E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys?

E-kirja -seminaarin tallenteet ovat katsottavissa verkon kautta

Eilen Entressen kirjastossa oli E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys? -tapahtuma. Sisäänheittoteksti on tällainen:

Mitä e-kirjojen kehitys merkitsee yleiselle kirjastolle? Miten takaamme kansalaisten vapaan pääsyn tietoon/ pysyvän oikeuden lainata kirjallisuutta maksutta kirjastosta riippumatta siitä, missä muodossa kirja julkaistaan? Miksi laillisen e-aineiston hankkiminen on hankalampaa kuin laittoman? Tekijänoikeudet?

Tapahtuma onneksi tallennettiin, ja löytyy kahdessa osasta täältä (1 tunti 15 min) ja täältä (10 min). Suomen kirjastoseuran pj:n Jukka Relanderin johtamassa paneelissa äänessä olivat Sari Enckell-Jylhä (Akateeminen Kirjakauppa),  Ari Hakkarainen (klaava.fi), Paula Mikkonen (FinELib), Jukka-Pekka Pietiäinen (Suomen tietokirjailijat ry), Viveca Still (Opetus- ja kulttuuriministeriö), Sirpa Tilli, (Kirjavälitys) sekä Fredrik Rahka (Otava). Jukka esittelee panelistit ensimmäisen videon noin 6:50 alkaen.

En valitettavasti päässyt livestreamin äärelle, mutta kuuntelin tallenteen (näkemistä ei juuri ole) iltasella ja mietin nyt jälkeenpäin mitä keskustelusta oikeastaan jäi mieleen. Tietenkin perinteiset ”sisällöt on tärkeimpiä” ja ”kyllä kirja sentään on paras mahdollinen käyttöliittymä” -argumentit kuultiin moneen kertaan, samoin että tekijänoikeudet ”ovat haaste” ja ihmeteltiin että mikähän se mahtaa olla se kirjastojen rooli tulevaisuudessa. E-kirjojen formaatitkin ovat vielä vakiintumattomia eikä koko e-julkaisuasiaan voi kirjasto ottaa kantaa ennenkuin joku jälleenmyyjä voi myydä meille näitä ihmeellisiä, ihmeellisiä e-kirjoja.  Klassikkokamaa. Asiaa tuntemattomien kannalta on hyvä että panelistit puhuivat myös omistamisen muuttumisesta, ”omistaminen” on hieman outo ajatus elektronisessa maailmassa. Myös lainaamisesta puhuttiin, joka nivoutuu tähän omistamiseen, me kirjastothan emme välttämättä omista e-aineistojamme, joten lainaamme niitä eteenpäin niiden omistajan luvalla (=lisenssillä). Syvempiä vesiä kolusi Jukka-Pekka Pietiäinen, vauhtiin päästyään. Terkut hänelle!

Keskustelun myötä yritettiin useampaan kertaan muistutella, ettei kirjaa, e-kirjaa ja e-kirjan lukulaitetta ole mitään syytä sekoittaa toisiinsa, kyseessä ovat täysin eri asiat. Tämä on tietenkin totta ja tuntuu ehkä hieman koomiselta asiasta muistutella, mutta nämä menevät aika monesti edelleen sekaisin. Ongelmana on fiksaatio sanaan ”kirja”. Vaikka paneelinkin aikana mainittiin monia julkaisuja jotka ovat oikeasti e-kirjoja, näistä käytettiin sellaisia termejä kuin ”raportti” tai ”mietintö”. Niissä kaikissa on etukansi, nimiölehti, sivunumerot, ”sivuja”, paljon, paljon sanoja tietyssä järjestyksessä ja lopulta viitteet sekä takakansi. Niillä on ISBN-numerotkin. Silti miellämme ne raporteiksi ja mietinnöiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi lähitulevaisuudessa odotettavaa kirjan murrosta e-kirjaksi.

Mitä tuohon muutokseen an sich tulee, niin keskustelussa tietenkin toisteltiin että olemme nyt jonkinlaisen muutoksen keskellä. Onkohan joskus ihan oikeasti ollut olemassa aika, jolloin ei ole ollut muutosta meneillään? Tässä kohtaa on syytä vinkata Gote Nymanin loistava TEDxHelsinki-esitys Mitä he oikein odottivat?

Nasevista kommenteistaan tunnettu Jukka Relander tokaisin jossain vaiheessa itsekin tietokirjailijana, että kolmesta luennointikeikasta saa paremman tilin kuin kirjan kirjoittamisesta. Tämä on ihan hyvä huomio; voinee päätellä, ettei ainakaan tietokirjoja kukaan kirjoita niiden suurten taloudellisten merkitysten vuoksi. Vieläkö tämä on jollekulle yllätys? Jukka muistutti myös, että tietokirjojen rahoitus tulee oikeasti aivan muualta kuin kirjojen myynnistä, joten eikö se nyt olisi aivan sama laittaa sisältö avoimeen jakoon. Niinpä. Mutta ei; avoimeen jakoon teoksilla on mahdollisuus päästä 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Tietenkin kiinnostus sata vuotta vanhoihin tieto- ja oppikirjoihin on vain historiallinen. Ei ole vielä ihan valmis tämä tietoyhteiskunta.

Varoituksena korkeasta verenpaineesta kärsiville, että Jukan kerrottua nähneensä miten Amazonin Kindlen DRM kierretään, totesi joku panelisti tähän ykskantaan: ”siis sähän puhut piratismista. Me voidaan uhkailla piraatteja” (no vähän pidemmin sanakääntein kyllä). Tämä on syytä ohittaa silmien pyöräytyksellä; panelisti vain vitsailee tai on väliaikaisesti pahuuuden riivaama eikä häntä ole syytä tässä kohtaa ottaa tosissaan.

Erillisessä videossa (se pienempi 10 minuuttinen) olevien loppupuheenvuoroissa nostetaan esille pari asiaa: ensimmäinen koskee pitkäaikaissäilytystä. Katso KDK PAS. Toinen koskee sähkö- ja äänikirjojen arvonlisäverotusta. Näillä se on 22%, ns. tavallisella kirjalla 9%. En tiedä mitä te veroista ajattelette, mutta minusta verot on ihan kiva juttu. Sitten todetaan että tulevaisuudessa saattaa lukemis- ja julkaisukulttuuri tulevaisuudessa muuttua ja ehkäpä jopa teksti, kuva ja video voivat yhdistyä (pliis, itse luet tätä paraikaa internetistä).

Otetaas tässä kohtaa hieman ASIAANLIITTYVÄÄ HUUUUTOOOAAAARARRRGGGH.

Mainitsin tapahtuman ja sen tallenteet lyhyesti myös Turun kaupunginkirjastossa pidettävässä Sähköinen kirjasto -blogissa.

Vastausta tapahtuman varsinaiseen kysymyksenasetteluun ei paneelissa löydy eikä oikein etsitäkään mutta kaikki tyynni tässä keskustelussa tuodaan aika kattavasti esille erilaiset e-kirjaa koskevat asiat. Kannattaa siis katsoa. Kiitos Jaakolle ym. espoolaisille tilaisuuden tallentamisesta ja järjestämisestä. Kiitos kuuluu tietenkin myös panelisteille.

Mainokset

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

levykkeitä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )

Kindle on oikeasti tietokone

Amazon Kindle 2 (kiitos kuvasta ShakataGaNai@Wikimedia Commons)

Viime viikolla Amazon ilmoitti julkaisevansa SDK:n e-kirjan lukulaitteelleen Kindlelle. SDK on työkalupakki, joka mahdollistaa laitteen ohjelmoinnin. Nyt on siis oikein valmistajan taholta myönnetty, että Kindle ei ole jonkinlainen rampa korvike kirjalle tai muulle painotuotteelle, vaan oikea tietokone. Juuri ohjelmoitavuus määrittää tietokoneen; tietokone on itsessään merkityksetön, mutta looginen ja deterministinen laite, jolla on ohjelmoitavuutensa ansiosta potentiaali olla mikä tahansa muu laite.

Näinhän asia Kindlenkin osalta tietenkin on alunperinkin ollut. Amazonin ilmoitus ohjelmoinnin mahdollistamisesta (tai oikeammin: ohjelmoinnin estämisen lopettamisesta) kuitenkin muuttaa laitteen luonnetta perustavanlaatuisesti. Kuvittele vaikkapa matkaopas, joka jättäisi sadepäivänä kiertokävelyn suosittelematta, ja ohjaisi lukijan sensijaan museokierrokselle. E-kirjan lukulaite vapautuu ja muuttuu takaisin siksi mitä oikeasti onkin, eli tietokoneeksi.

Alkaneella viikolla julkistettaneen myös Applen tabletti, eräänlainen valtavan kokoinen iPod. Nookin alla pyörii Googlen älypuhelimiin kehittämä käyttöjärjestelmä Android. Tietokoneita siis.

E-kirjan lukulaite? So last season. Ymmärrän tarpeen sellaisille laitteille siirtymävaiheen teknologiana, mutta se siirtymävaihe alkaa nyt olemaan jo mennyttä. Suhtaudutaampa e-kirjan lukulaitteisiin sellaisina mitä ne ovatkin, eli läppäreinä.

Mitä bibliofiilien kaipailemaan kirjojen hajuun ja muuhun likaisuuteen, painoon ja esineellisyyteen tulee, niin tiesittekö että on olemassa kirjan hajuista parfyymiä, jota voi suihkuttaa e-kirjan lukulaitteeseensa tai läppäriinsä ja vuodattaa muutama (krokotiilin)kyynel wanhojen hywien aicoien cunniacxi 😉

Kirjahyllyni

Noudatan maksimaalisen julkaisun periaatetta, joten alla Helsingin kaupunginkirjaston intranettimme Kaivon erittäin mainiossa Kirjahylly-kolumnisarjassa julkaistu kirjoitukseni. Sarjassa henkilökunta esittelee henkilökohtaisia kirjastojaan ja kirjahyllyjään kuvien  kera.

Macen kirjahylly

Ellen ole laskenut väärin, omistan neljä kirjaa. Näet ne kuvassa.Kirjahyllyni Scrolling Forward oli kurssikirjana informaatiotutkimuksen opinnoissani, Paratiisi vai panoptikonin sain mukaani jostain alamme tapahtumasta ja Wikipedia—The Missing Manualin tilasin netistä muuten vaan. Neljäs on GNU Emacsin version 18 manuaali, jonka nappasin aikoinaan Kirjakaapelin kokoelmista. Sen kanssa matkustin Jyväskylään Finnconiin hankkiakseni siihen kirjoittajan ja suuren ajattelijan, Richard M. Stallmanin omistuskirjoituksen (”Happy hacking—Richard Stallman”). Pari vuotta myöhemmin kirja poistettiin kirjaston kokoelmasta ja nyt se on minulla turvassa, artefaktina.

Maailmassa on varmaan joku ihminen jolla olisi kirjoilleni parempaa käyttöä kuin minulla, joka homehduttaa niitä pinossa ja kirjoittaa niistä työpaikan intranettiin. Kelpo kirjoja ne kaikki kuitenkin ovat. Wikipedia-oppaan aion toistaiseksi pitää itselläni. Scrolling forwardin ja Paratiisin olen lukenut, joka on kutakuinkin yhtä kuin se että ne ovat minulle tarpeettomia—joten jos niille on teillä käyttöä niin ottakaahan yhteyttä. Tällä hetkellä ne ovat tarjolla viime aikoina uutisissakin olleessa BookaBookassa. Paras mahdollinen ottaja olisi tietenkin sellainen joka tekee kirjoihin merkintöjä ja huolehtii että ne pysyvät liikkeellä. Kirjojen seisottaminen hyllyssä tuntuu suorastaan loukkaukselta!

Edellä mainittujen teosten lisäksi hallussani on tällä hetkellä kaksi muuta kirjaa. Daemon on romaani jonka omistaja ehkä jo kaipailee sitä. Lupasin laatia siitä arvion, mutten ole vieläkään päässyt yli puolenvälin. Törkeen hyvän Watchmenin nappasin töistä matkaani. Aikoinaan Cosmic Comic Caféssa käydessäni luin siitä aina kappaleen kerrallaan.

Aikakaus- ja sanomalehtiä kotona liikkuu sattumanvaraisesti. Niitä tulee ja menee muttei kerry. Kirjojen tai lehtien kotona säilöminen tuntuu ajatuksena mahdolliselta, jos niille on oikeasti käyttöä. Kaunokirjallisuutta, ainakaan romaaneja en missään nimessä haluaisi omistaa. Pthyi mikä törkeä ajatuskin…ehkä jonkun uudelleenkäyttöä kestävän teoksen, vaikkapa upean sarjiksen tai runokokoelman voisin hankkia. Väliaikaisesti.

Bibliofiiliksi en itseäni voi väittää. Keräilijän vikaa minussa on kieltämättä joskus ollut. Silloin tuli haalittua esoteerisempia aikakausijulkaisuja ja kaikenlaista roipetta. Ei mitenkään hallitsemattomasti. Oli kuitenkin jonkinlainen sisäinen tarve suojella esineitä, etteivät joutuisi kadotukseen. Mokoman pula-ajan sairauden ruoskiminen sielusta on tuottanut ihan hyvin tulosta; tavarasta on päästy eroon eikä tilalle ole tullut puutteen tunnetta.

Elämä on hyvää.

Tiedän että tämä on Kirjastolaisen Oikea Tie.Riippumaton asiantuntija ;)

Opusten lisäksi pinossa on vähän vinyyliä, perinteitä kunnioittaen maitolaatikkoihin varastoituna. Ihan hyvä valikoima (gasp voisiko jopa sanoa kokoelma?!?) tunkkaista ja tiukkaa teknoa. En tiedä mitä niille oikein pitäisi tehdä. En haluaisi luopua niistä, mutta voisin antaa niitä lainaan. Osa on ollut ennenkin. Cd-levyjen pirulaisia on parikymmentä. Soittimen omistamisesta on vuosia.

Onko tähän tarkoitus kirjoittaa myös peleistä? Nekin ovat kaunokirjallisia teoksia. Mitään erityistä pelikokoelmaa minulla ei ole. Verkkaisen läpipeluun alla on pari seikkailuropea: Yggda Union―We’ll Never Fight Alone puhelimessa GBA-emulaattorilla, sekä Chrono Trigger miniläppärin SNES-emulaattorilla. Niukasti pelaavalle molemmat tuntuvat loputtomine juonenkäänteineen ikuisuusprojekteilta.

Toisin kuin pelestä ja webin kaltaisesta hypermediasta, kirjoista näkee heti päällepäin koska ne päättyvät. Ehkä se on salainen syy miksi jotkut aina jaksavat ylistää kirjojen käyttöliittymää ylivoimaiseksi :^)