta, tehokkuudesta ja jossain määrin myös kivistävistä peukaloista.

Itse olen tottunut ennustavaa tekstinsyöttöä käyttämään ja kirjoitan puhelimella aika paljon tekstiä nettiin (tosin mobiili-Jaiku on paraikaa remontissa) ja sähköposteja myös. En tosin tapaa kirjoitella varsinaista tekstarikieltä, paitsi toisinaan oikeita tekstareita laatiessani käytän lyhenteitä, jätän välit pois pisteen jälkeen jne.

Olen kyllä huomannut, että ennustava tekstinsyöttö ehdottomasti vaikuttaa omaan kielenkäyttööni, sillä on vähemmän vaivalloista kirjoittaa ennustinta tyydyttävässä muodossa kuin opettaa sille sanoja. Etenkin kun nokialainen sanasto tapaa muistamaan vain noin 100 tai 200 uusinta sille opetettua sanaa ja unohtaa vanhemmat. Yksi syy kirjoittaa ns. oikeaa kieltä on se, että toivon sen löytyvän helpommin netin hakukoneilla.

Tekstarikielen eräänlainen ilmentymä ovat lolcatit ja niiden lolspeak, jotka ovat aivan suunnattoman kiehtova tekstillä, kielellä, kuvalla ja kompositiolla leikittelevä, kiivaan yhteisöllinen ja tyypillisesti internetmäinen huumorimuoto.

Suosittelen kuuntelemaan ohjelman, jos kieli ja teksti ja niiden käyttö kiinnostavat. En osaa sanoa kauanko se vielä on saatavilla BBC Radio 4:n sivuilta.

Kirjoittelin tammikuussa, että UNICEFin mukaan tekstarit Tekstarit lisäävät kirjoitus- ja lukutaitoa.