Raporttimme yleisten kirjastojen kirjastojärjestelmistä

Minulla oli kevään ja kesän aikana iloa ja kunnia saada osallistua Tuula Haaviston ja Marja-Rii Jokisen kanssa yleisten kirjastojen tietoteknisiä järjestelmiä käsittelevän raportin laatimiseen. Tekstin laatimisprosessi oli minulle erittäin antoisa, josta siis kiitos tiimillemme. Raportti on julkaistu vastikään ja sen nimi on Kirjastojärjestelmät nyt! Se on saatavilla PDF:nä sekä KirjastoWikissä kommentointia ja edelleenmuokkaamista varten. Kirjasto-kaapeli -foorumilla raportista tiedotettiin eilen.

Tässä raportin sisällysluettelo:

Raportti pohjaa pitkälti Tuulan syvään asiantuntemukseen kirjastojen järjestelmäasioissa. Tekstiä esitellään nähtävästi tulevissa kirjastoalan tapahtumissa sekä Kirjastolehdessä. Raportti käsittelee sangen kattavasti yleisten kirjastojen kirjastojärjestelmiä, niiden ympäristötekijöitä, suhdetta kunnan/kaupungin omaan tietohallintoon sekä muihin järjestelmiin tuolla ulkona internetissä. Raportissa tarkastellaan kirjastojärjestelmien kehitysvaiheita Suomessa sekä katsellaan hieman tulevaisuuteen ja ulkomaille. Esiin nousee vaade sille, etteivät kirjastot voi enää asustella omassa pikku kuplassaan, vaan kirjaston keskeisten tietojärjestelmien on kyettävä keskusteluun myös muiden tietojärjestelmien kanssa. Raportti pyrkii kokoamaan ja edelleenlevittämään sellaista tietoa jota järjestelmän suunnitteluun, valitsemiseen, käyttöönottoon ja kehittämiseen liittyy.

Varsinaisesti hiljaisuudessa laadittu teksti valmistui jo kesällä, mutta julkaisu valitettavasti viivästyi tänne syksyn kynnykselle. Toisaalta hyväkin, sillä syksyllä raportin kohderyhmä eli kirjastolaiset ovat palanneet kesälaitumiltaan.

PDF:ää vastaava versio wikissä on tämä 25.08.2009 klo 13:54 ja näköjään tekstiin on tullutkin jo pari kommenttia! Ihanaa! Kommentteja on ehkä mukavin laittaa wikisivun keskustelu-välilehdelle eikä suoraan tekstin sekaan.

Jos tämä blogipostaus on kuulostanut juhlapuheelta,  ei ihme sillä kyllä tässä suoraansanoen hieman juhlalliset fiilikset on kun on tällainen homma takanapäin!*<:-)

Miten virkamiehenä verkossa?

Huomasin tänään kokouksessa, että Qaikussa oli meneillään herkullinen liverapo Wirkamiehet Werkossa Workshopista, jossa etsittiin hyvää tapaa tehdä viranomaistyötä verkossa, erityisesti sosiaalisen webin parissa. Casena oli Galtsu-kyttä -fobba- ja qaikussa syntyi vaikka mitä mielenkiintoista keskustelua. Lukaiskaapa.

Onko teidän kirjastossanne,  virastossanne tai toimialallanne mietitty näitä asioita? Olisi kiva mitä keskustelua asiasta on käyty ja onko jotain ohjeita laadittu.

VirtuaaliAnukin näköjään kirjoitti asiasta.

Bibliothèque Nationale de France mukaan Google Book Searchiin

Jyrki Ilva kirjoitti Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa juuri, että Ranskan kansalliskirjasto lähtee Googlen kelkkaan. Kommentoin näin:

Jopas jotain. Jeanneney jäi pois Bibliothèque Nationale de Francen (eli Ranskan kansalliskirjaston) puikoista 2007, mutta häärännee edelleen jossain kirjastohommissa. Mahtaa sapettaa. Niin tai näin, hienoa että tällaista vastakkainasettelua on ollut, se on piristävää ja on osaltaan nostanut pöydälle mielenkiintoista keskustelua. Hienoa on sekin, että keskustelun lisäksi on alettu hommiin, eli keskustelulla on ollut ainakin jotain vaikutusta. Näinhän ei aina käy.

Näissä digitointihommissa ja Google Book Searchia ihmetellessä olisi aina hyvä pitää mielessä, että digitointi ei mitenkään ole pois nykyisistä kirjastopalveluista. Valittaminen siitä että Google saattaa aineistoja tehokkaasti ihmisten saataville ei tarkoita sitä, etteikö se kirja edelleen olisi siellä kirjaston hyllyssä (ellei satu olemaan lainassa, sijaitsemaan toisessa maassa, kirjasto ole suljettuna yöaikaan tms.).

Semmoisiakin sopimuksia voi tehdä, että kirjastot saavat itse kopion digitoiduista teoksista ja voivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, lakien rajoissa. Vaikka teosta ei kirjasto eikä Google voisi tekijänoikeussyistä yleisön saataville asettaakaan, on digitoinnista muutakin hyötyä. Esim kirjastonhoitajat voisivat tehdä kokotekstihakuja digitoituihin aineistoihin ja sitten antaa asiakkaiden käyttöön sen fyysisen kopion. Olisi tiedonhaku hieman erilaista jos työkaluna olisi MARC-tietueiden ja kirjaan painettujen sisällysluetteloiden lisäksi kokotekstihaku koko kokoelmasta.

Samoin digitoitujen tekstien tietotekninen analysointi olisi herkullista. Juuri tällaistähän Google tekee, ja se on heidän ydinosaamistaan. Tästä johtuu muuten mieleen yksi minua pitkään mietityttänyt asia: miksei vapaakappaleita pidä luovuttaa myös tiedostoina?

Kirjoitin aiemmin hieman ajatuksiani Jean-Noël Jeanneneyn pamfletista Google–And the Myth of Universal Knowledge. Google Book Search -hankkeelle ollaan euroopassa luomassa vastineeksi Europeanaa.

Ihan mielenkiintoisia kuvioita, kiitos Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogille ja Jyrki Ilvalle uutisesta.

Erään e-kirjan tarina

Seuraa tarina e-kirjoista. Tarina ei tietenkään ole sinänsä kovin mielenkiintoinen, mutta nostaa esiin muutamia e-kirjoihin liittyviä ongelmakohtia jotka ovat kaikki kyllä olleet tiedossa ennenkin.

Sattuipa eräänä päivänä kaukaisessa, kaukaisessa maassa niin, että kirjastosetä halusi tehdä hieman kokoelmanhallintatyötä. Kirjastojärjestelmästä oli tehty tietokanta-ajo siten, että kaikenlaista mielenkiintoista dataa aineistosta oli tallennettu Excel-muotoiseen tiedostoon. Kirjastosedän Excel-taidot olivat hieman ruosteessa ja nyt suunnitteilla olleet toimenpiteet datan kanssa olivat hänelle hieman uudentyyppisiä. ”Mikä avuksi?”, ajatteli kirjastosetä. ”Noh, joku Excel-aiheinen kirja olisi varmaan hyvä tapa lähestyä asiaa”, hän tuumi  ja myhäili tyytyväisenä siitä, että lähestyi asiaa kirjastolaiselle sopivasta tulokulmasta, julkaisujen kautta. Suoritettuaan kenelle tahansa kirjastoammattilaiselle intuitiivisen, tarkennetun haun s:tilastot* and s:excel HelMet-tietokantaan, nousi hänen kasvoilleen yllättynyt hymy–kahdesta tuloksesta nimen perusteella relevantimpi oli e-kirja! Pienoinen epäilys kuitenkin häilähti kirjastosedän mielessä, sillä oli epävarmaa mitä tuleman piti.

Käden käänteessä kirjastosetä kuitenkin tunnistautui  pääkaupunkiseudun kirjastoyhteistyön HelMetin e-kirjatoimittajan Ellibsin sivustolle kirjastokorttinsa numerolla ja siihen liittyvällä salasanalla. Nyt hän pääsi lukemaan teoksen esittelytekstiä, joka kirjastojärjestelmän sivuilta puuttui. Korvaukseksi tästä lisätiedosta oli odotettavissa kyseisen, ulkopuolisen toimittajan käyttöehtoihin sitoutuminen. ”Enpä nyt vaivaa päätäni niillä”, ajatteli kirjastosetä ja kiinnitti sen sijaan huomiota siihen, että kyseisen ulkopuolisen toimittajan järjestelmässä teos oli luokiteltu kategoriaan systeemityö. ”Tämähän vastaa HKLJ:ssä luokkaa 627.71 systeemityö.” HelMetissä teoksen luokka oli kuitenkin 627.733 taulukkolaskentaohjelmat ja asiasanoina Ellibs, sähkökirjat, Excel, atk-ohjelmat, taulukkolaskenta sekä tilastot. Muodollisesti pätevä kirjastosetä ei tästä hätkähtänyt. Tiesihän hän toki, että tiedontallennus on systemaattista, mutta tiedonhaku ja -hankinta luovuutta vaativaa työtä.

Suuremmaksi huoleksi osoittautui,  että Ellibsin sivu ilmoitti e-kirjan lukuun tarvitaan Adobe Digital Editions -ohjelma. ”Tämähän onkin muuttunut aikaisemmasta”, kirjastosetä huomasi, ”eikä ADE:tä taida olla käyttämälleni, kotimaiselle GNU/Linux käyttöjärjestelmälle”. Ja näin asia todella olikin: Adobe ei ollut tehnyt Digital Editionsista Linux-versiota suunnitelmiensa mukaisesti eikä ohjelmaa kukaan muukaan ole saanut tehtyä.

Lueskeltuaan internetin englanninkielisiä keskustelupalstoja vartin verran kirjastosetä oli luopua toivosta saada e-kirja käyttöönsä,  sillä tarvittavaa Adobe Digital Editionsia -ohjelmaa ei näyttänyt kertakaikkiaan olevan saatavissa millekään hänen käytettävissään olevalle tietokoneelle. Painettua versiota ei kirjasta pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, vain tuo e-kirja. ”Katsompa huvikseni, saisinko e-kirjan lainaksi jostain muualta”, kirjastosetä ajatteli ja siirtyi käyttämään muutamaa, suullisena perimätietona aikojen saatossa oppimaansa verkkopalvelua. ”No täältähän teos löytyy suoraan luettavaksi, eikä asentelua tarvita. Ja kappas, tämän lystikkään vertaisverkkopalvelun kautta näyttää löytyvän peräti 19 henkilöä, jotka ovat halukkaita lainaamaan kirjan minulle.”

Kirjastosetä ei tietenkään oikopäätä ruvennut lataamaan kirjaa vaikka tiesi olevansa vain yhden hiirenklikkauksen päässä haluamastaan teoksesta. Tarinamme päättyy tähän, ja siirrymme itsekin pohtimaan samoja kysymyksia joiden parissa kirjastosetä yhä tänäkin päivänä pyöriskelee…:  olisiko hänen pitänyt valita käyttöjärjestelmänsä toisin, olisiko HelMet -kirjastojen pitänyt valita e-kirjatoimittajansa toisin, olisiko Ellibsin pitänyt valita tekninen järjestelmänsä toisin, olisiko kirjoittajan pitänyt valita julkaisijansa toisin, olisiko julkaisijan pitänyt valita tiedostomuotonsa toisin vai olisiko kirjastosedän pitänyt valita kiinnostuksenkohteensa alunperinkin aivan toisin? Olisiko kirjastosedän intresseissä ollut lainata kirja Mininovan tai muiden vastaavien vertaisverkkopalvelujen kautta? Miksi hän ei lainaisi kirjaa vertaisverkosta vai olisiko parempi lukea kirja suoraan verkosta kuten Scribdissä? Millä motiivilla jotkut ihmiset tätäkin kirjaa haluavat verkon kautta lainata? Miksi ylipäätään kukaan haluaa lainata kirjojaan toisille?  Entä miksi kirjasto antaa kirjoja lainaksi? Miksi teoksen lukeminen itse valittua kautta olisi paheksuttavaa tai laitonta, kun HelMet-kirjastot ovat kuitenkin lunastaneet Ellibsiltä käyttöoikeuden kyseiseen teokseen ja tarjoavat sitä omille asiakkailleen (vaikka se onkin rikki)?

(Seeding: 20)

Hesarissa tiedemuseolista

Pohdiskelin Lontoossa käytyäni, että millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla. Lauantain hesarissa oli lista näkemisen arvoisista tiedemuseoista. Jutun nettiversio on otsikoitu Tiedemuseoiden määrä kymmenkertaistui 20 vuoden aikana. Listan on laatinut Timo Paukku. Yhdeksästä museosta olen itse käynyt vain kolmessa (Science Museum Lontoossa, Musée des Arts et Métiers Pariisissa sekä Heurekassa Vantaalla), mutta ainakin tässä jutussa oli huomiota kiinnitetty juuri niihin kahteen tyypilliseen tiedemuseolta odotettavaan ominaisuuteen, joiden ulkopuolelle varsinainen tiede jää. Huomiota on jutussa kiinnitetty museoiden perinteiseen tehtävään eli vanhojen esineiden esilläpitoon sekä elämykselliseen itse kokeilemiseen ja havainnoimiseen. Molemmat näistä ovat minusta äärimmäisen arvokkaita tehtäviä tiedemuseolle, mutta edelleen: missä on museoitu tiedettä?

Pohjalle kannattaa lukea englanninkielisen Wikipedian artikkeli tieteenhistoriasta, se on kirjoitettu hyvästä näkökulmasta. Toivoisin, että jossain olisi samasta näkökulmasta rakennettu museo. Kuten aiemmasta blogipostauksessa jo kirjoitin, ei missään tietämässäni tiedemuseoissa tuoda esille tieteen itsensä kehitystä. Empirismi, tieteen ja uskonnon rajapinta, julkaisuvaade, humanismi jäävät kaikki selittämättä. Miten muissa ajoissa, paikoissa ja kulttuureissa tehty tiede eroaa teollisen vallankumouksen jälkeisestä länsimaisesta tieteestä? Mitä on ”islamilainen tiede” ja onko ajatus yhteensopiva ns. ”tavallisen tieteen” kanssa? Miksi naistutkimusta ei välttämättä pidetä tieteenä? Missä tiedettä tehdään ja miten sitä rahoitetaan? Millainen on tieteellinen julkaisuprosessi? Ja niin edelleen.

Alfred Kellerin hyönteismalleja

Alfred Kellerin hyönteissuurennoksia

Berliinin luonnontieteellisessä Museum für Naturkundemuseossa oli todella kiehtova osasto, jossa esiteltiin taksidermiaa, eli eläinten täyttämistä ja sen historiaa.