Interludi VI

Blogissani on korkea aika interludille (RSS). Cyrus: Enforcement (Basic Channel, 1993, BC01), olkaa hyvä.

Mainokset

Tekijänoikeus on oikeus päättää

Tekijänoikeus ja kissanpennut kuuluvat yhteen awww. (kiitos kuvasta eleda 1@Flickr, lisenssillä CC-NC)

Tuli äskeisestä Cory Doctorowia käsittelevästä postauksesta mieleen, että olen unohtanut julkaista Mediakasvatusseuran ja Suomen kirjastoseuran mediakasvatusjulkaisua varten kirjoittamani artikkelin tekijänoikeuksista. Julkaisu tuli ulos syksyllä ja on suunnattu noin 13-17 vuotiaille. Yritin artikkelissani välttää sanaa ”tekijänoikeus” ja erityisesti ”tekijänoikeuslaki” puoleenväliin asti ja se onnistui. Pyrin myös antamaan tekijänoikeuksista positiivisen, emansipoivan käsityksen; me olemme kaikki tekijöitä, tekijänoikeus on meidän kaikkien.

Tämä artikkeli yrittää olla lähtemättä siitä että tuolla jossain on Tekijöitä, ja meidän tulee koko ajan olla varuillamme ettemme me tai läheisemme tee rikosta näitä upeita ihailemiamme Tekijöitä kohtaan.

Oikeus päättää

Jos kaverini otti hauskoja valokuvia bileistä viime viikonloppuna, hän voi kätevästi laittaa ne näkyviin IRC-Galleriaan, Facebookiin tai vastaavaan. Jos joku näistä kuvista on minusta erityisen hauska, voin helposti laittaa sen vaikkapa profiilikuvakseni. Tähän tarvitaan vain muutama klikkaus.

Kuvien julkaiseminen on helppoa, ja usein yhtä helppoa on kysyä lupa niiden käyttämisen. Kuvan ottaneelta henkilöltä voi kysyä lupaa suoraan. Harvoinpa tällaisesta kukaan kieltäytyy; yleensä ihmiset ovat vain ilahtuneita että joku on kiinnostunut heidän kuvistaan ja niiden käyttämisestä. Lisäksi on kiva laittaa profiiliini näkyviin pieni kiitos kuvan ottajalle, näin hänkin saa tunnustusta valokuvastaan.

Luvan kysyminen on suoraviivaista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se sujuu vaikkapa näin: ”kiva kuva, voinko käyttää tätä profiilissani?” Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa!

Netistä löytämästään kuvasta voi kuitenkin olla vaikea, jopa kertakaikkisen mahdoton päätellä kuka sen on ottanut ja miten häneen voi olla yhteydessä. Eikä meillä edes välttämättä ole mitään yhteistä kieltä jos hän on ulkomaalainen! Miten siis kysyä lupaa? Yksittäisten valokuvien osalta tilanne on vielä mahdollista selvittää, mutta jos alkaa kysymään lupia vaikkapa jokaista blogissaan käyttämäänsä kuvaa varten, tuhraantuu koko päivä kun yrittää saada kuvien ottajia kiinni.

Onkin muiden kannalta huomattavasti helpompaa, jos kuviensa yhteydessä ilmoittaa aina sähköpostiosoitteensa taikka jonkun muun yhteystiedon. Näin muut voivat kysyä lupaa valokuvan käyttämiseen. Sama pätee muihinkin teoksiin jotka joku on tehnyt: teksteihin, videoihin, piirroksiin… jopa vaatemalleihin tai peleihin. Kaikkeen, jonka tekemiseen on tarvittu luovuuutta. Kaikkien näiden käyttämiseen on hyvä kysyä lupaa. Ajattelemme nimittäin, että tekijä ”omistaa” työnsä tulokset, eli juuri valokuvat, tekstit, videot, piirrokset ja muut sellaiset.

Tämä omistaminen muodostuu siitä, että olemme itse nähneet vaivaa teosten keksimiseen ja tekemiseen. Jos sinua kiinnostaa miten tämä ”omistaminen” oikein on mahdollista, kannattaa tutustua Laura Leppämäen kirjaan ”Tekijänoikeuden oikeuttaminen”. Koska omistamme teoksemme, voi olla närkästyttävää jos joku käyttää taikka jakaa niitä edelleen ilman lupaa. Kuvittele vaikka että olet itse kirjoittanut erinomaisen äidinkielen esseen ja opettaja kopioi sitä ja jakaa luokalle sinulta kysymättä. Opettaja siis kopioi ja jakaa tekstiäsi ilman lupaa. Et myöskään haluaisi että jos olet laittanut piirroksesi nettiin, joku koulukaverisi kopioi sen ja saa kuvaamataidosta parhaan numeron, väittäen että hän on itse tehnyt tuon piirroksen. Joidenkin mielestä tällainen on ärsyttävää, toiset taas tulevan onnellisiksi kun joku heidän teoksistaan kiinnostuu. Koska emme voi ennalta tietää miten joku tähän suhtautuu, on aina syytä kysyä.

Tekijä saa päättää

Juuri tästä on kyse tekijänoikeudessa. Tekijänoikeus tarkoittaa, että tekijällä on oikeus päättää teoksensa käyttämistä, tietyin rajoituksin tosin! Tavallaan tekijänoikeuden rajoitukset ovat muiden kuin tekijän oikeuksia. Siis: käyttäjien oikeuksia. Näitä ovat esimerkiksi tekijänoikeuden vanheneminen kun on kulunut muutamia kymmeniä vuosia tekijän kuolemasta. Samoin kuka tahansa saa kopioida julkaisuja (esim. cd-levyjä) omaan käyttöönsä, vaikka levyissä lukisikin että se on kiellettyä.

Etenkin kaupallisissa julkaisuissa, kuten CD-levyissä, kirjoissa, DVD-elokuvissa tai nettisivuissa on oikein korostettu, että ne ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tekijänoikeutta ei kuitenkaan oikeasti tarvitse koskaan erikseen mainita; tekijänoikeus muodostuuu aina automaattisesti. Joka kerta kun painat kamerasi laukaisinta, sinulle muodostuu tekijänoikeus kyseiseen valokuvaan ja sama pätee muihinkin luovuutta vaativiin teoksiin joita teet. Tekijänoikeudesta ei siis todellakaan tarvitse erikseen ilmoittaa, eikä se kuulu vain joillekin suurille taiteilijoille joita voi nähdä telkkarissa, vaan meille ihan jokaiselle.

Kun jonkin teoksen julkaisee vaikkapa laittamalla sen nettiin, voi samalla antaa pois jotain oikeuksiaan teoksen tekijänä. Tämä helpottaa huomattavasti toisten ihmisten elämää. Ajatellaanpa aiempaa esimerkkiä bileissä toisen ottamasta valokuvasta profiilikuvana. Jos valokuvaaja on laittanut kuvan viereen tekstin ”kuvaa saa kopioida” tai ”tätä kuvaa saa käyttää profiilissaan”, ei tarvitse erikseen kysellä mitään. Tällaista käyttölupaa kutsutaan ”lisenssiksi”.

Teoksen ottaja voi (tekijänoikeuden poikkeukset huomioon ottaen) asettaa mitä tahansa ehtoja teoksen käyttämiseen. Usein näkee esimerkiksi, että jotain saa käyttää epäkaupallisiin tarkoituksiin, mutta kaupallisiin tarkoituksiin on sitten kysyttävä lupa erikseen. On olemassa erilaisia valmiita käyttölupia eli lisenssejä joita voi käyttää. Tunnetuimpia taitavat olla niinsanotut Creative Commons -lisenssit. Ne ovat helppoja ymmärtää. Tekijä voi myös keksiä päästään ihan mitä tahansa sääntöjä, joita toivoo noudatettavan. Se noudatetaanko näitä keksittyjä sääntöjä on sitten toinen asia.

Hyvä kiertoon

Kuviaan tai muita teoksiaan julkaistaessa kannattaa siis muistaa kaksi asiaa. Ensiksikin kannattaa varmistaa että omat yhteystiedot ovat muiden saatavilla. Mikä tahansa yhteistieto käy, sähköpostiosoite on näppärä. Monissa nettipalveluissa voi myös lähettää viestejä suoraan, esim. Facebookissa ja IRC-galleriassa.

Toisekseen kannattaa antaa muille yleinen lupa teosten käyttämiseen jos he sitä johonkin tarvitsevat. Internet ja itseasiassa koko kultuurimme perustuu jakamiselle, sille että voimme käyttää toisten keksimiä ideoita pohjana omille ideoillemme. Nykyinen tekijänoikeus on hyvin rajoittava ja antaa tekijälle todella paljon yksinoikeuksia, enemmän kuin joidenkin mielestä olisi hyvä. Tekijä voi kuitenkin luopua osasta hänellä kuuluvista oikeuksista, ja tämä onkin todella reilusti tehty.

Kyseenalainen aihe

Nykyisestä tekijänoikeuslaista keskustellaan paljon julkisuudessa. Kiistely yltyy toisinaan kiivaaksi ja lokakin lentää. Toisaalta syytellään taiteilijoita riistävästä kapitalismista, toisaalta häijystä piratismista. Kova keskustelu on osoitus siitä, että tekijänoikeus ja tekijänoikeuslaki on tärkeä asia, joka koskettaa meitä kaikkia sekä teosten tekijöinä että käyttäjinä. Ymmärtämistä ei ollenkaan auta sekava kielenkäyttö eikä kopioivien ihmisten uhkailu vankilalla.

Keskeisintä tekijänoikeudessa on, että meillä kaikilla, myös sinulla, on teoksen tekijänä oikeus päättää mihin teosta käytetään. Valitettavaa kuitenkin on, että nykyinen, Suomessa käytössä oleva tekijänoikeuslaki on aivan auttamattomasti vanhentunut, eikä se pysty ottamaan kantaa internetin kaltaiseen ilmiöön, vaikka internet on jo vanha keksintö. Jokaisella maallahan on omat lakinsa, mutta muidenkin maiden tekijänoikeuslait ovat yhtä surkeita kuin meillä Suomessa. Pääpiirteet on kuitenkin helppo ymmärtää, ja ne kuuluvat meille kaikille.

Tätä tekstiä saa käyttää ja levittää Creative Commons Nimeä-Tarttuva -lisenssin mukaisesti, eli kopioita ja muokkauksia saa tehdä vapaasti, kunhan mainitsee minut (Mace Ojala) tekijänä eikä aseta enempää rajoituksia

Näin jälkikäteen tuossa on tietenkin kaikenlaista korjattavaa, esim. olisi pitänyt selvemmin kirjoittaa julkaisemisen merkityksestä. Toivottavasti tuollainen 13-17 vuotias on edes kiinnostunut näistä asioista ja edes joku kohderyhmästä jaksaa lukea tuon ja miettiä asiaa hieman.

Mitä mieltä olette tästä artikkelista? Toivottavasti että löydä kamalia asiavirheitä.

Kirja… mikä hitto se edes on?

Montako kirjaa tässä kuvassa on?

Katso tätä kuvaa ja kerro minulle montako kirjaa löydät. Nykyinen e-kirja -hässäkkä on pistänyt meidät kaikki miettimään mikä kirja oikeasti on ja mitä se ei ole. Digitaalinen teksti (ml. web) on kriisiyttänyt koko käsitteen erittäin pahasti ja nyt joudumme ratkaisemaan näitä määrittämisongelmia ottaessamme kantaa e-kirjaan.

Klikkaa viereistä kuvaa, niin näet sen Flickrissä. Olen siellä liittänyt siihen muutamia tarkennuksia.

Cory Doctorow kysyy mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?

Cory Doctorow

The Guardianissa oli vähän aikaa sitten mainion Cory Doctorowin artikkeliWhat do we want copyright to do? Hyvä kysymys jonka kuulee liian harvoin. Jos yritettäisi ajatella asiaa nyt 2010 vuotta ajanlaskumme alun jälkeen, niin mitä haluaisimme että tekijänoikeus tekee? Mitä vaikkapa me kirjastoammattilaiset siltä haluaisimme?

Jos meillä länsimaissa ei olisi takanamme muutama sata vuotta immateriaalioikeushistoriallista painolastia, niin minkälainen tekijänoikeus tai yleisemmin immateriaalioikeusjärjestelmän haluaisimme rakentaisin? Tässä välissä tapahtui sellaisia juttuja kuin teollinen vallankumous, toinen teollinen vallankumous, valistuksen aika, yleiset kirjastot, internet, globalisaatio ja niin etiäppäin. Monta asiaa on tapahtunut tekijänoikeuslainsäädännön edesauttamana, vielä useampi siitä huolimatta. Mutta minkälainen immateriaalioikeusilmapiiri olisi meillä hyväksi. Nykyinen on selvästikin rikki, koska luovaa työtä elättämällä on todella hankalaa saada elantonsa.

Koska tarvitaan voittajia ja häviäjiä, Cory lähtee hahmottelemaan keitä näille puolille aseteltaisi. Lähtökohdaksi hän ottaa sen, että mahdollisimman laaja joukko tekijöitä pystyisi tekemään mahdollisimman laajan joukon teoksia, jotka saavuttaisivat mahdollisimman laajat yleisöt.

Now, take $300m CGI summer blockbuster films: if the producers of these things are to be believed, the ongoing capacity to produce glitzy, big budget productions demands that services like YouTube be shut off (see, for example, Viacom’s lawsuit against Google over YouTube).

If this is true – I’m no movie exec, maybe it is – then we need to ask ourselves the ”balance” question: YouTube’s users produce 29 hours of video every minute and the vast majority of it is not infringing TV and movie clips, it is independently produced material that accounts for more viewer-minutes than television. So, the big studios’ demand amounts to this: ”You must shut down the system that delivers billions of hours of enjoyment to hundreds of millions of people so that we can go on delivering about 20 hours’ worth of big budget film every summer.”

To me, this is a no brainer. I mean, I love sitting in an air-conditioned cave watching Bruce Willis beat up a fighter jet with his bare hands as much as the next guy, but if I have to choose between that and all of YouTube, well, sorry Bruce.

Hyvä tekijänoikeuslainsäädäntö on Coryn mielestä todisteisiin perutuva (evidence-based) sekä tasapainoinen (balanced). Molemmat kuulostavat vähintään kohtuullisilta periaatteilta mille tahansa laille nykyaikaisen yhteiskuntafilosofian pohjalta. Nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tietenkään ole näistä kumpaakaan, kuten hyvin tiedämme. Selvä osoitus tästä on se, että tekijänoikeutta ei voi ymmärtää arkijärjellä. Edes tekijänoikeuteen erikoistuneet lain asiantuntijat eivät kuulemma osaa, saati ymmärrä tekijänoikeuslainsäädäntöä. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu, että kansalaiset tietävät sekä omat että toisten oikeudet sekä tuntevat yhteiskunnan toiminnan periaatteet yleisellä tasolla. Minusta suuri osa tekijänoikeusrikkomusväitteistä voidaan aivan hyvin ohittaa sillä, ettei voida kohtuudella olettaa että ns. tavallinen kansalainen ymmärtäisi lakia, eikä näinollen hänen sitä tarvitse noudattaa. Jos lainsäädännön toiminnan ymmärtäminen on ihmiselle mahdotonta ja järjenvastaista, se ei ole hänen vikansa vaan lainsäädännön vika.

Lainsäädännön tarkoitus ole suojella olemassaolevia markkinoita. Sellaista kutsutaan protektionismiksi ja se on yleisesti ottaen huono asia. Tasapainoisuus on jotain muuta. Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen on hyvää tekstiä utilitarismista ja siitä miten tekijänoikeus suhtautuu siihen.

Kysymys on siis: minkälaisen yhteiskunnan haluamme, ja minkälainen tekijänoikeuslaki rakentaisi meille tuollaisen yhteiskunnan?

Alla pieni joukko julkaisuja, joihin suosittelen kaikkia luovasta taloudesta kiinnostuneita tutustumaan. Ja tämä luonnollisesti tarkoittaa myös kirjastoammattilaisia, sillä luova talous on keskeisimpiä tuotoksiamme. Asiaan:

(Doctorowin juttu Guardianissa via Veera Ristikartano)

Galleriat, kirjastot, arkistot, museot ja Wikipedia yhdessä ovat <3

GLAM-WIKI

Brittiläiset kansalliset kulttuuriorganisaatiot jatkavat kunnostautumistaan. Tulevan viikonlopun GLAM-WIKI tapahtuman teemana British Museumilla on Galleries, Libraries, Archives, Museums & Wikimedia–Finding the common ground. Kuulostaako täydelliseltä? Kuulostaa. Tässä tapahtuman sisäänheittoteksti:

In these times of economic austerity, Galleries, Libraries and Museums have to look for new and imaginative ways to maximise the impact of their collections and knowledge. While online collections are a popular and exciting route to engage with their audience, they typically only have small numbers of visitors – whereas working with the Wikimedia websites would offer Galleries, Libraries and Museums a new window on a potential global audience of over 375,000,000 people worldwide.

At this conference you will hear how some Museums are already leveraging the connection between sharing a part of their own collections with Wikimedia and seeing some amazing benefits – such as a sharp increase in web traffic to their site and an increase in sales of merchandising. Attendees will better understand the crossover of mutual interest that Wikimedians share with curators of cultural heritage.

You will learn about examples of how this form of collaboration has begun with firsthand examples from cultural institution in five European countries, and you will be able to explore ways in which the Wikimedia community could work with you in your own local communities, yet with a worldwide impact.

This event is particularly relevant to representatives of the licensing, web, curation and interpretation departments in cultural institutions.

Täydellisyys senkuin lisääntyy. Ja kun lukee ajatuksen kanssa tapahtuman ohjelman läpi, huomaa ettei täydellisyydellä ole kertakaikkiaan mitään käsitettävissä olevaa rajaa. Joitain otsikkopoimintoja:

  • Jill Cousins: Europeana and Wikimedia
  • Andrew Dalby: Wikipedia for Librarians
  • Roger Bamkin: A history of the world in 100 articles
  • Tom Morgan: Wikipedia and the National Portrait Gallery – A bad first date?
    A perspective on the developing relationship between Wikipedia and cultural heritage organisations
  • Mathias Schindler: Building links between cultural items in libraries and archives
  • Mark Hahnel: A wiki as an editable aggregator of scientific information
  • Nadia Arbach: Wikipedia Loves Art and the V&A – the good and bad

Twitterissä oikea tagi on #GLAMWIKI. Pitäkääs simmukat auki. Hauskaa muuten että myös galleriat on nostettu esiin perinteisten muistiorganisaatioiden eli kirjastojen, arkistojen ja museoiden rinnalle. Ben, i assume you’re participating 🙂 Please do deliver my best wishes!

Ja hei kirjastokollegat, olisiko ihan oikeasti korkea aika lopettaa ne Encyclopædia Britannican ja Factan digipalvelun tilaamiset ja pistää puolet säästyvästä rahasta säästöön ja antaa puolet Wikipedialle? Saataisi yleisistä kirjastoista Wikimedialle tietojeni mukaan muutamia kymmemiä tuhansia euroja vuodessa. Ei minulla sinänsä mitään EB:tä, Factaa ja muita vastaavia vastaan ole tietenkään, mutta eihän niitä kukaan käytä. Ihan kiva kuriositeetti toki.

Muuta mahtavaa brittiläistä toimintaa viime ajoilta: British Library avasi luettelointitietonsa sekä Wikipedian in residence -hanke jota Liam Wyatt esitteli Europeanan ja Wikipedian yhteisessä Open Culture 2010 -tapahtumassa (kts. Wittyn blogikirjoitus ja presis sekä 20 minuutin video JISCiltä).

(via BoingBoing)

Kirjastokimppa vs. kunta/kaupunki -polemiikki

Ei kovin iskevä ole toi otsikko nyt. Anyway kopsaan tänne oikeaan internetiin näkyville erään Facebookissa käydyn keskustelun. Tai siis vain omat osuuteni. Lukeminen on näin tietenkin ikävää, se varsinainen keskustelu on tuolla Facebookin uumenissa jonne jotkut pääsee ja jotkut ei (Google ei pääse).

Kokonaan toinen juttu on se, onko hyvä idea ja yhteiskunnan kannalta Oikein että kirjastot eriytyvät vielä enemmän omiin maailmoihinsa kuntarajojen yli, ns. ”kirjastokimppoihin” (Vaski, HelMet, Piki jne). Tämähän on aivan nurinkurista, eikö pitäisi pyrkiä juuri toiseen suuntaan eli integroitumaan omaan kunta/kaupunki-organisaatioon?

debatoija 1 […]

Mace Ojala Olen niin samaa mieltä tosta!

16. marraskuuta kello 22:33

Mace Ojala Ajatus kirjastokimpasta vesittää kaikki tälläiset virastojenväliset ja muut yhteistyökuviot firmojen, yhdistysten tai yksityisten kanssa. Kirjastokimppa lähtee siitä että Kirjasto On Tärkeä. Kunta/kaupunki lähtee siitä että Elämä On Tärkeää.

16. marraskuuta kello 22:35

Mace Ojala Tätä on tullut haudottua aika kauan, syytä päästellä tätä ulos pikkuhiljaa… Seuraavaksi Kirjasto-kaapelille tämän asian kanssa? 😉

16. marraskuuta kello 22:35

debatoija 2 […]

debatoija 2 […]

debatoija 3 […]

debatoija 4 […]

Mace Ojala Hmmm hmmm hmm… Olis kiva jos näissä kirjastokuvioissa olis enemmän politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa ja -teoriaa mukana… ja talousihmisiä myös… Kaipailen tollasta otetta suomalaiseen kirjastokeskusteluun ihan jatkuvasti… mistä sitä löytäis?

16. marraskuuta kello 23:30

Mace Ojala Hmm, niin eihän me tehdä yhteistyötä kaupunkien/kuntien kanssa. Me olemme se kaupunki/kunta. Se pn se taho joka meidät maksaa, joka meitä ohjaa, jolle meidän pitää olla merkityksellisiä. Kirjasto ei ole itsessään arvokas, kirjasto on eräs osa kaupungin/kunnan kokonaisuutta, jonka voi nähdä esim joukkona palveluja.

Kuinka moni ihminen Suomessa on muuten töissä suoraan kirjastokimpalla? HelMet-alueella on käsittääkseni yksi ihminen. Onko nämä kimpat edes olemassaolevia organisaatioita?

En mä tietenkään vastusta kirjastojen välistä yhteistyötä, en mä (niin) hullu ole. Mutta kaupunki-/kuntaorganisaatiosta irti pyrkiminen on kyllä kyseenalaista. Toisaalta yhteiskunnallisten palvelujen irroittaminen on kyllä ihan ajan hengen mukaista, ja helpottaa esim tilaaja/tuottaja-malliin siirtymistä, yksityistämistä tai säätiöittämistä ja sensemmoista. Askelia kohti yövartijavaltiota, -kuntaa ja -kaupunkia. Et sikäli ihan jees.

keskiviikko kello 14:04

Mace Ojala Esim: miksi Espoon/Helsingin/Turun/whatever kaupunginkirjasto olisi lojaali jollekin kimppa-brändille ja palveluille, kun kaiken järjen mukaan pitäisi ajatella Helsingin kaupungin (ei kaupunginkirjaston) brändiä ja palveluja.

Kirjastokimpat ovat tietenkin kirjastojen yhteistyöhankkeita. Ne ovat myös kirjastojen separatistisia itsesäilytyshankkeita, kaikukammioita. Onko tärkeämpää rakentaa kirjasto vai yhteiskunta?

Pliis missä poliitikot? Totta kai me kirjastolaiset haluamme rakentaa kirjastoja, koska ne ovat meidän välitön merkityksemme edellytys. Mutta mikä on kirjastojen paikka ja merkitys laajemmin kuin kirjastolaisten omassa mielessä?

keskiviikko kello 14:12

debatoija 5 […]

Mace Ojala Mielessä on viimeaikoina ollut esim. pyrkimys irti kunnan/kaupungin yhteisestä julkaisujärjestelmästä ja merkittävimpänä tietenkin omien kimppa-brändien rakentaminen. Viesti asiakkaalle on ”tämä on HelMet-palvelu” eikä ”tämä on Helsingin/Turun/Espoon/whatever palvelu”

keskiviikko kello 20:04

debatoija 6 […]

Mace Ojala Hmm, tuo on hyvä näkökulma että oman kunnan/kirjaston ulkopuolelta haetaan resursseja ja uskottavuutta toimia sisäpuolella…

Tänään tuli MARC21-koulutuksessa mieleen, että kuinka paljon me kirjastoammattilaiset käymme esim. kunnan/kaupungin eri toimijoiden yhteisissä tapahtumissa suhteessa siihen kuinka paljon käymme kirjastoalan tapahtumissa? Minäkin olen ollut lukuisilla erilaisialla Kirjastopäivillä, mutta en ole koskaan ollut Kaupunkipäivillä/Helsinkipäivillä/Turkupäivillä tms.

Stadissa ilmestyy sellainen Stadin henki -lehti, jolla pyritään rakentamaan kuvaa kaupungin työntekijöistä jonkinlaisena yhteisönä. Ja yhteiset intranetit pyrkivät tähän myös.

keskiviikko kello 20:37

Mace Ojala Koiraa ulkoiluttaessa asia kääntyi nyt tähän muotoon: kunta/kaupunki joka päästää kirjaston eriytymään omasta brändistään on mokannut, koska kirjasto on mielettömän arvokas, kustannustehokas ja rakastettu osa kunta-/kaupunkiorganisaatiota. …Hyvin toimiva kunta/kaupunki tietää tämän ja pitää huolta siitä, että asukkaatkin yhdistävät rakkaan kirjaston juuri kunta-/kaupunkiorganisaatioon. Jos kunta/kaupunki on hyvä, kirjastolla ei ole tarvetta yrittää eriytyä siitä vaan kirjasto haluaa olla osa sitä. Tässä on jonkinlainen markkinamekanismi, jossa kirjasto (näennäisesti) valitsee haluaako olla osa kuntaa/kaupunkia vai osallistua johonkin homogeeniseen palvelukokonaisuuteen (so. kimppaan).

keskiviikko kello 21:23

debatoija 5 […]

debatoija 1 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala debatoija 1 kiitos huomioista, ne ovat tarkkoja ja oikeita. Esim tilakeskuksen/kiinteistöviraston/vmsno kanssa teemme sellaista yhteistyötä että annamme heille rahaa ja he sitten hiekottavat ja huolehtivat että ilmastointi toimii ja ikkunat on ehjiä. Ja noinhan se menee koulujen kanssa kuten kuvasit.

Sinänsä en ajatellut teknisiä virtuaalihommia, mutta muita virtaalihommia kyllä eli lähinnä jo puheena olleita brändejä sekä viestintää.

23 tuntia sitten

Mace Ojala Hmm kun lähdetään siitä että kirjasto on tukipalvelu niin silloin ollaan minusta heti erinomaisilla jäljillä. Ihanaa kuulla tuo sana (vaikka se (syyttä!!!!) haiskahtaakin hieman lattealta ja kuivakalta).

Mitä HelMet/Vaski/Piki/whatever -palvelusivustoihin tulee, niin eivätkö sellaiset juuri lähde aivan eri suuntaan kuin tuo ajatus tukipalvelista? Joku (esimerkiksi minä) voisi olla sitä mieltä, että tukipalvelun ei pidä korostaa itseään ja tehdä asioita omissa ympyröissään vaan juurikin tukea muiden toimintaa. Kysymykseni on siis: miksi keskitymme maantieteellisesti laajojen kirjastosivujen parantamiseen sen sijaan että panostaisimme oman kunnan/kaupungin sivujen hyvyyteen?

Osasyy on se, että omat katto-organisaatiomme sekä niiden viestintä- ja verkkotoimintapolitiikka on erittäin hidasta, pessimisistä ja turhauttavaa. On helpompaa tehdä joku oma juttu yksin kuin yrittää tukea jotain yhteistyötä.

23 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala Kirjastokimpat ja niiden webbipalvelut eivät kyllä helpota Päivin mainitsemaa ongelmaa. HelMetiä esimerkkinä käyttääkseni kuinka paljon yhteistyötahoja on Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunginkirjastoilla ja minkälaista tämä yhteistyö on? Okei parannettavaa olisi yodella paljon mutta yhteistyötä kuitenkin on. Entäs sitten minkälaita yhteistyötä HelMet tekee? Ei minkäänlaista. Eihän se ole edes olemassa! Olen iloinen että siellä on (viimeisimpien tietojeni mukaan) yksi ihminen, Ville, oikeasti töissä. Suomen ensimmäinen ihminen joka on suoraan kirjastokimpalla töissä, ellen ole väärässä.

6 tuntia sitten

Mace Ojala (En halua että rakkaat debattikumppanini kuvittelevat että pidän kuntarajat ylittävää kirjastoyhteistyötä huonona ideana, totta kai se on hyvä idea. Mutta kimppa ei ole vain kirjastoyhteistyötä, sen toinen puoli on omasta todellisesta (esim. hallinnoivasta, koordinoivasta, rahoittavasta) organisaatiosta etääntyminen)

6 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

Mace Ojala Kuntatausta on tosiaan toisinaan riesa, mutta esim. firmana/säätiönä kirjastopalvelujen tuottaminen ei ole kovin muodikas ehdotus kirjastomaailmassa. Siis yleisen kirjaston maailmassa tarkoitan. Kun olen tökkinyt ampiaispesää kepillä, on heti alkanut melkoinen surina ja pörinä 🙂 🙂

Suomessa on sellainen perusrakenne, että kunnilla on a) verotusoikeus b) poliittinen järjestelmä c) tietyn verran itsemääräämisoikeutta ja noiden alle on rakennettu sitten kaikenlaista, esim. kirjastot. Tämän mallin purkaminen ei ole triviaali kysymys eikä pidä ollakaan. Se miten vaikkapa Kauniaisissa äänestetään ja kuka siellä lautakunnassa istuu, vaikuttaa myös helsinkiläisten, espoolaisten ja vantaalaisten kirjastopalveluihin. Tämä ei ole paikallista itsemääräämisoikeutta. En sano että se on huono asia, mutta se ei ole tämän mallin mukaista.

Malli on jo menossa vaihtoon (kts. vuokralääkärit, yksityiset uimahallit, hammashoito, yhtiöitetty kiinteistönhoito, HSL jne.) ja toistaiseksi kirjastot ovat saaneet olla rauhassa ainakin monessa paikassa. On sitä tilaaja-tuottaja -mallia tosin Suomessakin, tuottaja on (toistaiseksi) aina toinen yleinen kirjasto mutta voisipa palvelut ostaa vaikkapa joltakin toisenlaiselta toimittajalta. Ja tällainen toimittaja voi olla vaikkapa kirjastokimppa (Vaski/Piki/HelMet) kunhan ne saadaan sellaiseen kuntoon että niiden kanssa voi asioida.

En sinänsä pidä etääntymistä ja nykyisenkaltaisen kuntarakenteen poistamista pahana asiana (vaikka esim. paikallishallinto kuulostaakin aika kivalta idealta), ja kirjastokimpat ovat askeleita tähän suuntaan kuten tuolla useampi kommentti sitten jo kirjoittelinkin. Ihmeellistä jos kunnan/kaupungin päästävät niin hyvän tuotteen kuin kaupungin/kunnankirjaston irti itsestään. Ehkä osoitus siitä ettei kirjastoa pidetä niin keskeisenä osana paikallista brändiä ettei sitä voisi päästää menemään? Ensi askeleitahan tässä vasta otetaan, mutta ajan oloon päästään sitten miettimään että miten esim. nämä kimpat voisivat itse rahoittaa ja hallinnoida omaa toimintaansa. Nykyäänhän pomot kokoontuvat johonkin johtoryhmiin pari kertaa vuodessa ja koulutusta, viestintää ja logistiikkaa tehdään yhteistyönä ja rahaa kerätään sitten vähän miten milloinkin. Eli kyseessä on pelkästään yhteistyö. Outoa on se, että näillä on kuitenkin omia tuotteita ja brändejä (joista jotkut ovat arvokkaitakin).

Hmm, maakuntakirjastoilla on merkittävä osuus kimpoissa, eli sitä kautta saadaan kanavoitua esim. OKM:n rahaa suoraan kimpalle maakuntakirjastotoimintana, ainakin jossain määrin. Kimppa ei tosin ole sama asia kuin maakuntakirjastoalue, mutta minusta tuntuu että monet kimpat pyrkivät kattamaan maakunnan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on varmasti hyvä idea, saadaan maakuntakirjastotoimintaa toiminnallistettua. Onko jossain kirjastoa, joka kuuluu eri kimppaan kuin oma maakuntakirjastonsa? Entä onko missään kaksi maakuntakirjastoa samassa kimpassa?

2 tuntia sitten

debatoija 5 […]

Todella, todella rasittavaa muuten kopsailla tekstiä Facebookista tällälailla, hirveä editointivaiva. Todettakoot vielä (jos joku on tänne asti jaksanut lukea) että vaikkei sitä ihan joka lauseessa jaksa toistaa, niin ylläolevassa keskustelussa ”kirjasto” tarkoittaa nimenomaan nykyisenkaltaista yleistä kirjastoa.

Asiaa käsitteleviä kirjoja löytyy HelMetistä, Vaskista, Pikistä, Outista, Selmasta, Helkasta, Lindasta ja Kepristä. Tiedät maagisesti mitä nämä sanat tarkoittavat, kuka/mikä niistä on vastuussa ja mikä niistä on sinulle tärkein.

Kätsä kirjastojen palvelujen arvon mittari

OCLN

Ajauduin suoraansanoen kirjoitusvirheen johdattelemana OCLN:n (Old Colony Library Network) sivuille. Siellä silmiin pisti aivan sattumalta linkki Calculate the value of the library services that you use, joka on vieläpä paraatipaikalla sivunavigaation ensimmäisenä. Tämähän on hyvä idea, tämä pitää pölliä kaikkien suomalaistenkin kirjastojen verkkosivuille!

Suomessa yleiset kirjastopalvelut maksavan keskimäärin 50€ vuodessa per suomalainen. Aika hyvin vai mitä?

Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että ”digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä ”pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin ”televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan ”realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Kirjastoammattilainen Googlen käyttöliittymänä

By Pearson Scott Foresman (Public domain), via Wikimedia Commons

Loistava tiistai, jauhot kurkkuun heti aamutuimaan. YLE:n kulttuuriuutiset uutisoi: Kirjastonhoitaja googlettaa puolestasi. Lukekaa ja nauttikaa siitä riisuvasta tunteesta, kun media julkisesti ruotii oman ammattikuntamme itse luomia ja ylläpitämiä myyttejä, joita muut ihmiset (eli käyttäjät) eivät oikeasti edes tiedä. Aaah.

(Via Petri Tonteri@Twitter)