Tsekatkaa Kirjapiraatin tunnustukset.
Kaikkihan tietää että e-kirjoja on saatavilla vaikka kuinka paljon, sääli ettei niitä voi helposti ostaa. Minulla on tuttuja, joilla on kovalevyllä tilaongelmia e-kirjojen takia. Inhottavaa bibliofiiaa, mutta kirjallisuusharrastusta yhtä kaikki, eli kirjastojen kannalta relevanttia. Kirjaskannerien hinnat alkavat 200US$:sta, ja US$:hän on nykyään silkkaa roskaa.
via Tim O’Reilly/Twitter yms.
HelMet
Lienettekö huomanneet, että pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen näyttöluettelo sallii nykyään arvioiden kirjoittamisen? Sitä en osaa sanoa aikooko kirjasto tarjota itse kirjallisuusarvioita niitä tuottamalla tai hankkimalla julkaisuoikeuksia ammattilaisten laatimiin kirja-arvioihin vai onko tarkoitus että vain loppukäyttäjät (siis ihmiset) laativat niitä.
Jokatapauksessa asiakkaille arvion kirjoittaminen onnistuu kirjautumalla normaalisti kirjastokortin numerolla sekä siihen liittyvällä pin-koodilla. Teoksen saatavuustietojen alapuolelta, käyttäjien antamien tähtien vierestä löytyy nappi ”kirjoita arviointi”.
Muita, vastaavia palveluja on sekä käytössä että vireillä pilvin pimein ja niitä onkin kirjastoalalla kaipailtu jo vuosia. Tai ainakin jotkut ovat kaipailleet, minä mukaan lukien.
Kotimaiset kirjastomarkkinat itseensä käytännössä kokonaan integroinut Axiell myy Arena -palvelua ja se on käytössä jo Hämeenlinnassa ja tulossa mm. Tampereelle. Axiellin Arenalle kilpailija on ruotsalaisen Teknikhusetin CS Library. CS Libraryn hatussa on sulka mm. Tukholman kaupunginkirjaston verkkosivu-uudistuksesta. Molemmat ovat varsinaisen kirjastojärjestelmän sekä niiden perinteisen ankeiden webbisivustojen päällä/rinnalla pyöriviä, rikkaampia sivustoja. Tällaisista ohjelmistoista puhutaan discovery interfacena.
Saatavilla on jo vuosia ollut ”kirjasto 2.0” -tuotteita, joista suuri osa on saatavilla myös ilmaiseksi (lähdekoodeineen) ja heti käyttöönotettavissa. Näistä mainittakoot SOPAC, XC, VuFind sekä Blacklight. Suomalaiset yleiset, akateemiset tai erikoiskirjastot eivät kuitenkaan ole halunneet alkaa ottamaan käyttöön mitään näistä, vaan ovat odottaneet perinteisten järjestelmäntoimittajiensa tarjoavan jotain tuotetta. Pääkaupunkiseudun järjestelmäntoimittaja Innovative onkin koonnut ns. ”kirjasto 2.0” -ominaisuuksia Encore -tuotteeseensa (jota ei ainakaan toistaiseksi ole hankittu HelMet-alueelle) ja Axiell on siis kehitellyt Arenaa omien kirjastojärjestelmiensä päälle.
CS Library, kuten suurin osa avoimen lähdekoodin ilmaisista, itseasennettavista discovery interfaceista väittävät olevansa alla kehräävästä kirjastojärjestelmästä (melko) riippumattomia. Harvat avoimen lähdekoodin ohjelmistoista kuitenkaan tukevat suomalaisissa yleisissä kirjastoissa käytettäviä kirjastojärjestelmiä, eli Origoa ja PallasProta (jotka olivat siis ATP:n ja Tiedon tuotteita ennenkuin Axiell osti molemmat). Tuen rakentaminen Origoa, PallasProta ja muita kirjastojärjestelmiä varten avoimen lähdekoodin ratkaisuihin ei kuitenkaan olisi suurikaan työ ja kerralla saataisi mukaan suurensuuri joukko suomalaisia yleisiä kirjastoja. Tämä olisi järkevää hoitaa keskitettynä ostopalveluna. Milleniumia sensijaan tukee suuri osa näistä ratkaisuista.
Asiaa monimutkaistaa sinänsä hyvä pyrkimys siihen, ettei kirjastojen mustasukkaisesti vartioiman bibliografisen metatiedon ympärille muodostuva lisätieto (esim. arvostelut, käyttötilastot jne) sirpaloituisi moneen paikkaan. Suomi on liian pieni käyttäjäkunta hajautumaan alueellisiin kirjasto 2.0-palveluihin, eikä maantieteellinen alue kuitenkaan ole internetissä kovinkaan relevanttia. Kuvitelkaa että jokaisella maailman kunnalla olisi oma Facebook yhden yhteisen Facebookin sijasta. Ei toimi. Kirjastoalalla puhutaan sensijaan yhden laarin mallista.
Kirjasampo pyrkii olemaan se laari. Lisäksi se mullistaa kaiken mistä kirjastojen metatietotyössä on kyse. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin epäselvää miten Kirjasampo yhtyy kirjastojen verkkopalveluihin (terveisiä sinnepäin, että plsplspls miettikää jonkinlaiset liittymät Origoon, PallasProhon ja HelMetiin, osana pr-työtä kirjastoille. välivaiheena). Lisäksi Kirjasampo rajautuu kaunokirjallisuuteen joten tietokirjallisuuteen, musiikkiin ja kävelysauvoihin liittyvä metatieto on ratkaistava jotenkin muuten.
Vaarana on, että arvostelupalvelut keräävät tietoa suljettuihin siiloihin. Mielestäni siilot ja ”2.0” ovat keskenään tyystin epäyhteensopivat käsitteet. En tunne CS Libraryn tuotetta tarkasti, mutta ainakin mainostavat ohjelmointirajapintaansa (API) kovasti. Ehkä se ei ole siilo ja ehkä Axiell Arena ei ole siilo. Nykyiset HelMetin arvostelut muodostavat siilon ja marginalisoivat 4 miljoonaa suomalaista. Kirjastolaisille tuttuja yhteystyön muotoja ovat MARC, z39.50 ja kopioluettelointi. Teoksia kuvailevien MARC-tietueiden lisäksi kaikki muutkin kirjastojen tietotuotteet on rakennettava saman periaatteen, eli yhteiskäyttöisyyden ja verkostomaisuuden mukaisesti. Mutta tietenkin vielä paremmin kuin 25 vuotta sitten!
Oikean kirjastomaailman ulkopuolelta käyttäjäarvioita ja muita kirjasto 2.0 -ominaisuuksia löytyy esim. LibraryThingistä, Amazonista ja Google – tyylilleen uskollisensa – haravoi arvioita ja viitteitä verkosta koneellisesti Google Book Searchiin. Nämä kolme palvelua konseptoivat kirjastoa aivan eri lähtökohdista kuin perinteiset, institutionalisoidut kirjasto-organisaatiot (tai no, monet kirjastoinstituutiot ml. yleinen kirjastolaitos ovat oikeastaan aika lyhyt välivaihe kirjastojen historiassa). Amazonin ja Googlen kanssa ns. oikeiilla kirjastoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vuorovaikutussuhdetta, LT on onneksi aktiivinen toimija kirjastojen suuntaan.
Todella sekava kirjoitus, mutta sekava on kirjastojen verkkopalvelujen tilannekin. Tilannetta pyrkii valottamaan Kirjastojärjestelmät nyt! -raportti sekä Yleisten kirjastojen neuvoston verkkostrategia. Muutama selvä linjaus on olemassa (esim. mainittu yhden laarin malli) ja riittävästi teknisiä avaimia sekä kansainvälistä yhteistyökumppaneita (eli tanskalaisia) olisi tarjolla kuten Antti innostavasti kirjoittaa. Taustalla kuitenkin häämöttää toisaalta järjestelmätoimittajien tuotteet (Axiell Arena, CS Library) joilla kaikesta tästä murehtiminen voidaan ulkoistaa ja toisaalta Suuri Yhteisluettelo, Joka Tulee Ratkaisemaan Kaikki Ongelmat. Joten ehkä nyt ei kannata hätiköidä (lue: kannattaa olla tekemättä mitään, yhtikäs mitään). Ja toisaalta–yleisten kirjastojen keskuskirjaston (Helsingin kaupunginkirjasto) sekä sen seudullisten kumppanien (Espoo, Vantaa, Kauniainen) lähteminen oman laarin rakentamiseen on signaali muille noin 350:lle kirjastolle siitä halutaanko sittenkään hakeutua kohti yhteisiä verkkopalveluratkaisuja vai ei.
Amazon Kindle 2 (kiitos kuvasta ShakataGaNai@Wikimedia Commons)
Viime viikolla Amazon ilmoitti julkaisevansa SDK:n e-kirjan lukulaitteelleen Kindlelle. SDK on työkalupakki, joka mahdollistaa laitteen ohjelmoinnin. Nyt on siis oikein valmistajan taholta myönnetty, että Kindle ei ole jonkinlainen rampa korvike kirjalle tai muulle painotuotteelle, vaan oikea tietokone. Juuri ohjelmoitavuus määrittää tietokoneen; tietokone on itsessään merkityksetön, mutta looginen ja deterministinen laite, jolla on ohjelmoitavuutensa ansiosta potentiaali olla mikä tahansa muu laite.
Näinhän asia Kindlenkin osalta tietenkin on alunperinkin ollut. Amazonin ilmoitus ohjelmoinnin mahdollistamisesta (tai oikeammin: ohjelmoinnin estämisen lopettamisesta) kuitenkin muuttaa laitteen luonnetta perustavanlaatuisesti. Kuvittele vaikkapa matkaopas, joka jättäisi sadepäivänä kiertokävelyn suosittelematta, ja ohjaisi lukijan sensijaan museokierrokselle. E-kirjan lukulaite vapautuu ja muuttuu takaisin siksi mitä oikeasti onkin, eli tietokoneeksi.
Alkaneella viikolla julkistettaneen myös Applen tabletti, eräänlainen valtavan kokoinen iPod. Nookin alla pyörii Googlen älypuhelimiin kehittämä käyttöjärjestelmä Android. Tietokoneita siis.
E-kirjan lukulaite? So last season. Ymmärrän tarpeen sellaisille laitteille siirtymävaiheen teknologiana, mutta se siirtymävaihe alkaa nyt olemaan jo mennyttä. Suhtaudutaampa e-kirjan lukulaitteisiin sellaisina mitä ne ovatkin, eli läppäreinä.
Mitä bibliofiilien kaipailemaan kirjojen hajuun ja muuhun likaisuuteen, painoon ja esineellisyyteen tulee, niin tiesittekö että on olemassa kirjan hajuista parfyymiä, jota voi suihkuttaa e-kirjan lukulaitteeseensa tai läppäriinsä ja vuodattaa muutama (krokotiilin)kyynel wanhojen hywien aicoien cunniacxi 😉
Istun luennolla, ja edessäni istuvalla kurssitoverilla on ekirjan lukija. En tiedä mitä hän siitä paraikaa lukee, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun näen Suomessa että joku ihan tavallinen ihminen käyttää tuollaista.
Onko Se viimein alkanut?
Kuulemma Jenkeissä lukulaitteet ovat esim sisämaan lennoilla yleinen näky. Lentokentillä olen itsekin nähnyt niitä markkinoitavan. Toisin kuin noita erityiseseti jatkuvan tekstin lukemiseen tarkoitettuja laitteita, näkee Suomessa läppäreitä ja erityisesti miniläppäreitä usein.
Jos ekirjat breikkaavat seuraavan puolen vuoden sisällä ja suomalaiset kustantajatkin tukevan niiden yleistymistä tuomalla vihdoinkin markkinoille remekset, oksaset ja hotakaiset, niin miten minun kirjastoni on siihen varautunut? Entä sinun kirjastosi?
[edit 21.1.2010 15:30: kyseessä oli Sony PRS-300S, joka ei muuten Hintavertailu.fi:ssä ole elektroniikkaa vaan kirja (ISBN 9781848414853. En halunnut laittaa tähän tietoa laitteesta (enhän murhatuille puille painettuun kirjaankaan viitatessa kerro painoa ja painopaikkaa tai kerro millä liimalla teos on tehty), mutta tämä postaus ja kommentit voivat kiinnostaa kirjaston käyttäjien lisäksi googlen käyttäjiä.]
iKirjasto
…niin käyttäisin iKirjastoa. Se hakee teoksia kaikista Suomen kirjastoista, koska se iKirjasto käyttää Frank-monihakua. Sekä iKirjasto että Frank ovat Kirjastot.fi:n tuotteita. Hienoa työtä, näin se etenee!
Hesarissakin näkyy olleen oikein pääkirjoitus 18.1.2010 Google Book Searchista ja frankofiilien huolista. HS:n Pariisin kirjeenvaihtajan Heli Suomisen juttu on otsikoitu Google kasvoi liian isoksi. Mielenkiintoinen kirjoitus josta voi löytää eurooppalaista protektionismia, google-veron ja jossa viitataan Quaeroonkin.
Kirjoitin tällaisen kommentin (joka tullee aikanaan näkyville HS.fi:hin):
Ollessaan Ranskan kansalliskirjaston, eli Bibliothèque nationale de France pomona Jean-Noël Jeanneney propagoi Googlea vastaan ja samalla eurooppalaisten omien digitointihankkeiden puolesta juuri anglo-amerikkalaiseen kulttuuri-imperialismiin vastaamiseksi. Jeanneney korosti julkishallinnon (siis esim. kansalliskirjastojen) tärkeyttä digitoijana ja digitoitavan aineiston valitsijana. Aihe on ilmeisesti muutenkin ollut sangen kuuma peruna siellä Ranskassa. Frankofiilien (tai anglofobien) työ on tuottanut tulosta ja Euroopan kirjastojen, museoiden ja arkistojen yhteinen digitaalinen kirjasto Europeana on paraikaa työn alla ja kulkee Google Book Searchin jalanjäljissä ja sen innoittamana.
Ojasta allikkoon tosin, sillä 47% Europeanan sisällöstä on peräisin Ranskasta. Tätä tilannetta yritetään paraikaa parantaa.
Europeanan sisällöntuottajat, heinäkuu 2009 (4.6M objektia)
Kts. Jean-Noël Jeanneney: Google–And The Myth of Universal Knowledge (a view from Europe). (The University of Chicago Press, 2005, ISBN 978-0-226-39577-7). Kirjoitin siitä jokin aika sitten blogiini ja Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa on joukko GBS:än liittyviä kirjoituksi. Jeanneneyn teos löytyy kirjastoista (kts. esim. pääkaupunkiseudun yleiset kirjastot) ja ironian herkullisen perinteen mukaisesti myös Googlen kirjastosta 😉
Vaikka Googlen edesottamuksista kirjastolaiset toisinaan narisevatkin ja suhtautuvat penseästi erityisesti Hesarin jutussakin aiheena olleeseen Google Book Searchiin, on kilpailutilanne saanut meidät virkistävästi hereille ja terästäytymään 🙂
(Hesarin juttu via Digitaalinen kirjasto: Google digitoi tanskalaista kulttuuriperintöä; via Sukututkijan loppuvuosi).
Voitte muuten uskoa että kun Digitaalinen kirjasto -blogin postauksessa mainittu, tanskan kansalliskirjaston bossi Erland Kolding Nielsen 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Materials in Europe -tapahtumassa (jossa olin) puhui Google -yhteistyöstä, pysähtyi auditoriossa useampikin purkka 😉 Kolding Nielsen on kirjoitellut, katso LIBER Quarterly (huomioi Digitisation of Library Material in Europe: Problems, Obstacles and Perspectives anno 2007, vol. 18 no. 1) sekä LINDAsta löytyvä Kommunikation erstatter transport–den digitale revolution i danske forskningsbiblioteker 1980-2005 : festskrift til Karl Krarup.
Marras- joulukuu meni Lassilan Matin kanssa 23 asiaa -kurssia vetäen, mukana tällä kertaa 30 HelMet -alueen kirjastolaista. Langanpäitä (tehtävien tarkistus, palkintojen jako sekä pääpalkinnon arvonta) selvitellään vielä tässä alkuvuodesta. Kurssi on tietenkin lähtökohtaisesti verkkokurssi (vrt. veiston opetus järjestetään veiston luokassa, kemian opetus kemianluokassa→verkkokurssi verkossa) mutta kurssin myötä pidetään myös kaksi lähipäivää ja näistä jälkimmäinen on huomenna torstaina.
Istuskelen nyt Sellon kirjastossa keräilemässä huomenna käsiteltäviä kirjoituksia osallistujien blogeista. Tämänkin kurssin myötä on muodostunut vähintään pienen kirjasen verran tekstiä, jossa kolmekymmentä kirjastoammattilaista kertovat omakohtaisesta suhteestaan kurssiin itseensä, sen myötä käsiteltyihin aiheisiin, opiskeluun, toisiinsa, harrasteisiinsa ja yleisiin mielenkiintonsa kohteisiin, työnsä muuttumiseen, bloggaamiseen, internetiin ja yhteisölliseen mediaan sekä luonnollisesti kirjastoon. Olen niin ylpeä heistä; internet on taas hivenen parempi paikka! 8)
Asiaan todellakin liitty James Burke. Hän on Hyvä Jätkä. En tiedä muuten, mutta hän teki BBC:lle dokumenttisarjan Connections. Dans Hardcore History -podcastin jaksossa A Fly on James Burke’s Wall hän juttelee kaikenlaista mielenkiintoista siitä miten asiat ovat sidoksissa toisiinsa. Uskon että kuten minäkin, myös James tykkää hyperlinkistä.
Numerologiassa numero 23 voidaan liittää melkein kaikkeen. Kirjastolainen voi liittää sen esimerkiksi YKL:n luokkaan Dogmatismi. Kristillinen etiikka. Legendaarisen bibliografin Paul Otletin sekä Henri La Fontainen kehittelemässä Universal Decimal Classification -järjestelmässä 23 on Religions originating in Indian sub-continent. Hindu religion in the broad sense. 023 on sensijaan Library administration. Staff. Personnel. 02(3) tarkoittaisi antiikkisia tai keskiaikaisia kirjastoihin ja kirjastotieteeseen liittyviä paikkoja. 02=3 tarkoittaisi kirjastoihin ja kirjastotieteeseen liittyviä, tuntemattomia ja kuolleita kieliä. Ajatuksen juoksu taisi juuri kääntyä osoittamaan itseään.
Encyclopædia Britannica vapaakappaleista v. 1855
Pari päivää sitten kirjoitin 8. laitoksen Encyclopædia Britannican kirjastoja käsittelevästä artikkelista vuodelta 1855. Kävin tänään vielä Kansalliskirjastolla kopioimassa artikkelin alun sekä vapaakappalejärjestelmää käsittelevät osuudet blogini lukijoiden iloksi.
Kuvan yläpuolella on Flickrissä ”all sizes” -nappi, sen takaa löydät suuremman version kuvasta, joka on helposti ruudulta luettavissa. Tarkoitukseni oli hieman säätää valkotasapainoa Flickrin kuvankäsittelytyökalulla Picnicillä parantaakseni luettavuutta ja häivyttääkseni tuota kuvaan jäänyttä käsien ja kameran varjoa, mut en jaksanutkaan.
Kirjoitin aiemmin että vapaakappaleista käytettäisi termiä legal exemption. Tämä oli muistiharha, tulla puhutaan legal/copy exactionista. Exemption tarkoittaa vähennystä (esim. verovähennys), exaction taas vaatimusta. Lievästi värittynyt tuo exaction, kts. esim Googlen määritelmämetahaku. Oxford English Dictionary sanoo:
- The action of demanding and enforcing payment (of fees, taxes, penalties, etc.); an instance of the same.
b. The action of enforcing the performance of (a task) or the rendering of (respect, service, obedience, etc.).- The action of demanding or requiring more than is due or customary; an instance of the same; an illegal or exorbitant demand; extortion.
- A sum of money which is exacted; an arbitrary and excessive impost.
Vapaakappalelain uusi nimi on laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. 150 vuotta vanhan englantilaisen tietosanakirjan mukaan lain nimi voisi kenties olla ”laki kulttuuriaineistojen riistämisestä ja raiskaamisesta” 😉
Missä pinsetit, minulla on jotain vihreää ja pyöreää nenässä lol.
Kävin lauantaina Kansalliskirjastolla haahuilemassa, ja mieleen juolahti lehteillä hieman Encyclopædia Britannicaa, kun se toisinaan nousee nykyään esiin kun Wikipedia mainitaan. Ja Wikipedia mainitaan usein.
Katselin muutamaa EB:n eri laitosta, kokonaan luin 8. laitoksen kirjastoja käsittelevän artikkelin vuodelta 1855. Se on huvittava eikä missään tapauksessa kelpaisi Wikipediaan. Artikkelissa kerrotaan muunmuassa siitä, mistä materiaalista kaasuputkisto pitää valmistaa jos kirjastoon haluaa rakentaa kaasuvalaistuksen, minkä mallinen rakennus on kirjastoksi paras (pyöreä tai säännöllinen polygoni paras, risti ookoo) ja mitä kaikkea kirjanpitoa kirjastossa pitää tehdä. Lisäksi vapaakappalejärjestelmästä (engl. copy exemption, nyk. legal deposit) ilmoitetaan melko yksioikoisesti että se on julkaisijaa kohtaan törkeää vääryyttä ja pitäisi lopettaa. Osa artikkelista on tietosanakirjamaisen kuvailevaa, mutta mukana on siis myös kosolti mielipidettä ja suoranaisia ohjeita miten kirjasto pitää rakentaa.
Ei sillä, tokihan Encyclopædia Britannica kirja on suuri, painava, hienon hajuinen ja muutenkin täyttää bibliofiilien käsitykset arvokkaasta kirjasta.
No EB:lle naljailu sikseen, hienoa tonkia alkuperäisteoksia ja pitää mielessä että mitä kaikkea ei vielä sitä kirjoittaessa ollut tapahtunut.
Tietosanakirjahan on varsinainen valistusajan hittituote, vaikka toki kaikkea tietoa on koottu yksien kansien väliin antiikin ajoista lähtien. Kirjastolaisten kauhistukseksi iso G pyrkii (näennäisesti) samaan, ja heiluttelee mielellään missiotaan ”Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä”. Näennäisesti siksi, että Googlehan on vain hakemisto, verrattavissa Encyclopædia Britannican hakemistoon tai vaikkapa kirjaston aineistotietokantaan. Jotkut ammattikuntamme edustajat jopa arvelevat, että Googlen saatavilla olo rapauttaa nuorison, tekee heistä tyhmiä, mädättää heidän selkärankansa ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvaa. Wikipediaa arvostellaan samankaltaisin perustein. Tietohuollosta murehtiminen on tietenkin asiallista, mutta onkohan samanlainen haloo noussut aikanaan kun Encyclopædia Britannica tuli 1770-luvun alussa markkinoille?
EB:n ilmaisen verkkoversion library-artikkeli näyttää tältä, ja tällainen se oli legendaarisessa 11. laitoksessa vuonna 1911. Yhdennentoista laitoksen artikkeli on heti alkumetreiltään historiallinen, ja niille poluille se jää. Tiesithän muuten, että monissa kirjastoissa on asiakkaiden käyttöön hankittu Encyclopædia Britannican online-versio?
Minulla oli ilo olla mukana kirjoittamassa Kaisa Hypénin toimittamaa tekstikokoelmaa Kirjasto 2010–Tekstit, lukijat verkko yhdessä mitä mainioimpien muiden kirjoittajien kanssa. Kustantajamme BTJ otti kirjasta 400 kappaleen painoksen, ja kuulin pari päivää sitten Kaisalta, että teos on jo loppuunmyyty. *gasp*. Ostajat lienevät lähinnä kirjastoja ja HelMet-alueellekin teoksia on hankittu peräti 23 kappaletta (tai kts. Frankista). Kaikki tekijäkappaleeni olen jo vapauttanut joten en valitettavasti voi paljonkaan auttaa teitä himokkaita lukijoita, jotka ette malttaisi roikotella varausjonoissa tai ahnaasti kierrellä kirjakaupoista teosta jäljittäen 😉
Sen verran voin osaltani kuitenkin tehdä, että oma tekstini Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä on lähdössä rinnakkaisjulkaisuun, elektronisesti. Tämä on alunperinkin ollut suunnitelmanani, jahka kirjan julkaisusta on kulunut hieman aikaa. Pamflettia en sentään jaksa alkaa painamaan. Faxi kaikkiin Suomen yleisiin kirjastoihin? Hauska ajatus, mutta käytännössä en ehkä jaksa 🙂 Mitkä teidän mielestänne olisivat hyviä tapoja julkaista teksti, onko toiveita? Blogiin se on sellaisenaan liian pitkä; 4 700 sanaa eli noin 43 000 merkkiä.
En todellakaan ole PDF-tiedostojen ystävä, mutta varmaan sellainen pitäisi olla myös koska monet niistä jostain syystä tykkäävät. Mutta varsinaisesti tietenkin HTML-tiedostona. Ja ehkä myös äänikirjana kunhan käheä ääneni hieman virkistyy ja joku kohtuullinen mikrofoni pitäisi löytää myös. Olisiko joku karismaattisella äänellä varustettu blogini lukija (tai joku tuttava) kiinnostunut lukemaan tekstin? Olisi hauska saada parikin eri äänikirjaversiota aikaan. Maksan 30€ puhtaana käpälään.
Muita kirjoituksiani kirjastamme tagin kirjasto 2010: lukijat teksti ja verkko alta ja kirjastot.fi:n Labsin blogissa oli armollinen kirja-arvio jo kauan aikaa sitten. BTJ:n sivuilta löytyy blurbi.
Artikkeliviitetietokanta Arto sekä yliopistokirjastojen yhteistietokanta Linda ovat nyt auki tavallisille, oikeille ihmisille. Molemmat ovat Kansalliskirjaston tuotteita, ja ovat aiemmin olleet ilmaiseksi käytettävissä kirjastoissa (tai siis, kirjasto on lisensoinut ne Kansalliskirjastolta).
Koska kumpikaan näistä ei mahdollisesti ole ollenkaan tuttu paatuneimpia kirjastofiilejä lukuunottamatta, niin kokeilkaapa esimerkiksi blogit -asiasanahakua Artosta ja Lindasta.
Molempia on sekä kaipailtu että yritetty puuhailla avoimeen käyttöön vaikka kuinka kauan, nyt odotus on palkittu. Lindaa on ”salaa” voinut käyttää Frank-monihaun kautta ja Artoa pystyi ennen käyttämään Eduskunnan kirjaston sivujen kautta kikkailemalla. Molemmat ominaisuudet ovat kulkeneet suullisena perimätietona kirjastoammattilaisten keskuudessa, hyvä että sekä Arto että Linda ovat nyt ihan virallisesti käytössä avoimesti. Ainakin toistaiseksi, palvelut ovat auki vuoden 2010 Opetusministeriön siunauksella. Rohkenen kyllä uskoa, ettei niitä enää kehdata sulkea.
IT-Viikko uutisoi otsikolla Kansalliskirjasto avasi Arton ja Lindan kaikille ja Kansalliskirjaston sivulla on uutinen Linda- ja Arto-yhteistietokannat avautuivat kaikille ja Suomen Kirjastoseuralla Artoon ja Lindaan myös kotoa. Meillä Qaikussakin Lindaa kerettiin jo päivittelemään ennen näitä sulouutisia.
[edit 9.1.2010 klo 15:57 laitoin suorat linkit, jotka toivottavasti toimii. Kiitos lyth]
Roland Barthes
On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).
En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.
2. Torjunta
En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.
Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta: so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.
Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.
Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.
Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.
Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!
[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]
Intervalli 4/2009
Kirjoitin ennen lomia (mm.) Suomen musiikkikirjastoyhdistystä pyörittävän Heikki Poroilan pyynnöstä pienoisen jutun Hollannin musiikkikirjastotoiminnasta. Juttu julkaistiin seuran Intervalli-lehdessä 4/2009 (PDF, 1.15MB) todella nokkelalla otsikollani Huomioita Hollannista. Tekstini alkaa lehden sivulta 21 (johon en valitettavasti voi tarjota suoraa linkkiä, mutta lähetin lehteen tämän version). Lehdessä on useita mielenkiintoisia juttuja, erityisesti lokakuisen Mitä musiikkikirjastoista kannattaa puhua -seminaarin raportti (s. 3-18) on erittäin mielenkiintoinen. Sääli etten itse ollut paikalla tapahtumassa. Oliko joku tätä lukeva? Lukekaa myös Jaakko Tuohiniemen Epäkorrekti yksityine painajainen (s. 34), joka käsittelee Espoota ja Entressen kirjastoa.
Omassa artikkelissani hahmottelen hieman Hollannin kirjastomaailmaa yleisesti ottaen, mutta paino on todellakin musiikkipalveluilla. Juttu perustuu pääasiassa alkusyksyiseen hollannin ekskursioomme, jonka teimme tulevaa Helsingin keskustakirjastoa konseptoivien ns. Kipinä-ryhmien kanssa. Kiitos kuuluu Riitta Aalto-Koistiselle, Samuli Kuntulle, Antti Pakariselle ja Hanna Salorannalle ja tietenkin Heikille.
Artikkelini viitteet löytyvät verkosta, koska käytän viitteidenhallintaan Zoteroa.
Intervalli-lehdestä yleensäkin on hieman keskustelua kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalla.
Kirjoitin Hollannin kirjastojen maksullisuudesta lokakuussa tänne blogiini otsikolla Terveisiä Hollannista.
Riippumaton asiantuntija 