CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä

Sparkin loistava keulahahmo Nora Young. Kiitos pitkäaikaisesta inspiraatiosta!!

Olen Canadian Broadcastin Corporationin (CBC, vrt. YLE) Spark -ohjelman pitkäaikainen kuuntelija. Se on sekä aiheiltaan että tuotantotasoltaan erittäin inspiroiva, viihdyttävä ja laadukas ja kun listailen oman elämäni ja työelämäni inspiraation lähteitä, CBC, CBC:n Spark, ohjelmaa vetävä Nora Young ynnä muu tuotantoremmi ovat ehdottomasti mukana.

Spark julkaisee nykyään varsinaisten, radiota varten tuotettujen ohjelmiensa lisäksi haastattelut pidempinä netissä. Niiden joukossa oli tällä viikolla todella mielenkiintoinen juttu hälyn ja melun kulttuurihistoriasta. Haastateltavana oli Mike Goldsmith. Kun itse jätän kirjastoalan taakseni, voisin hyvinkin tehdä jotain tällaista! Ääntä on käsitelty mielenkiintoisilla tavoilla Formatdag 2012 -semmassa talvella, ja minuun on suuresti vaikuttanut myös Yhdyskuntasuunnittelu -lehden numero 1/2011 (varo PDF).

Burzum: Fallen (Byelobog Productions, 2011)

Ollessani Turun kaupunginkirjastolla töissä syksy 2010-kesä 2012, kuuntelin paljon black metallia, erityisesti Burzumia, Paysage d’Hiveriä (jota on ollut tämän blogin välisoittonakin) ja Darkspacea. Kunnon bläkkis on tietenkin sinällään hyvin kaunista ja esteettistä ja tietyntyyppisellä, puuromaisella hälymusiikilla on pitkään ollut paikka sydämessäni. Mutta esteettisten meriittiensä lisäksi bläkkiksessä on juuri avotoimistoon sopivia ominaisuuksia: musiikki on suurta ja peittää alleen paljon, ihmisen puhetaajuuksilla on paljon tavaraa, etäisestä kiljumisesta sanoista ei voi kuvitellakaan saavansa selvää, biisit ovat pitkiä, ja biisien rakenteet eivät vedä huomiota puoleensa, vaan musiikki sensijaan ikäänkuin sulkee vaippansa sisään. Avokonttorityöntekijä arvostaa, ymmärtänette mitä ajan takaa.

Tämän tyyppisestä vastamelusta ja vastamelusuunnittelusta oli puhetta tuossa Miken haastattelussakin, ja siis myös hälyn historiasta ja muusta sellaisesta. Myös tietokonehistorian grand-old-maneihin lukeutuvasta Charles Babbagesta on tuossa haastattelussa puhetta, hän oli hälyn vastustaja ja osallistui Dickensin ym. veijareiden kanssa melun ja luokka-ajattelun suhteen edistämiseen.

Charles Babbagen aivot purkissa ym., jotka valokuvasin Lontoon Science Museumissa vuonna 2009

Kirjastoilla ja äänellä/hälyllä/melulla/hiljaisuudella on tietenkin suhde, josta riittäisi paljon, paljon ammennettavaa monessa mielessä.

Toinen Sparkissa esillä ollut aihe tällä viikolla perinteisen konekirjoitus- ja tietokonenäppäimistön qwerty -järjestys, sekä siihen liittyvä folklore. Melko yleisesti tunnetaan, että qwerty-järjestys periytyy mekaanisista kirjoituskoneista, joiden näppäinjärjestys on kehitetty niin, etteivät kirjasinvarret tarttuisi toisiinsa. Tämä suunnitteluperusteluhan on nykyään tietenkin absurdi, mutta näppäinjärjestyksen vaihtaminen esim. Dvorakiin olisi yhteisöllisesti kallista ja epätuottavaa. Asiaa käsittelevässä Sparkin jaksossa 214 myös dekonstrudoidaan tuota myyttiä ja valotetaan siihen liittyvää historiaa kertomalla konekirjoituskilpailusta, sekä taloustieteistä tutusta verkosto-vaikutuksesta (network effect).

Advertisement

reCAPTCHA on nerokas!

reCAPTCHA

En ole aivan varma kuinka monella eri tavalla tämä on mahtavaa (äkkiseltään mieleen tulee ainakin neljä), mutta reCAPTCHA on spämmintorjuntamenetelmä blogeihin ym. webbiin, joka samalla auttaa kirjojen digitoinnissa.

Homma menee näin: monien blogien kommenttilaatikoiden tai muiden webissä täytettävien lomakkeiden ohessa on sellainen tehtävä, jossa pitää kirjoittaa jokin vaikeasti luettava sana tai muutama pieneen tekstilaatikkoon. Idea on se, että tietokone on huono lukemaan tuollaisia vääristeltyjä tekstinpätkiä, mutta ihminen on luontaisesti sellaisessa erittäin hyvä. Tarkoitus onkin erotella ihmiset koneista kun ei haluta että mikään tietokoneohjelma käy täyttelemässä noita lomakkeita, yleensä roskapostin lähetystä varten. Tällaisen nimi on captcha.

Noniin, on olemassa sivustoja jotka tarjoavat näitä captcha-palikoita joita sivun ylläpitäjät voivat upottaa omille sivuilleen. Tyypillisesti juuri blogeihin, mutta myös erilaisiin äänestyksiin ja palvelujen rekisteröitymislomakkeisiin niitä laitetaan. Luis von Ahn katseli päivänä eräänä oman palvelunsa tilastoja ja mietti, että vaikka palvelu tehokkaasti estää roskapostin ja muun kuran lähettämistä webiin, joka kerta kun ihminen täyttää tuollaisen captcha-testin, hän tavallaan haaskaa 10 sekuntia elämästään. Ja kun sadat miljoonat ihmiset täyttelevät testejä päivittäin, aikaa valuu hukkaan todella paljon. Noh, Luis keksi että jos tuo captcha ei olisikaan joku koneen luoma tekstinpätkä niinkuin ennen, vaan sellainen sana  jota kone ei ymmärtänyt kirjaa digitoidessa, voitaisi roskapostia vastaan taistelevia ihmisiä käyttää samalla tekstintunnistuksen oikolukemiseen. Siitä syntyi reCAPTCHA. Lainaus webbisivulta:

But if a computer can’t read such a CAPTCHA, how does the system know the correct answer to the puzzle? Here’s how: Each new word that cannot be read correctly by OCR is given to a user in conjunction with another word for which the answer is already known. The user is then asked to read both words. If they solve the one for which the answer is known, the system assumes their answer is correct for the new one. The system then gives the new image to a number of other people to determine, with higher confidence, whether the original answer was correct.

Paraikaa meneillään on vanhojen New York Timesien digitoinnin oikoluku. Olen toki nähnyt noita captcha-palikoita vuosikausia, mutta en ole aiemmin tiennyt tästä oikoluku-aspektista. Tämä on sellaista kirjastotyötä jossa minä haluan olla osallisena!

Lähteenä CBC:n Spark jakso 91. Much love ❤