Pelien hankkimisesta kirjastoihin

Kirjoitin jo aiemmin Kirjastot.fi:ssä viriteltyyn, kirjastoissa pelaamista käsittelevään keskusteluun. Nyt vinkkasin keskustelun jatkoksi Antitädin kirjoituksen (ja samalla hieman avauduin) seuraavin sanoin:

Re:Pelaaminen kirjastossa

En tiedä huomasitteko, mutta pelikeskustelua virisi myös Antitädin blogin kirjoituksen Miksei koskaan voi saada sitä, mitä haluaa?? jatkona. Antitäti ja kommentoijatkin kaipailevat apua pelien hankkimiseen ja pelitoiminnan järjestämiseen kirjastoissa. Lisäksi tietenkin keskustellaan siitä mitä pelejä kirjastoissa ylipäätään voisi ajatella tarjottavan.

Kirjastotädit ja -sedät ovat ennenkin olleet aivan samojen tapainturmellusta välttelevien aineistovalintakysymysten äärellä kaunokirjallisuuden ja musiikin osalta. Niistä on kai jo onneksi päästy ja ufo-tutkimusta, metallimusiikkia, Musta Raamattu, Juhannustanssit, toimintaelokuvia, korttipelioppaita ja M. A. Nummista on saatavilla joka-ikisen suomalaisen yleisen kirjaston kautta. Suomessa toimii ammattimainen säätely- ja valvontaelin pelien ja elokuvien ikärajoille ja lisäksi alalla on itsesäätelyä. Kirjastoista jo löytyvien tuotteiden (kirjat, levyt, nuotit) julkaisua ja levittämistä ei valvota minkään tälläisen elimen toimesta.

Kirjasto tuskin pystyy perustelemaan itselleen minkäänlaista veto-oikeutta sekä VETin että ihmisten oman harkintakyvyn ylitse.

Toivon että kirjastoala jatkaa sikäli liberaalia linjaansa ettei millään yhteisillä kielloilla pelejä jätetä hankkimatta. Pelien tulo kirjaston aineistoon on aivan vääjäämätön, mutta tapahtumistaan vielä odottava tosiasia. Okei myönnän, tietokonepelien lainaaminen on samalla tavoin luvanvaraista toimintaa kuin elokuvienkin ja tilanne on sikäli kiusallinen mutta elokuvienkin kanssa on opittu toimimaan ja hyvä niin, sillä ellei lakeihin ole tiedossa muutoksia (en keksi miksi olisi), lisenssineuvotteluja on tiedossa lisää ja paljon!

Sellaisessa kirjastoverkossa toimiminen, jossa joidenkin kirjastojen kautta on saatavissa pelejä ja toisten kautta ei, asettaa melkoisesti paineita niille kirjastoille jotka eväävät asiakkailtaan oikeuden johonkin kulttuurituotteisiin.

Juuri tälläisissä kysymyksissä koen, että kirjastojen jo vuosikymmeniä toitottama asiakaslähtöisyys mitataan. Uskaltaisikovatko kirjastot tutkia asiakkaidensa haluja ja toimia niiden mukaisesti?

Re: Tulevaisuuden uhkakuva?

eAineistot oppimisen tukena -blogin jutussa Tulevaisuuden uhkakuva kirjastolaiset pelottelevat itseään ja toisiaan sillä, että Wikipedia -automaatti tekee kirjastojen tiedonhausta tarpeetonta. Sanaisen arkkuni avaaminen päästi seuraavanlaisen narinan:

@Hannu H. muistetaanhan, ettei I, Robot ole elokuva, vaan Isaac Asimovin kirja vuodelta 1950 :^)

Wikipedia on sanakirja, eikä korvaa kirjastoja sen enempää kuin Encyclopedia Britannicakaan. Olikohan EB:stä tai sanakirjoista yleisesti ottaen koskaan vastaavaa kapelia kirjastolaisten keskuudessa, että nyt purkitetaan ja yksinkertaistetaan kaikki tieto yksiin kansiin ja kirjaston oma, rakas, rikas, värikäs ja sillai ihanasti ristiriitainenkin kokoelma menettää mielenkiintonsa keskittymishäiriöisten, moukkamaisen ja henkiseen laiskuuteen luonnostaan taipuvan asiakaskunnan keskuudessa.

WP ei välitä tarinoita, elämyksiä tai millä sanoin kaunokirjallisuutta, musiikkia, valokuvia, elokuvia ja sensemmoista kuvaillaankaan. Kulttuuria, taidetta. Yleisen kirjaston toiminnan piiriin sellaisen välittäminen sensijaan kuuluu, ja julkaistut ja painetut kulttuurituotteet ovatkin edelleen hyvin merkittävässä asemassa kirjallisuuden saralla. Tiedonvälittämisen osalta on tilanne netin myötä muuttunut merkittävästi tässä viimevuosina.

Tiedonhakuun WP on mahtava ja artikkelien pohjalle kertyy hyviä lähdeviitteitä. Aiemmin oli sellainen hakukonekin kuin Wikiseek, joka etsi ensisijaisesti kaikista WP-artikkeleista ja toissijaisesti kaikista webbisivustoista, joihin WP:stä viitataan. Tälläiset vertaisarvioidun lähdeviitteet ovat mahtavia. Wikiseekiä ei enää valitettavasti ole, enkä tiedä suoranaista korviketta.

Asensin eilen Firefoxiini Zotero -laajennuksen ja pääsin vihille sellaisista asioista kuin SFX, OpenURL ja OpenURL resolver. Osasta näistä olen kuullut kirjastoalan nk. triangeli- tai kirjastoverkkopäivillä kun Rouvari tai joku muu on esitelmöinyt Nellistä. En keksinyt voivatko käyttäjät käyttää Nelliä resolverina, mutta selvästikin jotain sellaista tarvitaan tulevaisuudessa jokaisen käyttöön eikä pelkästään kirjastojärjestelmien väliseksi liimaksi jollaisena sitä nyt Nellissä käytetään.

Kirjastolaisten pyhät kirjat ja annotointi

Kirjastokaapelille kirjoittamaani:

Huomasitteko Turun Sanomien Treffi-liitteessä 24.9-30.9.2008 sivulla 16 olleen Pyry Hallamaan jutun Kielletun alueen kirjallisuuskriitikot — Marginaaleihin kirjoittelijat ovat kirjastonhoitajille riesa? Siinä on kyselty muutamilta kirjastolaisilta Turun pääkirjastosta, Nummen kirjastosta, yliopiston kurssikirjastosta sekä ylioppilaskunnan kirjastosta, että mitä kirjastolaiset pitävät kirjojensa alleviivaamisesta, korjaamisesta, viitteiden lisäämisestä ja sensemmosesta. Ja eiväthän he oikein taida pitää. Jutussa on pyritty hieman selvittämään minkälaiset kirjat asiakkaat kokevat olevan merkintöjen tarpeessa.

En valitettavasti löytänyt juttua Turun Sanomien verkkosivuilta 😦 Löytäisikö joku tarkkasilmäisempi?

Erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan lausuntoon, että ”kaiken kaikkiaan tuntuu, että ihmiset eivät kunnioita kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Niitä pidetään huonosti; niistäkin on tullut kertakäyttökulttuuria, [hän] suree.” Olen –kuten ehkä jo arvaatte– asiasta toista mieltä. Se, että kirjoihin (tai lehtiin) tekee merkintöjä itselleen ja muille tuleville lukijoille, on päinvastoin osoitus siitä, että aikoo joko itse palata kirjan ääreen tai ymmärtää jonkun muun lukevan sitä. Mitä tahansa kertakäyttölukemista tuskin kukaan alkaa annotoimaan, sillä tekstin arvo nimenomaan lisääntyy kun se muodostuu puheenaiheeksi ja saa korjauksia, viittauksia ja kommentteja.

Yliopiston kirjastonhoitajasta ”[…] tuntuu, että kirjaa lukevalla opiskelijalla ei ole tarvetta purkaa mieltään itse kirjaan, vaan hän voi tehdä sen blogiinsa tai internetin keskustelufoorumeille. Vapaamuotoiset kommentit ovat siirtyneet verkkoyhteisöihin.” On eri asia kommentoida kokonaista tekstiä kuin liittää merkintöjä suoraan tekstin sekaan, väliin, päälle ja alle.

Kirjoitin aiemmin blogiini samasta aiheesta vastauksena Heli Roihan juttuun Verta, leimoja ja kontaktimuovia.

BoingBoing Gadgets: 25 moderneinta kirjastoa

Helsingin kaupunginkirjaston intrassa Kaivossa oli tänään nostettu esiin BoingBoingissa esiintuotu juttu, jossa oli koottu moderneja kirjastoja. Kirjoitin näin:

Lol eka kommentti BBG:ssä: “I love books. They’re so decorative!”.

OP:n vinkkaama juttu oli muuten BoingBoingin Gadgets-osiossa, joka keskittyy erilaisten vimpaimista kirjoittamiseen. Toinen huomioni on se, että varsinaisessa artikkelissa Turun kaupunginkirjasto on nostettu esiin teknologia ja innovaatio -osiossa (mitä ikinä innovaatiot tässä yhteydessä mahtavatkaan tarkoittaa) ja erityisesti siksi, että Turussa aineisto on hyllyssä aiheen eikä materiaalityypin mukaisesti ryhmiteltynä. Näinhän meillä Kirjasto 10:ssäkin oli alunperin tarkoitus tehdä kirjastoa perustaessa mutta hommasta jostain (valitettavasta) syystä luovuttiin. Tuollaiseen teema-ajatteluun törmää kirjastoissa aika-ajoin, enkä pidä sitä sikäli kovin edistyksellisenä; luulisi, että sama olisi tullut mieleen jo kun ensimmäistä kertaa jonkinlaiseen alkukirjastoon hommattiin muutakin tavaraa kuin kirjoja, kauan aikaa sitten. Samaa asiaa puitanen toistuvasti kirjastoissa.

Hienoa kyllä jos turkulaiset ovat saaneet homman todella toimimaan ja Turussa voivat asiakkaat ajatella tyyliin “haluaisin tietoa Frank Zappasta, ai tässähän on jotain konserttivideoitakin” eikä “tekisi mieli katsoa jotain videoita, ahaa tässä olisi Frank Zappaa”. Fyysisen aineiston kanssa toimiessa tämä on tosiaan ikiaikainen ongelma että mihin se kirottu esine hyllyyn oikein sijoitetaan eikä aineistotietokannoistakaan ole mitään iloa, koska ne ovat kirjastoissa niin kamalia. Kauanko vielä joudumme ajattelemaan teos- ja nidekohtaisia metatietojamme, saati sitä varsinaista sisältöä esineiden kautta? Voisiko pliis kirjastoissa järjestää tietoa tiedonhallinnan järjestelmien avulla, eikä esineiden varastointijärjestelmien avulla.

Tai niin, mitä minä täällä haaveilen. Kirjasto ei ole tiedon, tarinoiden, löytämisen ja kohtaamisen paikka. Kirjasto on julkaistujen teosten paikka. :\

Mielenkiintoista lukea, millä perustein kirjastoja on tuolle listalle nostettu.

Siis via BoingBoing Gadgets, via Kaivon keskustelupalstat.

Re: Verta, leimoja ja kontaktimuovia

Kirjoittelin Helsingin kaupunginkirjaston intranettiin tälläisen vastauksen esiin nostetun Heli Roihan kolumnin Verta, leimoja ja kontaktimuovia jatkeeksi.

Intranetin keskustelun urli on tämä, tiedoksi itselleni ja muille joilla on pääsy Helsingin kaupungin intranettiin. Ulkoapäin keskustelua ei tietenkään näe, olettaen että tietoturva toimii.

Metro Live on rikki, koska sinne ei voi kommentoida rekisteröitymättä. Rekisteröitymislomakekin on poikkeuksellisen utelias enkä noita tietoja kysyvälle aio todellakaan vastata. Olen tottunut hieman erilaiseen netinkäyttöön 😉

On todellakin totta, että kirjaston aineistossa ei ole mitään jälkiä edellisiltä käyttäjiltä. Ainakaan periaatteessa. Toki cd-levyistä löytyy naarmuja, kirjan reunat ovat hieman pyöristyneet ja aineiston kanssa puolipäivää työskenneltyä tuntee omissa pesun tarpeessa olevissa kätösissään, kuinka paljon rähmää aineisto itseensä kerää. Joissain teoksissa on kyllä alleviivauksia tai muita marginaalimerkintöjä joita kokoelmanhoitotyötä tekevät katselevat sormien lävitse. Tunnetteko käsitteen Gutenbergin parenteesi? (Terveisiä Ilkka Mäkiselle). Asiaa. Nyt onkin melko mielenkiintoiset ajat kun kirjastoissa yhtäkkiä suurella hälyllä järjestellään asioita niin, että asiakkaat voivat tehdä nimikkeisiin merkintöjä, vaikkakin ne varsinaisista teoksista irrotettuja jonnekin tietokantamme uumeniin eivätkä sijaitse varsinaisen tekstin äärellä, vaan kokonaista teosta kuvaavan metatiedon äärellä.

Entisaikaan kirjojen takakannen sisäpuolella oli se lainauskortti josta saattoi niteen lainaushistoriaa tarkastella, sitähän ei enää ole eikä HelMetistä (tm OPACista) selviä esimerkiksi teosten suosio tai epäsuosio. No paitsi varausmääristä, mutta eihän niistä mitään sinänsä selviä. Joku käppyrä olisi kiva, etenkin meille virkailijoille. Kokoelmatarrasta nokkela, tai kirjastolaiselta vihin saanut asiakas voi ymmärtää, että pyöreässä tarrassa oleva koodi on melko lähellä omistajakirjaston postinumeroa.

Roihan kirjoituksessa ei oteta huomioon sitä, että divarin kokoelma on sattumanvarainen eikä teoksia voi helposti etsiä.

Mahtaakohan Roiha olla tutustunut BookCrossingiin tai muihin kirjakerhoihin? Kirjojen kuvailua, järjestelyä ja välittämistä tekevät tietenkin muutkin toimijat kuin kirjastot, erilaisista lähtökohdista, erilaisin päämäärin ja hyvin erilaisin keinoin.

Minkä muotoisia painotuotteita kirjastoon voi hankkia?

Ottaisikohan kukaan minua vakavasti, jos ehdottaisin että hankittaisiin näitä Designmuseon myymälässä myynnissä näkemiäni, historiankulkua kuvaavia mittoja Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmiin?

Vähän hieno historiamitta ensimmäinen yleinen kirjasto Roomassa

Kapistus on toki myös toimiva taittomitta, mutta itse näen sen ensisijaisesti painotuotteena ja julkaisuna joka erinomaisesti visualisoi ihmiskunnan historiaa.

Mittoja oli Designmuseossa muutamaa erilaista mallia. Yksi esitteli ihmiskunnan historiaa ajanlaskumme alusta vuoteen 2000, toinen keksintöjä vuodesta 1800 vuoteen 2000 ja kolmas taidehistoriaa muistaakseni myös vuodesta 0 eea. asti. Taisipa siellä olla jokin joka havainnollisti esihistoriallisia aikoja. Minun mielestäni kirjastoon tarvittaan tälläisiä painotuotteita. Kirja ja lehti yksinkertaisesti eivät voi olla ainoat hyväksytyt muodot, joissa tietoa voidaan kirjastossa esittää. Onhan siellä karttojakin sekä tietenkin äänitteitä, elokuvia ja jokunen tietokoneohjelmakin.

Huomatkaa tämä:

  1. year 1: Jesus aged 7
  2. year 10: 1st public library in Rome

Tämä on sellainen itsevarmuus joka kirjastolaisilla pitäisi työstään olla.

Nimimerkit pois keskustelusta

Viimeaikoina on taas ollut paljon melua netissä nimimerkillä kirjoittelusta ja siitä kuinka asiatonta se joidenkin valitettavan vaikutusvaltaisiin asemiin päässeiden hullujen mielestä on. Asiassahan ei ole oikein mitään uutta, muistelen samaa puidun jo 15 vuotta sitten ja varmasti jo muinaiset foinikkialaiset olivat närkästyneitä jostain vastaavasta asiasta. En ole asian puimiseen nyt tällä kierroksella jaksanut osallistua. Tilaisuuksia varmasti tulee, sillä nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittelusta tullaan varmasti kinastelemaan vielä tulevaisuudessakin.

Minä olen luonnollisesti nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittamisen kieltämistä vastaan. Jyrkästi.

Asiaan: olen tässä kesän mittaan muutamankin kerran löytänyt itseni miettimästä, että mikäli kirjastot alistuvat fasistien vaatimuksiin kirjastojen hallinnoimien keskustelujen (asiakkaille suunnatut foorumit ja blogit, alan oma Kirjastot.fi, intranetit) kirjoittajien identiteetin paljastamiseksi, hävitetäänkö myös kaikki salanimillä kirjoitettu kirjallisuus kirjaston kokoelmasta? Sellaistahan nimittäin löytyy metrikaupalla. Salanimistä löytyy varmasti kaikenlaisia hienoja tietokantoja ja listoja, mutta lähtökohtana kirjastojen kokoelmien siivoamiseen voisi käyttää vaikkapa Wikipedian luetteloa salanimistä . Kylläpä tulisi mukavasti lisää tilaa aina kovin ahtaisiin hyllyhin kun pistettäisi roviolle Lewis Carrollit, Eino Leinot, Ilkka Remekset, George Orwellit (!), Mark Twainit sun muut ja hommataan tilalle vastuuntuntoisia ja vakavastiotettavia tekijöitä, jotka uskaltavat esiintyä rehellisesti omalla nimellään eikä vain heitellä lokaa salanimen suojista.

Tulkintani mukaan salanimillä julkaistujen kirjojen hävittämättä jättäminen olisi käytännössä viesti, että kirjasto ei näe kirjallisuutta osana yhteiskunnallista diskurssia. Aika rohkeaa nimenomaan kirjastoilta, eikö vain?

Tämän kirjoituksen lopullisena inspiraationa toimi Tuija Aallon Tuhat sanaa -blogin kirjoitus Paikallispoliitikko bloggasi sivupersoonalla Pohjanmaalla sekä sitä seuraava Sediksen kommentti. Kemppisen Oikeus nimeen on mielenkiintoinen myös.

En tässä edes aloita kirjoittamaan siitä, onko etu- ja sukunimemme mitenkään hyvä identiteettimme tunniste.

Kirjastojen tarjoamat verkkoaineistot

Kirjastoihin hankitaan maksullisia tietokantoja asiakkaiden ja henkilökunnan käyttöön. Helsingin kaupunginkirjaston hankkimiin tietokantoihin kuuluu muiden muassa Encyclopaedia Britannica sekä Facta Tietopalvelu. Olisi kiva tietää paljonko yhden haun hinnaksi tulee harvoin käytettyjen tietokantojen suhteen jos niistä maksetaan jotain könttäsummaa. Peräti kymmeniä euroja per haku? Tämän on oltava sitä kokoelmaorientoitunutta aineistopolitiikkaa.

En nyt käsittele sitä, ovatko pääsy tietokantaan osa kokoelmaa vaiko ei ole. Jos tietokantaa tuottava taho menee vaikka konkurssiin tai sopimusneuvottelut ajautuvat umpikujaan, kirjastollehan ei jää jo hankittuja aineistoa ensinkään minkäänlaiseen taantuvaan kokoelmaan, samalla tavalla tallenteista jää. Pääsy (access) ja tallenne ovat hyvin erilaisia.

Kollegoideni työskentelyä tarkkaillessa olen havainnut, ettei ole aivan harvinaista aloittaa hakua jostain tietosanakirjasta, ja usein se on juuri Wikipedia. Ehkäpä siksi että se on rajoitettuja tietokantoja helpomman saavutettavuutensa vuoksi henkilökunnalle tuttu. Kirjastolaisillahan ei ole kotoaan pääsyä samoihin työvälineisiin kuin työpaikaltaan, joka on työnantajan ja palveluntarjoajan kannalta hukkaanheitetty itseopiskelumahdollisuus ja markkinointimahdollisuus, vastaavasti. Miksei Helsingin kaupunginkirjasto maksa Wikipedian käytöstä, jonka käyttö tiedetään olevan hyvin yleistä? Mielestäni siitä voisi maksaa aivan samalla periaatteella kuin muistakin kannoista, joko könttäsummaa tai hakukohtaisesti. Olen toisinaan yrittänyt tuonda esille tätä ajatusta kirjastopiireissä ja vastaanotto on ollut vaihtelevaa.

Eipä olisi helppoa olla kirjaston asiakas, suomalaisen kirjastokentän palvelurepertuaari on niin monimutkainen. On kaikenlaista monihakua, Nelliä, Tiedonhaun porttia, Lindaa ja Mandaa, PIKIä ja HelMettiä, erinimisiä kirjastokimppoja, seutukirjatoja ja satamiljoonaa kimppojen webbisivustoa jäsenkirjastojen omien lisäksi, aineistohauilla on omat sivunsa ja nimensä myös. Osa palveluista on kunnallisia, osa seudullisia ja osa valtakunnallisia ja palveluvalikoima vaihtelee eri alueilla.

Kärsivällinen ja täysipäiväisesti kirjastoalaa seuraava asiakas voi segmentoida ja kilpailuttaa omat kirjastopalvelunsa, etenkin verkkopalvelujen osalta sillä niiden tarjoaminen on Suomessa tällähetkellä erittäin vaihtelevaa. Esimerkiksi Pohjanportin (joka siis on Oulun seudun Nelli vaikka se ei sivuilta selviäkään) kautta voi tehdä hakuja joihinkin tietokantoihin joihin pääsy ei jossain muualla (esim. Helsingissä) ole mahdollista kuin kirjastossa sijaitsevilta asiakaspäätteiltä, jos niiltäkään. No onneksi yleinen kirjastolaitos on nimenomaan sitä, yleinen, ja myös helsinkiläinen voi hankkia Oulun kirjaston käyttöoikeuden kuten olen tehnyt, ehkä jopa paikanpäälle menemättä, faksaamalla kirjastoon kopion henkilötodistuksestaan. Asiakas siis poimii palveluja sieltä täältä; elektronisia tietokantoja vaikkapa juuri Oulusta, Naxosta Lahdesta ja fyysisten esineiden lainauspalvelua HelMetistä. E-kirjoja voisi lainata jostain koulusta tai HelMetistä, niitä ei muualla välttämättä ole. Tai mistä sen voi oikeastaan tietää? Palvelut ovat kuitenkin aika hankalia käyttää, minun pitäisi todella tutustua tuohon Pohjanporttiin ja mitä kaikkea sieltä minulle löytyisi.