”Tavarakyyti tuo kirjaston kirjat” (Ilta-Sanomat 24.3.2014)
Katohan nyt tuli puskista; Jyväskylässä on joukkoistamisideana aloitettu tällainen: vapaaehtoiset kuskaavat kirjaston varaukset polkupyörällä kotiin. Tämän Piggyback -palvelun Coreorientin Harri Paloheimo:
Kuulin syksyllä Jyväskylän suunnitelmista sulkea puolet lähikirjastoistaaan.
Ai-van mahtavaa, terkkuja Jyväskylään ja konseptiille kaikkea hyvää!
(via Tero Vainikainen)
PS en tiennyt että Ilta-Sanomat ilmestyy jo aamulla
Michael Hart
Gutenberg -projektin perustanut Michael Hart on menehtynyt.
Tämä mainio, ahkera ja käytännöllinen kirjastosetä toi verkkoon enemmän tekstuaalista kulttuuriperintöä kuin monikaan niinsanotusti “oikea” kirjasto, joiden e-kirjahankkeet ovat Michaelin jo neljä vuosikymmentä viitoittamalla tiellä edelleen tuskaista räpeltelyä.
Respect, ja kiitos.
(Via Go To Hellman, Twitter yms.)
Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus
En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).
Mitä on kirjasto
Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?
Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.
En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.
Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:
- Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
- Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.
Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.
Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.
Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.
Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.
Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa
A(x, α(x), y, β(y))jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.
Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.
Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.
Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.
Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.
Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.
Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.
Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.
Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.
Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)
Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.
Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [
Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.
Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.
Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.
Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.
Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.
Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.
Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.
Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.
Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.
Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?
Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.
Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle
Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi
…
Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.
Eilinen tenttivastaukseni internetin kulttuurisesta omaksumisesta Suomessa. Erittäin laadukasta tekstiä, tästä sietää olla ylpeä. Hyvä minä.
Porin kirjastossa tenttimässä Turun yliopiston, Porissa sijaitsevan digitaalisen kulttuurintutkimuksen laitoksen Turussa pidettyjä luentoja. Tentti tietenkin internetissä. Jep :*)
Ketkä henkilöt ja mitkä henkilöryhmät ovat myötävaikuttaneet Internetin kulttuuriseen omaksumiseen? Vertaile kirjan eri lukuja.
Kirjan Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria viimeisessä artikkelissa Jaakko Suominen kirjoittaa otsikolla Netti–Kultuurisesti omaksuttu? siitä, miten internet on suomalaisten elämään sulautunut. Netin, tai yleistettäen minkä tahansa ilmiön omaksumisesta Suominen summaa:
(Netin) kulttuurinen omaksuminen näyttäytyy arjen muuttuneina toimintatapoina ja niihin liityvinä tarinoina sekä pohdintoina työpaikoilla, koulutuksessa, harrastuksissa tai vaikkapa teknologian kehitystehtävissä.
Suominen rohkaisee lukijaa itse miettimään muuttunutta ajan- ja rahankäyttöään tavoilla, joihin internet ja sen omaksuminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Kirjasta hän toteaa, että
Tässä teoksessa on osoitettu, että Internet on omaksuttu osaksi jokapäiväistä elämää käyttäjien, teknologian ja institutionalisoitujen puhetapojen vuorovaikutuksessa.
Kokonaisuudessaan kirja kuvaa suomalaisten kasvutarinan internetin rakentuessa. Alkuaikoina, digitaalisen tietoyhteiskunnan alkuaikoina ennen varsinaista internetiä keskeinen rooli oli korkeakouluissa ja niissä tehdyissä hankkeissa. Niissä luotiin tietynlaista perustaa tietokoneiden tuloon akateemiseen maailmaan ja liikemaailmaan. Näitä perusteita luotiin sotien jälkeen 60- ja 70-luvuilla ja jo 50-luvun puolella. Näitä varhaisvaiheita luettelee Petri Saarikoski artikkelissaan Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi. Alkuaikojen ATK- ja tietoliikenneverkkohankkeet olivat kokeiluluontoisia, usein Otaniemen tai teleoperaattoreiden laboratoriossa tehtyjä.
Varsinainen tietokoneiden kulttuurinen omaksuminen suomalaiseen kulttuuriin alkoi kotimikrojen aikaan 80-luvulla, jolloin halpoja, ohjelmoitavia tietokoneita alettiin hankkia keskiluokkaisiin koteihin, ja niihin pääsivät käsiksi myös lapset. Tietokone oli näin muuttamassa asiallisesta ja pelottavasta työkoneesta koteihin, muun kodin elektroniikan luo. Noihin aikoihin tietokone kytkettiin juurikin televisioon, jolle oli jo muodostunut keskeinen rooli perhe-elämässä.
Suomi oli näihin aikoihin rakennemuutosten kourissa; väki muutti kaupunkeihin ja teollisuuskaan ei enää ollut ensisensä. Jo 1970-luvun lopulla käynnisteltiin tietoyhteiskuntahankkeita, joilla kaavailtiin Suomen rakentamista informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi. Informaatioteknologian kouluttamiseen panostettiin, ja Suomeen alettiin tehtailemaan uudenlaisten insinöörien joukkoa.
Tietoverkkoihin kotimikroilla päästin myöhemmin, ja tällöin aivan keskeisessä asemassa olivat BBS-järjestelmät eli “purkit”. Näissä tietokoneharrastajat sekä muutkin kiinnostuneet keskustelivat, vaihtelivat tiedostoja ja pelasivat verkkopelejäkin.
Varsinaisesta internetistä nykyään ymmärtämässämme muodossa ei näihin aikoihin vielä kuultu, mutta kansainvälisyyden makuun päästiin korkeakoulujen keskustelupalstojen kautta, jonne haettiin valikoituja palstoja maailmalta. Vastaavasti myös joidenkin BBS-järjestelmien kautta alkoi olla pääsyä kansainvälisiin keskusteluihin. Näiden tuomisessa Suomeen olivat siis keskeisessä asemassa korkeakoulujen opiskelijat ja henkilökunta sekä ahkerat ja uteliaat tietokoneharrastajat.
Harrastelehdillä oli tärkeä merkitys tiedon levittämisessä ja jotkut noiden aikojen lehdistä ovat edelleen voimissaan, merkittävimpänä näistä MikroBitti. Sen sivuilta alkoi löytymään “modemistien” juttuja enenevissä määrin 1980-luvun loppua kohti, ja langoilla roikkuminen alkoi avautua tietokoneharrastajille laajemminkin. Purkkien määrä kasvoi.
Petri Saarikosken ensimmäinen artikkeli käsittelee tietoyhteiskunnan rakentumista enemmänkin harrastustoimintana ja Suomi näyttäytyy pellepelottomien ja robinhoodien maana. Saarikosken toinen artikkeli Visio–Maailmantelevisiosta tiedon valtatielle kuvaa systemaattisempaa tietoyhteiskunnan rakentamista vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Tänä aikana on aika niittää sitä insinööriviljaa, joka 10-15 vuotta aiemmin oli kylvetty tietotekniikan tietoliikenneteknologian koulutukseen satsaamalla.
Potti räjähti lopullisesti kun World Wide Web (WWW, myös W3) alkoi spontaanisti muodostumaan 1990-luvun puolessavälissä. Ensimmäisenä sitä ihmeteltiin tietenkin korkeakouluissa, mutta modemistit sekä valtalehdistö olivat nopeasti ilmiön jäljillä. Jotain tietoyhteiskunnan näistä vaiheista kertoo sekin, että tuolloin jotkut purkki-aktiivit pelkäsivät “kasvottoman internetin” hajottavan sympaattisen ja sosiaalisen purkkiskenen. Pelko ei ollut aiheeton, ja näin sitten kävikin. Kun WWW:n innoittamat aloittelijat ja “nyypiöt” aalto toisensa jälkeen saapuivat internetiin, oli “Ikuinen syyskuu” alkanut. Toiset kyllä näkivät tämän Ikuisen syyskuun enemmänkin verkkodemokratian riemuvoittona. Ylisanoja ei tällöin säästelty ja lamasta kompuroiva pieni kansa kiri kohti uutta nousukautta ja uljasta vuosituhannen vaihdetta. Pääsy internetiin muodostui jopa jonkinlaiseksi oikeudeksi, jonka järjestämisen yleiset kirjastot ottivat osakseen.
Artikkelissaan Netti–kulttuurisesti omaksuttu? Jaakko Suominen kuvailee tarjouman (affordanssi) käsitteen. Tarjouma on tavallaan se todellinen tai kuviteltu mahdollisuushorisontti, jonka tietty ilmiö tai vaikka tuote avaavat. Käsitykset ilmiön – kuten internetin – tarjoamista mahdollisuuksista muovaavat sille keksittyä käyttöä. Käsitykset muodostuvat sosiaalisesti, ja niin muodostuu myös tarjouma. Valtamedialla on tarjouman masinoinnissa osansa, samoin kaunissanaisilla poliitikoilla ja erilaisilla selvityksillä ja tutkimuksilla, joilla on osoitettu suomalaisten jatkuvasti kasvava kiinnostus internetiä ja sen kulttuurista omaksumista kohtaan. ATK ja internet antoivat Nokia-maalle myös uuden kansallisen identiteetin.
Tietokonetta ja myös internetiä on perinteisesti ympäröinyt “hyödyllisyyden aura”, joka on jossain määrin siunannut niiden käyttöä tietyissä konteksteissa, esimerkiksi työpaikoilla vaikkei niillä aina mitään kovin tähdellistä olisikaan tehty. Tietokone, samoin kuin vanhat mobiilipuhelimet loivat asiallista kuvaa osaavasta, aikaansaavasta ja ennenkaikkea tärkeästä business-henkisestä ihmisestä. Työpaikoilla on tässä mielessä tärkeitä omaksumisprosessissa. Varsinaisia pelikonsoleita lukuunottamatta internetin kulttuurista omaksumista on leimannut päällimmäisenä asiallisuus; viihde-, harrastus- ja häiriökäyttö on kulkenut sen siivellä. Tällainen tekno-optimistinen kuva on ollut edellytys laajalle omaksumiselle.
Nykyään tilanne on tietenkin jo melko selvä; internet on arkea. Silti jo moneen kertaan käydyt keskustelut kaikuvat sosiaalista mediaa ja eritoten Facebookia ympäröivässä keskustelussa. Niidenkin on nyt osoitettava olevansa tavalla tai toisella hyödyllisiä, vaikka satatuhatpäiset kansanjoukot siellä pahennusta aiheuttaen farmejaan jo viljelevätkin.
Joo jaaha, ja mikäs se tenttikysymys olikaan?
Jean-Léon Gérôme: Ave Caesar Morituri te Salutant (1859). Kuva on Wikipedia Commonsista. Kiitos.
Otin blogissani käyttöön uuden kategorian: Ave amator! Morituri te salutant! Tuohon kategoriaan laitan kirjoituksia, joissa käsittelen omalle alallemme läheisiä, jopa keskeisiä juttuja, joita tekevät aivan muut kuin me kirjastoammattilaiset.
Päällimmäisenä mieleen tulevat Open Data -puuhailijat, abandonware -ihmiset, reCAPTCHAn kehittäjät, avoimen lähdekoodin tekijät ja tukijat, EFFi, lukupiireihin osallistuvat, wikipedistit tietenkin, Open Library:n väsäilijät, Archive.orgin parissa toimivat, LibraryThingin loistavat tyypit, WikiLeaks, Creative Commonsin tukijat, warettajat ja piraatit, irkkaajat ja foorumeilla norkoilijat, vanhan liiton BASIC-aktivistit, kaupunginosayhdistysten kirjastoharrastajat, bookcrossaajat, erilaiset tutkijat ja kirjoittajat. Yleisesti ottaen kaikki, jotka rakkaudella ja antaumuksella käyttävät aikaansa ja resurssejaan maailman parantamiseen sellaisin keinoin, jotka minä katson ”kirjastomaisiksi”. Joukko on valtava ja yhä kasvamaan päin.
Avē amator! Moritūrī tē salūtant! on latinaa ja tarkoittaa ”Ole tervehditty, amatööri, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!”.
Amatööri muodostuu kantasanasta amator, ja siis rakkaudesta. Suomen kielen harrastaja perustuu tietenkin hartauteen, siis omistautumiseen ja sielukkuutteen. Yksikään kirjastoalan ammattinimike ei perustu tällaisiin lähtökohtiin. Nykyisenlaisena tuntemamme yleisen kirjaston juuret ovat kuitenkin juuri tällaisessa kansalaistoiminnassa. TJEU.
Kävin läpi kaikki 224 blogikirjoitustani ja luetteloin niistä 47 tuohon kategoriaan. Niiden otsikot ovat tässä:
Kiitos Ulla Ikäheimolle avusta latinan kielen kanssa.
Turussa Edge on urheilulehti
Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.
En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.
Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.
Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?
Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.
Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.
Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?
Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!
Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!
Kirjoitin eilen kommentin Parlamenttikirjaston blogin punkin ja web 2.0:n yhteisiä piirteitä käsittelevään juttuun Osallistumisen muotoja tälläisen kommentin.
Punkin ja netin analogia on klassinen, mutta ihan osuva.
Kimmon kirjoitukseen on muuten kommentti täällä.
Ja mitä punkkiin tulee, niin Skitsystemin Enkelresa till rännstenen ja Grå värld/Svarta tankar ovat aika kovia ja Unhinged myös. Valitettavasti Ekkaiaa ei verkosta paljon löydy (jotain kuitenkin täältä), joten koko bändin olemassaolo nyt, historiassa tai tulevaisuudessa on aika kyseenalainen. ”Url or doesn’t exist”.
Amatööri on asiantuntija joka rakastaa asiaansa. Ammattilainen on mahdollisesti asiantuntija joka jokatapauksessa saa rahaa asiastaan.
En ole vielä saanut käpäliini Keenin teosta, mutta veikkaanpa että minulta palaa proput teoksen aikana useampaan kertaan. Keenhän oli myös IJsbrand van Veelen The Truth According To Wikipedia -dokumentissa. Mies taitaa olla provomielessä liikkeellä, joka on kyllä ihan elävöittävää. Samaan hakulauseeseen kannattaa muuten yhdistää Keen ja Lessig.
Kimmo Tuominen kerää Keenista inspiroituneena yhteen molempien ilmiöiden arvostelua joka on hyvin mielenkiintoinen tapa lähestyä jotain teemaa.
Kimmon kysellessä missä voisi tutustua web 2.0:n ja punkin rinnastamiseen keskenään, vastasin näin:
Valitettavasti joudun sikäli tuottamaan pettymyksen, ettei mieleeni (eli Googleen) nyt satu mitään, joka vastaisi kysymykseen ”missä”. Tai no meillä kotona, kun asiaa on kämppisten ja muiden ystävien kanssa eri tilanteissa puitu.
Yhteys on kuitenkin johdettavissa. Käsite web 2.0 pitää sisällään kaiken sen, mitä web tarkoitti 90-luvulla, toki hienostuneemmassa muodossa. Web on, ja on aina punkin tavoin ollut d.i.y. (i.t.e.=itse tehty elämä sanoo Erkki Pirtola), hajautettu, yhteisöllinen (kuka muistaa webringit ja guestbookit?), antiautoritaarinen, verkostomainen ja maailmanlaajuinen.
Internetin historia ja nykypäivä ovat täynnä punkeilta tuttuja ajatuksia sekä puheissa että teoissa. 90-luvun teknoutopiat ja -dystopiat ovat mielenkiintoisia, olennaiselta sisällöltään samaa kuin nykyäänkin. Nähdäkseni kehitys on edennyt, muttei muuttunut. Sodatkin ovat samat kuin silloin.
Me vanhukset voimme virkistää muistiamme vaikkapa täällä ja samassa osoitteessa nuoriso voi opiskella hieman webin historiaa. Vanhuuden kunniaksi kuuntelen tätä kirjoittaessani Dead Kennedysiä.
Tämä copy/paste toisten blogeista on aivan kamalaa. Pahoittelen lukijoille (ja maailman sielulle) että teen näin, mutta tämä on toivottavasti vain välivaihe ja liittyy siihen, että haluaisin ennemmin olla irtolaisena blogistanissa kuin oikea bloggaaja. Blogini ei ole verkkotoimintani keskiö, sen pitäisi olla vain osa sitä. Eräänlaista yhdistävää liimaa muiden toimieni välillä. En pysty selittämään itselleni, miksen ole tutustunut coCommentin kaltaisiin palveluihin?
Riippumaton asiantuntija 