Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että ”digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä ”pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin ”televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan ”realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

Mainokset

Avoimia oppiresursseja

Kun Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssin (aka AVO-kurssin) ensimmäisen viikon tehtävien myötä loin katsauksen Open University (UK) Open Content Initiativeen, Connexionsiin, MIT OpenCourseWareen, LeMilliin, OpenCourseWare Consortiumiin ja Wikiversityyn, tuli hieman samankaltainen olo kuin ensimmäistä kertaa loin kunnollisen katsauksen Nelliin. Oloa voi kuvata  EBSCOssakin esiintyvällä termillä library anxiety.

Näin montaa suurta projektia oli hieman vaikea lähteä lähestymään, joten katsoin ensin Richard Baraniukin (palo)puheen TEDissä vuodelta 2006 ja sen jälkeen katsoin puheen käsittelemää Connexionsia. Siinä kiinnitti heti huomiota se, että opintokokonaisuuksien sijasta lähtökohta ovat pienet moduulit, joista voidaan koota haluttuja kokonaisuuksia. Toki samahan näkyy esim. perinteisessä opiskelussa jossa pääaineen kylkeen valitaan sivuaineita ja opinnot muodostuvat eri kokoisista kursseista joiden kokoa kuvataan opintopistein. Esimerkiksi suoritan paraikaa avoimessa yliopistossa käytännöllisen filosofian opintoja, joka koostuu seuraavista ”moduuleista”, eli kursseista:

Yhdessä nämä siis muodostavat käytännöllisen filosofian perusopinnot, mutta moduuleja voi suorittaa yksittäinkin.

AVO-kurssilla mieleen on muutenkin tullut avoin yliopisto-järjestelmä, jossa siis suoritetaan yliopisto-opintoja olematta välttämättä varsinaisesti opiskelija. Joitain kursseja voi suorittaa etäopintoina ja käydä vain tenteissä. Tällöin oppimateriaalina ovat joko verkkomateriaalit jonkinlaisessa oppimisympäristössä tai kirjat (tai näiden yhdistelmä). Kirjoihin perustuvat etäopinnot ovat sikäli vapaampia, että kirjat ovat julkaistuja ja sijaitsevat siis yhteiskunnassa. Niitä voi siten hankkia eri paikoista, joko jostain läheisestä tai kaukaisesta kirjastosta tai kirjakaupasta. Vain oppimisympäristöissä oleva materiaali ei välttämättä ole julkaistua eikä siihen ole pääsyä ilman johonkin kurssille kuulumista.

Esimerkiksi yliopiston perus- ja aineopintoja tai muita opintokokonaisuuksia vastaavia kokonaisuuksia voi Connexionsissa  rakentaa ”linssien” avulla ja niitä voivat koota yhtä hyvin oppilaitokset kuin yksittäiset käyttäjätkin. Käyttöliittymään kaipailin parempia selailuominaisuuksia kun moduulit kerran on ihan hyvin kuvailtu avainsanoin. Connecxionsissa seikkailemalla törmääväni moduulit olivat laajuudeltaan vaihtelevia, ja olisin kaivannut jonkinlaisia harjoituksia joka moduulin yhteyteen; muuten ne näyttäytyvät lähinnä aika tavallisina sivuina, ilman erityistä pedagogista. Suurimmassa osassa katsomiani, sattumanvaraisia moduuleja oli kuitenkin opetuksellinen lähtökohta näkvissä.

Luulisi myös, että jos Connexionsin sisällöt ovat hyviä ja arvostettuja, niihin törmäisi googlaillessa tehdessä ja Wikipedian lähteinä. Huomasitteko muut AVO-kurssilaiset muuten, että Connexionin aineistoja saa helposti tilattua tarvepainatteina l. print on-demandina?

Seuraavaksi katsoin Open University OCI:a ja ajattelin, että avoinyliopisto.fi voisi olla jotain samanlaista. Open Universityn toiminta on ainakin virallisesti tunnustetumman oloista, esim. opiskelusta voi ilmeisesti saada opintotukea (jos on Iso-Britannialainen). Open University on siis ainakin jossain määrin ”oikeaa” opiskelua, ja aineiston ympärillä on olemassa muuta opiskelua tukevia resursseja. OCIn aineistot ovat kuitenkin näkyvillä myös muille kuin OU:le rekisteröityneille opiskelijoille, toisin kuin esim. Helsingin avoimen yliopiston aineistot, jotka ovat ainakin oman kokemukseni mukaan olleet lähinnä melko perinteisiä, listamuotoisia powerpointteja sekä toisinaan muutaman sivun valokopioita kirjoista tai aikakausijulkaisuista.

OCIn kurssin näyttivät  varsin kattavilta ja selvemmin järjestäytyneiltä ja toisaalta suuremmislle kokonaisuuksille kuin Connexionin moduulit ja moduulikokoelmat. Vaikkei suomalainen avoin yliopistosysteemi alkaisikaan aineistojen vapaaseen jakoon OER-tyyliin, jään OU:n webbisivult akaipailemaan esim. kalenteritoimintoja.

MITin OpenCourseWare on klassikko ja melko hyvin tunnettu avointen opintomateriaalien varasto. Muistelen sieltä jotain joskus katsoneenikin, MITin OCW:ssähän on luentoja videoituna. Nyt katsomieni muutamien kurssien aineistot eivät hämmästyksekseni kuitenkaan olleet sellaisenaan verkossa, vaan esim. teksteistä oli vain viitteet kirjoihin jotka kurssilla luetaan.

MIT on osa OpenCourseWare -konsortiota, kuten parisataa muutakin oppilaitosta. Euroopasta ei ole montaakaan, Espanjaa ja Iso-Britanniaa lukuunottamatta. Listalla on kuitenkin TU Delft, jossa vierailin pari viikkoa sitten. OCW:n osallistujalista ei kuitenkaan kerro paljoakaan, sillä eri oppilaitoksien panos on eri kokoinen.

LeMillissä esitellään myös esimerkiksi opetusmenetelmiä ja sivusto on muutenkin enemmänkin opettamista sekä sen suunnittelua ja järjestämistä kuin opiskelua tukeva. Suomenkielisessä LeMillissä näkyy tämän AV-kurssin vetäjien nimet monessa, monessa kohtaa.

Suomenkielisessä Wikiopistossa (l. Wikiversityssä) ei tässä vaiheessa ole kovin laajalti kursseja, lukupiirejä tai muita opintoja, ne ovat keskittyneet lähinnä ”kuorolle saarnaamiseen”. Tämä on kuitenkin luonnollista kun suomalainen Wikiopisto on vielä syntyvaiheessa ja tarvitsee itselleen onnistuneita caseja. Tämä AVO-kurssi on yksi sellainen, ja toisaalta myös eräänlainen kouluttajakoulutus.

Kaikissa nyt katsotuissa oppiresurssisivuistoissa on immateriaalioikeuksen hallintaan käytössä Creative Commons -lisenssiperhe. Wikiopisto käyttää lisäksi tarttuvaa CC Share Alike -lisenssiä. Osa sivustoista sallii kurssien muokkaamisen suoraan omilla sivuillaan.

”Oikeasti tapahtneiden”, eli sellaiseten kurssien joihin on liittynyyt jotain luentoja tai keskustelutilaisuuksia, siirtäminen avoimeksi oppiresurssiksi ei ole suoraviivaista, vaan vaatii toimitustyötä. Jotkut nyt näkemäni kurssit ovat kin tämän takia hankalasti lähestyttäviä, jos esim. siihen liittyiä luentoja ei ole taltioitu. Tällöin vaikka kurssiin liittyvää aineistoa ja rakennetta on vapaasti saatavilla, ei kurssi kokonaisuudessaan sitä ole.

Niin tai näin, näiden selailu on oikeastaan sangen koukuttavaa 😉

Avoimet oppiresurssit–hippien näpertelyä ja eettisen erinomaisuuden todistelua vai oikea vaihtoehto laajamittaiselle oppimateriaalituotannolle? Mitähän ihan oikeat opettajat tällaisesta ovat mieltä? Liian vaikeaa, helpompi saada opetussuunnitelma ja painetut kirjat kovin, kovin ahtaaksi käyneelle työpöydälleen? En usko että massaopettamisen (peruskoulu, lukio, ammattikoulut, yliopistot, AMK:it) resurssina nämä vielä vähään aikaan Suomessa tulevat olemaan suurikaan juttu (toki yksittäisiä ja verkostoituneita opettajia löytynee) vaikka heille tällaista on mahdollista markkinoida, mutta esim. työpaikoilla nämä voisivat olla arvossaan jos vaan löytäisivät tiensä sinne.  Oikeiden opettajien tavoittaminen näillä on varamasti helpompaa, kun ovat keskittyneitä oppilaitoksiin ja tämä on kuitenkin heidän alaansa. Voisin kuitenkin omassakin työssä voisi aivan hyvin ehdottaa että alettaisi käymään jotain näitä jo olemassaolevia aineistoja läpi jonkinlaisella opiskeluporukalla.