Me kirjastoihmiset tapaamme hokea, että syy siihen miksei kirjastoissa voi olla e-aineistoja, on Suomen tekijänoikeuslaki. Osaatko sanoa tarkalleen mikä kohta kyseisestä laista? Periaatteessa oikean vastauksen pitäisi tulla meiltä kuin apteekin hyllyltä.
Lisää tarvittaessa muita vastauksia jos löydät laista oikean kohdan. Kysely myös Facebookissa.
Tämä kirjoitus käsittelee ATK:ta. Uskon että automaattisella tietojen käsittelyllä olisi kirjastoille annettavaa. Olen kaavaillut jotain menetelmää visualisoida kirjastokokoelmia. Olen onnistunut keräämään aiheesta muutaman datasetin, mutta varsinainen työ on jäänyt tekemättä, uloslukien analyysi Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien ajallisesta kattavuudesta. Sitäpaitsi en tiedä tilastoanalyysistä yhtikäs mitään. Mutta pyrkimyksenäni on ollut todistaa, että sitä voidaan tehdä heti kun haluamme.
Minusta tällainen on tärkeää.
Tänään jostain syystä innostuin, ja laadin kuvatukset kahden suunnilleen saman kokoisen Varsinais-Suomalaisen yleisen kirjaston kokoelmien luokkien jakautumisesta.
Erään kirjaston kokoelman luokkajakauma
Suurimmat luokat ovat
Erään toisen kirjaston kokoelman luokkajakauma
Toisen kirjaston kokoelma näyttää tältä, ja suurimmat luokat ovat
Näistä on leikattu pois kaikki luokat, joissa on alle 100 tietuetta. Voisi olla hyödyllisempää rajoittaa esim. luokan syvyyden perusteella vaikkapa pääluokkiin tai yhteen desimaaliin. Huomaa, että tässä olevien kuvajaisten värit eivät korreloi toistensa kanssa, vaikka vertailua ajatellen se olisi erittäin mukavaa. Lisäksi pikaisesti laatimani kuvajaiset ovat karseita lukea (voit kuitenkin avata kuvat isompina niitä klikkaamalla) ja ohjelmakoodissakin olisi paljon kehitettävää… itse asiassa laatimani ohjelma on erittäin karu, eikä edes piirrä noita kaavioita automaattisesti vaan tein ne itse taulukkolaskentaohjelmassa. Mutta kaavioiden tekeminen ohjelmallisesti ei todellakaan ole mikään ongelma. Niitä voisi laatia esim. GC-ohjelmointikirjastoa (ilmainen ja avointa lähdekoodia) tai gnuplotia (ilmainen ja avointa lähdekoodia) käyttäen. Molempiin löytyy tietenkin Perl-rajapinta (ilmaisia ja avointa lähdekoodia).
Käyttäjäystävällisyyden vuoksi nuo yleisen kymmenluokituksen (YKL) numeeriset kentät voisi suoraan automaattisesti muuntaa luokkien nimiksi; se onnistuisi ykl.kirjastot.fi -palvelua käyttäen. Kuvioiden tuijottelu olisi hauskempaa.
Käytin tähän MARC-siirtomuodossa olevia tietokantadumppeja, ensimmäisessä on noin 200 000 tietuetta ja toisessa 280 000. Molemmat sisältävät osakohteet. Poimin kummastakin dataläjästä 054‡a -kentät ja laskin eri arvojen määrät. Tuon datan käsittelyyn menee pieneltä, kohta pari vuotta vanhalta miniläppäriltäni noin 15 minuuttia yhteensä.
Mitä näistä voidaan päätellä? Ei ehkä mitään. Mutta ehkä jotain. Ainakin voidaan päätellä se (no tämänhän kaikki jo varmasti tietävätkin), että kokoelmanhallinnan työkaluja voi kehittää itse helposti ja ilmaiseksi. Ideoita ja työkaluja riittää niin paljon kuin haluaa. Lisäksi voidaan päätellä, että luetteloinnin on oltava hyvää, jotta tässä — tai tiedonhaussa yleensäkään on mitään järkeä. Mutta senkin me tiedämme jo erittäin hyvin.
Tuollaiset kuvajaiset voitaisi hyvin helposti (=automaattisesti ja halvalla) tehdä viikottain jokaiselle suomalaiselle kirjastolle. Ajan oloon nähtäisi miten kokoelmat ovat eläneet. Todella hyödyllistä olisi tehdä rinnalle vastaava analyysi asiakkaiden tekemistä lainoista ja katsoa miten ne korreloivat kirjaston kokoelmien kanssa.
Meillä on ollut kaikki tähän tarvittavat työkalut ilmaiseksi saatavilla vuosikausia. Vuosikymmeniä jopa! Itse käytin tällä kertaa Perliä (ilmainen ja avointa lähdekoodia), MARC::Record -moduulia (ilmainen ja avointa lähdekoodia), OpenOffice Calcia (ilmainen ja avointa lähdekoodia), Gimpiä (ilmainen ja avointa lähdekoodia), geditiä (ilmainen ja avointa lähdekoodia) sekä GNU/Linuxiin (ilmainen ja avointa lähdekoodia) perustuvaa Ubuntua (ilmainen ja avointa lähdekoodia). Koneelliseen käsittelyyn kehitetty MARC-luettelointiformaatti meillä on ollut olemassa 1960-luvulta.
Tätä ominaisutta et muuten löydä Axiell Aurora tai Innovative Millenium -järjestelmistä.
[edit 02.01.2011 katso myös Anna-Liisan Kirjasto-kaapelilla aloittama Tilastot kokoelmien hoidon tukena (credit: mace)]
Pussituslinjasto rullaa
Kirjoittelin Kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalle seuraavanlaisen kutsun:
Kirjasto 10:n pussitusrumba menossa, tervetuloa tutustumaan
Helsingin kaupunginkirjaston Kirjasto 10 vaihtaa veke kaikki CD-kotelonsa. Homma on ollut vireillä jo jonkin aikaa, ja mallia on haettu ulkomailta asti. Perinteisten jewelcasejen sijasta erityisiä pusseja (tai ”taskuja”, riippuen siitä kenen kanssa puhuu) on käytössä esim. Tanskassa.
Kirjoitin blogiini kesäkuussa kun suunnittelu oli vielä meneillään. Hanke on nyt siinä vaiheessa, että varsinainen pussitus on meneillään. Valmista pitäisi tulla alkusyksyn aikana, ehkä jo syyskuun alkupuolella. Kirjasto on auki, mutta varsinainen sali ja aineisto ovat asiakkaiden ulottumattomissa työn ajan. RFID:hen ei muuten tässä vaiheessa Kirjasto 10:ssä siirrytä.
Pussitusprosessi on siis täydessä vauhdissa, ja tuotantolinja pyörii Kirjasto 10:n omissa tiloissa Helsingin pääpostitalossa. Alkuvaiheessa hommaa tehtiin pääkirjastossa Pasilassa. Olen näpsinyt jotain valokuvia, niitä löytyy netistä.
Tulkaapa kollegat ihmeessä tutustumaan prosessiin. CD-hyllyt ovat tulossa Kirjasto 10:een ensi viikolla. Niihin, pussitettuun aineistoon sekä uutuuksien arkipussitukseen voi toki tutustua myöhemminkin, mutta nyt on tilaisuus nähdä läheltä tämä savotta ja logistiikkaan, kokoelmanhallintaan, työnohjaukseen, henkilöstöhallintoon, asiakasviestintään ja dokumentointiin liittyvät asiat ovat nyt meillä hyvässä muistissa. Kokemusta saadaan eteenpäin jos teillä muilla on intressiä tulla prosessia katsomaan.
Täällä Kirjasto 10:ssä voi olla yhteydessä esim. Tero Nummelaan sähköpostitse (
tero.nummela-AT-hel.fi) tai soitella puhelimella 09 310 85000.
HelMet
Labs.kirjastot.fi
HelMet -kirjastot (eli Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisen kaupunginkirjastot) tekivät kansallisen Labs.kirjastot.fi -hankkeen johdolla pelinavauksen kirjastojen avoimeen bibliografiseen dataan kesäkuun alussa. Tiedoitteen julkaisi Labs 07.06.2010 ja asia huomioitiin välittömästi mm. Tietoviikossa ja Suomen kirjastoseuran uutisissa. Lisäksi siitä kirjoitti Julkinen data–johdatus tietovarantojen avaamiseen -oppaan (Liikenne- ja viestintäministeriö, 2010, ISBN 978-952-243-145-5, verkkojulkaisu ISBN 978-952-243-146-2) laatija Antti Poikola blogissaan sekä Tampereen kaupunginkirjaston ansioitunut verkkokirjoittelija Petri Tonteri Sorvipenkki-blogissaan.
Asiasta tiedotettiin myös kirjastoalan yhteisellä, Kirjastot.fi:n piirissä toimivalla Verkko-foorumilla ja siellä keskustelu lähtikin nopeasti käyntiin. Hurraa -huutoja kuultiin muutama, mutta purematta eivät ainakaan kaikki kirjastolaiset tällaista niele. Heikki Poroilan tekijänoikeuksiin liittyvän huomion jälkeen (siitä lisää alla), kritiikkiä kohdistettiin julkaisun sanavalintoja kohtaan koska vain Helsingin kaupunginkirjasto ja Labs mainittiin tiedotteessa sekä sitä seuranneessa uutisoinnissa. Espoo, Vantaa ja Kauniainen ilmeisesti kokivat jääneensä huomiossa paitsioon, ainakin joidenkin niissä toimivien ammattilaisten mielestä. Opetus: kuntayhteistyö on herkkää. Sinänsä olen onnellinen että ”kapitalistien persettä nuolevaa innovaatiohuuhaata!!” -nurina ilmeni vasta ”meidät pitää mainita myös!!” -nurinan jälkeen.
Kirjastoalan keskustelua seuratessa on muuten hyvä muistaa keskustelujen erittäin huono edustavuus; tuolla Verkko-foorumilla tätä käsittelevään keskusteluun on osallistunut alle 10 ihmistä, Suomessa on 10 000 kirjastoammattilaista, joista puolet yleisissä kirjastoissa ja HelMet-kirjastoissa meitä on jotain viitisen sataa. Päättäjiä on monesti turha toivoa näissä keskusteluissa tapaavansa, edes virastojen omia päättäjiä. Toivottavasti kuitenkin ovat edes lukeneet verkossa käytävää keskustelua. ELY-keskuksista sentään kuuluu toisinaan. Haluaisin kuitenkin tässä julkisesti ilmaista kiitokseni ja kunnianosoitukseni kaikille niille, jotka ovat tähän keskusteluun osallistuneet. Ilman teitä maailma olisi paha paikka. You know who you are! ❤
Projektinhallintaa tyyliin Labs.kirjastot.fi
No niin seuraava, mielestäni merkittävä tapaukseen liittyvä kritiikki käsitteli asiasta päättämistä. Keskustelua ei kuulemma ole ollut. Tämä tietenkin riippuu kenen kanssa yleensäkin on tekemisissä, mutta asiaa puitiin korkeimmassa päättävässä elimessä eli HelMet-johtoryhmässä asiantuntijoiden avulla käsittääkseni noin vuosi ja alan tapahtumissa pidempään. Labsin piirissä tätä on käsitelty joka viikko. Lisäksi Kirjastolehdessä on ollut aiheesta Seppo Verhon artikkeli Kirjastotieto vapaaksi? joka kertoo ymmärrettävästi missä hommassa on kyse. Tietenkin kirjastoalaa yleisemmällä tasolla asiaa on käsitelty vaikka kuinka paljon sekä Suomessa että ulkomailla. Juu, asiaa ei ole puitu ollenkaan niin paljon kuin joitain muita alan puheenaiheita, mutta ei Labs tätä nyt ihan hatustaan ole vetäissyt koko hanketta.
Esiin nousivat luonnollisesti myös tekijänoikeudet. Itse asiassa useampaan kertaan kuin yhdesti. Yksi asia on se, muodostuuko luetteloivalle taholle tekijänoikeuksia bibliografisia metatietoja tuottaessa. Katso pohjalle Kirjastot.fi:n Tekijänoikeudet-foorumin keskustelut Luettelointitietojen tekijänoikeudet huhtikuulta 2009 sekä Kirjastotiedon tekijänoikeudesta joulukuulta 2009 (joka viittaa tuohon yllä mainitsemaani Sepon Kirjastotieto vapaaksi? -artikkeliin).
Vaikka kirjasto onkin julkaisujen metadatan paras ja erinomaisin hallitsija ja käsittelijä, niin käytännössä suuri osa luettelointidatasta oikeasti tehdään muualla kuin kirjastoissa. Suomessa yleiset kirjastot ostavat luettelointitietueita BTJ:ltä, entiseltä Suomen kirjastoseurasta irrotetulta Kirjastopalvelulta. Ulkomaisilta kollegoilta jos kysyy luetteloinnista, nousevat kulmakarvat helposti: ”luetteloida? Miksi me luetteloisimme itse? Mehän olemme kirjastoammattilaisia!” Katso tästä aiheesta Judy Lutherin NISOlle ja OCLC:lle laatima white paper Streamlining Book Metadata Workflow (1.5MB PDF). BTJ erittäin tärkeän luettelointipanoksen lisäksi kirjastot vaihtavat luettelointietoja myös keskenään, erityisen tärkeä kansallinen tietokanta on yliopistokirjastojen yhteinen Linda. Tekijänoikeuksiin liittyy paljon epävarmuutta ja kykenemättömyyttä hankkia tietoa päätöksenteon tueksi. Niin tai näin, yleinen kanta on ettei yksittäisiä, määrämuotoista luettelointitietueita voida käsittää teokseksi; sitä ei tämän tulkinnan mukaan siis suojaa tekijänoikeus, kuten se ei suojaa ponia, juoksemista tai kausaatiotakaan.
(välihuomio: onkohan sattumaa että kun kuuntelen Behemothia ja googlaan ”tekijänoikeus”, saan tasan 666 000 osumaa 😉
Sen sijaan kokonaisuus ajatellaan olevan suojattu Tekijänoikeuslain tietokantapykälän 49§ mukaan ja sen oikeudet kuuluvat työnantajalle (Tekijänoikeuslaki 40§ 3. mometti). Toissapäivänä 23.06.2010 BTJ julkaisi tätä asiaa huomattavasti valottavan tiedoitteen BTJ mukaan HelMetin avoimen datan hankkeeseen. En vielä tiedä mitä tästä pitäisi oikeastaan ajatella, mutta BTJ:n kanssa on sovittu puolen vuoden karenssiaika avoimelle julkaisulle. Tällä BTJ voi suojata omaa markkina-asemaansa ja toisaalta pysytellä mukana kirjastoalaakin ravistelevassa vapaus- ja avoimuusliikehdinnässä.
Kolmas toistaiseksi esiin noussut ja relevanttina pitämäni kritiikki Open Dataa ja HelMetin datan avauspyrkimystä kohtaan koskee kirjaston monopolia tämän metadatan tarjoajana yhteiskunnalle. Todellisuudessa uskon että BTJ voi oikein mielellään myydä luettelointitietueita muillekin toimijoille kuin kirjastoille. Lisäksi HelMet-tietokannan voi kyllä lupaa kysymättä kopioida itselleen joko osittain tai kokonaisuudessaan ilman että kirjasto erityisesti tarjoaa sitä ladattavaksi. Voin näyttää miten se tapahtuu tai katso esimerkki niin tekemisestä postauksessani Analyysi Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien ajallisesta kattavuudesta.
Julkinen data–Opas tietovarantojen avaamiseen
En tässä nyt halua käydä toistelemaan yleisiä Open Data -argumentteja julkishallinnon palvelutuotannon roolista nimenomaan mahdollistajana, datalukutaidon opettamisesta, siitä että datan arvo lisääntyy käytössä eikä vähene, innovaatiopolitiikasta tai kysymystä ovatko kirjaston asiakkaita vain yksityishenkilöt vai koko yhteiskuntaa tai siitä onko kirjasto itse oikeasti kykenevä kehittämään datan käsittelyä vai voisiko tuolla ulkona olla joku, jolla voisi olla jotain ideoita, taitoja tai muita resursseja joita meillä ei itsellämme ole, järjestelmätoimittajien monopolista julkishallinnon toimintojen kehittäjinä. Näitä argumentteja löydät Julkinen data -oppaasta (toivon että tämä kirjastolaisten käymä keskustelu on hyödyllistä myös muille avointa dataa harkitseville toimijoille ja että muut voivat oppia tästä jotain). Jätän myös sekä GATS-sopimuksen että egalitaristisen liberalistisen yhteiskuntafilosofian pois tästä kirjoituksesta. Myöskään sitä, tarvitseeko yleisen kirjaston ylipäätään olla linjassa demokraattisen poliittisen järjestelmän kanssa ei käsitellä tässä postauksessa.
Neljänneksi, huoli tietokannan eheydestä ja kontrollista on myös noussut esiin, mutta uskon että niiltä osin kyseessä on lähinnä väärinkäsitys. Ei ilmeisesti ole riittävän selvästi ilmaistu kirjastolaisille, että datan avaaminen tuottaa kopioita HelMet-tietokannasta, eivätkä niihin tehdyt muutokset heijastu takaisin kirjaston omaan tietokantaan tai HelMet.fi -palveluun. Kirjastoilla on näillä näkymin itseasiassa erittäin rajalliset mahdollisuudet hyötyä muiden toimijoiden tekemistä muutoksista kyseiseen tietokantaan, valitettavasti 
Tässä esimerkki kirjastojen käyttämästä MARC-muotoisesta luettelointitietueesta:
LEADER 00000nam 2200000 4500
001 9517680422
005 20021115040347.0
008 990215s1999 xx fin
020 951-768-042-2 (sid.)
041 1 fin|h(eng)
080 32
080 1
084 11.3
100 1 Hobbes, Thomas
245 10 Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan
aines, muoto ja valta /|cThomas Hobbes ; suomentanut Tuomo
Aho
260 Tampere :|bVastapaino, |c1999
300 592 s. :|bkuv. ;|c22 cm
546 suomi
574 T.Karppanen|b9902HELAIK
575 |b9905espaik
577 |b0005vanaik
588 321
589 11.3
590 11.3
599 KIRJA / BOK
650 4 yhteiskuntafilosofia
650 4 valtiofilosofia
650 4 valta
650 4 kirkko
700 1 Aho, Tuomo.
740 0 Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja
valta
765 0 |tLeviathan or the matter, forme and power of a
commonwealth ecclesiasticall and civill, 1651
913 00 HOBLEKJ99000
Nyt julkaistussa HelMet-tietokannan -dumpissa tietueet ovat MARCin XML-muodossa (MARCXML) ja äskeinen näyttää tältä:
<record>
<leader>01070nam 2200361 4500</leader>
<controlfield tag="001">9517680422</controlfield>
<controlfield tag="005">20021115040347.0</controlfield>
<controlfield tag="008">990215s1999 xx fin </controlfield>
<datafield tag="020" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">951-768-042-2 (sid.)</subfield>
</datafield>
<datafield tag="035" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">(FI-HELMET)b1297761</subfield>
</datafield>
<datafield tag="041" ind1="1" ind2=" ">
<subfield code="a">fin</subfield>
<subfield code="h">(eng)</subfield>
</datafield>
<datafield tag="080" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">32</subfield>
</datafield>
<datafield tag="080" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">1</subfield>
</datafield>
<datafield tag="084" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">11.3</subfield>
</datafield>
<datafield tag="100" ind1="1" ind2=" ">
<subfield code="a">Hobbes, Thomas</subfield>
</datafield>
<datafield tag="245" ind1="1" ind2="0">
<subfield code="a">Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta /</subfield>
<subfield code="c">Thomas Hobbes ; suomentanut Tuomo Aho</subfield>
</datafield>
<datafield tag="260" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">Tampere :</subfield>
<subfield code="b">Vastapaino, </subfield>
<subfield code="c">1999</subfield>
</datafield>
<datafield tag="300" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">592 s. :</subfield>
<subfield code="b">kuv. ;</subfield>
<subfield code="c">22 cm</subfield>
</datafield>
<datafield tag="546" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">suomi</subfield>
</datafield>
<datafield tag="574" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">T.Karppanen</subfield>
<subfield code="b">9902HELAIK</subfield>
</datafield>
<datafield tag="575" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="b">9905espaik</subfield>
</datafield>
<datafield tag="577" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="b">0005vanaik</subfield>
</datafield>
<datafield tag="588" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">321</subfield>
</datafield>
<datafield tag="589" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">11.3</subfield>
</datafield>
<datafield tag="590" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">11.3</subfield>
</datafield>
<datafield tag="599" ind1=" " ind2=" ">
<subfield code="a">KIRJA / BOK</subfield>
</datafield>
<datafield tag="650" ind1=" " ind2="4">
<subfield code="a">yhteiskuntafilosofia</subfield>
</datafield>
<datafield tag="650" ind1=" " ind2="4">
<subfield code="a">valtiofilosofia</subfield>
</datafield>
<datafield tag="650" ind1=" " ind2="4">
<subfield code="a">valta</subfield>
</datafield>
<datafield tag="650" ind1=" " ind2="4">
<subfield code="a">kirkko</subfield>
</datafield>
<datafield tag="700" ind1="1" ind2=" ">
<subfield code="a">Aho, Tuomo.</subfield>
</datafield>
<datafield tag="740" ind1="0" ind2=" ">
<subfield code="a">Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta</subfield>
</datafield>
<datafield tag="765" ind1="0" ind2=" ">
<subfield code="t">Leviathan or the matter, forme and power of a commonwealth ecclesiasticall and civill, 1651</subfield>
</datafield>
<datafield tag="913" ind1="0" ind2="0">
<subfield code="a">HOBLEKJ99000</subfield>
</datafield>
</record>
MARC on ilmaisuvoimainen, muttei todellakaan kovin nykyaikainen datamuoto. Ongelma on muun muassa se, ettei se ilman käytössä ollutta luettelointisäännöstä todella sitoudu muuhun maailmaan. Esim. se, että ylläolevassa tietueessa on asiasanat (kentissä 650‡a) yhteiskuntafilosofia, valtiofilosofia, valta sekä kirkko ei auta yhtään, ellei tiedossa ole sitä, mitä asiasanastoa tai ontologiaa käytetään, missä se sijaitsee ja miten sitä käytetään. Lisäksi tekijänä on mukamas Hobbes, Thomas mutta tämä ei ole viittaus henkilöön, vaan tietokoneen kannalta täysin merkityksetön merkkijono. Toisinaan toistellaan mantraa ”context is king”. Kirjastodataa käsitellessä se on syytä esittää muodossa ”context is lost”.
Linked Open Data (CC, Richard Cyganiak+Anja Jentzsch)
MARCia ja MARCXML:ää voidaan kuitenkin koneellisesti leipoa, tavoitteena vaikkapa Open Linded Data tai tilastoanalyysi kirjaston tarjoamasta aineistosta. Tiedän että parillakin eri taholla on paraikaa pyrkimyksiä HelMetin datan muokkaamiseen juuri tähän suuntaan. Tätä ja avointa kirjastodataa yleensäkin käsiteltiin ELAG 2010-konferenssissa Helsingissä samaan aikaan kun HelMetin avaaminen tapahtui. HelMetissä käytössä oleva Innovative Millenium kirjastojärjestelmä ei todellakaan mahdollista mitään tällaista, mutta tiedon irroittaminen kirjastojärjestelmästä avaa aivan erilaiset mahdollisuudet käsitellä dataa halutulla tavalla.
Hyvältä näyttää, eli jatketaan! Kirjastot.fi:n Labs sekä HelMet avasivat pelin. Seuraavaksi haastan Kansalliskirjaston ylläpitämän kansallisbibliografian Fennican mukaan Open Data -liikkeeseen.
Tarroja tarroja
Kirjasto 10 vaihtaa kesän aikana kaikki (kyllä, luit oikein) cd-levyt perinteisistä jewel case -koteloista erityisiin muovitaskuihin. Hommaa riittää. Työtä tehdään koko kesä, syksyllä pitäisi olla valmista. Suurin osa varsinaisesta työstä tehdään Pasilan pääkirjastossa, jonne Kirjasto 10:n cd-aineisto lähetetään osissa.
Ideana on ensinnäkin se, että pusseissa aineisto on ”kasvot asiakkaaseen päin”, eli hyllyjä selaava asiakas näkee heti levyn kansikuvan. Aiemmin Kirjasto 10:ssä asiakkaan on pitänyt vetää levy ulos hyllystä nähdäkseen sen. Tämän tietenkin voisi saavuttaa vain hyllyjä vaihtamalla. Muovitaskut säästävät kuitenkin myös noin 50% tilaa, josta onkin kirjastossamme ollut lievästi ilmaisten pulaa; aineisto ei ole mahtunut hyllyihin pitkään aikaan ja on pursuillut sinne tänne ikävän näköisesti ja erittäin epäkäytännöllisesti. Tämän ovat varmaan kaikki vierailleet kollegat panneet merkille.
Pussittamalla tilaongelman pitäisi ratketa ilman että kokoelmaa tarvitsee merkittävästi supistaa (on sitä supistettukin). Vastaavia ratkaisuja olen nähnyt (=valokuvannut) käytössä esimerkiksi Delftin yleisessä kirjastossa DOKissa, Tanskan Silkeborgissa sekä Australian Melbournessa.
Myös ärsyttävästä hajonneiden cd-kotelojen vaihtamisesta toivottavasti päästään eroon, tai ainakin se vähenee.
Oheisessa videossa näkyy kaikki (noh ainakin suurin osa) joka cd:lle tehtävistä toimista. Tietenkään suoranaisesti näin ei pussitusrumbaa tehdä, vaan perustamme tuotantolinjaston jossa toiminnot on jaettu muutamiin osakokonaisuuksiin. Henry Ford olisi meistä ylpeä. Tehtäviä työvaiheita ja tuotantolinjan organisointia on tehty kevään mittaan, tässä muutama foto kun kollegojen kanssa tutkimme pussittamista (slideshow). Tulevaisuudessa Kirjasto 10:n hankittavat uutuudet pussitetaan jo hankinta- ja luettelointiosastolla.
Jotkut erityisesti musiikkikirjastokollegat varmaan nauravat meille kuin hyeenat, mutta katsotaanpa muutaman vuoden päästä onko tämä ollut niin hyödyllistä että vastaavaa tehdään muissakin suomalaisissa kirjastoissa.
Katso myös tiedote Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.
Laitoin nyt tuubiin maaliskuussa videoimani haastattelun+turinan Helsingin kaupunginkirjaston Urpo Nylanderin kanssa, jossa Upa esittelee muutamia kirjastolle hankittuja e-kirjan lukulaitteita. Laitteet ovat
Lisäksi puhutaan hieman Adobe Digital Editionsista jonka päälle yleisten kirjastojen tarjoama Ellibs -palvelu rakentuu. Kaikki kolme laitetta toimivat ADE:n kanssa, mutteivät valitettavasti ongelmitta.
Helsingin kaupunginkirjasto aloittaa e-kirjojen lainaamisen asiakkaille pikapuolin. Minittäin maanantaina. Laitteita on jo saatavilla Turun ja Espoon kaupunginkirjastoista. Klaava.fi:ssä näkyy olevan ihan kivasti koottu juttuja e-kirjoista ja niiden tilasta Suomessa. Todettakoot tässä muuten samalla, että kirjastojen e-kirjahankkeilla on heikko google-näkyvyys (eli hankkeet eivät ole olemassa) muutoin kuin uutisoinnin tai muun kolmannen osapuolen puolesta. Asiaa voisi varmaan parantaa laatimalla edes jonkinlaiset tietosivut kirjaston sivustolle; asiaa kohtaan on kuitenkin kiinnostusta.
Muita e-kirjoja käsitteleviä kirjoituksiani löydät avainsanalla e-kirja ja kirjasto-kaapelilla on paraikaa menossa kirjastoja ja e-kirjoja käsittelevä keskustelu otsikolla Sähkökirjat keskusteluun.
Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers
Kirjoitin jo tänään tiedonhausta tuskastuneena, tässä vielä toinen katkelma samasta lähteestä, eli Timo Kaitaron artikkelista Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki teoksessa Korkman ja Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0). Tämä on mielenkiintoinen läjäys esim. ajatellessa Wikipedia neutral point of view -periaatetta, pitäen siis mielessä että Wikipedia ei ole kokoelma jotain vaan, vaan nimenomaan tietosanakirja.
Päivänvaloon ja takaisin maan alle
⋮
Myös Diderot’n ja d’Alembertin kuuluisa tietosanakirja Ensyklopedia (Encyclopédie, 1751–1772) ilmestyi aluksi kuninkaallisen painoluvan turvin. Tämä edellytti tiettyä varovaisuutta, ja niinpä teologisensorien luettavaksi automaattisesti menneet teologiset ja filosofiset artikkelit olivat oikeaoppisia ja neutraaleja. Sen sijaan kritiikki ja epäilyt oli piilotettu viattomammilta vaikuttaviin, vaikkapa kasvi- tai eläintieteellisiin hakusanoihin. Yhdistämällä hakusanoja viittauksin lukijaa opastettiin yhdistämään kritiikki oikeaan osoitteeseen (esim. barbaarisia ihmissyöntirituaaleja kuvailevassa artikkelissa Antropofagia kehotetaan katsomaan hakusanoja Alttari ja Ehtoollinen). Tästä kritiikin ovelasta piilottelusta huolimatta — menetelmä tosin selostettiin avoimesti hakusanassa Encyclopédie — teos joutui vaikeuksiin.
[juttua sorbonnelaisen apotti de Pradesin harhaoppisesta väitöskirjasta …] Kun väitöskirjan skandaalinomaiset väitteet havaittiin, alettiin etsiä syyllisiä siihen, miten näin vaaralliset aatteet olivat päässeet soluttautumaan Sorbonnen teologiseen tiedekuntaan saakka. Jäljet johtivat Ensyklopediaan. Apotti de Prades oli Diderot’n ystävä ja Ensyklopedian hakusanan Varmuus kirjoittaja.
Lopulta Ensyklopedian kaksi ensimmäistä osaa kiellettiin seuraavin sanoin: ”Kuningas on havainnut, että näihin kahteen osaan on ujutettu useita ajatuksia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kuninkaallisen auktoriteetin, saamaan aikaan itsenäistä ajattelua ja kapinahenkeä, sekä hämärien ja monimielisten termien myötä saamaan aikaan erheitä, tapojen turmelusta, uskonvastaisuutta ja epäuskoa. Hänen Majesteettinsa, joka on aina huolissaan julkisesta rauhasta ja uskonnon kunniasta, katsoo parhaaksi estää auktoriteetillaan seuraukset, joita teoksessa esitetyt vaaralliset ajatukset saattaisivat aiheuttaa.” Ensyklopedistit kuitenkin selvisivät tästä kriisistä voittajina. Heillä oli joitakin korkeassa asemassa olevia ystäviä, ja lisäksi asiaan liittyivät myös taloudelliset edut. Painamisen siirtyminen ulkomaille olisi vienyt voitot muualle.
Helvétiuksen De l’esprit -teoksen aiheuttaman skandaalin myötä viranomaiset huolestuivat uudelleen, ja syylliseksi uusien aatteiden leviämiselle kuviteltiin jälleen ensyklopedistien salaliittoa. Omer Joly de Fleury totesi parlamentissa, että Ensyklopedia oli ”materialismin salaliitto uskonnon tuhoamiseksi ja itsenäisen ajattelun inspiroimiseksi ja tapojen turmelukseksi”. Painolupa peruttiin 1759, ja myöhemmin ilmestyneet osat painettiin salaa väärin painopaikkatiedoin.
Ensyklopediaan kirjoittivat artikkeleita kaikki ranskalaiset valistuksen keskeiset edustajat: Rousseau, Voltaire, Montesquieu, d’Holbach ja Diderot, vain tunnetuimpia mainitakseni. Ensyklopedian sisältö voi vaikuttaa vaisulta ja maltilliselta, jos sitä vertaa näiden kirjoittajien ilman painolupaa ilmestyneeseen tuotantoon: esimerkiksi Voltaire ja d’Holbach eivät tietenkään voineet esittää suorasukaista uskontokritiikkiään sen palstoilla. Rousseau kirjoitti musiikkia käsittelevien artikkeleiden lisäksi artikkelin Œconomie politique, jossa hän hahmotteli poliittista teoriaansa. Myös Diderot käsitteli hakuteoksessa poliittisen auktoriteetin luonnetta valistuksen hengessä. Fysiokraatit Quesnay (1694–1774) ja Turgot (1727–1781) esittelivät Ensyklopediassa taloudellisia oppejaan, jotka korostivat maanviljelyksen merkitystä keskeisenä rikkauden lähteenä sekä vaativat vapaan kaupan esteiden poistamista. Diderot kirjoitti filosofisten artikkeleiden lisäksi käsityötaitoja esitteleviä artikkeleita, joissa ilmeni valistuksen kiinnostus käytännöllisesti hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin. Lähes kaikkialla teoksen artikkeleissa korostettiin kriittisen asenteen ja järjenkäytön merkitystä.
(vihreät korostukset jonkun aiemman lukijan/lukijoiden tekemiä).
Tällainen tietosanakirja on hypermediateos ja kuten yllä oleva maininta Ehtoollisen viitteistä osoittaa, viite ei ole neutraali maininta, vaan mukana merkityksenmuodostuksessa. Minäkin lisäilen blogissani tai muualla julkaisemiini kirjoituksiin linkkejä Wikipediaan, en Conservapediaan, joka on yhteisöllisesti muodostettava tietosanakirja niille, joiden mielestä Wikipedia edustaa liian liberaaleja arvoja. Hmm, onkohan jossain liberaalia yleistä kirjastoa vankemmalle ja luotettavammalle arvopohjalle perustuva konservasto. Varmasti on, ja niitä Heikki Poroilan Luurangot portinvartijan kaapissa -teos (BTJ, 2007, ISBN 978-951-692-680-6) käsitteleekin.
Olen kirjoittanut tietosanakirjoista ennenkin, sillä ne ovat kiehtovia. Ne pyrkivät olemaan kattava esitys maailmasta, kuten kirjaston aineistokokoelmakin. Lisäksi molemmilla on ketunhäntä kainalossa. Yleiset kirjastot ovat lain takaama ja julkishallinnon järjestämä palvelu, tietosanakirjat sen sijaan eksistoivat markkinavoimien tai ns. kolmannen sektorin alueella. Valistusperinteen mukaisesti sekä tietosanakirjat että kirjastot pyrkivät antamaan ihmisille edellytykset tehdä itse päätöksiä ja muodostaa oma maailmankuvansa. Mediakasvatusta siis, ja kansalaistaitoja (jotka kirjastolaiset mielellään lukevat kuuluvan lukutaidon piiriin), ja muuta sellaista ylevää.
Jos kiinnostaa, niin tuolta blogini arkistosta löytyy aiempi kirjoitukseni valistuksesta ja kirjastoista.
Koukkasin tänään Kansalliskirjastolla, ja siellä on hieno kokoelma vanhoja tietosanakirjoja paraatipaikalla, vanhan osan hienoimmassa salissa. Diderot’n ja d’Alembertinkin ranskankielinen Encyclopédie löytyy sieltä.
Labs.kirjastot.fi:n blogissa on mielenkiintoinen kirjoitus Nook hoitaa myös lainaamisen–ilman kirjastoa. Tulen aina onnelliseksi kun ns. e-aineistoa dumataan; e-aineistot (siis e-kirjat, e-lehdet jne) ovat ne puut, jotka estävät näkemästä metsää. E-aineistot ovat ehkä tarpeellinen, mutta varmasti ohimenevä yhteensopivuustuote elektronisen aineiston ja edellisen paradigman mukaisten tuotanto- ja käsittelykoneistojen (ml. kirjastot) välillä.
Todellista e-julkaisua on internet. Esimerkiksi tämä blogi. Tai sinun blogisi. Tai vaikkapa se valkoisten ylämaanterrierien ystävät ry:n webbisivusto tuolla joissain, keskustelupalstoineen, kuvineen ja äänestyksineen kaikkineen.
Hmm, toisaalta tämänkaltaista argumentointia voidaan käyttää perusteena sille, ettei yleisten kirjastojen edelleenkään kannata millään tavoin reagoida aineistojen muutokseen, vaan pitää pää siellä pensaassa. Tämä ei toki ole tarkoitukseni.
Jos tämä kuulosti tutulta, ei ihme sillä olen valittanut samasta ennenkin. Arvatenkin valitan asiasta myös tulevaisuudessa. Noniin, menkään nyt lukemaan tuo blogikirjoitus.
AVO-kurssin neljännen viikon aiheena ovat tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet. Muut kurssilaiset ovat laatineet jo erinomaisia kirjoituksia aiheesta, katso erityisesti Teron Tekijänoikeudet luovuuden ja innovaation esteinä, Lillin todella masentava Tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet sekä Matin erinomainen Rikki mennyt laki. Noita tekstejä lukiessa nousee kyllä kyynel silmäkulmaan. Tekijänoikeutta on luonnehdittu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi, mutta eipä hyvältä näytä…
Omassa työssäni törmään tekijänoikeuksiin alinomaan. Osittain se johtuu omasta mielenkiinnostani asiaa kohtaan, mutta tekijänoikeus on oikeastikin kirjastoja merkittävästi käsittelevää lainsäädäntöä ja nousee siis esille toistuvasti, erilaisissa yhteyksissä. Viimeksi tänään juttelin kollegoiden kanssa kirjaston luettelointitietueiden tekijänoikeuksista ja siitä, voimmeko edelleenjaella tietueita, jotka olemme ostaneet oman organisaatiomme ulkopuolelta. Hankimme luettelointitietueita nimittäin esimerkiksi BTJ:ltä ja vaikka täällä Suomessa luettelointi- ja sisällönkuvailutyötä pidetään kirjastojen pyhimpinä tehtävinä, on sen ulkoistaminen muualla tavanomaista. Huhu kertoo, että Ruotsissa on ennakkotapaus siitä että kirjastot ovat joutuneet selvittelemään asiaa toimittajiensa kanssa.
Tämä on erittäin kiusallista, sillä nyt (viimein!!) kirjastoilla tuntuu olevan tahtotilaa lähettää tietueita ”tuonne ulos”, kirjastomaailman ulkopuolelle (itse olen tämän syksyn aikana valmistellut ja organisoinut tietueiden siirtoa Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan sekä Kansalliseen Digitaaliseen Kirjastoon). Alan sisällähän on kopioluettelointia tehty jo kauan aikaa. Kopioluettelointia on tehty myös LibraryThingin käyttäjien toimesta, lähdejärjestelmänä on käytetty esim. pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmää HelMetiä. Minusta tässä ei ole mitään väärää, mutta joku voi olla toista mieltä. Asiaa selvitellään, katsotaan miten se etenee.
Erään näkemyksen mukaan luottelointitietueet eivät ylitä teoskynnystä, sillä ne ovat määrämittaisia. Siitä mikä on teos ei kovin paljoa keskustella, vaikka asiaa sivuttiinkin lyhyesti, kun pääministeri Matti Vanhasen tekstariviestittelyä pengottiin julkisuudessa (ja oikeudessa). Teoskynnys on jokatapauksessa sangen matala. Tekijänoikeus muodostuu automaattisesti kun teos julkaistaan, tai ”saatetaan yleisön saataville”, kuten tekijänoikeuslaki asian ilmaisee.
Tekijänoikeutta pidetään kirjastoalalla vaikeana asiana, eikä syyttä. Monet toivovat, etteivät itse törmää tekijänoikeuteen tavoin. Tekijänoikeudesta on myös liikkeellä paljon vääriä käsityksiä ja pelkoja. Eikä ihme, on sillä niin paljon peloteltu. Kirjastoammattilaisten olisi kuitenkin erittäin tärkeää tuntea kyseistä lakia sen verran, että pystyy neuvomaan asiakkaille mikä on laillista ja mikä ei. Onneksi kirjastoalan koulutuksessa asiaa käsitellään ainakin jonkin verran.
En vielä ole kuullut hyvää perustelua, miksi tekijänoikeuksien suoja-aikojen pitäisi jatkua ollenkaan tekijän kuoleman jälkeen. Pari kömpelöä yritelmää olen kuullut, irvokkain lienee se, että näillä pitkillä suoja-ajoilla rahoitetaan rahastoja, joilta taiteilijat voivat hakea apurahoja. Jep jep… asian voisi varmaan hoitaa tyylikkäämminkin, jos halua olisi.
Jos tekijänoikeus todella on tietoyhteiskunnan perustuslaki, olisi kohtuullista edellyttää että tämä perustuslaki todella säädettäisi hyvään tietoon nojautuen? Eikö tämä joka tapauksessa ole tietoyhteiskunnan tai yleensäkin rationaalisen politiikan henki? Kuten Matti yllä linkatussa kirjoituksessaan kirjoittaa, pitävät jotkut sivistyneet tahot sopivana suoja-aikana noin 15 vuotta. Nykyään se on pahimmassa tapauksessa 95 vuotta tekijän kuolemasta.
Tilannehan on tosiaan se, että suuri osa koko 1900-luvusta on saavuttamattomissa näiden sairaiden suoja-aikojen johdosta. Tai tältä ainakin näyttäisi, ellei muistaisi kirjastolaitoksen olemassaoloa. Tekijän yksinoikeus päättää yksittäisen teoskappaleen levittämisestä päättyy kun se ”saatetaan yleisön saataville”, eikä oikeuksien haltijalla ole oikeutta vaatia kirjan poistoa kirjaston kokoelmista tai muutenkaan vetää markkinoilta. Samoin käytettyjen kirjojen myyntiä ei nykyisen lain mukaan voi kieltää. Vuokraamiseen tosin tarvitsee luvan, tästä onkin Suomessa vireillä juttu kirjojen vuokranvälityspalvelun (huom ei kirjojen vuokrauspalvelun) BookaBookan ja oikeudenhaltijoiden välillä. Tapaus on esimerkki siitä että jyrkät tekijänoikeudet antavat oikeudenhaltijoille aseet sekä itse teosten että omien business-malliensa suojeluun.
Julkaistun kulttuuriperinnön kannalta on kaksi erityisen kiusallista aineistojoukkoa. Toinen ovat teokset, jotka eivät ole yleisesti markkinoilla mutta jotka ovat edelleen tekijänoikeuden alaisia. Käytännössä teokset ovat kaupan hyllyllä tai edes kustantajalta suoraan ostettavissa vain murto-osan siitä ajasta, jonka niiden tekijänoikeussuoja kestää. Niitä ei siis voi ostaa vaikka haluaisi. Toinen kiusallinen joukko ovat ns. orvot teokset, eli teokset, joiden oikeuksien haltijaa ei tiedetä tai ei voida tavoittaa. Varoivaisuusperiaatteen vuoksi niitä ei pidetä saatavilla esim. digitoimalla (paitsi Google Book Search, jolla on paljon rahaa ja paljon lakimiehiä). Orpojen teosten oikeuksien selvittäminen on todella työlästä hommaa, kuulin 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Material in Europe -seminaarissa eurooppalaisilta kollegoilta, että oikeuksien selvittämisen valmistelutyö oli jossain hankkeessa ollut kolme kertaa kalliimpaa kun itse digitointi.
Edelliselle joukolle voisi olla ratkaisuna jonkinlainen menetelmä, jolla oikeudenhaltijoita painostettaisi pitämään tekijänoikeudella suojattuja teoksia markkinoilla. Tarvepainattamisen (print-on-demandin) ja kustantajien suoramyynnin avulla näitä teoksia ei välttämättä tarvitsisi seisottaa kirjakaupoissa viemässä arvokasta hyllytilaa. Voisi olla vaikkapa jonkinlainen progressiivinen haittavero, joka tulisi voimaan kun teosta ei enää saisi avoimilta markkinoilta. Eräänlainen omaisuusvero immateriaalioikeuksille siis. Tai teokset voisivat automaattisesti vapautua tekijänoikeuden piiristä kun niitä ei enää ole kaupasta saatavilla.
Elektronisten aineistoja eivät koske samanlaiset oikeudet kuin painettuja aineistoja, joten kirjastojen aineistonhankinta sillä saralla ei perustu vapauteen, vaan sopimuksiin. Elektronisten aineistojen lisensointi onkin erittäin kuuma peruna kirjastoalalla, erityisesti akateemisissa kirjastoissa jossa niitä käytetään paljon.
Kirjastot toimivat julkaisujen parissa, ja juuri niitähän tekijänoikeudet koskevat.Kulttuuri sinänsä ei muodostu julkaisuista, jotka toki ovat erittäin tärkeinä rakennuspaloina muiden rakennuspalojen joukossa. Sama pätee oppimiseen, opiskeluun ja oppiresursseihin: on muutakin kuin julkaisut. Kuitenkin esim internetissä voidaan miltei kaikki nähdä julkaisuina. Miten on esimerkiksi videostreamin kanssa, sehän ei ole tallenne. Jos lähetän vaikkapa luennolta suoraa videokuvaa internetiin, niin tarkalleenottaen mitä lakia rikon? Varmastikin jollakulla olisi valittamista.
Tekijänikeuksista on aika-ajoin paljonkin puhetta, viimeinen suuri käpinä oli työsuhdeolettamasta, jonka mukaan työsuhteessa tehdyt teokset siirtyisivät oletusarvoisesti työnantajan omaisuudeksi. Nythän näin ei ole. Asiasta voidaan toisin työsopimuksessa, mutta oletusarvoisesti oikeudet ovat tekijällä, eivät tilaajalla. Työsuhdeolettama on suoraan alkuperäisenä tekijänoikeutena pidetyn Annen asetuksen (Statute of Anne, 1709) vastainen. Sehän nimenomaan takasi suojan itse tekijälle. Tekijät protestoivat äänekkäästi olettamaa vastaan.
Tällä kurssilla mietitään avoimuutta ja oppiresursseja. Mitä on avoimuus? Julkaisu on varmasti avoimuutta ja nykyinen (tosin rikkinäinen) tekijänoikeus pyrkii turvaamaan sen, että tekosiaan kannattaa saattaa yleisön saataville menettämättä oikeutta elantoon. Toiset kurssilaiset rohkenevat väittämään, että tekijänoikeus on suorastaan haitta. Itse en menisi aivan näin pitkälle, selvää kuitenkin on että nykyinen tekijänoikeus on sekä hengeltään että kirjaimeltaan huono. Yksi paha ongelma on se, että koko lainsäädäntöprosessi on naurunalaisena ja sen legitimaatio murenee. Ehkä tämä onkin salaliitto, jotta lisensointiin siirtyminen nopeutuisi entisestään.
Omakin organisaationi, eli Helsingin kaupunginkirjasto järjestää opetusta. Kuten koulutuskalenterista selviää, suurin osa asiakkaiden opetuksesta kohdistuu nykyään tietokoneen ja internetin käyttötaitoihin. Opetukseen liittyvää aineistoa löytyy hieman verkosta. Osa materiaalista on vapaasti kopioitavissa, osassa ei ole tätä oikeutta myönnetty. Oletusarvoisestihan kaikki oikeudet pidetetään. Minun ja monen muunkin mielestä julkishallinnon tuotantojen pitäisi olla maksutta koko yhteiskunnan käytettävissä. Näinhän ei nyt ole, pahin tilanne taitaa olla yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa, joissa (yhteiskunnan varoin) tehty tutkimus joudutaan käytännössä lisensoimaan takaisin julkaisijoilta, kovaan hintaan tietenkin.
Vastikään huomattavasti elävöityneellä Kirjastolehden uutisia -palstalla oli juuri juttu otsikolla Digitaalisten pelien julkaisu ja jakelu siirtyy verkkoon ja se kirvoitti minut nyt kirjoittamaan aikanaan mieleen tulleen probleeman, että kun pelien levitys menee verkkoon, ne karkaavat kirjastojen näpeistä. Tarkoitan tässä nyt siis pelejä joka ihan laillisesti levitetään verkon kautta, esim. Microsoftin, Nintendon, Sonyn, Nokian, Applen tai jonkun muun toimijan verkkokaupasta ilman että käyttäjälle koskaan tulee kouriinsa mitään käsissä pidettävää esinettä.
Ja juuri on kauhialla säädöllä saatu kirjastot lainaamaan pelejä. Lainattavana on nyt lähinnä konsolipelejä ja niidenkin lainaaminen on todella lastenkengissä. Pelien edustajien kanssa on (erittäin hitaasti) soviteltu miten se lainaaminen kirjastoista onnistuisi. Nyt se on jossain määrin saatu onnistumaan, ja kirjasto maksaa lainausoikeudesta rahaa. Eli sama systeeemi kuin leffoissa. Kirjoista, äänitteistä tai nuoteista ei tarvitse maksaa, tekijänoikeuslaki takaa että niitä voidaan lainata ilman mitään erityisiä neuvotteluja. Tilanne on vastaava skandinaviassa muuallakin, mutta Tanskassa ja Ruotsissa sopimista on helpottanut se, että pelejä edustaa organisaatio jonka kanssa voi neuvotella keskitetysti. Suomessa on käsittääkseni neuvoteltu nimikekohtaisesti maahantuojien kanssa.
Ensimmäiset 30 vuotta digitaalisia pelejä on jo kirjastojen kannalta menetetty sillä tuotteita ei enää ole saatavilla paitsi käytettyjen pelien markkinoilla joista kirjastot eivät niitä tule hankkimaan. Nyt kun pelit selvästi siirtyvät verkkolevitykseen, pelikulttuuri karkaa kirjastojen ulottumattomiin. Meille tulee jäämään noin 5-7 vuoden levyinen ikkuna pelejä kirjastojen kokoelmiin, ellei jotain keksitä. Kirjastoissa ei tunnu valitettavasti olevan kovin paljoa intoa tähän keksintätyöhön, peleillä nähdään olevan vain välillinen arvo nuorison houkuttelemisksi kirjastoon. Peleillä sinänsä ei ole väliä, nuorilla ja heidän saamisella kirjastoon millä tahansa keinolla on.
Onneksi pelejä voi vuokrata videovuokraamoista. Esim. HubiHubi on hieno palvelu; konsolipelit postitetaan suoraan kotiin, vuokraa maksetaan viikottain ja hinnat ovat todellakin sangen alhaiset.
YLEn Päivä Suomessa -ohjelman 2.9. otsikko Sähköisiä lainakirjoja ja hiidenkirnuja kiinnitti tietenkin huomioni. Ohjelma on vielä Areenassa muutaman päivän ajan ja myös tekstinä otsikolla sähkökirjat saapuvat kirjaston hyllylle syyskuussa. Jutussa Turun kaupunginkirjaston Risto Suomi ja Eira Honka esittelevät sähkökirjaa YLEn Jouni Koutoselle.
Tunnereaktioni oli ristiriitainen, sillä Tiina-Emilia Kauniston suloinen, pehmeä ääni hiveli äänielimiäni väittämällä, että Turun kaupunginkirjasto on ensimmäinen yleinen kirjasto Suomessa, joka alkaa lainaamaan sähköisiä kirjoja. Samalta tuntunee, jos tulee ruoskituksi riikinkukon pyrstösulalla; onhan sähkökirjoja ollut monissa yleisissä kirjastoissa jo jonkin aikaa lainattavissa, itsekin olen radiossa niistä jutellut useaan eri otteeseen, esim. YleX:ssä (Ogg, 3:20 min) Radio Helsingissä (mp3, ~8min) kesällä 2006. Pääkaupunkiseudun HelMet -kirjastoihin ja muihinkin kirjastoihin on lisensoitu Ellibs. Ohjelmaa pidemmälle kuunneltua kuitenkin selvisi, että YLE tarkoittaa sähkökirjalla laitetta, ei teosta.
Terminologia todellakin on vielä vakiintumatonta. En itse ole e-kirjojen (kummassakaan merkityksessä) ystävä, vaikka toki digitaalisessa muodossa julkaiseminen on ihanaa. No tulipa sanottua tämäkin nyt sitten ääneen. Uudelleen se tulee sanottua Kaisa Hypén toimittamassa ja BTJ:n syksyllä julkaisemassa kirjassa Kirjasto 2010–Lukijat, tekstit ja verkko (ISBN 978-951-692-753-7), jossa mukana olevassa artikkelissani Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä tilitän mm. seuraavasti:
Internetissä on aineistoa saatavilla käytännössä mielin määrin, mutta kirjastojen verkkopalveluissa ei ole aineistoja ensinkään. Joskus on vaikea nähdä metsää puilta: kirjastot olettavat elektronisten aineistojen (eli e-aineistojen) tarkoittavan niin sanottuja e-kirjoja, e-lehtiä tai ylipäätään kaikenlaisia entuudestaan tuttuja painotuotteita, joiden eteen on liitetty kirjain e.
Julkaisijoiden toivotaan saattavan näitä e-aineistoja kirjastojen ostettavaksi, jotta kirjaston verkkopalvelussa olisi edes jotain mielenkiintoista. E-aineistojen oletetaan muistuttavan painotuotteita kaikin tavoin: niitä ostetaan kaupasta rahaa vastaan, niitä lasketaan kappalemäärin, niissä on sivuja tai äänitteiden tapauksessa niiden kesto on mitattavissa sekunneissa, ne eivät muutu hankinnan jälkeen, ne ovat kaikille käyttäjille samanlaisia, ne on mainittu kansallisbibliografia Fennicassa, niillä on tekijä ja julkaisuajankohta, jokainen niistä on itsenäinen kokonaisuus ja jokaisella on tasan yksi etukansi, yksi nimiölehti ja yksi takakansi. Mikään näistä ominaisuuksista ei ole kuitenkaan elektroniselle aineistolle luontainen (Tuija, Yoe, Mace: Sula Pinta #31–Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa verkkokurssi, vieraana Mace Ojala).
Niin kutsutut e-aineistot pyrkivät olemaan arkaaisiin ajatus- ja toimintamalleihin (hankinta, poisto, lainauksenvalvonta) sopivia yhteensopivuustuotteita. Semmoisina ne ovatkin tarpeellisia kaikille, joille teksti ja kirjallisuus tarkoittavat kahden vasikannahan väliin sidottuja, selluloosapuurosta puristettuja lastuille painettuja kirjaimia, musiikki muovisia läpysköitä tai tietynlaisia pisteitä viidellä vaakaviivalla (jälleen selluloosapuurolastuille painettuina) tai yleisemmin kaikkea, joka voidaan tyhjentävästi kuvailla MARC-tietueisiin alun perin 1960-luvulla laadittujen luettelointisääntöjen mukaisesti.
Oho, ei tämän pitänyt mennä nyt tähän tilitykseen Tämän blogipostauksen pointti sensijaan on, että kuunnelkaa se Ylen e-radiojuttu (Tiina-Emilian äänestä nauttien) tai lukekaa se e-teksti Ylen sivuilta ja että Turussa voi kohta lainata e-kirjan (laitteen).
Lukekaa lisäksi uusi First Monday volume 14 numero 9.
Jyrki Ilva kirjoitti Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa juuri, että Ranskan kansalliskirjasto lähtee Googlen kelkkaan. Kommentoin näin:
Jopas jotain. Jeanneney jäi pois Bibliothèque Nationale de Francen (eli Ranskan kansalliskirjaston) puikoista 2007, mutta häärännee edelleen jossain kirjastohommissa. Mahtaa sapettaa. Niin tai näin, hienoa että tällaista vastakkainasettelua on ollut, se on piristävää ja on osaltaan nostanut pöydälle mielenkiintoista keskustelua. Hienoa on sekin, että keskustelun lisäksi on alettu hommiin, eli keskustelulla on ollut ainakin jotain vaikutusta. Näinhän ei aina käy.
Näissä digitointihommissa ja Google Book Searchia ihmetellessä olisi aina hyvä pitää mielessä, että digitointi ei mitenkään ole pois nykyisistä kirjastopalveluista. Valittaminen siitä että Google saattaa aineistoja tehokkaasti ihmisten saataville ei tarkoita sitä, etteikö se kirja edelleen olisi siellä kirjaston hyllyssä (ellei satu olemaan lainassa, sijaitsemaan toisessa maassa, kirjasto ole suljettuna yöaikaan tms.).
Semmoisiakin sopimuksia voi tehdä, että kirjastot saavat itse kopion digitoiduista teoksista ja voivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, lakien rajoissa. Vaikka teosta ei kirjasto eikä Google voisi tekijänoikeussyistä yleisön saataville asettaakaan, on digitoinnista muutakin hyötyä. Esim kirjastonhoitajat voisivat tehdä kokotekstihakuja digitoituihin aineistoihin ja sitten antaa asiakkaiden käyttöön sen fyysisen kopion. Olisi tiedonhaku hieman erilaista jos työkaluna olisi MARC-tietueiden ja kirjaan painettujen sisällysluetteloiden lisäksi kokotekstihaku koko kokoelmasta.
Samoin digitoitujen tekstien tietotekninen analysointi olisi herkullista. Juuri tällaistähän Google tekee, ja se on heidän ydinosaamistaan. Tästä johtuu muuten mieleen yksi minua pitkään mietityttänyt asia: miksei vapaakappaleita pidä luovuttaa myös tiedostoina?
Kirjoitin aiemmin hieman ajatuksiani Jean-Noël Jeanneneyn pamfletista Google–And the Myth of Universal Knowledge. Google Book Search -hankkeelle ollaan euroopassa luomassa vastineeksi Europeanaa.
Ihan mielenkiintoisia kuvioita, kiitos Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogille ja Jyrki Ilvalle uutisesta.
Seuraa tarina e-kirjoista. Tarina ei tietenkään ole sinänsä kovin mielenkiintoinen, mutta nostaa esiin muutamia e-kirjoihin liittyviä ongelmakohtia jotka ovat kaikki kyllä olleet tiedossa ennenkin.
Sattuipa eräänä päivänä kaukaisessa, kaukaisessa maassa niin, että kirjastosetä halusi tehdä hieman kokoelmanhallintatyötä. Kirjastojärjestelmästä oli tehty tietokanta-ajo siten, että kaikenlaista mielenkiintoista dataa aineistosta oli tallennettu Excel-muotoiseen tiedostoon. Kirjastosedän Excel-taidot olivat hieman ruosteessa ja nyt suunnitteilla olleet toimenpiteet datan kanssa olivat hänelle hieman uudentyyppisiä. ”Mikä avuksi?”, ajatteli kirjastosetä. ”Noh, joku Excel-aiheinen kirja olisi varmaan hyvä tapa lähestyä asiaa”, hän tuumi ja myhäili tyytyväisenä siitä, että lähestyi asiaa kirjastolaiselle sopivasta tulokulmasta, julkaisujen kautta. Suoritettuaan kenelle tahansa kirjastoammattilaiselle intuitiivisen, tarkennetun haun s:tilastot* and s:excel HelMet-tietokantaan, nousi hänen kasvoilleen yllättynyt hymy–kahdesta tuloksesta nimen perusteella relevantimpi oli e-kirja! Pienoinen epäilys kuitenkin häilähti kirjastosedän mielessä, sillä oli epävarmaa mitä tuleman piti.
Käden käänteessä kirjastosetä kuitenkin tunnistautui pääkaupunkiseudun kirjastoyhteistyön HelMetin e-kirjatoimittajan Ellibsin sivustolle kirjastokorttinsa numerolla ja siihen liittyvällä salasanalla. Nyt hän pääsi lukemaan teoksen esittelytekstiä, joka kirjastojärjestelmän sivuilta puuttui. Korvaukseksi tästä lisätiedosta oli odotettavissa kyseisen, ulkopuolisen toimittajan käyttöehtoihin sitoutuminen. ”Enpä nyt vaivaa päätäni niillä”, ajatteli kirjastosetä ja kiinnitti sen sijaan huomiota siihen, että kyseisen ulkopuolisen toimittajan järjestelmässä teos oli luokiteltu kategoriaan systeemityö. ”Tämähän vastaa HKLJ:ssä luokkaa 627.71 systeemityö.” HelMetissä teoksen luokka oli kuitenkin 627.733 taulukkolaskentaohjelmat ja asiasanoina Ellibs, sähkökirjat, Excel, atk-ohjelmat, taulukkolaskenta sekä tilastot. Muodollisesti pätevä kirjastosetä ei tästä hätkähtänyt. Tiesihän hän toki, että tiedontallennus on systemaattista, mutta tiedonhaku ja -hankinta luovuutta vaativaa työtä.
Suuremmaksi huoleksi osoittautui, että Ellibsin sivu ilmoitti e-kirjan lukuun tarvitaan Adobe Digital Editions -ohjelma. ”Tämähän onkin muuttunut aikaisemmasta”, kirjastosetä huomasi, ”eikä ADE:tä taida olla käyttämälleni, kotimaiselle GNU/Linux käyttöjärjestelmälle”. Ja näin asia todella olikin: Adobe ei ollut tehnyt Digital Editionsista Linux-versiota suunnitelmiensa mukaisesti eikä ohjelmaa kukaan muukaan ole saanut tehtyä.
Lueskeltuaan internetin englanninkielisiä keskustelupalstoja vartin verran kirjastosetä oli luopua toivosta saada e-kirja käyttöönsä, sillä tarvittavaa Adobe Digital Editionsia -ohjelmaa ei näyttänyt kertakaikkiaan olevan saatavissa millekään hänen käytettävissään olevalle tietokoneelle. Painettua versiota ei kirjasta pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, vain tuo e-kirja. ”Katsompa huvikseni, saisinko e-kirjan lainaksi jostain muualta”, kirjastosetä ajatteli ja siirtyi käyttämään muutamaa, suullisena perimätietona aikojen saatossa oppimaansa verkkopalvelua. ”No täältähän teos löytyy suoraan luettavaksi, eikä asentelua tarvita. Ja kappas, tämän lystikkään vertaisverkkopalvelun kautta näyttää löytyvän peräti 19 henkilöä, jotka ovat halukkaita lainaamaan kirjan minulle.”
Kirjastosetä ei tietenkään oikopäätä ruvennut lataamaan kirjaa vaikka tiesi olevansa vain yhden hiirenklikkauksen päässä haluamastaan teoksesta. Tarinamme päättyy tähän, ja siirrymme itsekin pohtimaan samoja kysymyksia joiden parissa kirjastosetä yhä tänäkin päivänä pyöriskelee…: olisiko hänen pitänyt valita käyttöjärjestelmänsä toisin, olisiko HelMet -kirjastojen pitänyt valita e-kirjatoimittajansa toisin, olisiko Ellibsin pitänyt valita tekninen järjestelmänsä toisin, olisiko kirjoittajan pitänyt valita julkaisijansa toisin, olisiko julkaisijan pitänyt valita tiedostomuotonsa toisin vai olisiko kirjastosedän pitänyt valita kiinnostuksenkohteensa alunperinkin aivan toisin? Olisiko kirjastosedän intresseissä ollut lainata kirja Mininovan tai muiden vastaavien vertaisverkkopalvelujen kautta? Miksi hän ei lainaisi kirjaa vertaisverkosta vai olisiko parempi lukea kirja suoraan verkosta kuten Scribdissä? Millä motiivilla jotkut ihmiset tätäkin kirjaa haluavat verkon kautta lainata? Miksi ylipäätään kukaan haluaa lainata kirjojaan toisille? Entä miksi kirjasto antaa kirjoja lainaksi? Miksi teoksen lukeminen itse valittua kautta olisi paheksuttavaa tai laitonta, kun HelMet-kirjastot ovat kuitenkin lunastaneet Ellibsiltä käyttöoikeuden kyseiseen teokseen ja tarjoavat sitä omille asiakkailleen (vaikka se onkin rikki)?
(Seeding: 20)
Tänään kokoelmanhallinnallista aineiston poistamista tehdessäni turhauduin siinä määrin, että laadin tämän kirjelmän Helsingin kaupunginkirjaston kehittämisyksikölle:
Kaipailen jotain hyvää, mieluusti HelMetin laajuista koulutusta aineiston poistamisesta. Näkökulman soisi olevan ensin teoreettisempi, sitten katsottaisi hieman talon periaatteita ja strategioita ja lopulta katsottaisi Milleniumia ja muita järjestelmiä että mitä tietoa voi poistamisen tueksi saada.
Miltsissähän on (ainakin minun mielestäni) todella ankeasti saatavilla poistamispäätöstä tukevaa tietoa esimerkiksi niteen historiasta tai siitä ovatko niteet liikkuneet esim. varausten kautta vai onko asiakas poiminut ne hyllystä.
Googlen avulla voi yrittää arvailla että mitkä kirjoittajat ja teokset ovat alansa tai genrensä merkkiteoksia. Toisten teosten viiteluetteloita voi lueskella myös, mutta se on työlästä.
Minusta tuntuu, että erityisesti poistaminen on toiminto jota kirjastolaiset ainakin täällä Miltsin alueella (Millenium -järjestelmä on Suomessa käytässä vain HelMetissä, eli pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastoissa) oikeastaan eivät voi suorittaa muuten kuin mutu -fiiliksen pohjalta. Jossain tätä kutsutaan ”hiljaiseksi tiedoksi”, ”ammattitaidoksi” tai ”harkinnaksi” mutta varaan itselleni oikeuden suhtautua moisiin nimityksiin kriittisesti.
Minusta julkishallinnon alaisen ammattilaisen pitää pystyä selvästi osoittamaan mihin tietolähteisiin hänen tekemänsä päätökset perustuvat, etenkin kun on kyse aineiston poistamisen kaltaisesta toimenpiteestä. Etenkin kun ollaan sentään kirjastolaisia!
HelMetin oma kirjavarasto toimii Pasilassa ja erillinen, koko kansallista kirjastoverkkoa palveleva ja tukeva Varastokirjasto sijaitsee Kuopiossa. Sinne voi lähettää jotain. Sitten on niinkutsutut nollalistat, eli listat niteistä jotka eivät ole liikkuneet edellisen vuoden aikana. Järjestelmästä selviää myös koska nide on viimeksi palautettu, koska sen tietue on luotu. Niteiden lainaus- ja uusintakertojen määrä näkyy myös mutta siinäpä ne tiedot sitten oikeastaan ovatkin. Ei esimerkiksi tietoa siitä miten jonkun kirjailijan tai johonkin asiasanoihin liittyvät teokset ovat liikkuneet viimeaikoina. Lainausmääräkin ilmoitetaan vain yhtenä lukuna tietueen luonnista nykyhetkeen asti, ei ole käytettävissä mitään tietoa siitä miten lainauskerrat ovat kertyneet esimerkiksi ajan funktiona tai minkätyyppiset käyttäjät ovat sitä lainanneet.
Olisi hienoa tietää miten poistamista oikeasti tehdään muissa kirjastoissa ja miten siihen liittyvää tietoa hallinnoidaan.
Olin toissaviikolla käymässä pääkirjastolla Verkkopalvelut ja tietohallinto -ohjausryhmän kokouksessa. Aiemmin korviini oli kantautunut, että kaupunginkirjastoon on hankittu sähköisen kirjan lukija ja luulin että kyseessä olisi Amazon Kindle mutta olin erehtynyt. Kokeilukäytössä oleva laite on iRex iLiad,
joka toki on monin tavoin Kindlen kaltainen. Teknologia on suunnilleen samaa, eli perinteisen näytön sijaan laite on niinsanottua sähköistä paperia joka ei kuluta sähköä kuin ruutua päivitettäessä. Tämäkin laite perustuu GNU/Linuxiin. iRexin sivustolta löytyy foorumeja kehittäjille sekä Subversion-repositorio. Aika näyttää millaiseksi laite muodostuu.
iLiad oli hallussani vajaan viikon ja haluan, että tätä blogia lukevat kirjastolaiset, hakukoneet ja muut kiinnostuneet voivat tarvittaessa saada jotain tietoa sähköisistä kirjanlukijoista. HS.fi:n Lukupiirin kirjoituksen Onko joku kokeillut Kindleä? -kommenteissa Pirjo Lipasti mainitsee laitteen ja että se on Helsingin kaupunginkirjastossa ollut kokeiltavana.
Mikä hitto olisi oikea termi tällaiselle laitteelle? Kielitoimisto vastaa plskthx! E-kirjahan on se teos (tai siis erityinen laitos, yleensä valitettavasti näköislaitos tavallisesta kirjasta), siis sisältö. Tämä lienee siis e-kirjan lukulaite.
Teknisiä ominaisuuksia tuskin on tässä kovin järkevää käydä listaamaan, tämän lukija löytää ne valmistajan sivuilta tai vaikka Wikipediasta. Laite on suunnilleen sellaisen tyypillisen, suomenkielisen tietokirjan kokoinen eli mahtuu nippanappa (reisitaskuhousujen) taskuun. Kädessä laite on yllättävän kevyt ja ote pitää kumimaisen pinnoitteen ansiosta hyvin. Joku voi tosin olla eri mieltä laitteen hajusta joka ehkä ajan myötä tuulettuu, mutta minua ei kumimainen, pikantti haju haittaa.
iLiad lukee PDF, Mobipocket (tiedostopääte .prc alias .mobi, MIME-tyyppi application/x-mobipocket-ebook) sekä tavallisia XHTML -tiedostoja ja muutamia kuvatiedostojamuotoja, JPEG:tä, PNG:tä ja BMP:tä. Laite voi näyttää kuuttatoista harmaasävyä. Sisältöä laitteeseen saa MMC ja CF muistikorttipaikkojen kautta, USB:llä tai wifin yli netistä tai lähiverkosta. USB-tikkuna toimii toki vaikkapa älypuhelin johon sisältöä voi ladata älypuhelimen selaimen ja nettiyhteyden ansiosta. Wifin lisäksi laitteen saa kiinni paikallisverkkoon ethernet-johdolla.
Nettiselainta laitteessa ei ole ja netistä ladattava sisältö tuleekin iRexin omasta iRex Delivery Service-palvelusta (iDS) jota en kokeillut enkä katsonut mitä aineistoa sieltä olisi saatavilla, ohjelmistopäivitysten lisäksi. En myöskään kokeillut laitteen kikkailua lähiverkkoon.
Sensijaan tallensin laitteelle joitain PDF ja HTML dokumentteja kuten USB-tikulle joka onnistui vaivatta. Lisäksi käytin Mobipocket Reader -ohjelmaa josta synkkasin pari tiedostoa ja RSS-syötteitä sisältöineen iLiadiin. Vaikka Mobipocket on aika yleinen e-kirjojen formaatti ja lukuohjelmiakin on saatavissa moneen makuun (myös älypuhelimille yms.) en ole kovin viehättynyt ajatukseen että kirjojen tai lehtien lukemiseen tarvitsisi jonkun muun ohjelman kuin selaimen. Käytänhän selainta kaikkeen muuhunkin lueskeluun ja esimerkiksi RSS-syötteiden seuraaminen monella ohjelmalla on poikkeustapauksia lukuunottamatta sulaa hulluutta. Miksi kirjojen pitää väenvängällä erota esimerkiksi webbisivuista? Noh, uskonkin että koko ekirja on ajatustottumustemme muuttumisen hitaudesta johtuva välivaihe josta varmasti luovutaan ajan myötä.
iLiad näyttää Mobipocket -muotoiset teokset omassa alivalikossaan, erillään muista dokumenteista. Samaan paikkaan menevät myös Mobipocketilla siirretyt RSS-syötteet. Jos ymmärsin oikein, ei iLiad itse osaa hakea syötteiden sisältöjä netistä, vaan sisältö joudutaan iLiadin wifi-ominaisuudesta huolimatta hakemaan Mobipocket Readeriin jollain oikealla tietokoneella ja sitten synkkaamaan iLiadiin. Yhden syötteen sisältöä käsitellään kokonaisena teoksena, ikäänkuin lehteä jossa on monta juttua ja iLiad muodostaa teoksen alkuun hakemiston. Tämä hankaloittaa sisällön selaamista, sillä mitään ”siirry seuraavaan artikkeliin” -tyyppistä toimintoa ei ole.
Käyttöliittymässä olisi muutenkin toivomista, esimerkiksi hakutoiminnot ovat käytännössä täysin olemattomat ja tekstien ja tiedostojen hallinta perustuu listoihin ja ennaltasäädettyihin ja keinotekoisiin luokkiin, jotka ovat uutiset, kirjat, dokumentit ja muistiinpanot.
Yllä mainitsemistani luokista uutiset on varattu iLiadin lehtipalveluun josta ainakin tätä kirjoittaessa on tarjolla ainoastaan ranskalainen Les Echos ja kiinalainen Yantai Daily. iRexin toiseen tuotteeseen, DR1000:een on saatavilla PressDisplay, joka olisi jo kunnollista tarjontaa. Tähän käyttöön joku digitaalinen lukija olisikin omiaan, mikäli PressDisplay toimii yhtä hyvin kuin tietokoneeltakin käytettäessä. PressDisplaytä tuntemattomille tiedoksi, että se on lehtien näköispainosten maksullinen lukupalvelu ja käytettävissä monissa kirjastoissa. Luokkaan kirja menevät esimerkiksi Mobipocket -tiedostot riippumatta siitä ovatko ne todellisuudessa kirjoja, artikkeleita vai jotain muuta, luokka dokumentit koostuu lähinnä laitteen käyttöohjeista ja muistiinpanoihin voi käyttäjä itse piirrellä laitteen simppeleillä piirtelytyökaluilla.
Varsinainen lukukokemus oli sangen miellyttävä, jos tekstiä lukee lineaarisesti alusta loppuun. E-paperia on miellyttävä tuijottaa koska se ei ole varsinaisten näyttöjen tavoin ole valonlähde. Sivun kääntäminen onnistuu näppärästi laitteen vasemmassa laidassa olevalla pitkällä vipstaakilla ja lukiessa laite lepääkin pääsääntöisesti vasemmassa kädessä, mieluiten lievästi vinossa jotta laitteen painopiste ei aiheuta sivuttaista rasitusta sitä kannattelevaan kätöseen. Tekstin lehteily ja selailu ovat aika hankalia toimintoja koska teosten sisällysluetteloa tai hakemistoa ei ole loihdittavissa esiin muuten kuin loikkaamalla sille sivulle jolla se kyseisessä teoksessa on. Tämä on jälleen esimerkki siitä, että ”sähköinen kirja” -paradigma on vankila; eihän ole painoteknisten syiden vuoksi mitään todellista tarvetta sijoittaa sisällysluetteloa tai hakemistoa mihinkään tiettyyn kohtaan teosta. Elektronisessa aineistossa ei ole kohtia tai paikkoja, ellei näitä kosketeltavissa olevasta maailmasta tuttuja käsitteitä haluta erityisesti sähköisissä kirjoissa erityisesti mallintaa.
’Where shall I begin, please your Majesty?’
’Begin at the beginning,’ the King said gravely, ’and go on till you come to the end: then stop.’ — Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland
Kovin hämärässä ei näyttöä halua ilman lukuvaloa käyttää, sillä musta teksti ei erotu harmaasta taustasta hyvin heikoissa valaistusolosuhteissa. Auringonvalossa lukemista esimerkiksi puistossa en voinut kokeilla, koska Suomessa paistaa aurinko vasta parin kuukauden kuluttua.
Sarjisten luku jäi kokeilematta, se olisi ehdottomasti pitänyt tehdä. Jos sivujen lataaminen ja näyttäminen on riittävän sukkelaa, voisi värimaailman menettäminen olla kohtuullinen kompromissi siitä, että taskussa olisi koko ajan esimerkiksi tuhat sarjakuva-albumia.
Annotoida voi vain kuva- sekä PDF-tiedostoja. Erillisellä, jossain varsinaisessa tietokoneessa pyörivällä (maksullisella) ohjelmalla PDF:iin käsin kirjoitetut merkinnät voidaan muokata tekstiksi. iLiadilla tehdyt merkinnät eivät valitettavasti tallennu osaksi PDF-tiedostoa. Muihin tiedostomuotoihin, kuten Mobipocketteihin tai XHTML:iin raapustelu ei valitettavasti ole mahdollista.
Itse edellytän ekirjoilta nimenomaan helppoa hallittavuutta, kunnollisia hakuja ja jaettavaa annotointia sekä tietenkin hyvää luettavuutta. Kaikki nämä viimeistä lukuun ottamatta valitettavasti puuttuvat iLiadista, ainakin kokeilemastani ohjelmistoversiosta 2.12. Laitetta ei toistaiseksi löydy Hintaseurannasta eikä Vertaa.fi:stä, mutta PIXmaniassa sen hinta on 611€. Niin paljon kuin kannatankin perinteisen kirja-formaatin hegemonian raatelua ja silpomista, jää iRex iLiad noilla hinnoilla ja ominaisuuksilla minun puolestani kaupan hyllylle.
Heli Roiha haastatteli minua 27.1. YleX:ää varten. Juttu tuli radiosta joskus edellisen viikon aikana ja löytyy YLE Areenan Poptehdas-ohjelman sivulta.
Ohjelma on otsikoitu Keikkoja, satutunteja ja paneelikeskusteluja, eli kuulumisia kirjastosta. Puhumassa Helsingissä työskentelevä Mace Ojala sekä Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen. Suora osoite MP3-tallenteeseen on tässä. Ohjelma kestää 9 minuuttia.
Ohjelma lähtee käyntiin siitä, että voisiko kirjastoissa mahdollisesti tulevaisuudessa olla puhuminen sallittua. Tämä vaikuttaa olevan Roihalle jonkinlainen kynnyskysymys :^) Esitän näkemykseni siitä, että kirjastoissa on kyllä keskustelu ollut sallittua, mutta vain julkaistun aineiston muodossa. Kirjaston aineisto pyrkii olemaan yleiskatsaus yhteiskunnassa käytyyn ja käytävään, julkaistuun diskurssiin.
Minua ei itseäni kännykkään kirjastossa puhuminen haittaa sen enempää kuin muuallakaan. Mietin ohjelmassa ääneen onko kirjastojen ensinnäkään järkevää ja toisekseen mielekästä viedä kovin pitkälle jo pitkään keskustelun keskiössä ollutta olohuone-kirjastoihannetta, vai pitäisikö satsata siihen aineistoon ja sen levittämiseen. Näkemykseni on (oikeutetusti) kaupunkilainen, maalla tilanne on toinen jos pitäjässä oikeasti ei ole vaikkapa kahvilaa tai galleriaa. Toisaalta eri paikoissa on erilaiset tarpeet viettää aikaa siinä niinsanotussa kolmannessa paikassa; kaupungeissa niitä on pilvin pimein, on aika hullua lähteä haastamaan esimerkiksi koko Helsingin kahvilaverkostoa suoraan vaan on paljon mielekkäämpää löytää oma rakonsa ihmisten omassa elämässä eikä yrittää houkutella heitä kirjastoon istumaan. Eihän meillä ole ruokaa tai juomaa tarjolla ja Kirjasto 10:n vessakin maksaa euron.
Toki kirjastojen pitää olla viihtyisiä tiloja ja ne ovat todella tärkeitä oleskelupaikkoja. Tästä saa hyvän kuvan kun kiertelee erilaisia kirjastoja. Kohtaamispaikkoja ne eivät missään mielessä ole, vaan kirjastoon tullaan käyttämään aineistoa ja sen on tapahduttava miellyttävässä ympäristössä. Kirjaston aineistoa käytetään kuitenkin paljon, paljon enemmän muualla kuin kirjastossa.
Ohjelmassa puhelimitse jututeltu Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen nostaa esiin kirjastojen sivistystehtävää sotahistoriasta kertova Ilomantsi sodassa ja Kolmen kanteleen kokoelmat -sivustot esimerkkeinään ja siteeraa Suomen kirjastolain 2§ jossa yleisen kirjastolaitoksen tehtävä sanotaan. Sitä jokaisen kirjastolaisen olisikin itselleen syytä teroittaa. Ohjelman lopuksi minäkin puhun hieman siitä mitä siellä vihreässä kirjassa oikein sanotaan ja korostan sitä, että yleisessä kirjastossa on kyse aineistosta ja sisällöstä, ei ”kansalaisten olohuoneista”.
Jos saan tämän ohjelman jälkeen huutia muun kuin kirja-aineiston parissa työskenteleviltä kollegoiltani, niin se on kyllä ansaittua.
Poptehdas-ohjelmasta ei ole kovin montaa jaksoa näkyvissä Areenassa ja siltä varalta että tämäkin ohjelma lakkaa olemasta saatavilla Areenasta kopsasin sen tietenkin itselleni talteen.
Olen muuten sattumalta törmännyt Roihaan kun kirjoitin vastineen hänen kolumniinsa Verta, leimoja ja kontaktimuovia ja tätä kolmas paikka -temattiikkaa olen tuonut esille ennenkin, myös täällä blogissani.
Here is the interview of Benjamin White i did in co-operation with the Videopuppets when he attended the Nordic Cultural Commons Conference in Stockholm the 22. and 23. of October, 2008. White is the Intellectual Property Rights Manager at The British Library. The title of the interview was Libraries as platforms for sharing and below the embedded video is the list of questions from the notes and preparations i had made before the interview.
An interlude
I’m terribly sorry i cannot make proper shownotes and other metadata at this time, but warm thanks to Benjamin White for the interview and massive props to Videopuppets! Yay!
Otin NCCC:n ja videopuppetit puheeksi Kirjastot.fi:n Tekijänoikeus-palstalla ja kerroin myös siitä, että olen itse tekemässä Benjamin Whiten haastattelua.
Olin Suomen kirjastoseuran kirjastovirkailijaryhmän jäsenenä mukana tällä viikolla Tanskassa, kun parisenkymmenpäinen kirjastolaislauma kävi urkkimassa miten eteläiset sisaremme ja veljemme olivat kirjastonsa järjestäneet. Matkalle osallistuneista taisivat kaikki yhtä alan opettajaa lukuunottamatta olla yleisistä kirjastoista pitkin poikin valtakuntaa. Turusta sattui matkassa olemaan pari 23asiaa -verkkokurssimme ulkojäsentä ja Joensuulaiset tiesivät kertoa, että sikäläinen Kirjastotantasta virtuaalidiivaksi -verkkokurssi on kaikkea muuta kuin nukahtanut, kuten verkkosivuja katselleena kuvittelin. Jos muistan oikein, ovat juuri aloittamassa kurssin vetämistä viidettä kertaa ja sitten alkaa olemaan melkolailla koko seutukirjaston väki kurssitettua.
En voi ajanpuutteen vuoksi näpytellä niin kattavaa kertomusta kuin haluaisin, sillä olen luvannut alullesaattaa lehtijutun Kirjastolehteenkin ja kahden kuukauden Australianmatkani alkaa tiistaina. Nyt ei ole myöskään mahdollisuutta tägittää, linkkailla ja lähetellä ryhmiin Flickriin laittamiani kuvia matkalta. Etätöitä sieltä saattaa ehkä joutua tekemään, koska Nordic Cultural Commons Conference 2008:n yhteydessä tekemäni Benjamin Whiten haastattelun tallenne ei vielä ole netissä enkä haluaisi lykätä sen julkituomista tammikuiseen paluuseeni asti.
Kaikenkaikkiaan Tanskassa sekä Ruotsissa oli esillä paljon asioita, joista suomalaisessakin kirjastoskenessä puhutaan. Käyttäjät, erityisesti nuoret tuntuvat olevan kirjastoista katoamaan päin, maahanmuuttajien ja seniorien osuus kuntalaisista kasvaa, mittarit ja tunnusluvut eivät kuvaa toimintaa sen paremmin kuin missiotakaan, kirjastot tuntevat tarvetta lisätä ja raikastaa palveluitaan, aineisto muuttaa muotoaan digitaaliseksi eikä rahaa oikeastaan ole senkään vertaa kuin aiemmin on ollut.
Mitään yllättäviä trendejä en matkalla kohdannut. Kaikissa matkakohteissamme korostettiin, että kirjastojen on pikapikaa laajennettava palkattavan henkilökunnan koulutustaustaa. Kirjastoalan opinnot eivät valmenna työntekijöitä verkkopalvelujen suunnitteluun ja tuotantoon, markkinointiin, draamapedagogiaan, nuorisotyöhön tai moneen muuhunkaan tehtävään, josta kirjastotyö koostuu. Tästähän puhutaan Suomessakin toistuvasti, mutta muuton on erittäin hidas koska väkeä vaihdetaan käytännössä vain ns. luontaisen poistuman eli eläköitymisen myötä. Suomessa on kuulemani mukaan vireillä lakimuutos, että ylemmän tutkinnon suorittaneiden minimiosuutta kirjaston henkilökunnasta oltaisi nostamassa. Muutos kohdistunee kirjastoasetuksen 4§, nythän siellä sanotaan seuraavaa:
Kelpoisuusvaatimukset
Kirjastolain (904/1998) 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan korkeakoulututkinto, opistotutkinto tai ammatillinen perustutkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot. Edellä mainitun vaatimuksen täyttää myös informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinto.
Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot.
En ole suoraansanoen juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota koulutusta koskeviin muutoksiin. Alallahan on nytkin työllistymismahdollisuus hieman hankala. Århusissa talossa oli riittävästi osaamista kaksikerroksisen, 72 lokeroon lajittelevan automaatin purkamiseen. Toisaalta yhteistyön merkitystä alan ulkopuolelle korostettiin. Ota tästä nyt sitten selvää. Minkä tyyppistä osaamista olisi hyvä pitää talossa, mitä on parempi hankkia ulkopuolelta? Koulutustausta Århusissa oli toki kirjastoalalla, ei insinööritieteissä.
Kaikissa vierailemissamme kirjastoissa oli itsepalveluvaraukset. Malmö käyttää Innovative Millenium järjestelmää, kuten pk-seutukin, ja siellä asiakas voi halutessaan käyttää salanimeä turvatakseen yksityisyyttään varaushyllyssä. Tanskalaisilla on itsepalveluvaraukset noudettavissa varausnumeron perusteella. Järjestelmänä heillä käytössä DDE Libra, sekin vastikään siirtynyt Axiell-hegemonian alaisuuteen kuten Suomessakin pk-seutua lukuunottamatta käytössä olevat PallasPro ja Origo. Axielliin kohdistuu siis paljon odotuksia sekä vanhojen tuotteiden ylläpidon, tuotteiden uusimisen sekä kirjasto 2.0 -toiminnot lupaavan Axiell Areenan myötä. Matkalla olleiden järjestelmäpääkäyttäjien juttuja kuunneltuani aavistan, että ongelmia on vielä tiedossa erityisesti siksi, että kontaktit järjestelmätoimittajaan ovat heikentyneet ja ylläpitosopimukset kalliita.
Virkistävänä poikkeuksena Malmössä kuulimme, että taloon tullut uusi pomo oli sitä mieltä, että kirjastossa tehdään liikaa kaikenlaisia projekteja ja muuta hauskaa, ja pitäisi keskittyä perustyöhön, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan. Garaget on jo aika etäällä perinteisestä kirjastotyöstä ja näyttäytyy joko kirjastosta irti repäistynä hapuiluna, kiehtovalta konseptikokeiluna radikaalin avoimeen ennaltamääräämättömyyteen tai pakon sanelemana kompromissina, riippuen siitä miltä kannalta sitä tarkastelee. Perinteistä kirjastotyötä siellä ei paljoakaan tehdä, vaan keskiössä on kuntalaisten omien projektien ja tapahtumien mahdollistaminen.
Garagetin Andreas kertoi herkullisen casen aineistonhankinnasta; hän oli parhaan taitonsa mukaan luonut kattavan hankintalistan arabiankielisiä kirjoja ja näytti sitä sitten asiakkailleen. Nämä totesivat, ettei lähi-Itä poikkea Ruotsista eikä ruotsissakaan kukaan halua lukea vain ruotsalaisia kirjailijoita. Listaa muutettiin niin, että 60% kirjoista oli käännöskirjallisuutta länsimaista.
Aitoon ruotsalaistyyliin Malmöläiset kertoivat panostavansa paljon maahanmuuttajatyöhön. Monelle maahanmuuttajalle jo ajatus avoimesta kirjastosta on melkoinen kulttuurishokki, saati puheet demokratiasta yleensäkin. Maahanmuuttajanuorille yritetään välittää viestiä, että kirjasto ei ole koulu jossa pitää välttämättä tehdä jotain hyödyllistä.
Kaikissa visiteeraamissamme kirjastoissa oli muuten pelejä (PS2, PS3, Nintendo DS, Wii, PC). Peleihin oli kirjastojen painostuksen avulla onnistuttu neuvottelemaan lainausoikeudet, tekijänoikeuslait eivät kummassakaan maassa pelien lainaamista kirjastoissa suojaa, kuten ei meilläkään. Sekä Tanskassa että Ruotsissa oli hankinta- ja lainaussopimus tehty yhden toimittajan kanssa joka puolestaan oli sopinut asiat pelien julkaisijoiden kanssa. Kuten meilläkin (kts. Kirjastot.fi ja joitain minun kirjoituksian), on kirjastoalan sisällä asiasta on ollut paljon porua että pitäisikö niitä pelejä olla kirjaston kautta saatavilla vai ei, mutta kokemukset ovat lainauspäätöksen jälkeen olleet hyviä. Kyseessähän on ikuisuuskysymys siitä, että missä muodossa ja määrin viihdettä voidaan kirjastoissa pitää kansalaisten saatavilla. Malmössä oli ymmärrykseni mukaan tuhatkunta nimikettä tietokone- ja konsolipelejä.
Elektronisesta aineistosta ei tullut kovin paljon puhetta. Tanskalaisillahan on oma Netmusik.dk -verkkopalvelu josta voi ladata Microsoft DRM:llä lukittua musiikkia itselleen lainaan. Äänikirjoja tanskalaiset tarjoavat myös vastaavalla järjestelmällä. En valitettavasti saanut oikein kunnollista vastausta siihen, että miten materiaalin niukkuutta ylläpidetään. Onko materiaalin samanaikaisten käyttäjien lukumäärää rajoitettu, käyttäjille myönnetyissä lainamäärissä jonkinlaisia kattoja tms.
Silkeborgin kirjasto oli toiminut erittäin viisaasti, sillä heillä oli omistuksessaan ja näytillä Silkeborgilaisen, kuuluisan taidemaalarin (jonka nimeä en tähän hätään keksi) kolme arvokasta ja näyttävää maalausta. Kun kaupunki uhkaili vähentää määrärahoja (kuten kaupungeilla on tapana), kirjasto puolestaan uhkaili joutuvansa myymään osan tauluista. Tällaista eivät poliitikot ole halunneet kontolleen.
Läheinen Gjernin kirjasto on auki kello 8-22, mutta henkilökunta on paikalla vain muutaman tunnin päivittäin kello 17 asti, joinain päivinä ei ensinkään. Kirjastoon on pääsy kirjastokortilla, eikä ongelmiin ole suomalaisvieraiden epäilyistä huolimatta pikkukirjastossa kuulemma törmätty. Sensijaan kirjastopalvelu oli parantunut merkittävästi.
Kööpenhaminan pääkirjastossa ei ollut mitään kovin ihmeellistä näkemistä. Blågården on eläväinen kööpenhaminalaisalue ja heidän kirjastossaan oli ollut pari ampumavälikohtausta ja 25 rikottua ikkunaa kuluneen vuoden aikana. Ei ole tietenkään selvää että nämä kaikki ovat suoranaisesti kohdistuneet kirjastoon, sillä viereisissä tiloissa on nuorisotalo ja värikäs alue on muutenkin levoton, etenkin oikeistolaisen kaupunginhallituksen häädettyä Ungdomshusetin talonvaltauksen (myös Wikipediassa) aivan kirjaston lähettyviltä sekä Christianian vapaakaupungin. Kööpenhaminassa onkin nyt meneillään jonkinlainen jengisota hasis-markkinoista. Vietin perjantai-iltani tuolla nimenomaisella Blågårdenin alueella sen eläväisyyden vuoksi. Lauantaipäivä oli meillä matkalaisilla vapaata ja vietin sen parin tuttavan kanssa pyöräillen ja koukkasimme katsomassa myös Blågårdenin kirjastossa siksi päiväksi järjestettyä, suurta pelitapahtumaa josta meille oli edellisenä päivänä kerrottu.
Jos jostain on Kööpenhamina tunnettu, on se pyöräily. Tuntuu, että kahdessa kolmasosassa pyöristä oli Reelight -valot tai vastaavat ja pääasiassa Brooksin nahkasatuloitakin näki aivan koko ajan. Selviä merkkejä siitä, että joku kansakunta ottaa pyöräilynsä tosissaan 🙂
Joku seurueessamme muuten huomasi, että skandinaaveilla on tapana ilmoittaa sähköpostinsa huomattavasti tuttavallisemmassa muodossa kuin meillä suomalaisilla, jotka koemme saavamme auktoriteettiä etunimi.sukunimi@organisaatio -muodoillamme. Katsokaapa vaikka Silkeborgilaisten sähköpostiosoitteiden kirjoa! 🙂
Matka oli todella rattoisa ja oli todella mukavaa leipoa tuttavuutta kotimaisiin kirjastolaisiin sekä kuulla ulkomaisten kollegoidemme ajatuksia. Kovin epämuodollisiin väleihin ei jälkimmäisiksi mainittujen kanssa päästy, mutta he vastailivat auliisti esittämiimme kysymyksiin. Kiitos reissun organisoineelle Tampereen Netti-Nyssen Elina Harjulle sekä kaikille matkalla olleille!!! Toivottavasti kasaan saadaan paljon dokumentaatiota matkasta raporttien, valokuvien ym. muodossa! Ehdotan koontipaikaksi KirjastoWikiin luomaani sivua. Onko mikään nolompaa kuin julkishallinnon alaiset tiedonkäsittelyn ammattilaiset, jotka eivät dokumentoi omaa toimintaansa? :^) Kyllä, tämä oli haaste.
Tämän vuoden MindTrekista (katso tunnelmia myös Jaikusta, Technoratin blogihausta tai camping-painoitteisia valokuviani) ei jäänyt paljoakaan mieleen; erityisesti ensimmäinen päivä oli pettymys. Yahoo!n Mark Davis kuitenkin jutteli ihan kirjastolaisen mielestä mielenkiintoisia juttuja Flickrin tageista ja mitä suuresta määrästä tägejä ja niiden yhdistelystä voidaan päätellä. Davis puhui tageista ja niiden tutkimisesta erityisesti Flickrin kartta-sovelluksen yhteydessä.
Ehkäpä aika peruskauraa tiedonlouhinnan ja informaation kontekstin kanssa työskenteleville, mutta mitä kaikkea tuon kaltaista työtä kirjaston asiasanotetun aineiston kanssa tehdään tai voitaisi tehdä?
Pelejä käsittelevässä paneelissa mietittiin yhdessä vaiheessa, että mitä se pelaaminen oikeastaan on. Negaatio ja vastakohtaparien muodostaminen ovat aina hyviä tulokulma käsitteiden määrittelyyn. Paneelin mutistessa ääneen että mikähän mahtaisi olla yhdessä tekemisen, kilvoittelun, leikittelyn, hauskanpidon ja interaktiivisuuden (siis pelien, sekä paidea että ludus) vastakohta, huikkasi joku irvileuka että “narraatio”! Salillinen ihmisiä naurahti.
Paikalla tuskin oli tuolloin kirjastolaisia koska en huomannut kenenkään pyörtyvän. Oma maailmankuvani nytkähti ainakin hieman. Erittäin herkullinen näpäytys tarinankerronnan, esittämisen, monologien, tekstin, kirjojen, kaunokirjallisuuden ja muunlaisen kuuntelemattomuuden maailmassa eläville. Kuten meille kirjastolaisille.
Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).
Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.
Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.
Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.
Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉
Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.
Riippumaton asiantuntija 