AVO-kurssin neljännen viikon aiheena ovat tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet. Muut kurssilaiset ovat laatineet jo erinomaisia kirjoituksia aiheesta, katso erityisesti Teron Tekijänoikeudet luovuuden ja innovaation esteinä, Lillin todella masentava Tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet sekä Matin erinomainen Rikki mennyt laki. Noita tekstejä lukiessa nousee kyllä kyynel silmäkulmaan. Tekijänoikeutta on luonnehdittu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi, mutta eipä hyvältä näytä…
Omassa työssäni törmään tekijänoikeuksiin alinomaan. Osittain se johtuu omasta mielenkiinnostani asiaa kohtaan, mutta tekijänoikeus on oikeastikin kirjastoja merkittävästi käsittelevää lainsäädäntöä ja nousee siis esille toistuvasti, erilaisissa yhteyksissä. Viimeksi tänään juttelin kollegoiden kanssa kirjaston luettelointitietueiden tekijänoikeuksista ja siitä, voimmeko edelleenjaella tietueita, jotka olemme ostaneet oman organisaatiomme ulkopuolelta. Hankimme luettelointitietueita nimittäin esimerkiksi BTJ:ltä ja vaikka täällä Suomessa luettelointi- ja sisällönkuvailutyötä pidetään kirjastojen pyhimpinä tehtävinä, on sen ulkoistaminen muualla tavanomaista. Huhu kertoo, että Ruotsissa on ennakkotapaus siitä että kirjastot ovat joutuneet selvittelemään asiaa toimittajiensa kanssa.
Tämä on erittäin kiusallista, sillä nyt (viimein!!) kirjastoilla tuntuu olevan tahtotilaa lähettää tietueita ”tuonne ulos”, kirjastomaailman ulkopuolelle (itse olen tämän syksyn aikana valmistellut ja organisoinut tietueiden siirtoa Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan sekä Kansalliseen Digitaaliseen Kirjastoon). Alan sisällähän on kopioluettelointia tehty jo kauan aikaa. Kopioluettelointia on tehty myös LibraryThingin käyttäjien toimesta, lähdejärjestelmänä on käytetty esim. pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmää HelMetiä. Minusta tässä ei ole mitään väärää, mutta joku voi olla toista mieltä. Asiaa selvitellään, katsotaan miten se etenee.
Erään näkemyksen mukaan luottelointitietueet eivät ylitä teoskynnystä, sillä ne ovat määrämittaisia. Siitä mikä on teos ei kovin paljoa keskustella, vaikka asiaa sivuttiinkin lyhyesti, kun pääministeri Matti Vanhasen tekstariviestittelyä pengottiin julkisuudessa (ja oikeudessa). Teoskynnys on jokatapauksessa sangen matala. Tekijänoikeus muodostuu automaattisesti kun teos julkaistaan, tai ”saatetaan yleisön saataville”, kuten tekijänoikeuslaki asian ilmaisee.
Tekijänoikeutta pidetään kirjastoalalla vaikeana asiana, eikä syyttä. Monet toivovat, etteivät itse törmää tekijänoikeuteen tavoin. Tekijänoikeudesta on myös liikkeellä paljon vääriä käsityksiä ja pelkoja. Eikä ihme, on sillä niin paljon peloteltu. Kirjastoammattilaisten olisi kuitenkin erittäin tärkeää tuntea kyseistä lakia sen verran, että pystyy neuvomaan asiakkaille mikä on laillista ja mikä ei. Onneksi kirjastoalan koulutuksessa asiaa käsitellään ainakin jonkin verran.
En vielä ole kuullut hyvää perustelua, miksi tekijänoikeuksien suoja-aikojen pitäisi jatkua ollenkaan tekijän kuoleman jälkeen. Pari kömpelöä yritelmää olen kuullut, irvokkain lienee se, että näillä pitkillä suoja-ajoilla rahoitetaan rahastoja, joilta taiteilijat voivat hakea apurahoja. Jep jep… asian voisi varmaan hoitaa tyylikkäämminkin, jos halua olisi.
Jos tekijänoikeus todella on tietoyhteiskunnan perustuslaki, olisi kohtuullista edellyttää että tämä perustuslaki todella säädettäisi hyvään tietoon nojautuen? Eikö tämä joka tapauksessa ole tietoyhteiskunnan tai yleensäkin rationaalisen politiikan henki? Kuten Matti yllä linkatussa kirjoituksessaan kirjoittaa, pitävät jotkut sivistyneet tahot sopivana suoja-aikana noin 15 vuotta. Nykyään se on pahimmassa tapauksessa 95 vuotta tekijän kuolemasta.
Tilannehan on tosiaan se, että suuri osa koko 1900-luvusta on saavuttamattomissa näiden sairaiden suoja-aikojen johdosta. Tai tältä ainakin näyttäisi, ellei muistaisi kirjastolaitoksen olemassaoloa. Tekijän yksinoikeus päättää yksittäisen teoskappaleen levittämisestä päättyy kun se ”saatetaan yleisön saataville”, eikä oikeuksien haltijalla ole oikeutta vaatia kirjan poistoa kirjaston kokoelmista tai muutenkaan vetää markkinoilta. Samoin käytettyjen kirjojen myyntiä ei nykyisen lain mukaan voi kieltää. Vuokraamiseen tosin tarvitsee luvan, tästä onkin Suomessa vireillä juttu kirjojen vuokranvälityspalvelun (huom ei kirjojen vuokrauspalvelun) BookaBookan ja oikeudenhaltijoiden välillä. Tapaus on esimerkki siitä että jyrkät tekijänoikeudet antavat oikeudenhaltijoille aseet sekä itse teosten että omien business-malliensa suojeluun.
Julkaistun kulttuuriperinnön kannalta on kaksi erityisen kiusallista aineistojoukkoa. Toinen ovat teokset, jotka eivät ole yleisesti markkinoilla mutta jotka ovat edelleen tekijänoikeuden alaisia. Käytännössä teokset ovat kaupan hyllyllä tai edes kustantajalta suoraan ostettavissa vain murto-osan siitä ajasta, jonka niiden tekijänoikeussuoja kestää. Niitä ei siis voi ostaa vaikka haluaisi. Toinen kiusallinen joukko ovat ns. orvot teokset, eli teokset, joiden oikeuksien haltijaa ei tiedetä tai ei voida tavoittaa. Varoivaisuusperiaatteen vuoksi niitä ei pidetä saatavilla esim. digitoimalla (paitsi Google Book Search, jolla on paljon rahaa ja paljon lakimiehiä). Orpojen teosten oikeuksien selvittäminen on todella työlästä hommaa, kuulin 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Material in Europe -seminaarissa eurooppalaisilta kollegoilta, että oikeuksien selvittämisen valmistelutyö oli jossain hankkeessa ollut kolme kertaa kalliimpaa kun itse digitointi.
Edelliselle joukolle voisi olla ratkaisuna jonkinlainen menetelmä, jolla oikeudenhaltijoita painostettaisi pitämään tekijänoikeudella suojattuja teoksia markkinoilla. Tarvepainattamisen (print-on-demandin) ja kustantajien suoramyynnin avulla näitä teoksia ei välttämättä tarvitsisi seisottaa kirjakaupoissa viemässä arvokasta hyllytilaa. Voisi olla vaikkapa jonkinlainen progressiivinen haittavero, joka tulisi voimaan kun teosta ei enää saisi avoimilta markkinoilta. Eräänlainen omaisuusvero immateriaalioikeuksille siis. Tai teokset voisivat automaattisesti vapautua tekijänoikeuden piiristä kun niitä ei enää ole kaupasta saatavilla.
Elektronisten aineistoja eivät koske samanlaiset oikeudet kuin painettuja aineistoja, joten kirjastojen aineistonhankinta sillä saralla ei perustu vapauteen, vaan sopimuksiin. Elektronisten aineistojen lisensointi onkin erittäin kuuma peruna kirjastoalalla, erityisesti akateemisissa kirjastoissa jossa niitä käytetään paljon.
Kirjastot toimivat julkaisujen parissa, ja juuri niitähän tekijänoikeudet koskevat.Kulttuuri sinänsä ei muodostu julkaisuista, jotka toki ovat erittäin tärkeinä rakennuspaloina muiden rakennuspalojen joukossa. Sama pätee oppimiseen, opiskeluun ja oppiresursseihin: on muutakin kuin julkaisut. Kuitenkin esim internetissä voidaan miltei kaikki nähdä julkaisuina. Miten on esimerkiksi videostreamin kanssa, sehän ei ole tallenne. Jos lähetän vaikkapa luennolta suoraa videokuvaa internetiin, niin tarkalleenottaen mitä lakia rikon? Varmastikin jollakulla olisi valittamista.
Tekijänikeuksista on aika-ajoin paljonkin puhetta, viimeinen suuri käpinä oli työsuhdeolettamasta, jonka mukaan työsuhteessa tehdyt teokset siirtyisivät oletusarvoisesti työnantajan omaisuudeksi. Nythän näin ei ole. Asiasta voidaan toisin työsopimuksessa, mutta oletusarvoisesti oikeudet ovat tekijällä, eivät tilaajalla. Työsuhdeolettama on suoraan alkuperäisenä tekijänoikeutena pidetyn Annen asetuksen (Statute of Anne, 1709) vastainen. Sehän nimenomaan takasi suojan itse tekijälle. Tekijät protestoivat äänekkäästi olettamaa vastaan.
Tällä kurssilla mietitään avoimuutta ja oppiresursseja. Mitä on avoimuus? Julkaisu on varmasti avoimuutta ja nykyinen (tosin rikkinäinen) tekijänoikeus pyrkii turvaamaan sen, että tekosiaan kannattaa saattaa yleisön saataville menettämättä oikeutta elantoon. Toiset kurssilaiset rohkenevat väittämään, että tekijänoikeus on suorastaan haitta. Itse en menisi aivan näin pitkälle, selvää kuitenkin on että nykyinen tekijänoikeus on sekä hengeltään että kirjaimeltaan huono. Yksi paha ongelma on se, että koko lainsäädäntöprosessi on naurunalaisena ja sen legitimaatio murenee. Ehkä tämä onkin salaliitto, jotta lisensointiin siirtyminen nopeutuisi entisestään.
Omakin organisaationi, eli Helsingin kaupunginkirjasto järjestää opetusta. Kuten koulutuskalenterista selviää, suurin osa asiakkaiden opetuksesta kohdistuu nykyään tietokoneen ja internetin käyttötaitoihin. Opetukseen liittyvää aineistoa löytyy hieman verkosta. Osa materiaalista on vapaasti kopioitavissa, osassa ei ole tätä oikeutta myönnetty. Oletusarvoisestihan kaikki oikeudet pidetetään. Minun ja monen muunkin mielestä julkishallinnon tuotantojen pitäisi olla maksutta koko yhteiskunnan käytettävissä. Näinhän ei nyt ole, pahin tilanne taitaa olla yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa, joissa (yhteiskunnan varoin) tehty tutkimus joudutaan käytännössä lisensoimaan takaisin julkaisijoilta, kovaan hintaan tietenkin.
Riippumaton asiantuntija 