Esitelmäni kirjaston bibliografisen datan laadusta sekä laadun arvioinnista ja valvonnasta (ym.)

Tein vuoden 2012 lopulla freelancerina parin kuukauden ajan erittäin hauskaa, opettavaa ja vaativaa ”kuutamokeikkaa” PIKI-kirjastoille bibliografisen datan parissa, ja ilmeisesti sen vuoksi olin kutsuttuna Kansalliskirjaston Kuvailun tiedotuspäivillä 20.-21.3.2013 puhumaan asiasta. Kansalliskirjaston Tarja Mäkisellä sekä minulla oli tunnin osuus otsikolla Näkökulmia laatuun. Itse juttelin luettelointityön ja luettelointidatan suhteesta tietojenkäsittelyyn, ohjelmointiin ja tietohallintoon, laatuajattelusta sekä kirjavista mahdollisuuksista joita meillä kirjastoilla olisi käytettävissämme, ja joiden parissa marras-joulukuussa estottomasti revittelin.

Tapahtuman molemmat päivät on taltioitu, oma osuuteni alkaa ensimmäisen päivän (20.3.) videotallenteen noin kohdasta 2:18:00 ja kestää 25 minuuttia plus keskustelua.

Jos haluat katsella pelkkää esitysgrafiikkaani tuolta tiedotuspäiviltä, se löytyy Prezistä. Aiempi blogipostauksessani maaliskuun 12. päivältä sisältää linkit laatimaani lähdekoodiin, myös työpäiväkirjana käyttämääni projektin- ja asianhallintajärjestelmään sekä myös tekstiksi kirjoittamaani raporttiin.

Advertisement

Käyttäjäyhteistö on osa kirjastojärjestelmää

Häät 1905 (Lontoon juutalainen museo)

Osallistun kirjastojärjestelmän hankkijalle suunnatun opaskirjan kirjoittamiseen (BTJ julkaisee sen piakkoin). Väitän tekstissäni, että

Valitessamme kirjastojärjestelmän, valitsemme samalla myös sen käyttäjäyhteisön johon kuulumme. Etsimällä hyvän, avoimen ja rikkaan yhteisön ja sitoutumalla siihen saamme käyttöömme arvokasta, jo kertynyttä sosiaalista pääomaa emmekä jää kirjastojärjestelmän toimittajan kanssa paitsioon. Joidenkin järjestelmien ympärillä on tunnetusti hyvät käyttäjäyhteisöt (esimerkiksi avoimen lähdekoodin Koha sekä VuFind), toisista ei ole paljoakaan sanottavaa. Järjestelmätoimittajan suhde asiakkaisiinsa vaikuttaa paljon. Käyttäjäyhteisö – siis kollegamme – on osa sitä investointia, jonka järjestelmän valitessamme teemme.

Kirjastojärjestelmä ja muutkin teknologiset infrastruktuurit ovat tyypillisesti pitkäaikaisia ja kuormittavia kumppaneita ja tiiviisti sidoksissa kirjastossa tehtävään arkityöhön. Hyvin johdettu kirjasto siis katsoo tarkkaan kenet johonkin tuotteeseen/toimittajaan sitoutuessaan epäsuorasti ”nai sukuunsa”. Jos oma organisaatio on aidosti yhteistyökykyinen ja valmis panostamaan tuotteen ympärillä olevaan yhteisöön (pomojen väliset puolivuotiset pullakaffit eivät riitä oikeaksi yhteistyöksi), voi yhteisöstä paljon irti sellaista lisäarvoa, jota järjestelmätoimittaja eikä organisaatio itse saa aikaan.

Millaiseen yhteisöön Axiell Arenan tai Auroran, tai ExLibriksen Voyagerin tai Alephin valitseva kirjasto saa? Minusta asiaa voi hyvin verrata naimisiin menoon; millainen suku tulee naimakaupan mukana? Hullu, flegmaattinen, talkoovalmis, tyystin arvaamaton vai millainen?

Kuka nää on luetteloinu?

Tämänkin teoksen asiasanat voisivat olla "kirja" ja "kirjallisuus", ehkä myös "selluloosa"

Jos kirjallisuutta luetteloitaisi ja kuvailtaisi kuten digitaalisia pelejä luetteloidaan ja kuvaillaan, kaikilla kirjoilla olisi sisällönkuvailuna asiasanat kirjat, kirjallisuus sekä selluloosa.  Huomautuskentässä voisi kertoa mitä vaaditaan käyttämiseen, esim. ”valot, vähintään yksi käsi, lukutaito 2000-luvun suomen kielellä”. Toisessa huomautuksessa voisi mainita että lainausoikeuden on myöntänyt Suomen tekijänoikeuslaki. Oheisessa kuvassa olevan teoksen nimeke olisi jotain tämän tyyppistä: Bibliografnen valvonta [Painettu aineisto] : Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin : Kirja. Kannessa mainittuja tekijöitä ei olisi olemassakaan eikä tekijät olisi muutenkaan mitenkään merkittävä asia. Poikkeuksena voisivat olla elämäkerrat, joiden tekijöinä olisi ehkä ne henkilöt/bändit josta ko. teos kertoo.

Aineistolajit eivät ole aineistolajeja, sisällönkuvailu ei kuvaile sisältöä, nimeke ei kerro nimekettä, tekijöitä ei kirjata ensinkään… onkohan kirjastojen luettelointisäännöt ja sovellusohjeet pitkäaikaissäilytyksen piirissä? Tästä datasta ei nimittäin tulevaisuuden ihmiset ota kyllä mitään tolkkua ilman niitä. LOL olisikin hauska joutua joskus päättelemään datasta että mitä oikeastaan sillä oli tarkoitus kuvata. Jos esim. Vaskia on uskominen, keskeisin kulttuurin kyseisen osa-alueen tekijä on Metallica, joka on todellisuudessa vaari-ikäinen power-rokkia soittava yhtye, jonka huippuvudet sijoittuvat minun ikästeni varhaisnuoruuteen.

Olen miettinyt ja suorastaan seuraillut pelien luettelointia muutama vuosia Vaskissa, HelMetissä, PIKIssä, Aallossa sekä Fennicassa, tilanne vaikuttaa onneksi olevan hitaasti paranemaan päin. Mistä nää tietueet oikein tulee? BTJ:ltä? Alalla on paljon kaikenlaisia hauskoja työ- ja ohjausryhmiä, ja niihin osallistuminen onkin mainio mahdollisuus saada kaffea ja ehkä pullaakin neljästi vuodessa. Mikä työryhmä ohjaa pelien luettelointia?

Ja tietenkin avauduin myös Kirjasto-kaapelilla:

Moi, tietääkö joku onko olemassa jotain tahoa joka yhtään kattoisi konsoli- ja tietskapelien yms. luetteloinnin perään? Sekä bibliografisessa kontrollissa että sisällönkuvailussa olis vielä skarpattavaa, ja ennenkaikkea yhtenäistettävää muiden julkaisujen luetteloinnin kanssa. BTJ:ltä nää tietueet kai tulee, mutta onko tähän jotain ohjausryhmää tai jotain?

Jos alkaisi viimein – about 30 vuoden jälkeen – kirjaamaan peleihin tekijät (joo pelit asuu tietokoneessa, mutta kyllä ne on ihminen ihan oikeeasti tehny) ja vaikka joku yhteinen ontologia pelityypeistä, ni päästäis jo ihan kivaan alkuun.

Yliopistossa mulle opetettiin että just tässä me ollaan ihan mielettömän hyviä.

Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

Kirjasto-kaapelille juuri kirjoittamaani:

Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

mace, 4. tammikuuta 2012 14:50

Vuotuinen tilastointirumba alkaa olla käsillä ja haluaisin kiinnittää huomiota erääseen verkkopalvelujemme tilastointiin liittyvään asiaan. Tiedän että ainakin joissain kirjastoissa verkkopalvelujen käyttöä tilastoidessa termi englannin kielinen sana request suomennetaan ”hauiksi”. Tämä on klassinen sudenkuoppa verkkotilastoinnissa.

Esimerkiksi PallasPro -Intron tilastointityökalussa cmnd=getcommand → cmnd=getstat kerrotaan käyttömääristä kahdella luvulla: Requests ja Sessions. Tiedän että monissa kirjastoissa täältä poimitaan tuo ”request” -tieto raportointia varten.

Requestin suomentaminen hauksi vääristää kuvaa kirjaston käytöstä pahasti. Nämä luvut ovat suuruusluokan verran liian korkeita. Mikäli tätä tietoa käytetään esim. päätöksentekoon ja toiminnan ohjaamiseen tai raportoidaan tilaajalle (esim. kunta tai kunnan kulttuuritoimi), tällä voi olla isohkoja vaikutuksia esim. rahoitukseen.

Olen gallupinomaisesti kysellyt parilta- kolmeltakymmeneltä kollegalta ja maallikolta että mitä heidän mielestään ”haku” tarkoittaa verkkokirjaston yhteydessä… eli “mikä sinun mielestästi on yksi haku?” Käytännössä kaikki ovat kuvailleet että heidän mielestään ”haku” muodostuu kun ihminen kirjoittaa jonkinlaisen hakulausekkeen ja painaa verkkokirjaston Hae -nappia. Mielestäni tämä on erittäin järkeenkäypää ja epäilen että olemme miltei kaikki samaa mieltä että juuri tätä tarkoitetaan kun puhutaan ”hausta” verkkokirjastojen yhteydessä.

Tilastointityökalujen laskemat ”requestit” on kuitenkin jotain aivan muuta kuin tämä. Niiden laskemisella voida juurikaan arvioida palvelun todellista käyttöä. Esimerkiksi PallasPro -Intron pelkälle etusivulle meno aiheuttaa vähintään puoli tusinaa ”requestia”, vaikka käyttäjä ei koskaan tekisi yhtään varsinaista aineistohakua.

Esimerkkinä 13 requestia Vennyyn

Sivulle tullessa käyttäjän selain pyytää webbipalvelimelta esimerkiksi sivupohjaa, tyylitiedostoa, kirjaston logoa, Axiellin logoa, autocomplete-skriptiä jne. Verkkokirjastoon saapuminen, sisäänkirjautuminen, lainojensa uusinta, omien varaustensa tilan tarkistaminen, ulos kirjautuminen ja verkkokirjastosta pois siirtyminen aiheuttaa vähintään tusina ”requestia”. Samoin ”näytä seuraavat 10 hakutulosta” -nappi ja ”näytä saatavuustiedot” -nappi aiheuttavat kaikki requesteja, vaikka tuskin kukaan ajattelee että nämä ovat uusia hakuja an sich.

Requestien määrä voi siis olla parikymmenkertainen verrattuna siihen, mitä me ihmiset ymmärrämme ”hauilla”. Se monestiko käyttäjä on oikeasti painanut Hae -nappia, voidaan laskea PallasPron logitiedostoista etsimällä merkkijonoa formid=find2 tai jollakin verkkologien analysointityökalulla.

Kuten tuossa aiemmin syksyllä kirjoittelin, olen tutkiskellut verkkokirjastojen PallasPro-kirjastojen verkkologeja. Tämä on eräs sitä kautta selvinneistä asioista. Minulla ei ole mitään tietoa mitä Axiell asiasta ajattelee tai miten he ohjeistavat käyttäjiään (l. kirjastoja) verkkotilastoinnin tekemiseen.

Alallamme tuntuu liikkuvan tietynlaista, hyvin ymmärrettävää epäuskoa käyttämiimme tilastoihin, ja joissain paikoissa käytössä olleet Google Analytics tai Kirjastot.fi:n verkkotilastointipalvelut (joista jälkimmäinen on poistunut käytöstä) ovat antaneet aivan toisenlaisia lukuja kuin nämä PallasPron requestit antavat ymmärtää.

Toivon siis, että mikäli käännätte verkkopalvelujen tilastoissa termin ”request” suomeksi ”hauksi”, teillä on siihen hyvät perusteet ja tiedätte mitä olette tekemässä, tai alatte käyttää jotain toista suomenkielistä sanaa kuten ”sivupyyntö” tai ”sivulataus”.

Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin esim. tällä palstalla, tai vaikkapa Kirjasto-kaapelilla/puhelimitse/sähköpostitse/Fesessä/kahvilla tms. Lisäksi olen kysellyt jotakuta vertaisarvioimaan menetelmiäni, ja tämä kutsu on edelleen auki. Opetusvideota en ole asiasta vielä laatinut 🙂

Tsemppiä tilastointiin kaikille sitä tekeville.

Yleinen kirjasto on erittäin poliittinen hanke

Etymologiaa

Kirjasto-kaapelilla kiinnitettiin huomiota siihen, että Sauli Niinistön vaalisivustolla on mainittu HelMet-verkkokirjasto. Keskustelu kääntyi ikuisuusaiheeseen kuuluuko politiikanteko kirjastoihin. Kirjoittelin että:

Re: Kirjasto ja presidentinvaalit

mace, 20. joulukuuta 2011 21:28

Mitäs mieltä olette siitä näkemyksestä(ni), että yleisen kirjaston olemassaolo on an sich tietyntyyppisen politiikan ilmentymä? Sanoisin että tällaiselle politiikalle on tyypillistä ainakin liberalismi, tasa-arvoisuus, hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluva julkinen palvelutuotanto jne. Lisäksi meillä on melkoisen kovia linjauksia nykyään voimassa olevassa lainsäädännössä, esim se että kirjastopalvelut ovat kaikille ilmaisia.

Eivät (yleiset) kirjastot ole olemassa siksi että niiden olemassaolo kannattaa, tai siksi että me kirjastosedät ja -tädit niistä tykkäämme, koska Mooses haki luettelointisäännöt ja MARC-formaattioppaan vuorelta tai mistään muustakaan tuollaisesta syystä. Yleiset kirjastot ovat olemassa *vain* siksi, että poliitikot ovat niin päättäneet. Yleinen kirjasto on *erittäin* poliittinen hanke.

Lisäksi on sovittu siitä, että yleiset kirjastot ovat yleensä osa kuntaa, ja kirjaston toimintaa ohjaa lautakunta. Politiikkaa politiikkaa politiikkaa! Me olemme virasto joka tekee kuten poliitikot (lue: äänestäjät, eli suurin osa suomalaisista) käskevät.

Politiikan ulkopuolisia, vapaita kirjastoja on kyllä Suomessakin jokunen. Tunnen niitä valitettavan huonosti, mutta esimerkkinä mainittakoot Kulttuuriolohuone Martti Turussa.

Me kirjastoimmeiset emme tosiaan yleensä toivota tervetulleeksi suoran (puoluepolitikan) tuomista kirjastoon. Ihan jees, se on meille helpompi linja vetää ja sanoa kategorisesti ei kaikelle puoluepolitiikalle haiskahtavalle toiminnalle. Kirjasto olisi tosin niitä harvoja paikkoja (puistojen ja katujen lisäksi) jossa kaikilla olisi siihen taatusti samanlaiset mahdollisuudet.

Puoluepoliitikolle paras tapa tuoda politiikaansa kirjastoon on julkaista kirja tai vaikkapa haastattelu jossain lehdessä. Hankimme sen melko varmasti (ainakin toivon niin).

Paljon on vettä virrannut… ja vielä on virrattava

Kirjastoverkkopäivät miltei eilen

Kaivelin tuossa arkistojani ja tuli vastaan kolmen ja puolen vuoden takainen raportaasini Kansalliskirjaston kirjastoverkkopäiviltä. Raporttivälineenä minulla oli tuolloin N95 sekä Jaiku (R.I.P.) ja päivien aiheet melko tutun oloisia: pitäisikö sellainen yhteisluettelo perustaa ja jos pitäisi niin millä ohjelmistolla, keskittämisen aiheuttama monopolisoituminen esim. Kansalliskirjastolle, kuntien liian suuri määrä Suomessa, web 2.0, tägit ja tähdittämiset, kirjastojen yhteisölliset verkkopalvelut (hoh-hoijakkaa), KDK-unelma ”kaikkien muistiorganisaatioiden aineistot samassa liittymässä” jne.

Kirjastoverkkopäivä-Kirjastojen verkkopalvelujen tulevaisuuskuvat, Helsingin Yliopisto, Porthania PII.

mace: Yleisökysymys, jonka muistaakseni esitti yliopistokirjastolainen: onko uusien oppimisvälineiden käyttö todistetusti laadukkaampaa oppimista?

Sekä

suviko: En ole it-asiantuntija, mutta mulla on aina menny pikkasen ohi miksi kaupunkien ja yliopistojen kirjastot panee isoja läjiä rahnaa kälyisillä ominaisuuksilla varustettuihin aineistotietokanta/hakuohjelmiin.
Sit yliopistolla joku kehittää itse paremman kälin Helkaan eli Helka Handyn, joka toimii mobiililaitteillakin paljon paremmin. Tätä lisää.

Mace: tuota tulee itsekin toisinaan mietittyä…

Tämä siis kolme ja puoli vuotta sitten, 2007. Paljon on vettä virrannut Aura-joessa… ja paljon on vielä virrattava jatkossakin ennenkuin tästä kaikesta tulee yhtikäs mitään.

A minute reflection on libraries and the mobile

Olen menossa Lontoon Online Informationiin marras- joulukuun taitteessa, ja he tekevät pientä haastattelukierrosta puhujista. Tässä vastaukseni.

1. How long have you been involved in the Information industry and what are the most interesting aspects of your current role?

I’ve been working in public libraries since about 1997, but i’ve had a couple of long sabatticals. I guess i should get more mobile myself soonish.

Public libraries, and the public sector in general is in a very fascinating situation now where we are rethinking ourselves around our services, not so much on our political institutions anymore. So it offers great possibilities for observing what’s going on on the society. My most interesting role at the moment is in trying to bring ideas from automated data handling to librarians, to whom a computer has mostly been a tool to make Word -documents with, not to program.

2. Why have you decided to present at this year’s conference?

We’re doing a session together with awesome Åke Nygren from Stockholm, and he invited me. Of course i said yes, because it’s a fantastic opportunity to get out the echo-chamber we public library librarians are trapped in. We keep patting each other on the back, but seldom meet any other sorts of info-pros outside our sphere. Which is a bit odd to be honest, on times like these.

3. Meeting Challenges of a mobile generation is the theme this year – please could you share your thoughts on the surge of mobile devices and applications?

What can i say, i’m writing this answer to this interview on my mobile phone. It’s everywhere, really, and that’s the whole point of it.

People are fiddling with their mobiles all the time, but there is absolutely nothing they can do with the library services provided to them when they are not in the library physically. We’re not contributing to the internet at all, which is dangerous.

The way i see it, we libraries had a really awesome ”mobile” innovation and service back in the day when we started lending out books to people; most of the time spent using library services (ie. usibg our collections) actually happens outside the physical libraries in homes, offices, trains, airplanes etc. but we don’t think about it like that.

4. Finally – where will you be spending Christmas this year?

Not sure yet. Christmas on IRC? Maybe not this time. I wish some place nice, like a couole of years ago when i spent the Chrissy in a pool with a collection of science fiction novels, at a potato farm outside of Brisbane.

Turku ym. Vaski-kirjastot nyt avointa dataa

Kiitos kuvasta David Fulmer (dfulmer@flickr)

Moi, terveisiä Varsinais-Suomesta. Laitoimme tänään koko Vaski-kimppamme luettelointitietokannan sisällön sellaisenaan verkkoon.

Vaskin, eli Turun, Liedon, Maskun, Mynämäen, Naantalin, Nousiaisten, Raision, Ruskon ja Taivassalon kunnankirjastojen yhteisessä tietokannassa on noin 1.7 miljoonaa tietuetta ja niihin on vaihtelevalla tarkkuudella kuvailtu kaikki ne kirjat, lehdet, cd-levyt, DVD:t, nuottivihot, yksittäisiä musiikkikappaleita ynnä muita aineistoja, joita kirjastojen hyllyistä voit löytää. Juuri nämä bibliografiset tietueet ovat historiallisesti muodostaneet kirjastojen tiedonhaun keskeisimmän ytimen, ja haluamme tällä julkistuksella olla mukana kaikenlaisten tietovarantojen käytön esteitä vähentävässä avoin data -liikehdinnässä (engl. Open Data).

Tässä tiedoitteemme, joka lähti tänään lehdistölle sekä tietenkin myös Kirjastot.fi:hin:

Varsinais-Suomen kirjastojen data avoimeksi

30. syyskuuta 2011 10:00

Varsinaissuomalaiset Vaski-kirjastot ovat avanneet aineistotietokantansa sisällön julkiseen käyttöön. Aiemmin vain hakuliittymän kautta käytettävä tietokanta on nyt lisäksi ladattavissa verkosta kokonaisuudessaan, tietokoneella käsiteltävässä muodossa. Tämä mahdollistaa kokonaisuudelle paljon uudenlaisia käyttömahdollisuuksia. Vaski-tietokanta sisältää noin 1.7 miljoonan kirjan, levyn, musiikkikappaleen ynnä muiden teosten julkaisutiedot sekä kirjastoammattilaisten tekemät luokittelu- ja hakusanatiedot.

Open data, tai suomalaisittain avoin data on pyrkimys avata erilaisia tietolähteitä mahdollisimman vapaaseen käyttöön. Erityisesti julkisin varoin tuotettua ja ylläpidettyä dataa ollaan Suomessa avaamassa monilla eri tahoilla.

Kirjastot ovat merkittävä osa yhteiskunnan avointa ja yhdenvertaista tietoinfrastruktuuria. Niiden tietokannat sisältävät paljon huolellisesti koottua tietoa erilaisista kulttuurijulkaisuista ja luonnollisesti kirjastot haluavat edistää näiden tietojen monipuolista saatavuutta. Suomessa kirjaston aineistotietokantojen saatavuutta pyrkivät parantamaan kirjastojen yhteinen Kirjastot.fi Labs -hanke, sekä Kansallinen Digitaalinen Kirjasto, jonka rakentamiseen Vaski-kirjastot myös osallistuvat. Vaski-kirjastoihin kuuluu tällä hetkellä yhdeksän kaupungin- ja kunnankirjastoa (vuonna 2012 17), ja ne palvelvat noin 340 000 suomalaista.

Lisätietoja antavat Varsinais-Suomen maakuntakirjastona toimivan Turun kaupunginkirjaston projektisuunnittelija Mace Ojala (mace.ojala@turku.fi) ja palvelujohtaja Ulla-Maija Maunu (ulla-maija.maunu@turku.fi).

Vaski-kirjastojen tietokanta on avattu yhteistyössä sisältöä tuottavan BTJ:n kanssa.

Henkilökohtainen kiitokseni kollegoilleni täällä Vaski-kirjastoissa ja erityisesti pomoille ja luetteloijille, sekä BTJ:lle jolta suuri osa suomalaisten kirjastojen luettelointityöstä on ostettu ja joka on käytännössä meidän yhteisluettelomme. Terkut myös kansainväliselle open data -yhteisölle 🙂

Nyt avattu Vaski-kirjastojen data on ladattavissa isona läjänä sekä XML-muodossa että MARCille tyypillisessä ISO-2709 -siirtomuodossa osoitteesta http://data.kirjastot.fi. Lisenssinä on erittäin salliva Creative Commons CC0. Kirjastoalan yhteisestä bibliografisesta MARC-standardista on erilaisia versioita, olemme Suomessa vielä siirtymävaiheessa FinMARCista kansainväliseen MARC21:een. MARCista sekä sen eri formaateista löydät lisää tietoa Kansalliskirjaston sivuilta ja meillä on myös erityinen sähköpostilista MARC-asioille… joka on tosin nykyään erittäin hiljainen. Olen bloggaillutkin silloin tällöin MARCista.

Tämä Vaski-julkistus on siis FinMARCia, ja yksittäinen tietue näyttää esim. tällaiselta:

00791nam a22002533 450
001 Ppro853_148215
008 921022s1992 fi 8
021 $a 951-581-008-6 $c sid. $d 162 FIM
041 1 $a fin $c rus
057 $a 68
064 $a 68.22
065 $a 68.22
068 $a 68.22
098 $a 68.22
100 1 $a Ponomareva $h Julia
241 $a Gribnaja kuhnja
245 2 $a Vaskiratsastajan sienisalaatti $b 201 mainiota sieniohjetta $d [Julia Ponomareva & Aleksei Ponomarev] $e [toimittanut ja suomentanut Liisa Viitanen]
260 $a Helsinki $b Taifuuni $c 1992 $e [Pieksämäki] $f RT-paino
300 $a 231 s. $b kuv. $c 22 cm
652 $a keittokirjat
652 $a sieniruoat
700 10 $a Ponomarev $h Aleksei
745 $a 201 mainiota sieniohjetta
745 $a Vaskiratsastajan sienisalaatti

Tai vastaavasti XML:nä

<record>
<leader>00791nam a22002533  450 </leader>
<controlfield tag="001">Ppro853_148215</controlfield>
<controlfield tag="008">921022s1992    fi                      8</controlfield>
<datafield tag="021" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">951-581-008-6</subfield>
<subfield code="c">sid.</subfield>
<subfield code="d">162 FIM</subfield>
</datafield>
<datafield tag="041" ind1="1" ind2=" ">
<subfield code="a">fin</subfield>
<subfield code="c">rus</subfield>
</datafield>
<datafield tag="057" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">68</subfield>
</datafield>
<datafield tag="064" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">68.22</subfield>
</datafield>
<datafield tag="065" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">68.22</subfield>
</datafield>
<datafield tag="068" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">68.22</subfield>
</datafield>
<datafield tag="098" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">68.22</subfield>
</datafield>
<datafield tag="100" ind1="1" ind2=" ">
<subfield code="a">Ponomareva</subfield>
<subfield code="h">Julia</subfield>
</datafield>
<datafield tag="241" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">Gribnaja kuhnja</subfield>
</datafield>
<datafield tag="245" ind1="2" ind2=" ">
<subfield code="a">Vaskiratsastajan sienisalaatti</subfield>
<subfield code="b">201 mainiota sieniohjetta</subfield>
<subfield code="d">[Julia Ponomareva &amp; Aleksei Ponomarev]</subfield>
<subfield code="e">[toimittanut ja suomentanut Liisa Viitanen]</subfield>
</datafield>
<datafield tag="260" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">Helsinki</subfield>
<subfield code="b">Taifuuni</subfield>
<subfield code="c">1992</subfield>
<subfield code="e">[Pieksämäki]</subfield>
<subfield code="f">RT-paino</subfield>
</datafield>
<datafield tag="300" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">231 s.</subfield>
<subfield code="b">kuv.</subfield>
<subfield code="c">22 cm</subfield>
</datafield>
<datafield tag="652" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">keittokirjat</subfield>
</datafield>
<datafield tag="652" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">sieniruoat</subfield>
</datafield>
<datafield tag="700" ind1="1" ind2="0">
<subfield code="a">Ponomarev</subfield>
<subfield code="h">Aleksei</subfield>
</datafield>
<datafield tag="745" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">201 mainiota sieniohjetta</subfield>
</datafield>
<datafield tag="745" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">Vaskiratsastajan sienisalaatti</subfield>
</datafield>
</record>

Axiell saa palautetta; miten parannettaisi tilannetta?

Axiell

Ei kannata missata Kirjastot.fi:ssä käytävää keskustelua Axiellista sekä PIKI-alueen verkkokirjastouudistuksesta. Heikki Poroila aloitti blogissaan otsikolla PIKI-uudistus Tampereella epäonnistunut – asiakaspalaute murskaavaa ja sittemmin keskustelua on käyty Kirjasto-kaapelin puolella.

Jos minulla olisi kirjasto, se olisi varmasti Auroraton ja luultavasti Arenaton. Kirjastojen ja yritysten suhde on kiusallinen, eivätkä kirjastojen suhteet Axielin kanssa tunnu kuulopuheideni mukaan olevan kovin lämpimät. Tämä varmaan tiedetään Axiellissa kyllä, mutta itselleni lähinnä HelMetin Innovative -umpiossa kasvaneena epäluottamuksen määrä on kuitenkin ollut yllätys. Tilanne ei tietenkään ole kenenkään etu, ei kirjastojen, ei Axiellin eikä Suomen kansan etu.

Hyvä kuitenkin että tätä keskustelua käydään. Eilen taas seikkailin avoimen lähdekoodin maailmassa, ihailusta pakahtuneena. Aivan eri maailma. En nyt tarkoita tuotteita (siis tietokoneohjelmia) vaan avointa lähdekoodia kokonaisuudessaan. Mitä tapahtuisi jos avaisimme Axiellin kanssa tai ilman Axiellia jonkun issue trackerin, jonne dokumentoisimme ohjelmistohankkeitamme? Voisimme tehdä sen heti, siihen ei kauaa menisi sillä Kirjastot.fi on pitkään tarjonnut alallemme keskitettynä projektinhallintatyökaluna Redmineä.

Julkiset ongelmien raportointi-, dokumentointi- ja seurantatyökalut ovat olleet arkea avoimen lähdekoodin maailmassa vuosikausia. Vaikka Axiellin Arena ja Aurora -tuotteet eivät avointa lähdekoodia olekaan, voisimme aivan hyvin valita tehdä projektinhallintaa avoimesti, mieluusti Axiellin kanssa yhteistyössä.

Tässä vielä täydellisyyden (ja tautologian) vuoksi Kirjasto-kaapeli -foorumille kirjoittamani haaste:

Hyvää keskustelua täällä. Mutta hmm-hmm miten voitaisi parantaa tilannetta?

En tiedä moniko meistä tuntee esim. issue trackereiden kaltaisia projektinhallintatyökaluja enkä tiedä millaista ohjelmistoprojektien hallintaa Axiell sisäisesti tekee, mutta ehdotan, että avaamme julkisen issue trackerin.

Kirjastot.fi on jo pitkään tarjonnut Redmine -ohjelmistoa kirjastojen erilaisiin projektinhallintatarpeisiin, olen itse käyttänyt sitä 23 asiaa -verkkokurssin ja Suomen EuropeanaLocal -hankkeen yhteydessä. Redmine on ihan hyvin toimiva ongelmapohjaiseen projektinhallintaan, tosin en ole mikään projektinhallinnan ammattilainen enkä ole aktiivisesti käyttänyt montaakaan vastaavaa ohjelmistoa. Avoimen lähdekoodin maailmassa joitain yleisesti käytettyjä ovat Bugzilla, Launchpad, Trac (mm. Europeana), SourceForge, Google Code, Redmine.

Tällaisethän ovat tuolla ”Oikeassa Maailmassa”, kirjastokuplamme ulkopuoellla aivan arkipäiväisiä ohjelmistonkehityksen työkaluja. Avoin lähdekoodi ei ole edellytys tällaisen järjestelmän käyttämiseen (vaikka avoin lähdekoodi on tietenkin parempi asia kuin estetty lähdekoodi).

Vaski-kirjastoissa ollaan ottamassa käyttöön Auroraa. Asiakasliittymäksi tulee KDK, jota pilotoimme. Henkilökohtaisesti olen valmis sitoutumaan yllä kuvailemani kaltaiseen järjestelyyn käyttää jotain issuetrackeriä. Itseasiassa olisin hyvinkin kiinnostunut jos me Axiell -tuotteita kehittävät kehittävät päättäisimme ottaa tuollaisen jokapäiväikseksi työkaluksemme ja yhteistyöalustaksemme.

Olisiko kiinnostuneita? Tämä on erityisesti suunattu kollegoilleni Vaski-kirjastossa, Axiellille ja Kansalliskirjaston kirjastoverkkopalveluyksikölle, sekä mukaan haluaisin tietenkin kollegoita muualtakin jossa Axiellin kanssa toimitaan. Äkkiseltään tuntuisi hyvältä perustaa omat issue trackerit Axiellin Auroralle ja Axiell Arenalle, ja KDK:llekin olen kaipaillut sellaista. Miten on?

Library as a game

Rinnakkaisjulkaisenpa toisaalla käydyn keskustelun omat puheenvuoroni myös täällä.

Anybody here read this?

McGonigal’s Reality is Broken: using games to improve the world – Boing Boing

Jane McGonigal: Reality is Broken

Jane McGonigal is one of my favorite thinkers, and it’s a delight to have her philosophy neatly distilled to a single book, her just-published debut Reality Is Broken. McGonigal is the leading practicioner in the use of games to motivate people to solve real problems with their lives and with the wo…

And the vinegar-spitting is here: http://www.edrants.com/jane-mcgonigals-mind-is-broken/

And Maslow mentioned in paragraph 4 LOL 😀

Oh loads of controvery about her, her views and her person. See the Wikipedia article and http://www.ted.com/talks/jane_mcgonigal_gaming_can_make_a_better_world.html. Well the way i look at it, purposeful gamification can serve us humans well.

⋮

What are the *really* good implementations of gamification that exist/have existed? I’m not thinking about hobbesian social contract now 😉

On a much larger scale than what is really pursue here, the Adam Curtis documentary series The Trap–What Happened to our Dream of Freedom is a great perspective on gamification… but let’s not get to that 😉 Available freely online at Archive.org.

⋮

I’ve tried to look at the library user regulations as a sort of a game… how we give feedback to users via fines, anxiety etc. I would love to spar this thinking with somebody, i’ve done some comparison on the rhetorics of the user regulations and i think at least many finnish libraries could do a whole lot better!

I don’t know what i’m talking about but, but i’m spitting this out anyway: are students ”gaming the system” when they are borrowing out books for their exams? The sooner they get their books, more likely the books will have reservations and they start running a fee (which they propably want to pay off) before te exam. On the other hand, if they hesitate too long, the books might run out if the libraries they use don’t have enough copies for everybody.

One other thing i’ve notied that library cataloguers delay cataloguing of materials in the hope that somebody else in the library consortia catalogues them first, and then they can just copy them. I’ve witnessed this in especially materials that are ”annoying” to catalogue… ”The best of Frank Zappa (20 cds, two leaflets, a book, DVD, a popup-book, accesscode to a website plus a poster… you know what i mean). The ”damage” from an individual cataloguers point of view is the boss, who nags if library patrons have reservations for the material.

Here are some game mechanics i’ve seen at libraries. What else? Should we work on these a bit, try to solve these sorts of challenges with a gamer’s mindset?

I don’t know if this sort of things are in the focus of this group (i think hell yes they are), what do you think?

Muutama viite tekstinkäsittelytyökalujen vaikutuksesta kirjoittamiseen (ei tissejä)

Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)

Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.

Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.

Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.

Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa

Hoi tyypit, onkos kirjallisuudentutkimuksen opintojen myötä tullut vastaan mitään tekstiä, jossa olisi pohdittu tekstinkäsittelytyökalujen vaikutusta tekstin tuottamiseen?

Ja Twitterissä

@kielipoliisi Moi, olisko mitään viitteitä sen miettimisestä, että miten tekstinkäsittelytyökalut vaikuttavat tekstintuotannon prosesseihin?

— Mace Ojala (@xmacex) February 12, 2011

Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.

Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:

• Veijo Meri: esseekokoelma Julma prinsessa ja kosijat (Otava, 1986 ISBN 951-1-08998-6)
• James Hartley, Michael Howe, Wilbert McKeachie: Writing through time–longitudinal studies of the effects of new technology on writing, julkaistu British Journal of Educational Technology -journaalissa (vol 32, issue 2, sivut 141-151, maaliskuu 2001, (DOI 10.1111/1467-8535.00185)
• Salomon, G., Kosminsky, E, & Asaf, M. (2003). Computers and Writing. In T. Nunes & Bryant,P. (Eds.) (2003). Handbook of children’s literacy. (pp. 409-442). London: Kluwer.

Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.

Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.

Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.

Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

• copy+paste
• uuden tekstin syöttö vanhan sisään
• etsi+korvaa
• hakutoiminnot
• kappaleiden poistaminen
• tekstin värjääminen omaa muistia varten
• erityiset kommentointitoiminnot
• tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
• automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
• layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään ”ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla ”minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (”käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Idea: mitä jos asiakkaat voisivat vaikuttaa kirjastojen taitovalikoimaan?

Blogini kuvitus olisi todella ankeaa ilman lolcat-kulttuuria. Kiitos.

Kirjasto-kaapelilla on menossa mukava keskustelu kirjastojen kehittämisestä. Anna-Liisa teki siellä Kirjastolehdessä 6/2010 olleen, Nuorkirjastolaisia käsittelevän artikkeliin Vaadimme muutosta! – Nuorkirjastolaiset uutta kirjastoa rakentamassa viitaten hyviä ehdotuksia asiakkaiden osallistamisesta. Kopsaan Kirjasto-kaapelilla esittelemäni idean henkilökunnan jatko- ja täydennyskouluttamisen hallinnan crowdsoursaamisesta myös tänne, koska asia on muhinut luonnokset-kansiossani pitkään ja tapaan muutenkin kokoamaan kaikenlaisia kirjoituksiani tänne blogiini. Eli:

Mitä olisi siis tehtävä?

mace, 30. joulukuuta 2010 1:15
Moikka. Mä tuumailin (jopa puoliääneen) joskus sellaista, että mitä jos asiakkaat saisivat päättää mihin koulutuksiin henkilökuntaa lähetetään? Jos kirjastolla olisi toimiva asiakasyhteisö esim. ystävyysseuran kautta tai muuten vaan hyviä, kiinnostuneita asiakkaita, voisi vaikkapa neljänneksen tai kolmanneksi henkilökunnan jatkokoulutuspäivistä/-pisteistä käyttää asiakkaiden valitsemin tavoin.

Varmaan joku raati tai vastaava laatisi esim. seuraavan vuoden ajalle kaikenkarvaisia yliopistoluentoja, väitöstilaisuuksia, lukupiirejä, tavanomaisempia koulutuksia, alan ulkopuolisia seminaareja ja verkkokursseja jne.  ja noista asiakaskunta sitten valitsisi mihin niistä lähetetään henkilökuntaa ja missä suhteessa. Tässä olisi tietenkin koko henkilökunta mukana. Kirjastolaiset olisivat koulutuksissa nimenomaan kirjastoammattilaisina, eikä nämä olisi mitään tyhy-päiviä tai puolilomaa.

En tiedä onko tämä oikeasti konkreettinen ehdotukseni tässä yhteydessä, mutta ainakin ajatusharjoituksena tuo on itselleni ollut sangen antoisa. Tämmöinen voisi olisi mielenkiintoinen kokeiluhanke, pitäisi rakennella tuohon jotain takaisinsyöttömekanismeja, checkpointteja yms…

Vähän kuin asiakkaat voivat jättää aineistonhankintapyyntöjä, niin voisivat jättää myös ”taidonhankintapyyntöjä”. Samalla tulisi tutuksi että noin 60% kuluista menee henkilökuntaan ja vain murto-osa siitä aineistoon, ja mitä kaikkea moninaista kirjastolaiset työssään oikein tekevät.

Jokin aika sitten mainio @VilleTikkanen kyseli Twitterissä, että mitä taitoja maailmasta puuttuu. En nyt juuri jaksanut kaivaa tuota kohtaa esille, mutta muistan että tuo twiitti kyllä kutitteli aivonystyröitä oikein mukavasti.

http://kirjastoseura.kaapeli.fi/etusivu/jasen/lehtiarkisto?modeyksi=yksi&takaisin=/&teksti_id=18998V

Helle Kannila: ”Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat!”

Helle Kannila

Helle Kannilan kirjoitus Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat! kirjaston kokoelmanhallinnasta ja poistamisen tärkeydestä. Kirjoitus on jo vuodelta 1928 ja edelleen mitä ajankohtaisin.

Teksti on teoksesta Kirjastoista kirjoitettua (1966, Otava). Lukijana allekirjoittanut eräässä Istanbulilaisessa kahvilassa kevällä 2010.

Internetin kulttuurinen omaksuminen Suomessa

Eilinen tenttivastaukseni internetin kulttuurisesta omaksumisesta Suomessa. Erittäin laadukasta tekstiä, tästä sietää olla ylpeä. Hyvä minä.

Porin kirjastossa tenttimässä Turun yliopiston, Porissa sijaitsevan digitaalisen kulttuurintutkimuksen laitoksen Turussa pidettyjä luentoja. Tentti tietenkin internetissä. Jep :*)

Ketkä henkilöt ja mitkä henkilöryhmät ovat myötävaikuttaneet Internetin  kulttuuriseen omaksumiseen? Vertaile kirjan eri lukuja.

Kirjan Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria viimeisessä artikkelissa Jaakko Suominen kirjoittaa otsikolla Netti–Kultuurisesti omaksuttu? siitä, miten internet on suomalaisten elämään sulautunut. Netin, tai yleistettäen minkä tahansa ilmiön omaksumisesta Suominen summaa:

(Netin) kulttuurinen omaksuminen näyttäytyy arjen muuttuneina toimintatapoina ja niihin liityvinä tarinoina sekä pohdintoina työpaikoilla, koulutuksessa, harrastuksissa tai vaikkapa teknologian kehitystehtävissä.

Suominen rohkaisee lukijaa itse miettimään muuttunutta ajan- ja rahankäyttöään tavoilla, joihin internet ja sen omaksuminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Kirjasta hän toteaa, että

Tässä teoksessa on osoitettu, että Internet on omaksuttu osaksi jokapäiväistä elämää käyttäjien, teknologian ja institutionalisoitujen puhetapojen vuorovaikutuksessa.

Kokonaisuudessaan kirja kuvaa suomalaisten kasvutarinan internetin rakentuessa. Alkuaikoina, digitaalisen tietoyhteiskunnan alkuaikoina ennen varsinaista internetiä keskeinen rooli oli korkeakouluissa ja niissä tehdyissä hankkeissa. Niissä luotiin tietynlaista perustaa tietokoneiden tuloon akateemiseen maailmaan ja liikemaailmaan. Näitä perusteita luotiin sotien jälkeen 60- ja 70-luvuilla ja jo 50-luvun puolella. Näitä varhaisvaiheita luettelee Petri Saarikoski artikkelissaan Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi. Alkuaikojen ATK- ja tietoliikenneverkkohankkeet olivat kokeiluluontoisia, usein Otaniemen tai teleoperaattoreiden laboratoriossa tehtyjä.

Varsinainen tietokoneiden kulttuurinen omaksuminen suomalaiseen kulttuuriin alkoi kotimikrojen aikaan 80-luvulla, jolloin halpoja, ohjelmoitavia tietokoneita alettiin hankkia keskiluokkaisiin koteihin, ja niihin pääsivät käsiksi myös lapset. Tietokone oli näin muuttamassa asiallisesta ja pelottavasta työkoneesta koteihin, muun kodin elektroniikan luo. Noihin aikoihin tietokone kytkettiin juurikin televisioon, jolle oli jo muodostunut keskeinen rooli perhe-elämässä.

Suomi oli näihin aikoihin rakennemuutosten kourissa; väki muutti kaupunkeihin ja teollisuuskaan ei enää ollut ensisensä. Jo 1970-luvun lopulla käynnisteltiin tietoyhteiskuntahankkeita, joilla kaavailtiin Suomen rakentamista informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi. Informaatioteknologian kouluttamiseen panostettiin, ja Suomeen alettiin tehtailemaan uudenlaisten insinöörien joukkoa.

Tietoverkkoihin kotimikroilla päästin myöhemmin, ja tällöin aivan keskeisessä asemassa olivat BBS-järjestelmät eli “purkit”. Näissä tietokoneharrastajat sekä muutkin kiinnostuneet keskustelivat, vaihtelivat tiedostoja ja pelasivat verkkopelejäkin.

Varsinaisesta internetistä nykyään ymmärtämässämme muodossa ei näihin aikoihin vielä kuultu, mutta kansainvälisyyden makuun päästiin korkeakoulujen keskustelupalstojen kautta, jonne haettiin valikoituja palstoja maailmalta. Vastaavasti myös joidenkin BBS-järjestelmien kautta alkoi olla pääsyä kansainvälisiin keskusteluihin. Näiden tuomisessa Suomeen olivat siis keskeisessä asemassa korkeakoulujen opiskelijat ja henkilökunta sekä ahkerat ja uteliaat tietokoneharrastajat.

Harrastelehdillä oli tärkeä merkitys tiedon levittämisessä ja jotkut noiden aikojen lehdistä ovat edelleen voimissaan, merkittävimpänä näistä MikroBitti. Sen sivuilta alkoi löytymään “modemistien” juttuja enenevissä määrin 1980-luvun loppua kohti, ja langoilla roikkuminen alkoi avautua tietokoneharrastajille laajemminkin. Purkkien määrä kasvoi.

Petri Saarikosken ensimmäinen artikkeli käsittelee tietoyhteiskunnan rakentumista enemmänkin harrastustoimintana ja Suomi näyttäytyy pellepelottomien ja robinhoodien maana. Saarikosken toinen artikkeli Visio–Maailmantelevisiosta tiedon valtatielle kuvaa systemaattisempaa tietoyhteiskunnan rakentamista vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Tänä aikana on aika niittää sitä insinööriviljaa, joka 10-15 vuotta aiemmin oli kylvetty tietotekniikan tietoliikenneteknologian koulutukseen satsaamalla.

Potti räjähti lopullisesti kun World Wide Web (WWW, myös W3) alkoi spontaanisti muodostumaan 1990-luvun puolessavälissä. Ensimmäisenä sitä ihmeteltiin tietenkin korkeakouluissa, mutta modemistit sekä valtalehdistö olivat nopeasti ilmiön jäljillä. Jotain tietoyhteiskunnan näistä vaiheista kertoo sekin, että tuolloin jotkut purkki-aktiivit pelkäsivät “kasvottoman internetin” hajottavan sympaattisen ja sosiaalisen purkkiskenen. Pelko ei ollut aiheeton, ja näin sitten kävikin. Kun WWW:n innoittamat aloittelijat ja “nyypiöt” aalto toisensa jälkeen saapuivat internetiin, oli “Ikuinen syyskuu” alkanut. Toiset kyllä näkivät tämän Ikuisen syyskuun enemmänkin verkkodemokratian riemuvoittona. Ylisanoja ei tällöin säästelty ja lamasta kompuroiva pieni kansa kiri kohti uutta nousukautta ja uljasta vuosituhannen vaihdetta. Pääsy internetiin muodostui jopa jonkinlaiseksi oikeudeksi, jonka järjestämisen yleiset kirjastot ottivat osakseen.

Artikkelissaan Netti–kulttuurisesti omaksuttu? Jaakko Suominen kuvailee tarjouman (affordanssi) käsitteen. Tarjouma on tavallaan se todellinen tai kuviteltu mahdollisuushorisontti, jonka tietty ilmiö tai vaikka tuote avaavat. Käsitykset ilmiön – kuten internetin – tarjoamista mahdollisuuksista muovaavat sille keksittyä käyttöä. Käsitykset muodostuvat sosiaalisesti, ja niin muodostuu myös tarjouma. Valtamedialla on tarjouman masinoinnissa osansa, samoin kaunissanaisilla poliitikoilla ja erilaisilla selvityksillä ja tutkimuksilla, joilla on osoitettu suomalaisten jatkuvasti kasvava kiinnostus internetiä ja sen kulttuurista omaksumista kohtaan. ATK ja internet antoivat Nokia-maalle myös uuden kansallisen identiteetin.

Tietokonetta ja myös internetiä on perinteisesti ympäröinyt “hyödyllisyyden aura”, joka on jossain määrin siunannut niiden käyttöä tietyissä konteksteissa, esimerkiksi työpaikoilla vaikkei niillä aina mitään kovin tähdellistä olisikaan tehty. Tietokone, samoin kuin vanhat mobiilipuhelimet loivat asiallista kuvaa osaavasta, aikaansaavasta ja ennenkaikkea tärkeästä business-henkisestä ihmisestä. Työpaikoilla on tässä mielessä tärkeitä omaksumisprosessissa. Varsinaisia pelikonsoleita lukuunottamatta internetin kulttuurista omaksumista on leimannut päällimmäisenä asiallisuus; viihde-, harrastus- ja häiriökäyttö on kulkenut sen siivellä. Tällainen tekno-optimistinen kuva on ollut edellytys laajalle omaksumiselle.

Nykyään tilanne on tietenkin jo melko selvä; internet on arkea. Silti jo moneen kertaan käydyt keskustelut kaikuvat sosiaalista mediaa ja eritoten Facebookia ympäröivässä keskustelussa. Niidenkin on nyt osoitettava olevansa tavalla tai toisella hyödyllisiä, vaikka satatuhatpäiset kansanjoukot siellä pahennusta aiheuttaen farmejaan jo viljelevätkin.

Joo jaaha, ja mikäs se tenttikysymys olikaan?

Tekijänoikeus on oikeus päättää

Tekijänoikeus ja kissanpennut kuuluvat yhteen awww. (kiitos kuvasta eleda 1@Flickr, lisenssillä CC-NC)

Tuli äskeisestä Cory Doctorowia käsittelevästä postauksesta mieleen, että olen unohtanut julkaista Mediakasvatusseuran ja Suomen kirjastoseuran mediakasvatusjulkaisua varten kirjoittamani artikkelin tekijänoikeuksista. Julkaisu tuli ulos syksyllä ja on suunnattu noin 13-17 vuotiaille. Yritin artikkelissani välttää sanaa ”tekijänoikeus” ja erityisesti ”tekijänoikeuslaki” puoleenväliin asti ja se onnistui. Pyrin myös antamaan tekijänoikeuksista positiivisen, emansipoivan käsityksen; me olemme kaikki tekijöitä, tekijänoikeus on meidän kaikkien.

Tämä artikkeli yrittää olla lähtemättä siitä että tuolla jossain on Tekijöitä, ja meidän tulee koko ajan olla varuillamme ettemme me tai läheisemme tee rikosta näitä upeita ihailemiamme Tekijöitä kohtaan.

Oikeus päättää

Jos kaverini otti hauskoja valokuvia bileistä viime viikonloppuna, hän voi kätevästi laittaa ne näkyviin IRC-Galleriaan, Facebookiin tai vastaavaan. Jos joku näistä kuvista on minusta erityisen hauska, voin helposti laittaa sen vaikkapa profiilikuvakseni. Tähän tarvitaan vain muutama klikkaus.

Kuvien julkaiseminen on helppoa, ja usein yhtä helppoa on kysyä lupa niiden käyttämisen. Kuvan ottaneelta henkilöltä voi kysyä lupaa suoraan. Harvoinpa tällaisesta kukaan kieltäytyy; yleensä ihmiset ovat vain ilahtuneita että joku on kiinnostunut heidän kuvistaan ja niiden käyttämisestä. Lisäksi on kiva laittaa profiiliini näkyviin pieni kiitos kuvan ottajalle, näin hänkin saa tunnustusta valokuvastaan.

Luvan kysyminen on suoraviivaista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se sujuu vaikkapa näin: ”kiva kuva, voinko käyttää tätä profiilissani?” Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa!

Netistä löytämästään kuvasta voi kuitenkin olla vaikea, jopa kertakaikkisen mahdoton päätellä kuka sen on ottanut ja miten häneen voi olla yhteydessä. Eikä meillä edes välttämättä ole mitään yhteistä kieltä jos hän on ulkomaalainen! Miten siis kysyä lupaa? Yksittäisten valokuvien osalta tilanne on vielä mahdollista selvittää, mutta jos alkaa kysymään lupia vaikkapa jokaista blogissaan käyttämäänsä kuvaa varten, tuhraantuu koko päivä kun yrittää saada kuvien ottajia kiinni.

Onkin muiden kannalta huomattavasti helpompaa, jos kuviensa yhteydessä ilmoittaa aina sähköpostiosoitteensa taikka jonkun muun yhteystiedon. Näin muut voivat kysyä lupaa valokuvan käyttämiseen. Sama pätee muihinkin teoksiin jotka joku on tehnyt: teksteihin, videoihin, piirroksiin… jopa vaatemalleihin tai peleihin. Kaikkeen, jonka tekemiseen on tarvittu luovuuutta. Kaikkien näiden käyttämiseen on hyvä kysyä lupaa. Ajattelemme nimittäin, että tekijä ”omistaa” työnsä tulokset, eli juuri valokuvat, tekstit, videot, piirrokset ja muut sellaiset.

Tämä omistaminen muodostuu siitä, että olemme itse nähneet vaivaa teosten keksimiseen ja tekemiseen. Jos sinua kiinnostaa miten tämä ”omistaminen” oikein on mahdollista, kannattaa tutustua Laura Leppämäen kirjaan ”Tekijänoikeuden oikeuttaminen”. Koska omistamme teoksemme, voi olla närkästyttävää jos joku käyttää taikka jakaa niitä edelleen ilman lupaa. Kuvittele vaikka että olet itse kirjoittanut erinomaisen äidinkielen esseen ja opettaja kopioi sitä ja jakaa luokalle sinulta kysymättä. Opettaja siis kopioi ja jakaa tekstiäsi ilman lupaa. Et myöskään haluaisi että jos olet laittanut piirroksesi nettiin, joku koulukaverisi kopioi sen ja saa kuvaamataidosta parhaan numeron, väittäen että hän on itse tehnyt tuon piirroksen. Joidenkin mielestä tällainen on ärsyttävää, toiset taas tulevan onnellisiksi kun joku heidän teoksistaan kiinnostuu. Koska emme voi ennalta tietää miten joku tähän suhtautuu, on aina syytä kysyä.

Tekijä saa päättää

Juuri tästä on kyse tekijänoikeudessa. Tekijänoikeus tarkoittaa, että tekijällä on oikeus päättää teoksensa käyttämistä, tietyin rajoituksin tosin! Tavallaan tekijänoikeuden rajoitukset ovat muiden kuin tekijän oikeuksia. Siis: käyttäjien oikeuksia. Näitä ovat esimerkiksi tekijänoikeuden vanheneminen kun on kulunut muutamia kymmeniä vuosia tekijän kuolemasta. Samoin kuka tahansa saa kopioida julkaisuja (esim. cd-levyjä) omaan käyttöönsä, vaikka levyissä lukisikin että se on kiellettyä.

Etenkin kaupallisissa julkaisuissa, kuten CD-levyissä, kirjoissa, DVD-elokuvissa tai nettisivuissa on oikein korostettu, että ne ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tekijänoikeutta ei kuitenkaan oikeasti tarvitse koskaan erikseen mainita; tekijänoikeus muodostuuu aina automaattisesti. Joka kerta kun painat kamerasi laukaisinta, sinulle muodostuu tekijänoikeus kyseiseen valokuvaan ja sama pätee muihinkin luovuutta vaativiin teoksiin joita teet. Tekijänoikeudesta ei siis todellakaan tarvitse erikseen ilmoittaa, eikä se kuulu vain joillekin suurille taiteilijoille joita voi nähdä telkkarissa, vaan meille ihan jokaiselle.

Kun jonkin teoksen julkaisee vaikkapa laittamalla sen nettiin, voi samalla antaa pois jotain oikeuksiaan teoksen tekijänä. Tämä helpottaa huomattavasti toisten ihmisten elämää. Ajatellaanpa aiempaa esimerkkiä bileissä toisen ottamasta valokuvasta profiilikuvana. Jos valokuvaaja on laittanut kuvan viereen tekstin ”kuvaa saa kopioida” tai ”tätä kuvaa saa käyttää profiilissaan”, ei tarvitse erikseen kysellä mitään. Tällaista käyttölupaa kutsutaan ”lisenssiksi”.

Teoksen ottaja voi (tekijänoikeuden poikkeukset huomioon ottaen) asettaa mitä tahansa ehtoja teoksen käyttämiseen. Usein näkee esimerkiksi, että jotain saa käyttää epäkaupallisiin tarkoituksiin, mutta kaupallisiin tarkoituksiin on sitten kysyttävä lupa erikseen. On olemassa erilaisia valmiita käyttölupia eli lisenssejä joita voi käyttää. Tunnetuimpia taitavat olla niinsanotut Creative Commons -lisenssit. Ne ovat helppoja ymmärtää. Tekijä voi myös keksiä päästään ihan mitä tahansa sääntöjä, joita toivoo noudatettavan. Se noudatetaanko näitä keksittyjä sääntöjä on sitten toinen asia.

Hyvä kiertoon

Kuviaan tai muita teoksiaan julkaistaessa kannattaa siis muistaa kaksi asiaa. Ensiksikin kannattaa varmistaa että omat yhteystiedot ovat muiden saatavilla. Mikä tahansa yhteistieto käy, sähköpostiosoite on näppärä. Monissa nettipalveluissa voi myös lähettää viestejä suoraan, esim. Facebookissa ja IRC-galleriassa.

Toisekseen kannattaa antaa muille yleinen lupa teosten käyttämiseen jos he sitä johonkin tarvitsevat. Internet ja itseasiassa koko kultuurimme perustuu jakamiselle, sille että voimme käyttää toisten keksimiä ideoita pohjana omille ideoillemme. Nykyinen tekijänoikeus on hyvin rajoittava ja antaa tekijälle todella paljon yksinoikeuksia, enemmän kuin joidenkin mielestä olisi hyvä. Tekijä voi kuitenkin luopua osasta hänellä kuuluvista oikeuksista, ja tämä onkin todella reilusti tehty.

Kyseenalainen aihe

Nykyisestä tekijänoikeuslaista keskustellaan paljon julkisuudessa. Kiistely yltyy toisinaan kiivaaksi ja lokakin lentää. Toisaalta syytellään taiteilijoita riistävästä kapitalismista, toisaalta häijystä piratismista. Kova keskustelu on osoitus siitä, että tekijänoikeus ja tekijänoikeuslaki on tärkeä asia, joka koskettaa meitä kaikkia sekä teosten tekijöinä että käyttäjinä. Ymmärtämistä ei ollenkaan auta sekava kielenkäyttö eikä kopioivien ihmisten uhkailu vankilalla.

Keskeisintä tekijänoikeudessa on, että meillä kaikilla, myös sinulla, on teoksen tekijänä oikeus päättää mihin teosta käytetään. Valitettavaa kuitenkin on, että nykyinen, Suomessa käytössä oleva tekijänoikeuslaki on aivan auttamattomasti vanhentunut, eikä se pysty ottamaan kantaa internetin kaltaiseen ilmiöön, vaikka internet on jo vanha keksintö. Jokaisella maallahan on omat lakinsa, mutta muidenkin maiden tekijänoikeuslait ovat yhtä surkeita kuin meillä Suomessa. Pääpiirteet on kuitenkin helppo ymmärtää, ja ne kuuluvat meille kaikille.

Tätä tekstiä saa käyttää ja levittää Creative Commons Nimeä-Tarttuva -lisenssin mukaisesti, eli kopioita ja muokkauksia saa tehdä vapaasti, kunhan mainitsee minut (Mace Ojala) tekijänä eikä aseta enempää rajoituksia

Näin jälkikäteen tuossa on tietenkin kaikenlaista korjattavaa, esim. olisi pitänyt selvemmin kirjoittaa julkaisemisen merkityksestä. Toivottavasti tuollainen 13-17 vuotias on edes kiinnostunut näistä asioista ja edes joku kohderyhmästä jaksaa lukea tuon ja miettiä asiaa hieman.

Mitä mieltä olette tästä artikkelista? Toivottavasti että löydä kamalia asiavirheitä.

Kirjastokimppa vs. kunta/kaupunki -polemiikki

Ei kovin iskevä ole toi otsikko nyt. Anyway kopsaan tänne oikeaan internetiin näkyville erään Facebookissa käydyn keskustelun. Tai siis vain omat osuuteni. Lukeminen on näin tietenkin ikävää, se varsinainen keskustelu on tuolla Facebookin uumenissa jonne jotkut pääsee ja jotkut ei (Google ei pääse).

Kokonaan toinen juttu on se, onko hyvä idea ja yhteiskunnan kannalta Oikein että kirjastot eriytyvät vielä enemmän omiin maailmoihinsa kuntarajojen yli, ns. ”kirjastokimppoihin” (Vaski, HelMet, Piki jne). Tämähän on aivan nurinkurista, eikö pitäisi pyrkiä juuri toiseen suuntaan eli integroitumaan omaan kunta/kaupunki-organisaatioon?

debatoija 1 […]

Mace Ojala Olen niin samaa mieltä tosta!

16. marraskuuta kello 22:33

Mace Ojala Ajatus kirjastokimpasta vesittää kaikki tälläiset virastojenväliset ja muut yhteistyökuviot firmojen, yhdistysten tai yksityisten kanssa. Kirjastokimppa lähtee siitä että Kirjasto On Tärkeä. Kunta/kaupunki lähtee siitä että Elämä On Tärkeää.

16. marraskuuta kello 22:35

Mace Ojala Tätä on tullut haudottua aika kauan, syytä päästellä tätä ulos pikkuhiljaa… Seuraavaksi Kirjasto-kaapelille tämän asian kanssa? 😉

16. marraskuuta kello 22:35

debatoija 2 […]

debatoija 2 […]

debatoija 3 […]

debatoija 4 […]

Mace Ojala Hmmm hmmm hmm… Olis kiva jos näissä kirjastokuvioissa olis enemmän politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa ja -teoriaa mukana… ja talousihmisiä myös… Kaipailen tollasta otetta suomalaiseen kirjastokeskusteluun ihan jatkuvasti… mistä sitä löytäis?

16. marraskuuta kello 23:30

Mace Ojala Hmm, niin eihän me tehdä yhteistyötä kaupunkien/kuntien kanssa. Me olemme se kaupunki/kunta. Se pn se taho joka meidät maksaa, joka meitä ohjaa, jolle meidän pitää olla merkityksellisiä. Kirjasto ei ole itsessään arvokas, kirjasto on eräs osa kaupungin/kunnan kokonaisuutta, jonka voi nähdä esim joukkona palveluja.

Kuinka moni ihminen Suomessa on muuten töissä suoraan kirjastokimpalla? HelMet-alueella on käsittääkseni yksi ihminen. Onko nämä kimpat edes olemassaolevia organisaatioita?

En mä tietenkään vastusta kirjastojen välistä yhteistyötä, en mä (niin) hullu ole. Mutta kaupunki-/kuntaorganisaatiosta irti pyrkiminen on kyllä kyseenalaista. Toisaalta yhteiskunnallisten palvelujen irroittaminen on kyllä ihan ajan hengen mukaista, ja helpottaa esim tilaaja/tuottaja-malliin siirtymistä, yksityistämistä tai säätiöittämistä ja sensemmoista. Askelia kohti yövartijavaltiota, -kuntaa ja -kaupunkia. Et sikäli ihan jees.

keskiviikko kello 14:04

Mace Ojala Esim: miksi Espoon/Helsingin/Turun/whatever kaupunginkirjasto olisi lojaali jollekin kimppa-brändille ja palveluille, kun kaiken järjen mukaan pitäisi ajatella Helsingin kaupungin (ei kaupunginkirjaston) brändiä ja palveluja.

Kirjastokimpat ovat tietenkin kirjastojen yhteistyöhankkeita. Ne ovat myös kirjastojen separatistisia itsesäilytyshankkeita, kaikukammioita. Onko tärkeämpää rakentaa kirjasto vai yhteiskunta?

Pliis missä poliitikot? Totta kai me kirjastolaiset haluamme rakentaa kirjastoja, koska ne ovat meidän välitön merkityksemme edellytys. Mutta mikä on kirjastojen paikka ja merkitys laajemmin kuin kirjastolaisten omassa mielessä?

keskiviikko kello 14:12

debatoija 5 […]

Mace Ojala Mielessä on viimeaikoina ollut esim. pyrkimys irti kunnan/kaupungin yhteisestä julkaisujärjestelmästä ja merkittävimpänä tietenkin omien kimppa-brändien rakentaminen. Viesti asiakkaalle on ”tämä on HelMet-palvelu” eikä ”tämä on Helsingin/Turun/Espoon/whatever palvelu”

keskiviikko kello 20:04

debatoija 6 […]

Mace Ojala Hmm, tuo on hyvä näkökulma että oman kunnan/kirjaston ulkopuolelta haetaan resursseja ja uskottavuutta toimia sisäpuolella…

Tänään tuli MARC21-koulutuksessa mieleen, että kuinka paljon me kirjastoammattilaiset käymme esim. kunnan/kaupungin eri toimijoiden yhteisissä tapahtumissa suhteessa siihen kuinka paljon käymme kirjastoalan tapahtumissa? Minäkin olen ollut lukuisilla erilaisialla Kirjastopäivillä, mutta en ole koskaan ollut Kaupunkipäivillä/Helsinkipäivillä/Turkupäivillä tms.

Stadissa ilmestyy sellainen Stadin henki -lehti, jolla pyritään rakentamaan kuvaa kaupungin työntekijöistä jonkinlaisena yhteisönä. Ja yhteiset intranetit pyrkivät tähän myös.

keskiviikko kello 20:37

Mace Ojala Koiraa ulkoiluttaessa asia kääntyi nyt tähän muotoon: kunta/kaupunki joka päästää kirjaston eriytymään omasta brändistään on mokannut, koska kirjasto on mielettömän arvokas, kustannustehokas ja rakastettu osa kunta-/kaupunkiorganisaatiota. …Hyvin toimiva kunta/kaupunki tietää tämän ja pitää huolta siitä, että asukkaatkin yhdistävät rakkaan kirjaston juuri kunta-/kaupunkiorganisaatioon. Jos kunta/kaupunki on hyvä, kirjastolla ei ole tarvetta yrittää eriytyä siitä vaan kirjasto haluaa olla osa sitä. Tässä on jonkinlainen markkinamekanismi, jossa kirjasto (näennäisesti) valitsee haluaako olla osa kuntaa/kaupunkia vai osallistua johonkin homogeeniseen palvelukokonaisuuteen (so. kimppaan).

keskiviikko kello 21:23

debatoija 5 […]

debatoija 1 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala debatoija 1 kiitos huomioista, ne ovat tarkkoja ja oikeita. Esim tilakeskuksen/kiinteistöviraston/vmsno kanssa teemme sellaista yhteistyötä että annamme heille rahaa ja he sitten hiekottavat ja huolehtivat että ilmastointi toimii ja ikkunat on ehjiä. Ja noinhan se menee koulujen kanssa kuten kuvasit.

Sinänsä en ajatellut teknisiä virtuaalihommia, mutta muita virtaalihommia kyllä eli lähinnä jo puheena olleita brändejä sekä viestintää.

23 tuntia sitten

Mace Ojala Hmm kun lähdetään siitä että kirjasto on tukipalvelu niin silloin ollaan minusta heti erinomaisilla jäljillä. Ihanaa kuulla tuo sana (vaikka se (syyttä!!!!) haiskahtaakin hieman lattealta ja kuivakalta).

Mitä HelMet/Vaski/Piki/whatever -palvelusivustoihin tulee, niin eivätkö sellaiset juuri lähde aivan eri suuntaan kuin tuo ajatus tukipalvelista? Joku (esimerkiksi minä) voisi olla sitä mieltä, että tukipalvelun ei pidä korostaa itseään ja tehdä asioita omissa ympyröissään vaan juurikin tukea muiden toimintaa. Kysymykseni on siis: miksi keskitymme maantieteellisesti laajojen kirjastosivujen parantamiseen sen sijaan että panostaisimme oman kunnan/kaupungin sivujen hyvyyteen?

Osasyy on se, että omat katto-organisaatiomme sekä niiden viestintä- ja verkkotoimintapolitiikka on erittäin hidasta, pessimisistä ja turhauttavaa. On helpompaa tehdä joku oma juttu yksin kuin yrittää tukea jotain yhteistyötä.

23 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala Kirjastokimpat ja niiden webbipalvelut eivät kyllä helpota Päivin mainitsemaa ongelmaa. HelMetiä esimerkkinä käyttääkseni kuinka paljon yhteistyötahoja on Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunginkirjastoilla ja minkälaista tämä yhteistyö on? Okei parannettavaa olisi yodella paljon mutta yhteistyötä kuitenkin on. Entäs sitten minkälaita yhteistyötä HelMet tekee? Ei minkäänlaista. Eihän se ole edes olemassa! Olen iloinen että siellä on (viimeisimpien tietojeni mukaan) yksi ihminen, Ville, oikeasti töissä. Suomen ensimmäinen ihminen joka on suoraan kirjastokimpalla töissä, ellen ole väärässä.

6 tuntia sitten

Mace Ojala (En halua että rakkaat debattikumppanini kuvittelevat että pidän kuntarajat ylittävää kirjastoyhteistyötä huonona ideana, totta kai se on hyvä idea. Mutta kimppa ei ole vain kirjastoyhteistyötä, sen toinen puoli on omasta todellisesta (esim. hallinnoivasta, koordinoivasta, rahoittavasta) organisaatiosta etääntyminen)

6 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

Mace Ojala Kuntatausta on tosiaan toisinaan riesa, mutta esim. firmana/säätiönä kirjastopalvelujen tuottaminen ei ole kovin muodikas ehdotus kirjastomaailmassa. Siis yleisen kirjaston maailmassa tarkoitan. Kun olen tökkinyt ampiaispesää kepillä, on heti alkanut melkoinen surina ja pörinä 🙂 🙂

Suomessa on sellainen perusrakenne, että kunnilla on a) verotusoikeus b) poliittinen järjestelmä c) tietyn verran itsemääräämisoikeutta ja noiden alle on rakennettu sitten kaikenlaista, esim. kirjastot. Tämän mallin purkaminen ei ole triviaali kysymys eikä pidä ollakaan. Se miten vaikkapa Kauniaisissa äänestetään ja kuka siellä lautakunnassa istuu, vaikuttaa myös helsinkiläisten, espoolaisten ja vantaalaisten kirjastopalveluihin. Tämä ei ole paikallista itsemääräämisoikeutta. En sano että se on huono asia, mutta se ei ole tämän mallin mukaista.

Malli on jo menossa vaihtoon (kts. vuokralääkärit, yksityiset uimahallit, hammashoito, yhtiöitetty kiinteistönhoito, HSL jne.) ja toistaiseksi kirjastot ovat saaneet olla rauhassa ainakin monessa paikassa. On sitä tilaaja-tuottaja -mallia tosin Suomessakin, tuottaja on (toistaiseksi) aina toinen yleinen kirjasto mutta voisipa palvelut ostaa vaikkapa joltakin toisenlaiselta toimittajalta. Ja tällainen toimittaja voi olla vaikkapa kirjastokimppa (Vaski/Piki/HelMet) kunhan ne saadaan sellaiseen kuntoon että niiden kanssa voi asioida.

En sinänsä pidä etääntymistä ja nykyisenkaltaisen kuntarakenteen poistamista pahana asiana (vaikka esim. paikallishallinto kuulostaakin aika kivalta idealta), ja kirjastokimpat ovat askeleita tähän suuntaan kuten tuolla useampi kommentti sitten jo kirjoittelinkin. Ihmeellistä jos kunnan/kaupungin päästävät niin hyvän tuotteen kuin kaupungin/kunnankirjaston irti itsestään. Ehkä osoitus siitä ettei kirjastoa pidetä niin keskeisenä osana paikallista brändiä ettei sitä voisi päästää menemään? Ensi askeleitahan tässä vasta otetaan, mutta ajan oloon päästään sitten miettimään että miten esim. nämä kimpat voisivat itse rahoittaa ja hallinnoida omaa toimintaansa. Nykyäänhän pomot kokoontuvat johonkin johtoryhmiin pari kertaa vuodessa ja koulutusta, viestintää ja logistiikkaa tehdään yhteistyönä ja rahaa kerätään sitten vähän miten milloinkin. Eli kyseessä on pelkästään yhteistyö. Outoa on se, että näillä on kuitenkin omia tuotteita ja brändejä (joista jotkut ovat arvokkaitakin).

Hmm, maakuntakirjastoilla on merkittävä osuus kimpoissa, eli sitä kautta saadaan kanavoitua esim. OKM:n rahaa suoraan kimpalle maakuntakirjastotoimintana, ainakin jossain määrin. Kimppa ei tosin ole sama asia kuin maakuntakirjastoalue, mutta minusta tuntuu että monet kimpat pyrkivät kattamaan maakunnan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on varmasti hyvä idea, saadaan maakuntakirjastotoimintaa toiminnallistettua. Onko jossain kirjastoa, joka kuuluu eri kimppaan kuin oma maakuntakirjastonsa? Entä onko missään kaksi maakuntakirjastoa samassa kimpassa?

2 tuntia sitten

debatoija 5 […]

Todella, todella rasittavaa muuten kopsailla tekstiä Facebookista tällälailla, hirveä editointivaiva. Todettakoot vielä (jos joku on tänne asti jaksanut lukea) että vaikkei sitä ihan joka lauseessa jaksa toistaa, niin ylläolevassa keskustelussa ”kirjasto” tarkoittaa nimenomaan nykyisenkaltaista yleistä kirjastoa.

Asiaa käsitteleviä kirjoja löytyy HelMetistä, Vaskista, Pikistä, Outista, Selmasta, Helkasta, Lindasta ja Kepristä. Tiedät maagisesti mitä nämä sanat tarkoittavat, kuka/mikä niistä on vastuussa ja mikä niistä on sinulle tärkein.

Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että ”digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä ”pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin ”televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan ”realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

• Kallio, Kirsi Pauliina, Frans Mäyrä, and Kirsikka Kaipainen. “Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 1-15. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-01.pdf.
• Multisilta, Jari. “Web 2.0–Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset.” In Käyttäjäyhteisöt ja tuotekonseptit, 265-277. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 11. Pori: Turun yliopisto, 2007. http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/tutkimus_ja_jatko-opiskelu/julkaisut/kayttajayhteisot_ja_tuotekonseptit.pdf.
• Paavilainen, Janne, Hannu Korhonen, and Hannamari Saarenpää. “Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 67-81. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-06.pdf.
• Saarikoski, Petri, and Jaakko Suominen. “Pelinautintoja, ohjelmointiharrastusta ja liiketoimintaa–Tietokoneharrastuksen ja peliteollisuuden suhde Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 16-33. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-02.pdf.
• Suominen, Jaakko, Petri Saarikoski, Riikka Turtiainen, and Sari Östman. Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria. Gaudeamus, 2009.
• Turtiainen, Riikka. “Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 124-129. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/09/ptvk2009-12.pdf.

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

• Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
• microSD -muistikortti
• microSD→USB -adapteri
• microSD→SD -adapteri
• Sony PRS-650 e-kirjan lukija
• William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku 😉 (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.