Lue Päivi Jokitalon kirja ”Powerpoint-vapaa vyöhyke”

Päivi Jokitalo:

Päivi Jokitalo: ”Powerpoint-vapaa vyöhyke”

Sain juuri Päivi Jokitalon uuden kirjan Powerpoint-vapaa vyöhyke (Avain, 2013, ISBN 978-952-304-002-1). Se on vielä mainiompi kuin mitä vedoksen lukeneena muistinkaan! Aihe on aivan kaikille tuttu, ja kirja kokoaa hurjan määrän inspiroivia, perusteltuja ja konkreettisia ratkaisuja kaikenlaisten konferenssien, seminaarien ja kokousten parantamiseen.

Itsellänikin on lusikkani sopassa tällaisissa pyrkimyksissä, ja meidän Cycling for libraries -epäkonferensimme on Päivin kirjassakin esillä. Kirjasta voitte lukea mitä mieltä olen siitä tiedonvälitys ja -tuotantomallista että korokkeelta annetaan asioita paikalle matkustaneen yleisön tiedoksi kuin idiooteille. Ja mitä olen asialle tehnyt. Nykyään olen jättäytynyt pois (kirjasto)työelämästä, ja Tampereen yliopistolla informaatiotieteiden yksikössä opiskelemassa. Kukaan ei ottaisi yliopistoakaan vakavasti jos täällä vain kökötettäisi luentosaleissa, eikä sellaiseen haaskaukseen pidä suostua työssäkään. Ihminen on enemmän.

Tilaa itsellesi tämä Päivin kirja. Powerpoint ei tietenkään ole asian varsinainen ydin, mutta Powerpoint-vapaan vyöhykkeen saapumista odotellessasi suosittelen lukemaan Edward Tuften esseen The cognitive style of Powerpoint–Pitching Out Corrupts Within ja kolumnin Wired -lehdestä 11.09 (2003) otsikolla ”PowerPoint is evil”, sekä Talking Headsista tutun David Byrnen ”Learning to love PowerPoint” samaisesta Wiredistä.

Kiitos Päivi!

Kirjastojärjestelmät vai kirjastot ilman järjestelmää

Joulutontun tehtävää toimittanut kuriiri toi juuri himaan tekijäkappaleeni Jarmo Saartin ja Pirjo Tuomen toimittamasta Kirjastojärjestelmät vai kirjastot ilman järjestelmää -teoksesta (Avain, 2012, ISBN 978-951-692-947-0). Toimittajien lisäksi tekstiä on Juha Hakalalta, Ari Rouvarilta, Petri Tonterilta, Ari Mäkirannalta, Sami Varjolta, Lea Tastulalta, Vesa Suomiselta, Ari Haasiolta ja hieman myös allekirjoittaneelta. Osaltani haluan kiittää kaikkia prosessista, ja kehoitan blogin lukijoita tutustumaan näihin erittäin hyviin, ajankohtaisiin ja todelliseen kokemukseen pohjaaviin teksteihin.

Omasta mielestäni mielenkiintoisin oma argumenttini on se, että kirjastojärjestelmän käyttäjäyhteisö on osa ko. järjestelmää, ja tämä tulisi huomioida hankinnassa. Lisäksi tuossa on muutama sanaseni siitä, mitä sosiaalinen media merkitsee kirjastoalan sisällä (vrt. asiakkaille mainostaminen). Muut kirjoittajat kertovat esim. Kohasta ja Evergreenistä, KDK:sta, Melindasta, musiikkiin liittyvästä tietopalvelusta sekä sen työn auttamisesta luetteloinnin ja verkkokirjaston avulla, selailunäkymistä sekä norsuista. Avoin lähdekoodi, avoimet rajapinnat ovat tietenkin keskiössä, koska kirjastot haluavat saada asioita aikaan.

Siis joululomalukemistoa parhaimmillaan. Sain kaksi tekijäkappaletta, laittakaa esim. sähköpostilla tai fesessä postiosoitteenne, niin voin postittaa toisen lainaan (joo kyllä, lainaaminen on mahdollista ilman kirjastojärjestelmääkin).

Eräpäivä

Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski)

Nuorkirjastolaisten pamfletti Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (Avain, 2011, ISBN  9789516928688) julkaistiin Oulun kirjastopäivillä. Suuri kiitos toimittajillemme Veeralle ja Antille sekä kaikille kirjoittajille.

Eräpäivä! on nuorkirjastolaisten poleeminen puheenvuoro kansalaisten oikeudesta päästä käsiksi itseään kiinnostavaan tietoon ja kirjastopalveluiden suunnittelemisesta asiakaslähtöisesti.

Pystyvätkö kirjastot vielä toteuttamaan perustehtävänsä ja turvaamaan kansalaisen sivistykselliset perusoikeudet? Vai onko alalla keskitytty johonkin muuhun, kuten instituutioiden pönkittämiseen ja saavutetuista eduista kiinni pitämiseen? Miten kansalaisten tiedontarpeisiin vastattaisiin, jos kaikki rakennettaisiin uudelleen tyhjästä? Syntyisivätkö kirjastot uudelleen vai tulisiko tilalle jotain aivan muuta, jotain aidosti asiakaslähtöistä ja nykyaikaisen toimintaympäristön vaatimuksiin vastaavaa? Kuka nämä palvelut tuottaisi?

Teos on jaettu kolmeen temaattiseen osioon: osaaminen, asiakkuus ja toimintaympäristö.

Veera Ristikartano antoi tuoreeltaan englanniksi videohaastattelun Saksan 100:lle kirjastopäiville, jossa olimme vieraina Cycling for librariesin myötä.

Julkaisu on saatavilla kirjastoista ja kaupoista.

Huomaa myös näiden asioiden ympärillä pyörivä uusi blogi Voimasanoja.fi osoitteessa http://voimasanoja.fi/blogi.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]