Suomalainen informaatiotutkimus. Missä sitä on?

Kertokaa minulle, oi informaatiotutkijat, miten voin pitää silmällä mitä alalla kotimaassa tapahtuu. Meillähän on täällä informaatiotutkimuksen laitos kolmessa yliopistossa (Tampereen INFIM, Oulu sekä Åbo Akademie). Lisäksi AMKit.

Siis tarkalleen mistä saan tiedon kun jotain on julkaistu ja saatavilla. RSS syötteenä/-inä plskthx. Eikös nyt ole vuosi 2010, eli ainakin informaation ja julkaisujen kanssa painivien hardcodespesialistien (kuten informaatiotutkimuksen tutkijoiden, opettajien jne) pitäisi olla  juuri tässä maailman parhaita?

Mitä te rakkaat blogini lukijat teette seurataksenne tutkimusta? Kirjastolehdessä on toisinaan jotain juttuja ja omissa introissamme tai Kirjastoseuran uutisissa voi olla joskus jotain sattumanvaraisia nostoja. Mutta mikä on se systemaattinen ja meidän parhaalla mahdollisella tavalla järjestämä tapa? Ritva kerro minulle, tai joku INFIM-tyyppi. Valaiskaa minua!

Ainakin seuraavia sivuja kannattaa varmaan seurata (ne RSS-syötteet pliiiiiiiiiiiide pliiiiide):

Aivan mahdotonta pysyä kärryillä 😦 😦 Tähän on pakko olla joku parempi tapa. Onhan. EVO? Eikö nykyään ole kaikenlaisia julkaisujärjestelmiä ja -luetteloita. Voisiko joku niistä olla kattava? Tai voisiko erilaisista, epäkattavista luetteloista koota mieleilensä näkymän tutkimukseen?

Olisiko tässä mahdollisuus Informaatiotutkimuksen yhdistykselle, Suomen kirjastoseuralle tai Suomen tieteellinen kirjastoseuralle jotenkin hoitaa homman siten, ettei kenenkään tarvitsisi enää ikinä nähdä erityisesti kohtuuttomia määriä inhimillistä vaivaa seuratakseen alan tutkimusta ja julkaisuja? Eikös jossain määrin juuri tuosta ole kysymys kirjastossa, siis kirjaston ideassa?

Advertisement

Lisää hyvää kamaa: Diderotin ja d’Alembertin Encyclopédie

Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers

Kirjoitin jo tänään tiedonhausta tuskastuneena, tässä vielä toinen katkelma samasta lähteestä, eli Timo Kaitaron artikkelista Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki teoksessa Korkman ja Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0). Tämä on mielenkiintoinen läjäys esim. ajatellessa Wikipedia neutral point of view -periaatetta, pitäen siis mielessä että Wikipedia ei ole kokoelma jotain vaan, vaan nimenomaan tietosanakirja.

Päivänvaloon ja takaisin maan alle

Myös Diderot’n ja d’Alembertin kuuluisa tietosanakirja Ensyklopedia (Encyclopédie, 1751–1772) ilmestyi aluksi kuninkaallisen painoluvan turvin. Tämä edellytti tiettyä varovaisuutta, ja niinpä teologisensorien luettavaksi automaattisesti menneet teologiset ja filosofiset artikkelit olivat oikeaoppisia ja neutraaleja. Sen sijaan kritiikki ja epäilyt oli piilotettu viattomammilta vaikuttaviin, vaikkapa kasvi- tai eläintieteellisiin hakusanoihin. Yhdistämällä hakusanoja viittauksin lukijaa opastettiin yhdistämään kritiikki oikeaan osoitteeseen (esim. barbaarisia ihmissyöntirituaaleja kuvailevassa artikkelissa Antropofagia kehotetaan katsomaan hakusanoja Alttari ja Ehtoollinen). Tästä kritiikin ovelasta piilottelusta huolimatta — menetelmä tosin selostettiin avoimesti hakusanassa Encyclopédie — teos joutui vaikeuksiin.

[juttua sorbonnelaisen apotti de Pradesin harhaoppisesta väitöskirjasta …] Kun väitöskirjan skandaalinomaiset väitteet havaittiin, alettiin etsiä syyllisiä siihen, miten näin vaaralliset aatteet olivat päässeet soluttautumaan Sorbonnen teologiseen tiedekuntaan saakka. Jäljet johtivat Ensyklopediaan. Apotti de Prades oli Diderot’n ystävä ja Ensyklopedian hakusanan Varmuus kirjoittaja.

Lopulta Ensyklopedian kaksi ensimmäistä osaa kiellettiin seuraavin sanoin: ”Kuningas on havainnut, että näihin kahteen osaan on ujutettu useita ajatuksia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kuninkaallisen auktoriteetin, saamaan aikaan itsenäistä ajattelua ja kapinahenkeä, sekä hämärien ja monimielisten termien myötä saamaan aikaan erheitä, tapojen turmelusta, uskonvastaisuutta ja epäuskoa. Hänen Majesteettinsa, joka on aina huolissaan julkisesta rauhasta ja uskonnon kunniasta, katsoo parhaaksi estää auktoriteetillaan seuraukset, joita teoksessa esitetyt vaaralliset ajatukset saattaisivat aiheuttaa.” Ensyklopedistit kuitenkin selvisivät tästä kriisistä voittajina. Heillä oli joitakin korkeassa asemassa olevia ystäviä, ja lisäksi asiaan liittyivät myös taloudelliset edut. Painamisen siirtyminen ulkomaille olisi vienyt voitot muualle.

Helvétiuksen De l’esprit -teoksen aiheuttaman skandaalin myötä viranomaiset huolestuivat uudelleen, ja syylliseksi uusien aatteiden leviämiselle kuviteltiin jälleen ensyklopedistien salaliittoa. Omer Joly de Fleury totesi parlamentissa, että Ensyklopedia oli ”materialismin salaliitto uskonnon tuhoamiseksi ja itsenäisen ajattelun inspiroimiseksi ja tapojen turmelukseksi”. Painolupa peruttiin 1759, ja myöhemmin ilmestyneet osat painettiin salaa väärin painopaikkatiedoin.

Ensyklopediaan kirjoittivat artikkeleita kaikki ranskalaiset valistuksen keskeiset edustajat: Rousseau, Voltaire, Montesquieu, d’Holbach ja Diderot, vain tunnetuimpia mainitakseni. Ensyklopedian sisältö voi vaikuttaa vaisulta ja maltilliselta, jos sitä vertaa näiden kirjoittajien ilman painolupaa ilmestyneeseen tuotantoon: esimerkiksi Voltaire ja d’Holbach eivät tietenkään voineet esittää suorasukaista uskontokritiikkiään sen palstoilla. Rousseau kirjoitti musiikkia käsittelevien artikkeleiden lisäksi artikkelin Œconomie politique, jossa hän hahmotteli poliittista teoriaansa. Myös Diderot käsitteli hakuteoksessa poliittisen auktoriteetin luonnetta valistuksen hengessä. Fysiokraatit Quesnay (1694–1774) ja Turgot (1727–1781) esittelivät Ensyklopediassa taloudellisia oppejaan, jotka korostivat maanviljelyksen merkitystä keskeisenä rikkauden lähteenä sekä vaativat vapaan kaupan esteiden poistamista. Diderot kirjoitti filosofisten artikkeleiden lisäksi käsityötaitoja esitteleviä artikkeleita, joissa ilmeni valistuksen kiinnostus käytännöllisesti hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin. Lähes kaikkialla teoksen artikkeleissa korostettiin kriittisen asenteen ja järjenkäytön merkitystä.

(vihreät korostukset jonkun aiemman lukijan/lukijoiden tekemiä).

Tällainen tietosanakirja on hypermediateos ja kuten yllä oleva maininta Ehtoollisen viitteistä osoittaa, viite ei ole neutraali maininta, vaan mukana merkityksenmuodostuksessa. Minäkin lisäilen blogissani tai muualla julkaisemiini kirjoituksiin linkkejä Wikipediaan, en Conservapediaan, joka on yhteisöllisesti muodostettava tietosanakirja niille, joiden mielestä Wikipedia edustaa liian liberaaleja arvoja. Hmm, onkohan jossain liberaalia yleistä kirjastoa vankemmalle ja luotettavammalle arvopohjalle perustuva konservasto. Varmasti on, ja niitä Heikki Poroilan Luurangot portinvartijan kaapissa -teos (BTJ, 2007, ISBN 978-951-692-680-6) käsitteleekin.

Olen kirjoittanut tietosanakirjoista ennenkin, sillä ne ovat kiehtovia. Ne pyrkivät olemaan kattava esitys maailmasta, kuten kirjaston aineistokokoelmakin. Lisäksi molemmilla on ketunhäntä kainalossa. Yleiset kirjastot ovat lain takaama ja julkishallinnon järjestämä palvelu, tietosanakirjat sen sijaan eksistoivat markkinavoimien tai ns. kolmannen sektorin alueella. Valistusperinteen mukaisesti sekä tietosanakirjat että kirjastot pyrkivät antamaan ihmisille edellytykset tehdä itse päätöksiä ja muodostaa oma maailmankuvansa. Mediakasvatusta siis, ja kansalaistaitoja (jotka kirjastolaiset mielellään lukevat kuuluvan lukutaidon piiriin), ja muuta sellaista ylevää.

Jos kiinnostaa, niin tuolta blogini arkistosta löytyy aiempi kirjoitukseni valistuksesta ja kirjastoista.

Koukkasin tänään Kansalliskirjastolla, ja siellä on hieno kokoelma vanhoja tietosanakirjoja paraatipaikalla, vanhan osan hienoimmassa salissa. Diderot’n ja d’Alembertinkin ranskankielinen Encyclopédie löytyy sieltä.

Nyt minua ärsyttää: tiedonhaku

En osaa tarkalleen sanoa miksi tiedonhaku ja siitä puhuminen jotenkin ärsyttää. Ehkä johtuu kahvilassa taustalla soivan jazzin torventöräyttelystä tai jostain. Mutta on ärsyttänyt jo pidempään.

Mitä siis oikeastaan on tämä erityinen ja erotettavissa oleva ”tiedonhaku”, jota kirjastotkin niin mielellään suosivat. Jossain kirjastoissa on jopa koneita, joita saa käyttää vain tähän mystiseen tiedonhakuun. Mitä se sulkee ulkopuolelleen? Kukaan ei varmastikaan osaa vastata (minua) tyydyttävällä tavalla.

Timo Kaitaro kirjoittaa artikkelissaan Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki (teoksessa Korkman+Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0)) varsinaista 1700-luvun valistusfilosofiaa edeltäneistä libertiineistä (joiden keskustelupiiri Academie puteane kokoontui tietenkin kirjastossa), heidän aikansa skeptisismistä, taikauskokritiikistä sekä ennakkosensuurin rajoittamasta kirjallisuudesta.

Maanalainen filosofinen kirjallisuus

Pierre Baylen (1647-1706) huoli siitä, että oppineiden libertiinien harrastamaa uskontokritiikkiä voitaisiin soveltaa myös kristinuskoon, osoittautuikin aiheelliseksi. Lopulta alkoi ilmestyä teoksia, joissa Baylen pelkäämät johtopäätökset tehtiin sumeilemetta. Tietenkään tällaista ei voinut laillisesti painaa. Laittomien kirjojen painaminen puolestaan oli riskialtista. Siksi tällaisia teoksia levitettiin usein käsikirjoituksina. Kiertävät kaupustelijat, kolportöörit, myivät niitä sitten muun muassa tietyissä kahviloissa ”takin alta”, sous le manteau, kuten ilmaisu kuuluu. ”Tiedon” sijasta näiden kaupustelijoiden asiakkaa kyselivät pikemminkin epäilyksiä. Näiden teosten nimet kertovat niiden sisällöstä: ”Uskonnon tarkastelua”, ”Jeesuksen ihmeistä”, ”Uskontojen epäilyä”, ”Luomiskertomuksen kriittinen tarkastelu”, ”Uuden testamentin kriittinen tarkastelu”, ”Jeesuksen jumaluuden tuho”, ”Hävitetty usko”, ”Aineellinen sielu”, ”Traktaatti ihmeistä” ja niin edelleen.

Tuolla tiedonhaun kannalta merkittävää on juuri tuo epäilysten kysely. Voisiko kirjaston tiedonhakuhöpinän vaihtaa epäilyksenhausta puhumiseen?

Tässä on myös hyvä Kant-lainaus jolla hän vastaa kysymykseen mitä se valistus oikeastaan on: ”valistus on ihmisen vapautumista hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.”

Vielä yksi juttu (VYJ): nykyäänkin usein keskustelunaiheena oleva lehdistönvapaus, freedom of press voidaan suomentaa sivistyskielestä englannista myös toisin, laajemmin, viittaamaan painokoneen, painamisen ja painattamisen vapauteen.