Turun pääkirjaston kellarissa Kaisa Hypénin kanssa

Luolastossa seikkailemassa

Luolastossa seikkailemassa

Avo-toimiston viisikkokolmikko seikkaili Kaisa Hypénin kanssa Turun pääkirjaston kellarissa tutkimassa kirjastonhoitajen ja historioitsijoiden löytöjä.

Jees metadataa!

Jees metadataa!

Tällaista kantta et 7€ pokkarista löydä

Tällaista kantta et 7€ pokkarista löydä

Laitoin Flickriin vielä hieman lisää kuvia. Kellarista löytyi myös kirjaston ensimmäinen tietokone (IBM XT), siitä ei ole valokuvia kun kamerasta loppui parahultaisesti akku. Olisi hauska käynnistää se joskus! Löytyisikö sieltä vanha VTLS?

Mainokset

Tekstinkäsittelystä jääneitä artefakteja etsimässä

Kiehtoo tuo analogisen ja digitaalisen välinen rajamaasto. Molempiin liittyy kaikenlaisia myyttejä ja näitä asetetaan jopa vastakkain uskomattomimmissa puheissa. Tekstinkäsittely tarjoaa siihen kaikenlaisia näkökulmia.

Olen alkanut keräilemään analogisista teoksista löytämiäni artefakteja; jäänteitä, takaumia tai kaikuja teosten omasta historiasta. Tarkoituksetta ne antavat meille pienen kurkistuksen naamion taa, teosten omiin syntyprosesseihin.

Määrä

Tässä kaksi tässä kuussa löytämääni tällaista artefaktia. Ensimmäinen on Yhdyskuntasuunnittelu -aikakausjulkaisussa (ISSN 0788-1010) esiintynyt, yliviivattu sana

määrä

Nämä artefaktit jättävät tietenkin mielikuvitukselle paljon sijaa. Miksi ne ovat syntyneet, kenen jäljiltä ja ketkä ovat ne henkilöt joiden olisi ne pitänyt korjata, mutta pääsivät livahtamaan painoon. Kyseinen määrä on kenties jäänyt jäljelle kun artikkeli kirjoittaja tai joku tekstiä kommentoinut henkilö on merkinnyt sanoja yliviivauksella osoittaakseen että ne olisi syytä poistaa, mutta joko yliviivauksen tai koko sanan poistaminen on unohtunut. Tähän lauseeseen sana määrä ei selvästikään kuulu.

On hyvin tyypillistä, että tekstinkäsittelytyökalujansa huonosti tuntevat ihmiset kommentoivat tekstejä lisäämällä uutta tekstiä kommentoitavan sisään, kenties jollain silmiinpistävällä värillä korostettuna. Varsinaisten tekstin kommentointi- ja annotointityökalujen (kuten Wordissa lisääkommentti) käyttö on hyvin harvinaista. On vaikeaa opetella uusia tapoja sellaisten vanhojen tapojen tilalle, jotka riittävissä määrin toimivat. Ilman varsinaisesta tekstistä irrallisia metatekstejäkin (kuten varsinaisia kommentteja) selviää ihan riittävän hyvin, jos työtä tekee ihminen eikä käytetä tätä metatasoa hyödyntäviä koneellisia menetelmiä (esim. Wordissa on toiminto ”hyppää seuraavaan kommenttiin”, ja kommentit jätetään myös pois tulosteista).

{hellip}

Toinen löytämäni artefakti on eilisessä Helsingin Sanomissa esiintynyt

{hellip}

Tämä on selvästi teknisempi virhe. ”Hellip” on lyhenne joka tarkoittaa vaakasuuntaista (horisontaalista) ellipsistä eli jonkin mainitsematta jättämistä merkkaavaa . Tavanomaisesti se merkitään kolmella pisteellä näin …, ja kuten ehkäpä olet huomannut, Wordin automaattinen korjaustyökalu päällä ollessaan korvaa tämän tuolla horisontal ellipsis -merkillä. Kaarisulut lienevät peräisin Hesarin käyttämästä ladontajärjestelmästä ja jostain syystä kone ei tässä tapauksessa ole tulkinnut niitä ohjeeksi, jonka sisällä annettu merkki (eli hellip) pitäisi muodostaa.

Kiehtovaa, kiehtovaa, kiehtovaa… Eräänlaista perhosten keräilyä tämäkin!

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Mikä on kirjakauppojen näytevarasto?

Rotterdamin kirjastoa

Viime viikolla vierailemamme Rotterdamin kirjasto näytti aivan kirjakaupalta ja kelvannee kuvitukseksi

Lauri Saarisen, Juri Joensuun ja Raine Koskimaan toimittamassa kirjassa Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit (Jyväskylän yliopisto, 2001, ISBN 951-39-1047-4, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 70) käsitellään suomalaisen kirja-alan tilaa vuonna 2001. Kirjassa on kaikenlaista mielenkiintoista kirjaan ja sen tekemiseen, kustantamiseen ja käyttämiseen liittyne, ja nappaan nyt tänne otteen joka käsittelee erästä mielenkiintoista, mutta heikosti tunnettua asiaa.

Näytevarasto — vanha malli, mutta edelleen käyttökelpoinen

Suomalainen erikoispiirre kirjojen markkinoinnissa ja jakelussa on näytevarasto. Sen juuret ulottuvat Suomen Kustannusyhdistyksen perustamiseen vuonna 1858. Kustannusyhdistys perustettiin edistämaän kirjojen levikkiä koko maassa. Silloisissa oloissa tehtiin niin kauppias- kuin asiakasystävälliseksi luonnehdittava ratkaisu: valtuutetuille asiamiehille ryhdyttiin vakuuksia vastaan lähettämään kirjoja myyntitiliin. Veloitukset tapahtuivat pitkän aikaa vain vuosittain asiamiehen laatiman tilityksen pohjalta. Nykyinen malli esiteltiin vuonna 1937 ja otettiin käyttöön vuonna 1949, jolloin myyntitili muuttui näytevarastoksi.

Täsmentäviä muutoksia näytevarastojärjestelmaan on tehty, viimeksi vuonna 1991, mutta perusmalli ja tarkoitus ovat samat kuin vuosina 1858 ja 1949. Kustantajat saavat asiakkaitten nähtäväksi kirjakaupan myymälään enemman nimikkeitä kuin myymällä kiinteään tiliin. Kirjakauppa saa myymäläänsä laajemman kirjavalikoiman kuin minkä muutoin pystyisi rahoittamaan. Järjestelmä avaa tien kirjakaupan hyllyyn myös pienilevikkisille kirjoille, joita kauppias muutoin ei pitäisi varastossaan.

Näytevarastosopimus on kustantajien valtuuttaman Suomen Kustannussyhdistyksen ja kirjakaupan välinen ja koskee yleistä kirjallisuutta. Sopimus edellyttää kiijakaupalta näytevaraston arvoa vastaavaa vakuutta. Kustantaja lähettää kirjakaupalle yhden kappaleen ilmestyvästä kirjasta veloituksetta näytevarastoon. Kauppa sitoutuu pitämään näytevarastovalikoiman täytenä, tilaamaan välittömästi uuden kirjan myydyn tilalle. Näytevarastoon kuuluvista nimikkeistä vähintään 80 prosenttia pitäisi joka hetki olla myymälässä. Kirja on näytevarastossa 1-2 vuotta, jonka jälkeen kustantaja pyytää palauttamaan sen. Näytevaraston taytenä pitämistä kannustetaan siten. että palautuksen yhteydessa palauttamatta jäävistä kirjoista annetaan niitä laskutettaessa sitä suurempi alennus, mitä vähemmän niitä on. Kirjakauppa voi kyllä jättää palauttamatta sellaisenkin kirjan, joka sillä olisi, mutta menettely ei ole kannattava yksittaiskappaleita ehkä lukuun ottamatta.

Näytevarasto jakautuu kolmeen suuruusluokkaan, jotka pääsääntöisesti määräytyvät kirjakaupan vuotuisten yleisen kirjallisuuden ostojen perusteella. Näytevarastoluokan yksi kirjakauppoihin kustantajat lähettävät käytannöllisesti katsoen jokaisen yleisen kirjallisuuden uutuuden. Näytevarastoluokka kaksi saa 75 prosenttia yleiskustantajien ja 40 prosenttia koiskustantajien ja kristillisten kustantajien uutuuksista. Näytevarastoon kolme yleiskustantajat lähettävät puolet sekä erikoiskustantajat sekä kristilliset kustantajat 20 prosenttia uutuuksista.

Elokuussa 2001 luokkaan yksi kuuluvia näytevarastomyymälöitä on hieman yli sata, joissa jokaisessa noin 4500 nimiketta. Luokkaan kaksi kuuluvia myymälöitä on kuutisenkymmentä, noin 3500 nimikettä kussakin. Luokan kolme noin sadassa näytevarastossa on noin 2500 nimikettä kussakin. Kaikkiaan kirjakaupoilla on varastossa noin miljoona kustantajan omistamaa kirjaa, arvonlisäverollisin kuluttajahinnoin noin 130 miljoonan markan ja arvonlisäverottomin hankintahinnoin runsaan 80 miljoonan markan arvosta.

Näytevaraston tarpeellisuudesta on ajoittain keskusteltu. mutta varsinkin pienelle kirjakaupalle se on lähes välttämätön. Suuristakin kirjakaupoista vain Akateeminen Kirjakauppa on luopunut näytevarastosta sillä perusteella, että se ostaa vähintään yhden kappaleen jokaista näytevarastonimikettä myymälää kohti muutenkin.

Näytevarastokappaleet lähetetään muiden lähetysten mukana. Logistisia kustannuksia syntyy lähinnä myymälä- ja tuoterekisterin ylläpidosta sekä palautuksista. Suurimmat kustantajat hoitavat itse osan näytevarastokirjojen lähetyksistä ja palautuksista. Kirjavälityksen osuus näytevarastokirjojen logistiikassa on kokonaisuutena merkittävän suuri.

Näytevarasto on suomalainen erikoisuus. Muualla kustantajan ja kirjakaupan välistä riskiä tasataan erilaisten palautusoikeusjärjestelmien tai yksinkertaisesti korkeamman myyntipalkkion avulla.

Onko jokin tulevaisuuden on-demand -markkinointimalli näytevaraston sovellus, erityisesti julkaistavan nimikemaarän kasvaessa entisestään yleistyville pienilevikkisille kirjoille? Mallikappale laitetaan näkyviin tavoitellun kohderyhmän mukaan valikoituviin esittelypaikkoihin, joissa on lisäksi tilauslomakkeita tai nettiyhteys myyjään. Kirjoja painetaan tilauksen mukaan ja toimitetaan pyydettyyn paikkaan. Näytekappale voidaan myydä ja tilalle toimittaa uusi. Näytekappale voi myös olla verkossa – kansi sisällysluettelo, takakannen tai liepeen teksti, ja vaikkapa kolme sivua valikoitua tekstiä.

Siniset korostukset eivät ole minun, vaan jonkun aiemman lukijan (luen Helsingin kaupunginkirjaston viivakoodilla 3 0091 01675 6002 varustettua kappaletta), mutta minusta on hyödyllistä tuoda tuo annotointi myös tänne netin puolelle.

Editoimatta ei tämän teksipätkän digitoiminen kännykkäkameralla ja Nokian käyntikortinlukuohjelmalla onnistunut, mutta eipä tarvinnut kokonaan näpyttää itse.

Jee meidän kirja Kirjasto 2010 tuli painosta :)

Jee meidän kirja!!Kaisa Hypénin toimittama kirja Kirjasto 2010–Lukijat, tekstit ja verkko (ISBN 978-951-692-753-7, BTJ, 2009) on käpälissäni. Teos sisältää erittäin mielenkiintoisia artikkeleita kaikenlaisista kirjastoa liippaavista aiheista ja mukana on myös oma tekstini Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä.

Kirja tulee kauppoihin ja kirjastoihin tässä syksyn mittaan, en itseasiassa edes tiedä tarkkaa julkaisupäivämäärää. Suunnitelmissa on myös julkaisutilaisuus.

Sain sopimuksen mukaan kolme tekijäkappaletta ja laitoin yhden kiertoon kollegoille heti eilen kun hain kirjat postista. Saatesanoissa kehotan tekemään merkintöjä teokseen ja laittamaan sen kiertoon parin viikon jälkeen. Toinen lähtee kiertoon huomenna opiskelutovereille ellen unohda ottaa sitä mukaan luennolle. Yhden pidän varmaan itselläni ainakin toistaiseksi, sentimentaalisista syistä.

Oma tekstini on tulossa avoimesti saataville kirjan julkaisun jälkeen.

Luetteloin kirjan LibraryThingiin (se täydentyy vielä) ja toki se löytyy myös Suomen kansallisbibliografiasta Fennicasta (jonne suorien linkkien teko on valitettavasti vähän niin ja näin). BTJ:n sivuilla on tietenkin blurbi ym. tietoa myös. Frank -monihausta voi vahtailla kirjan ilmaantumista kirjastoihin. Ehkä se tulee myös Amazoniin ja Google Book Searchiin. Tämä on kuitenkin kiinni jostain muusta kuin minusta.

Kirjan sisällysluettelo näyttää tältä (on muuten todella paha epäkohta, ettei kirjastoluetteloissa ole saatavilla sisällystä, sehän on aivan keskeinen tapa jäsennellä teksti):

  • Kaisa Hypén: Johdannoksi: Tästä kokoelmasta, sisällöistä ja merkityksistä
  • Osaamisesta ja sen soveltamisesta
    • Pirjo Tuomi: Pitäisikö kirjastossa tietää kirjoista?
      • Kirjallisuuttako kirjastoissa?
      • Kirjasto osana kirjallisuusinstituutiota: ”jokaiselle lukijalle kirja–jokaiselle kirjalle lukija”
        • Kirjastonhoitaja valitsee kirjoja
        • Kirjastonhoitaja puhuu kirjoista
        • Kirjastonhoitaja tietää kirjoista
        • … mutta tietääkö kirjastonhoitaja oikeasti kirjoista
      • ”Voiko toimia puutarhurina tuntematta kasveja? Voiko työskennellä yleisessä kirjastossa tuntematta kirjoja?”
    • Katariina Ervasti: ”Mä oon aina halunnut jonkun tällaisen ryhmän!”–Kirjoitelma lukupiireistä ja lukupiirejä vetävistä kirjastolaisista
      • Muutama sana tästä artikkelista
      • ”40 kiinnostunutta kuukaudessa, parissa!” – Lukupiirin perustamisesta ja markkinoinnista
      • ”Tää 91-vuotias Liisa on varmaan lukenut tonneittain kirjoja elämänsä aikana.” – Lukupiirin ihmisistä
      • ”Berberovan Säestäjätär! Semmoinen 90-luvun alussa ilmestynyt kirja, ei hirveen monta kappaletta saatavilla.”
      • Lukupiirin kirjojen valitsemisesta
      • ”Kauheen vapaamuotoista, erilaista kuin akateemisissa piireissä” – Lukupiirikeskustelujen luonteesta
      • ”Jos meinaa liikaa rönsyillä, niin sit mä vaan tällai kynällä pistän [koputtaa kynää pöytään].” – Lukupiirinvetäjän roolista
      • ”Tulee myönteinen kirjastosuhde, tutuksi se tie kirjastoon.” – Mitä kirjasto ja kirjastolainen saa lukupiiriltä?
      • ”Yhteisöllinen lukeminen hoitaa lukijoita.” – Mitä asiakas saa lukupiiriltä?
      • ”Tää on asiakaspalvelun uusi muoto, tää on henkilökohtaisempaa asiakaspalvelua.” – Tulevaisuudesta
  • Kirjastotyö ja verkko
    • Kaisa Sinikara: Kirjastot ja verkko – Lyhyt historia
      • Tietoyhteiskunnan kehittyminen Suomessa
        • Tietoyhteiskuntaohjelmat
        • Tietotyö ja informaatioammatit
        • Hiljainen tieto
      • Tietoyhteiskunnan laajenevat aallot kirjastoissa
        • Kolme muutosaaltoa
        • Perinteisten toimintojen automatisointi 1970-1980
        • Integroitu järjestelmä muuttaa kaikkien työtä 1990-luvulla
        • Digitaalisen tietoympäristön muutosaalto vuosituhannen taitteessa
      • Verkko muuttaa myös maailmankuvia
        • Muuttuvat metaforat
        • Tulevaisuusorientaatio hyvän kirjastonhoitajan mallina
        • Tieto- ja viestintätekniikan vaikutus ajan ja paikan kokemukseen
        • Tietotekniikka ja ihmiskuva
        • Globaali kirjastomaailma
      • Missä olemme nyt?
    • Mace Ojala: Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä
      • Internet on kuin öö… sarja putkia?
      • Varoituksen sana metaforista
      • Internet on luomus
      • Verkko ilman instituutioita
      • Eräitä näkemyksiä kirjastosta
      • Mistä kirjasto rakentuu?
      • Kilpailusta ei ole pulaa
        • Missä kaikkialla on tarjolla aineistoja?
        • Missä kaikkialla on kokoelmia esillä?
        • Missä kaikkialla on metatietoa?
        • Missä kaikkialla on tarjolla tietopalvelua?
      • Miten kirjastot hyötyvät Internetistä?
      • Miten Internet hyötyy kirjastoista?
    • Kirjastojen on tehtävätä itsensä merkityksellisiksi Internetissä
  • Uusia sovelluksia ja osallisuutta
    • Jarmo Saarti: Asiakkaat verkkopalveluiden käyttäjinä ja tuottajina
      • Käyttäjä- ja teoslähtöisyys fiktiivisten aineistojen sisällönkuvailussa
      • Fiktiivisten aineistojen tiedonjärjestämisen sovelluksia verkossa
        • Kaupallisen sovellukset
        • Verkkoyhteisöjen sovellukset
      • Uutta tekstimaailmaa luovat sosiaaliset verkkoympäristöt
      • Lukijat teosten tulkitsijoina ja fiktiivisen merkitysmaailman rakentajina
      • Haasteita kirjasto- ja tietopalvelualalle
    • Kaisa Hypén: Verkon silmässä: Kirjastot ja merkitysten verkko
      • ”Ensimmäisenä maailmassa”: ruotsalaisilla on jo sellainen
      • ”Verkko, jolla voi kävellä”: semanttisesta annotoinnista
      • Ei vain ihmisiä, vaan myös koneita varten: muutama sana ontologioista
        • Nonsense ja nonsense: Kaunokin ontologisointi
        • YSO, TAO, MAO, MUSO, ARO, KOKO… kehittyvä ontologiainfrastruktuuri
        • Ontologiat ja tietämyksenhallinta eli jos Google ei löydä, kysy kirjastosta
      • ”Kirjasto on intertekstuaalisuuden korkein potenssi”
  • Kirjoittajat

Paatuneenkin verkkoon kirjoittajan on pakko myöntää, että tällaisessa ihan oikeassa, arvokkaassa julkaisuprosessissa mukana oleminen on jotenkin selittämättömällä (ja kyseenalaisella) tavalla majesteetillista 😉

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.

Lehtiverkosto pystyyn

Syksyllä sain (mielestäni) loistavan idean kirjastoammattilaisten lehtipiiristä ja kehittelinkin idean melkein valmiiksi. Suunnittelin tilaavani kolme neljä lehteä ja pistämällä ne sitten sisäisellä postilla kiertoon puolisattumanvaraisesti valituille kollegoille kun olen lukenut ne.

Juju on tässä se, että lehdet annotoitaisiin ja niiden kierrellessä toimisi teksti keskustelun siemeninä ja palstojen välinen tyhjä tila foorumina. Tapaan itse annotoimaan ja töhertelemään Kirjastolehteäni, joka on tällä hetkellä ainoa about säännöllisesti seuraamaani  (paperinen) aikakausilehti. Lehden numerot ovat omaisuuttani joten kukaan ei siis pistä pahakseen niihin töhertelystä.

Ajattelin että lehtiä voisi olla vaikkapa kolme: Kirjastolehti, Scandinavian Public Library Quarterly sekä joku kolmas kirjastoprofession ulkopuolinen lehti, joka hankittaisi irtonumerona ja joka vaihtelisi. Mielessäni ovat olleet Wired ja Monocle. Ajattelin saada rahat lehtiin kehittämisyksiköstämme.

Suunnittelin hommaa niin, että tässä vaiheessa jäseniä olisi noin kymmenkunta, ja yrittäisin haalia kasaan sellaisia kirjastolaisia, jotka eivät tapaa pitää ääntä itsestään intranetissämme Kaivossa, Kirjastot.fi:ssä tai erilaisissa työryhmissä. Heitä on nimittäin paljon, sillä yleensä äänessä ovat the usual suspects, joihin minäkin kuulun. Väkeä on talossa kuitenkin noin 450 henkilöä. Ajattelin että jos vaikkapa puolet tai kolmannes olisivat meitä äänekäitä, saisimme ehkä rohkaistua vähemmän suulaita mukaan keskusteluun ja toisaalta uusvanha media, eli kynä ja paperi ehkä olisivat joillekin henkilöille kivempi media kuin esimerkiksi omassa blogissa toitottaminen tai maineikkailla Kirjastot.fi:n foorumeilla, joita muutaman ihmisen ajatellaan dominoivan.

Lehdet tulisivat ensin minulle, ja omat töhertelyni töherreltyäni laittaisin lehtiin mukaan sellaisen paksun kuulakärkikynän jossa on monta värillistä kärkeä. Muistan nähneeni lapsuudessani ja toivon että niitä löytyisi vielä jostain. Osallistujien merkinnät siis eroaisivat toisistaan kynän väristä ja kannessa olisi avain siihen, kuka käyttää mitäkin väriä.

Kanteen liimaisin listan henkilöistä joille kyseinen lehti on menossa joko siten että olen jo valmiiksi arponut sen järjestyksen valmiiksi tai mukana kulkisi jonkinlainen arvontametodi jolla kukin osallistuja itse arpoisi seuraavan vastaanottajan (tämä on minusta erityisen hyvä ajatus, minussa taitaa olla hieman pedagogia). Listan järjestys joka tapauksessa olisi aina sattumanvarainen. Ensimmäiset merkinnät olisivat minun jotta saadaan jää rikki ja lehdet lopulta palautuisivat myös minulle. Jos lehtiä ei ole kovin paljoa, voisin skannata ne annotointikierroksen jälkeen ja laittaa näkyville johonkin lehtiringin omaan paikkaan verkossa.

Omasta mielestäni sekä perusajatus yksiköiden rajoista välittämättömästä, kirjastoammattilaisia ja kollegoja yhdistävästä, kirjalliseen aineistoon pohjaavasta lukupiiristä on hyväkin idea. Kirjastolehti pääsee parempaan käyttöön  kun sitä luetaan hieman ajatuksella, toisaalta kirjastolaiset oppivat pois huonosta tavasta kunnioittaa pyhää painettua sivua ja tottuvat töhertelemään siihen, tutustumme ainakin tekstin kautta toisiimme ja toivottavasti myös hieman huonomminkin tuntemiimme kollegoihimme, tulisimme kokeilleeksi uusia toimintotapoja, harjoittelisimme opintopiirin pitämistä ja sellaiseen osallistumista, koko hanke olisi halpa, tehokas ja d.i.y. koulutusjärjestelmä, yleisten kirjastojen keskuskirjastona toimivassa Helsingin kaupunginkirjastossa leviäisivät kirjastoalan uutiset tehokkaammin ja niin edelleen. Omille hyville ideoilleen on helppo keksiä selityksiä miksi ne ovat niin erinomaisia 🙂

En ole nyt kuitenkaan tähän mennessä  saanut aikaiseksi pistää hommaa pystyyn, joten päätin tehdä niin, että lähetän ilman mitään kaksista suunnitelmaa pari omaa lehteäni  sisäisellä postilla joillekin kollegoilleni ja laitan ohjeeksi tehdä merkintöjä ja laittaa lehti kiertoon muutamalle muulle kollegalle ennenkuin se palautuu minulle. Eli lähden sangen organisoimattomasti liikkeelle, lehtien vastaanottajiksi ei erikseen ilmoittauduta vaan kukin valitsee mielivaltaisesti jonkun. Katsotaan miten käy…

iRex iLiad koekäytössä

Olin toissaviikolla käymässä pääkirjastolla Verkkopalvelut ja tietohallinto -ohjausryhmän kokouksessa. Aiemmin korviini oli kantautunut, että kaupunginkirjastoon on hankittu sähköisen kirjan lukija ja luulin että kyseessä olisi Amazon Kindle mutta olin erehtynyt. Kokeilukäytössä oleva laite on iRex iLiad,

iRex iLiad tekstiä

joka toki on monin tavoin Kindlen kaltainen. Teknologia on suunnilleen samaa, eli perinteisen näytön sijaan laite on niinsanottua sähköistä paperia joka ei kuluta sähköä kuin ruutua päivitettäessä. Tämäkin laite perustuu GNU/Linuxiin. iRexin sivustolta löytyy foorumeja kehittäjille sekä Subversion-repositorio. Aika näyttää millaiseksi laite muodostuu.

iLiad oli hallussani vajaan viikon ja haluan, että tätä blogia lukevat kirjastolaiset, hakukoneet ja muut kiinnostuneet voivat tarvittaessa saada jotain tietoa sähköisistä kirjanlukijoista. HS.fi:n Lukupiirin kirjoituksen Onko joku kokeillut Kindleä? -kommenteissa Pirjo Lipasti mainitsee laitteen ja että se on Helsingin kaupunginkirjastossa ollut kokeiltavana.

Mikä hitto olisi oikea termi tällaiselle laitteelle? Kielitoimisto vastaa plskthx! E-kirjahan on se teos (tai siis erityinen laitos, yleensä valitettavasti näköislaitos tavallisesta kirjasta), siis sisältö. Tämä lienee siis e-kirjan lukulaite.

Teknisiä ominaisuuksia tuskin on tässä kovin järkevää käydä listaamaan, tämän lukija löytää ne valmistajan sivuilta tai vaikka Wikipediasta. Laite on suunnilleen sellaisen tyypillisen, suomenkielisen tietokirjan kokoinen eli mahtuu nippanappa (reisitaskuhousujen) taskuun. Kädessä laite on yllättävän kevyt ja ote pitää kumimaisen pinnoitteen ansiosta hyvin. Joku voi tosin olla eri mieltä laitteen hajusta joka ehkä ajan myötä tuulettuu, mutta minua ei kumimainen, pikantti haju haittaa.

Sisällön lataamisesta

iLiad lukee PDF, Mobipocket (tiedostopääte .prc alias .mobi, MIME-tyyppi application/x-mobipocket-ebook) sekä tavallisia XHTML -tiedostoja ja muutamia kuvatiedostojamuotoja, JPEG:tä, PNG:tä ja BMP:tä. Laite voi näyttää kuuttatoista harmaasävyä. Sisältöä laitteeseen saa MMC ja CF muistikorttipaikkojen kautta, USB:llä tai wifin yli netistä tai lähiverkosta. USB-tikkuna toimii toki vaikkapa älypuhelin johon sisältöä voi ladata älypuhelimen selaimen ja nettiyhteyden ansiosta. Wifin lisäksi laitteen saa kiinni paikallisverkkoon ethernet-johdolla.

Nettiselainta laitteessa ei ole ja netistä ladattava sisältö tuleekin iRexin omasta iRex Delivery Service-palvelusta (iDS) jota en kokeillut enkä katsonut mitä aineistoa sieltä olisi saatavilla, ohjelmistopäivitysten lisäksi. En myöskään kokeillut laitteen kikkailua lähiverkkoon.

Sensijaan tallensin laitteelle joitain PDF ja HTML dokumentteja kuten USB-tikulle joka onnistui vaivatta. Lisäksi käytin Mobipocket Reader -ohjelmaa josta synkkasin pari tiedostoa ja RSS-syötteitä sisältöineen iLiadiin. Vaikka Mobipocket on aika yleinen e-kirjojen formaatti ja lukuohjelmiakin on saatavissa moneen makuun (myös älypuhelimille yms.) en ole kovin viehättynyt ajatukseen että kirjojen tai lehtien lukemiseen tarvitsisi jonkun muun ohjelman kuin selaimen. Käytänhän selainta kaikkeen muuhunkin lueskeluun ja esimerkiksi RSS-syötteiden seuraaminen monella ohjelmalla on poikkeustapauksia lukuunottamatta sulaa hulluutta. Miksi kirjojen pitää väenvängällä erota esimerkiksi webbisivuista? Noh, uskonkin että koko ekirja on ajatustottumustemme muuttumisen hitaudesta johtuva välivaihe josta varmasti luovutaan ajan myötä.

iLiad näyttää Mobipocket -muotoiset teokset omassa alivalikossaan, erillään muista dokumenteista. Samaan paikkaan menevät myös Mobipocketilla siirretyt RSS-syötteet. Jos ymmärsin oikein, ei iLiad itse osaa hakea syötteiden sisältöjä netistä, vaan sisältö joudutaan iLiadin wifi-ominaisuudesta huolimatta hakemaan Mobipocket Readeriin jollain oikealla tietokoneella ja sitten synkkaamaan iLiadiin. Yhden syötteen sisältöä käsitellään kokonaisena teoksena, ikäänkuin lehteä jossa on monta juttua ja iLiad muodostaa teoksen alkuun hakemiston. Tämä hankaloittaa sisällön selaamista, sillä mitään ”siirry seuraavaan artikkeliin” -tyyppistä toimintoa ei ole.

Käyttökokemuksesta

Käyttöliittymässä olisi muutenkin toivomista, esimerkiksi hakutoiminnot ovat käytännössä täysin olemattomat ja tekstien ja tiedostojen hallinta perustuu listoihin ja ennaltasäädettyihin ja keinotekoisiin luokkiin, jotka ovat uutiset, kirjat, dokumentit ja muistiinpanot.

Yllä mainitsemistani luokista uutiset on varattu iLiadin lehtipalveluun josta ainakin tätä kirjoittaessa on tarjolla ainoastaan ranskalainen Les Echos ja kiinalainen Yantai Daily. iRexin toiseen tuotteeseen, DR1000:een on saatavilla PressDisplay, joka olisi jo kunnollista tarjontaa. Tähän käyttöön joku digitaalinen lukija olisikin omiaan, mikäli PressDisplay toimii yhtä hyvin kuin tietokoneeltakin käytettäessä. PressDisplaytä tuntemattomille tiedoksi, että se on lehtien näköispainosten maksullinen lukupalvelu ja  käytettävissä monissa kirjastoissa. Luokkaan kirja menevät esimerkiksi Mobipocket -tiedostot riippumatta siitä ovatko ne todellisuudessa kirjoja, artikkeleita vai jotain muuta, luokka dokumentit koostuu lähinnä laitteen käyttöohjeista ja muistiinpanoihin voi käyttäjä itse piirrellä laitteen simppeleillä piirtelytyökaluilla.

Varsinainen lukukokemus oli sangen miellyttävä, jos tekstiä lukee lineaarisesti alusta loppuun. E-paperia on miellyttävä tuijottaa koska se ei ole varsinaisten näyttöjen tavoin ole valonlähde. Sivun kääntäminen onnistuu näppärästi laitteen vasemmassa laidassa olevalla pitkällä vipstaakilla ja lukiessa laite lepääkin pääsääntöisesti vasemmassa kädessä, mieluiten lievästi vinossa jotta laitteen painopiste ei aiheuta sivuttaista rasitusta sitä kannattelevaan kätöseen.  Tekstin lehteily ja selailu ovat aika hankalia toimintoja koska teosten sisällysluetteloa tai hakemistoa ei ole loihdittavissa esiin muuten kuin loikkaamalla sille sivulle jolla se kyseisessä teoksessa on. Tämä on jälleen esimerkki siitä, että ”sähköinen kirja” -paradigma on vankila; eihän ole painoteknisten syiden vuoksi mitään todellista tarvetta sijoittaa sisällysluetteloa tai hakemistoa mihinkään tiettyyn kohtaan teosta. Elektronisessa aineistossa ei ole kohtia tai paikkoja, ellei näitä kosketeltavissa olevasta maailmasta tuttuja käsitteitä haluta erityisesti sähköisissä kirjoissa erityisesti mallintaa.

’Where shall I begin, please your Majesty?’
’Begin at the beginning,’ the King said gravely, ’and go on till you come to the end: then stop.’ — Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland

Kovin hämärässä ei näyttöä halua ilman lukuvaloa käyttää, sillä musta teksti ei erotu harmaasta taustasta hyvin heikoissa valaistusolosuhteissa. Auringonvalossa lukemista esimerkiksi puistossa en voinut kokeilla, koska Suomessa paistaa aurinko vasta parin kuukauden kuluttua.

Sarjisten luku jäi kokeilematta, se olisi ehdottomasti pitänyt tehdä. Jos sivujen lataaminen ja näyttäminen on riittävän sukkelaa, voisi värimaailman menettäminen olla kohtuullinen kompromissi siitä, että taskussa olisi koko ajan esimerkiksi tuhat sarjakuva-albumia.

Annotoinnista

Annotoida voi vain kuva- sekä PDF-tiedostoja. Erillisellä, jossain varsinaisessa tietokoneessa pyörivällä (maksullisella) ohjelmalla PDF:iin käsin kirjoitetut merkinnät voidaan muokata tekstiksi. iLiadilla tehdyt merkinnät eivät valitettavasti tallennu osaksi PDF-tiedostoa. Muihin tiedostomuotoihin, kuten Mobipocketteihin tai XHTML:iin raapustelu ei valitettavasti ole mahdollista.

Yhteenveto

Itse edellytän ekirjoilta nimenomaan helppoa hallittavuutta, kunnollisia hakuja ja jaettavaa annotointia sekä tietenkin hyvää luettavuutta. Kaikki nämä viimeistä lukuun ottamatta valitettavasti puuttuvat iLiadista, ainakin kokeilemastani ohjelmistoversiosta 2.12. Laitetta ei toistaiseksi löydy Hintaseurannasta eikä Vertaa.fi:stä, mutta PIXmaniassa sen hinta on 611€. Niin paljon kuin kannatankin perinteisen kirja-formaatin hegemonian raatelua ja silpomista, jää iRex iLiad noilla hinnoilla ja ominaisuuksilla minun puolestani kaupan hyllylle.

Kirjastolaisten pyhät kirjat ja annotointi

Kirjastokaapelille kirjoittamaani:

Huomasitteko Turun Sanomien Treffi-liitteessä 24.9-30.9.2008 sivulla 16 olleen Pyry Hallamaan jutun Kielletun alueen kirjallisuuskriitikot — Marginaaleihin kirjoittelijat ovat kirjastonhoitajille riesa? Siinä on kyselty muutamilta kirjastolaisilta Turun pääkirjastosta, Nummen kirjastosta, yliopiston kurssikirjastosta sekä ylioppilaskunnan kirjastosta, että mitä kirjastolaiset pitävät kirjojensa alleviivaamisesta, korjaamisesta, viitteiden lisäämisestä ja sensemmosesta. Ja eiväthän he oikein taida pitää. Jutussa on pyritty hieman selvittämään minkälaiset kirjat asiakkaat kokevat olevan merkintöjen tarpeessa.

En valitettavasti löytänyt juttua Turun Sanomien verkkosivuilta 😦 Löytäisikö joku tarkkasilmäisempi?

Erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan lausuntoon, että ”kaiken kaikkiaan tuntuu, että ihmiset eivät kunnioita kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Niitä pidetään huonosti; niistäkin on tullut kertakäyttökulttuuria, [hän] suree.” Olen –kuten ehkä jo arvaatte– asiasta toista mieltä. Se, että kirjoihin (tai lehtiin) tekee merkintöjä itselleen ja muille tuleville lukijoille, on päinvastoin osoitus siitä, että aikoo joko itse palata kirjan ääreen tai ymmärtää jonkun muun lukevan sitä. Mitä tahansa kertakäyttölukemista tuskin kukaan alkaa annotoimaan, sillä tekstin arvo nimenomaan lisääntyy kun se muodostuu puheenaiheeksi ja saa korjauksia, viittauksia ja kommentteja.

Yliopiston kirjastonhoitajasta ”[…] tuntuu, että kirjaa lukevalla opiskelijalla ei ole tarvetta purkaa mieltään itse kirjaan, vaan hän voi tehdä sen blogiinsa tai internetin keskustelufoorumeille. Vapaamuotoiset kommentit ovat siirtyneet verkkoyhteisöihin.” On eri asia kommentoida kokonaista tekstiä kuin liittää merkintöjä suoraan tekstin sekaan, väliin, päälle ja alle.

Kirjoitin aiemmin blogiini samasta aiheesta vastauksena Heli Roihan juttuun Verta, leimoja ja kontaktimuovia.

Re: Verta, leimoja ja kontaktimuovia

Kirjoittelin Helsingin kaupunginkirjaston intranettiin tälläisen vastauksen esiin nostetun Heli Roihan kolumnin Verta, leimoja ja kontaktimuovia jatkeeksi.

Intranetin keskustelun urli on tämä, tiedoksi itselleni ja muille joilla on pääsy Helsingin kaupungin intranettiin. Ulkoapäin keskustelua ei tietenkään näe, olettaen että tietoturva toimii.

Metro Live on rikki, koska sinne ei voi kommentoida rekisteröitymättä. Rekisteröitymislomakekin on poikkeuksellisen utelias enkä noita tietoja kysyvälle aio todellakaan vastata. Olen tottunut hieman erilaiseen netinkäyttöön 😉

On todellakin totta, että kirjaston aineistossa ei ole mitään jälkiä edellisiltä käyttäjiltä. Ainakaan periaatteessa. Toki cd-levyistä löytyy naarmuja, kirjan reunat ovat hieman pyöristyneet ja aineiston kanssa puolipäivää työskenneltyä tuntee omissa pesun tarpeessa olevissa kätösissään, kuinka paljon rähmää aineisto itseensä kerää. Joissain teoksissa on kyllä alleviivauksia tai muita marginaalimerkintöjä joita kokoelmanhoitotyötä tekevät katselevat sormien lävitse. Tunnetteko käsitteen Gutenbergin parenteesi? (Terveisiä Ilkka Mäkiselle). Asiaa. Nyt onkin melko mielenkiintoiset ajat kun kirjastoissa yhtäkkiä suurella hälyllä järjestellään asioita niin, että asiakkaat voivat tehdä nimikkeisiin merkintöjä, vaikkakin ne varsinaisista teoksista irrotettuja jonnekin tietokantamme uumeniin eivätkä sijaitse varsinaisen tekstin äärellä, vaan kokonaista teosta kuvaavan metatiedon äärellä.

Entisaikaan kirjojen takakannen sisäpuolella oli se lainauskortti josta saattoi niteen lainaushistoriaa tarkastella, sitähän ei enää ole eikä HelMetistä (tm OPACista) selviä esimerkiksi teosten suosio tai epäsuosio. No paitsi varausmääristä, mutta eihän niistä mitään sinänsä selviä. Joku käppyrä olisi kiva, etenkin meille virkailijoille. Kokoelmatarrasta nokkela, tai kirjastolaiselta vihin saanut asiakas voi ymmärtää, että pyöreässä tarrassa oleva koodi on melko lähellä omistajakirjaston postinumeroa.

Roihan kirjoituksessa ei oteta huomioon sitä, että divarin kokoelma on sattumanvarainen eikä teoksia voi helposti etsiä.

Mahtaakohan Roiha olla tutustunut BookCrossingiin tai muihin kirjakerhoihin? Kirjojen kuvailua, järjestelyä ja välittämistä tekevät tietenkin muutkin toimijat kuin kirjastot, erilaisista lähtökohdista, erilaisin päämäärin ja hyvin erilaisin keinoin.