”Tavarakyyti tuo kirjaston kirjat” (Ilta-Sanomat 24.3.2014)
Katohan nyt tuli puskista; Jyväskylässä on joukkoistamisideana aloitettu tällainen: vapaaehtoiset kuskaavat kirjaston varaukset polkupyörällä kotiin. Tämän Piggyback -palvelun Coreorientin Harri Paloheimo:
Kuulin syksyllä Jyväskylän suunnitelmista sulkea puolet lähikirjastoistaaan.
Ai-van mahtavaa, terkkuja Jyväskylään ja konseptiille kaikkea hyvää!
(via Tero Vainikainen)
PS en tiennyt että Ilta-Sanomat ilmestyy jo aamulla
Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija
Kuvataiteilija Zoè Benoit kerää kirjastojen lainaustoimistojen piippauksia ja äänimaisemia BIBLIOBEEP -teokseensa. Tässä on monta asiaa oikein: taiteilijaresidenssi, äänien ja äänimaisemien tutkiminen, arjen ja työn tallentaminen.
Harri Sahavirta kirjoitteli juuri hyvän jutun Kuulokulmia kirjastoon, ja omia kirjoituksiani CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä sekä Formatdag 2012 aiheena kirjaston ja äänen suhde.
Open Access Button
Tänään on julkistettu Open Access Button. Se on ovela, pieni palvelu, jolla ihmiset raportoivat aina kun törmäävät tieteeseen pääsyn estävään maksumuuriin. Niin käy liian usein.
OA Buttonista on tiedotetta Creative Commonsin sivustolla, sen omalla sivustolla http://openaccessbutton.org josta sen voi myös käydä näpsästi asentamassa, projektin blogissa sekä Twitterissä (@OA_Button).
Open Access Button toimii siten, että asennamme selaimen työkaluvalikkoon pienen napin. Sitten aina kun törmäämme johonkin maksumuuriin joka estää pääsymme tutkimustietoon, painamme tuota nappia, ja raportoimme missä maksumuuri esiintyy, ja voimme myös kertoa hieman miksi halusimme päästä käsiksi tuohon tutkimukseen. Sitten kerromme asiasta Twitterissä, Facebookissa ym. Raportit kerääntyvät karttanäkymään Open Access Buttonin sivustolla.
OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08
Jos Open Access on suomeksi ”avoin saatavuus”, niin ei-Open Access voisi suomentua esim. ”suljetuksi saatavuudeksi” (meh). Perusajatus kuitenkin on, että tieteelliseen tietoon pääsyä rajoitetaan hyvin valitettavilla, ja vähän noloilla, 1900-luvun loppupuolella tavaksi tulleilla estoilla. Tiedettähän pitää tietenkin julkaista, koska muuten se ei ole tiedettä vaan tutkimusta.
Valitettavasti kustannustoiminta on onnistunut jallittamaan koko kansainvälisen tieteellisen yhteisön tekemään heille ilmaista rahaa, ja antamalla vastapalkkioksi keksimäänsä ”karmaa”. Ohessa aiheutuu kaikenlaista ikävää kiusaa, esim. tieteen käyttöliittymä on kömpelö ja epätehokas (katson sinua, Nelli), väkeä kuten tieteentekijöitä, lääkäreitä, kirjastotätejä, poliitikkoja, insinöörejä, opiskelijoita, toimittajia ym. suljetaan ulos tiedon parista jne. Ei tarvitse tietää erityisen paljoa tieteestä projektina, että hoksaa että tämä on vastoin koko ideaa. Asioiden taustoja paremmin tuntevat tietävät lisäksi että tämä on lisäksi myös sitä mitä varten webbi alunperin siellä CERNissä Tim O’ReillyBerners-Leen ym. toimesta alulle pantiin.
Tunnustan suoraan: olen Open Access -maksimalisti; tykkään tietenkin kaikenlaisesta tutkimuksesta sinänsä, mutta mikään tutkimus ei missään tapauksessa voi saada tieteen statusta, ellei se ole Open Accessia. On tavallaan kiusallista, että tiedeyhteisöä edes joudutaan muistuttamaan avoimuudesta Open Accessin kaltaisella kampanjalla, avoimuushan on ihan keskeinen tieteen ominaisuus, ihan sieltä metodin alkujuurilta asti. Noh, eiköhän asiaan saada tolkkua kun rikkinäiseksi tiedetty tieteellinen julkaisu eskaloituu ja hajoaa. Onneksi tällä parantumisprosessilla on nimi, ja se on Open Access. Kymmenen vuoden päästä voidaan jo naurahdella tälle sekoilulle.
Tervehdin suurella lämmöllä tällaisia nokkelia tietohuoltohankkeita – Ave amator! Morituri te salutant!
[edit Wed, 20 Nov 2013 00:13:08 +0200 – Hannun huomatuksen perusteella korjattu O’Reilly Berners-Leeksi, sorry moka]
”Archive on the Run”
Olin vastikään Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa mukaankutsuttuna asiantuntijana Kaliningradin kirjastobossien ja tietohallinnon kanssa tutustumassa kirjastojen metadatanhallintaprosesseihin (joo yhteisluettelo toimii ja musiikin osakohdeluettelointi on huono idea) ja palveluihin. Reykjavik on hieno ja tuulinen paikka. Vietin siellä hieman omaa aikaa, ja tein tuttavuutta Reykjavikin elävän taiteen museoon Nýlóon. Vai olisiko oikea suomennos The Living Art Museumille ”elävä taidemuseo”?
Kyseessä on taiteilijayhteisön itsensä perustama ja pyörittämä taidemuseo Reykjavikissa. Lähtölaukauksena toimi turhautuminen siihen että virallisen taide-establishmentin kuten kansallinen taidemuseon koettiin epäonnistuvan tehtävässään huomioida, kerätä ja säilyttää nykytaidetta. Niinpä taiteilijat ottivat ohjat omiin käsiinsä ja Nýló perustettiin 1979. Sen jälkeen taidetta on koko ajan kerätty, mutta piakkoin näyttelytyö ohitti tärkeysjärjestyksessä kokoelmatyön ja Nýló suuntautui siis taiteen esittämiseen. Kun museo joutui yllättäen muuttamaan toisiin tiloihin 2006, se joutui uudella tavalla tekemisiin itsensä kanssa; kokoelmassa on yli 2000 teosta, mutta se oli pitkälti järjestämätön. Museo aloitti suuren inventaarion, ja autobiografisen dokumentoinnin. Tästä syntyi pari julkaisua, joista yksi on tämä Archive on the Run -kirja (ISBN 978- 9979-72-351-6), jonka museolta ostin. Lueksin tämän tarinan läpi, on inspiroivaa lukea miten itseorganisoituva, itsenäinen ja dynaaminen taidemuseo painii identiteetti(e)nsä, kokoelmiensa, museotyön, kansainvälisyytensä, vakiintumisensa, sukupolvenvaihdostensa, positioitumisensa, taloutensa, tulevaisuutensa ja menneistyytensä kanssa. Kirja on moniääninen ja monimuotoinen dokumentti Nýlósta ja museoista/arkistoista.
Barthes ja Foucault mainittu, tietenkin.
Hieno maa. Ei puita, iso taivas
Tulipalo Internet Archivessa
Keskiviikkona Internet Archiven skannauskeskuskessa on ollut tulipalo (kts Scanning Center Fire–Please Help Rebuild). Henkilövahingoilta säästyttiin, eikä dataakaan menetetty, mutta paloon jäi tuoreimman tietoni mukaan 600 000 USD:n arvosta. Tietoa ja linkki varainkeruuseen löytyy IA:n blogista sekä Twitteristä @InternetArchive.
[Via @TheLib]
Lukekaahan Ville Tikkasen kirjoitus mitä on Kirjasto kaikille, minulle ja meille. Avoimet (ohjelmointi)rajapinnat (l. APIt), niitähän on tietyissä piireissä kirjastoissakin unelmoitu, osana avoimempaa ja yhteisöllisempää kirjastoa.
Aate- ja oppishistorian dosentti Juhani Sarsila haukkuu informaatikoita ja informaatikoiksi alentuvia opettajia:
Jos opettajalla ei ole sanottavaa, vaan ainoastaan informoitavaa, hän ei ole humanisti vaan informaatikko.
Sekä
Opettajasta on tullut sosiaaliteknologi, syrjässä pysyttelevä avustaja, joka tarvittaessa auttaa oppijaa. se osoittaa että opettaja on tullut tarpeettomaksi tai ainakin kyseenalaiseksi, Sarsila sanoo.
Opettaja on muuttunut konsulttikieltä suoltavaksi informaatikoksi.
Ja edelleen Suomen jo kyllästymiseen asti jankatuista PISA-tuloksista
Sosiaaliteknologian merkeissä [PISA] tulokset ovat hyviä, mutta hyveet ovat kadonneet. Niistä lakattiin puhumasta toisen maailmansodan jälkeen. Hyveet on haudattu. Moraaliargumentit jätettiin 1950-luvulle. Tilalle otettiin ns. tieteelliseen metodiin eli rationaalisuuteen ja tekniseen tiedonintressiin pohjautuvia argumentteja eli mielipiteitä.
Yritysmaailman kilpailukieli on Sarsilan mukaan vallannut jo opettajapuheen. Argumentoinnin tilalle ovat tulleet konsulttitermit kuten kehitys, visio, strategia, missio ja tahtotila.
Sarsilan esseekokoelman Melancholica — Poleemisia esseitä (Tampere University Press, 2013) johdosta hänestä teki jutun Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehteen Aikalaiseen (10/2013) Heikki Laurinolli, kuva Jonne Renvall.
Chris Hadfield (@Cmdr_Hadfield), ISS:ltä maahan jo palannut kanadalainen astronautti vetää David Bowien Space Oddityn maata nopeasti kiertävällä, kansainvälisellä avaruusasemalla ja tallentaa sen YouTube-pilvipalveluun, ja esiin nousee globaalin, hajautetun internetin kannalta tärkeä kysymys: minkä lainsäädännön immateriaalioikeudet pätevät? Lue juttu How does copyright work in space? The Economistissa.
Chris on postaillut myös erittäin hienoja valokuvia avaruudesta, suosittelen. Kanadalaisista on vaikea olla tykkäämättä, samoin internetistä.
(via Miguel Mimoso Correia)
Kylläpä on karsea kuva, mutta en kehdannut kuvata kunnolla
Pro tip tiedonhaun ammattilaisille: vielä kerkeätte Hakukone 2.0 -improteatteriesitykseen (kts. Facebook event). Esityksiä on sunnuntaihin asti Tunturikadulla Töölössä. Ohjaus Meiju Lampinen, ja meininki on tämä:
Moni arkipäiväinen kuulumisten vaihto tai informaation välitys on siirtynyt nykypäivänä livekohtaamisesta verkon ylitse, jonkun välineen kuten sähköpostin, blogin tai chatin, avulla tehtäväksi. Kuitenkaan ihmisen kolmiulotteisuutta, tuoksuja tai tuntoaistia ei voi vielä välineillä korvata. Esitys väittääkin, että livekohtaamista ei voi korvata eri mediumeilla.
Hakukone yhdistää improvisaation reaktioherkkyyden sekä hohtavat näyttöruudut. Se tuo päivittäin käyttämämme verkkopalveluiden raamit näyttämölle ja luo näin ajankohtaisen miljöön uudistaa esiintyjien ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta improvisaatioesityksissä. Se varastaa verkkopalveluita kuten Google, Youtube, Spotify ja Wikipedia improvisaatiokohtausten rakenteiksi ja iloittelee sosiaalisen median käytöstavoilla. Tule katsomaan, taipuvatko meemit lavalle!
via BoingBoing, Reddit
Aaron Swartz (kuva Wikipediasta, johon Aaronkin vaikutti)
Yksi asia johtaa toiseen jne jne., mutta muunmuassa JSTORista tiedettä itselleen ladannut Aaron Swartz on poissa. Toivon ettei Aaronin erittäin valitettavan, viime perjantaisen itsemurhan keskeisenä syynä ole ne ongelmat joihin hän joutui ladattuaan tieteellisiä artikkeleita kirjastoillekin toimittavasta JSTOR -palvelusta (bloggasin casesta heinäkuussa 2011 otsikolla Kun kirjasto ahnehtii julkisomaisuuden levityskanavat itselleen). Hiiren oikean napin kautta löytyvän Tallenna nimellä… -toiminnon (koneavusteisesti) käyttämisen vuoksi USA:n oikeusministeriö (ei siis JSTOR) vaati Aaronille 30 vuotta linnaa.
(via joka tuutista)
Cory Doctorow (kuva NK Guy, nkguy.com.tiff)
Cory Doctorow listasi vuoden 2001 esseessään Metacrap: Putting the torch to seven straw-men of the meta-utopia seitsemän syytä miksi metadata on sontaa emmekä elä meta-utopiassa kuten jotkut ehkä haluaisivat:
(via @brinxmat, Defining/Defying reality: the struggle towards relevance in bibliographic data)
Työläppäri hyötykäytössä: pesa kaamera Tallinnassa
Onko mitään termiä sellaiselle läppärille, joka on niin iso ja akultaan heikkokestoinen ettei sitä ole välttämättä kertaakaan siirretty työpöydältä mihinkään? Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Ehdotan termiä ”työläppäri”, jossa prefiksiä työ- käytetään sen tyypillisessä merkityksessä, eli ilmaisemaan diminutiivia. Vertaa -elämä, -nantaja, -hyvinvointi, -nteko ja niin edelleen. Laite kelpaa päivittäin ihan hyvin Tallinnan eläintarhan amurin leopardin pentujen elämän seurailuun eräänlaisena työpöytäakvaariona – kunhan se on ensin käyttänyt vaatimansa ajan hidasteluun, takkuiluun, itsensä etsiskelyyn ja tuulettimen ulvottamiseen.
Varsinaiset työt hoituvat kivoiten omilla laitteilla; BYOD.
Tämänkin teoksen asiasanat voisivat olla "kirja" ja "kirjallisuus", ehkä myös "selluloosa"
Jos kirjallisuutta luetteloitaisi ja kuvailtaisi kuten digitaalisia pelejä luetteloidaan ja kuvaillaan, kaikilla kirjoilla olisi sisällönkuvailuna asiasanat kirjat, kirjallisuus sekä selluloosa. Huomautuskentässä voisi kertoa mitä vaaditaan käyttämiseen, esim. ”valot, vähintään yksi käsi, lukutaito 2000-luvun suomen kielellä”. Toisessa huomautuksessa voisi mainita että lainausoikeuden on myöntänyt Suomen tekijänoikeuslaki. Oheisessa kuvassa olevan teoksen nimeke olisi jotain tämän tyyppistä: Bibliografnen valvonta [Painettu aineisto] : Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin : Kirja. Kannessa mainittuja tekijöitä ei olisi olemassakaan eikä tekijät olisi muutenkaan mitenkään merkittävä asia. Poikkeuksena voisivat olla elämäkerrat, joiden tekijöinä olisi ehkä ne henkilöt/bändit josta ko. teos kertoo.
Aineistolajit eivät ole aineistolajeja, sisällönkuvailu ei kuvaile sisältöä, nimeke ei kerro nimekettä, tekijöitä ei kirjata ensinkään… onkohan kirjastojen luettelointisäännöt ja sovellusohjeet pitkäaikaissäilytyksen piirissä? Tästä datasta ei nimittäin tulevaisuuden ihmiset ota kyllä mitään tolkkua ilman niitä. LOL olisikin hauska joutua joskus päättelemään datasta että mitä oikeastaan sillä oli tarkoitus kuvata. Jos esim. Vaskia on uskominen, keskeisin kulttuurin kyseisen osa-alueen tekijä on Metallica, joka on todellisuudessa vaari-ikäinen power-rokkia soittava yhtye, jonka huippuvudet sijoittuvat minun ikästeni varhaisnuoruuteen.
Olen miettinyt ja suorastaan seuraillut pelien luettelointia muutama vuosia Vaskissa, HelMetissä, PIKIssä, Aallossa sekä Fennicassa, tilanne vaikuttaa onneksi olevan hitaasti paranemaan päin. Mistä nää tietueet oikein tulee? BTJ:ltä? Alalla on paljon kaikenlaisia hauskoja työ- ja ohjausryhmiä, ja niihin osallistuminen onkin mainio mahdollisuus saada kaffea ja ehkä pullaakin neljästi vuodessa. Mikä työryhmä ohjaa pelien luettelointia?
Ja tietenkin avauduin myös Kirjasto-kaapelilla:
Moi, tietääkö joku onko olemassa jotain tahoa joka yhtään kattoisi konsoli- ja tietskapelien yms. luetteloinnin perään? Sekä bibliografisessa kontrollissa että sisällönkuvailussa olis vielä skarpattavaa, ja ennenkaikkea yhtenäistettävää muiden julkaisujen luetteloinnin kanssa. BTJ:ltä nää tietueet kai tulee, mutta onko tähän jotain ohjausryhmää tai jotain?
Jos alkaisi viimein – about 30 vuoden jälkeen – kirjaamaan peleihin tekijät (joo pelit asuu tietokoneessa, mutta kyllä ne on ihminen ihan oikeeasti tehny) ja vaikka joku yhteinen ontologia pelityypeistä, ni päästäis jo ihan kivaan alkuun.
Yliopistossa mulle opetettiin että just tässä me ollaan ihan mielettömän hyviä.
Michael Hart
Gutenberg -projektin perustanut Michael Hart on menehtynyt.
Tämä mainio, ahkera ja käytännöllinen kirjastosetä toi verkkoon enemmän tekstuaalista kulttuuriperintöä kuin monikaan niinsanotusti “oikea” kirjasto, joiden e-kirjahankkeet ovat Michaelin jo neljä vuosikymmentä viitoittamalla tiellä edelleen tuskaista räpeltelyä.
Respect, ja kiitos.
(Via Go To Hellman, Twitter yms.)
Dolly
Pikainen bloggaus pyöräreissulta Turusta Otavalle. Tapaan kuuntelemaan podcasteja pyöräillessäni, ja tämänviikkoinen BBC:n Documentary of the Week kertoo suunnattoman karismaattisen Dolly Partonin hyväntekeväisyyshankkeesta Imagination Library (@dollyslibrary). Puolituntisen, tämän viikon saatavilla olevan dokumentin nimi on How Dolly Got Rotherham Reading. Tässä blurbi:
Coming from a poor background Dolly Parton came to regard good literacy skills as one of the key passports to enhanced life chances. In 1995 she launched the ’Imagination Library.’ – all children in the area were sent one book a month from birth until five years. In 2007 she took South Yorkshire by surprise when she turned up in Rotherham. But what happened next? Did her library capture the imagination of Rotherham’s children? We follow up to ask whether it was just a flash in the pan or a serious project.
USA:ssa, Canadassa sekä Britannissa toimiva hanke lähettää nuorille jäsenilleen kirjan kuukaudessa suoraan kotiin. Joka kirjassa on lapsen oma nimi sekä pieni tervehdys Dollyltä.
Ennenpitkää dokumentissa esitetään kysymys, että mihin tällaista tarvitaan, kun onhan meillä kirjastot (tosin brittikollegoillamme ei nyt mene hyvin). Noh, vastaus on tietenkin ilmeinen: kaikki eivät yksinkertaisesti käy kirjastossa.
Dollyn oma aktiivisuus, karisma sekä tietenkin hänen legendansa tekevät tästä kirjanlahjoitushankkeesta erityisen. Dokumentin mukaan toimii kuin häkä ja vanhemmat, poliitikot, Dolly sekä tärkeimpinä tietenkin muksut rakastavat tätä. Kirjastopalvelu par excellence. Kiitos Dolly, olet inspiroiva kollega
Tiedettä
[edit 22.07.2011 klo 00:40 kts alla ”Errata”]
Oletteko seuranneet tätä Aaron Swartz vs. JSTOR -jupakkaa? Erittäin herkullinen.
Perusidea on siis se, että tämä yksi heppu, nimeltään Aaron Swartz imaisi iltapuhteenaan JSTORista suunnilleen koko arkiston Philosophical Transactions of the Royal Society -julkaisua (lienee useimmille tuttu ainakin nimenä). Tavara on pakattu mukavaksi 33GB -paketiksi ja löytyy esim. täältä (tuosta löytyy myös naseva kirjoitus siitä, miten kamalassa tilassa kulttuuriperinnön saavuttaminen on). Tekijänoikeus ei tietenkään enää päde. Tekijänoikeutta ei oltu keksittykään Royal Societyn kirjoitusten alkuaikoina eli 1600-luvun puolessavälissä.
JSTOR on siis eräs palveluntarjoaja, joka myy tätä julkisomaisuutta olevaa tiedettä erilaisille tahoille, mm. kirjastoille. Ei siinä mitään. Mutta kun joku ns. ”ottaa” ”heidän” sisältönsä ja jakaa sitä muita reittejä, tämä onkin yllättäen ongelma.
Todettakoot vielä se, että JSTOR on voittoa tavoittelematon akadeemian sekä kirjastojen yhteistyöhanke.
W00t?
Nyt meikällä kärähti käämit ennenkuin luin riittävästi casesta. Homma meni siis kutakuinkin niin, että USA:n liittovaltion hallitus (federal government) vei Aaronin oikeuteen, eikä JSTOR. Syyte tuli pelkästä artikkelien lataamisesta, ei levittämisestä.
Levitykseen artikkelit tulivat Greg Maxwellin toimesta, joka halusi ne sekä manifestinsa julkaisemalla osoittaa solidaarisuutta Aaronille ja tuoda esille tieteellisen julkaisemisen nykytilaa… onnistuen siinä erinomaisesti.
Pahoittelen aiheuttamaani sekaannusta; mutta aika absurdi tilanne 
Wikimedia Expert Barriers
Wikipedia jatkaa ongelmalähtöistä outreachiaan. Wikimedia Research Committee on käynnistänyt Expert barriers -tutkimuksen, jolla etsitään kipukohtia miksi (ammattilaiset) asiantuntijat eivät systemaattisesti osallistu Wikipedian rakentamiseen. Siis Wikipedian ei-tuottaja -tutkimus. Tässä tutkimuksen blurbi:
Wikipedia is now widely regarded as a mature project and is consulted by a large fraction of internet users, including academics and other experts. However, many of them are still reluctant to contribute to it. The aim of this survey is to understand why scientists, academics and other experts do (or do not) contribute to an open collaborative project such as Wikipedia, and whether individual motivation aligns with shared perceptions of Wikipedia within expert communities. We hope this may help us identify ways around barriers to expert participation.
[…]
Kiitos Wikimedia ja yleisemmin yhteiskunta sitkeästä ja päämäärätietoisesta yrittämisestä saada meidät mukaan digitaalisen tietoyhteiskunnan episteemisiin prosesseihin vaikka NIH. Sori että me ollaan tällaisia.
Wikimedia Expert Barriers -kysely
Käydääs kaikki vastaamassa, okei?
(via Tapani Sainio via Liam Wyatt (aka. Witty Lama))
Aineiston ikä kustantajittain
Mainio Matti Lassila on leiponut kirjastojen Open Data -julkaisujen perusteella erilaisia karttoja kirjastoaineistoon Kaukomieli -blogissaan. Lähdemateriaalina on tässä HelMetin avoin data, joka avattiin Kirjastot.fi:n Labsin voimin; muut Suomen kirjastothan eivät vieläkään saaneet aikaiseksi avoin data -julkaisua. Minulla on Vaski-tietokanta sekä pari muuta Varsinais-Suomalaista tietokantadumppina ja olen niitä hieman kopeloinut ja kartoittanut lähinnä ajatus- ja ohjelmointiharjoituksina. Matti on ottanut huomattavasti perusteellisemman otteen ja esittänyt aineistolle mielenkiintoisempia kysymyksiä R:llä.
Täällä Vaski-alueellakin sekä avointa dataa että tällaisia visualisointeja on käsitelty johtoryhmässä, mutta edelleen tavara istuu tiukasti piilossa uteliailta ja ahkerilta. Kokoelman visualisointi olisi erinomainen työkalu kokoelmanhallintaan, ja tätä yritetään ajaa nyt täällä Vaski-alueella.
Kiitos Matti ensinnäkin mielenkiinnosta kirjastoaineistoa ja sen visualisoimista kohtaan, sekä työn tulosten julkaisusta. Kirjastoalalla on sekä kiinnostusta että tarvetta tällaiselle, mutta osaamista ja ennenkaikkea aloitekykyä kyllä puuttuu. Tässä olisi työmaata!
Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)
Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.
Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.
Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.
Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa
Ja Twitterissä
Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.
Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:
Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.
Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.
Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.
Riippumaton asiantuntija 