CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä

Sparkin loistava keulahahmo Nora Young. Kiitos pitkäaikaisesta inspiraatiosta!!

Olen Canadian Broadcastin Corporationin (CBC, vrt. YLE) Spark -ohjelman pitkäaikainen kuuntelija. Se on sekä aiheiltaan että tuotantotasoltaan erittäin inspiroiva, viihdyttävä ja laadukas ja kun listailen oman elämäni ja työelämäni inspiraation lähteitä, CBC, CBC:n Spark, ohjelmaa vetävä Nora Young ynnä muu tuotantoremmi ovat ehdottomasti mukana.

Spark julkaisee nykyään varsinaisten, radiota varten tuotettujen ohjelmiensa lisäksi haastattelut pidempinä netissä. Niiden joukossa oli tällä viikolla todella mielenkiintoinen juttu hälyn ja melun kulttuurihistoriasta. Haastateltavana oli Mike Goldsmith. Kun itse jätän kirjastoalan taakseni, voisin hyvinkin tehdä jotain tällaista! Ääntä on käsitelty mielenkiintoisilla tavoilla Formatdag 2012 -semmassa talvella, ja minuun on suuresti vaikuttanut myös Yhdyskuntasuunnittelu -lehden numero 1/2011 (varo PDF).

Burzum: Fallen (Byelobog Productions, 2011)

Ollessani Turun kaupunginkirjastolla töissä syksy 2010-kesä 2012, kuuntelin paljon black metallia, erityisesti Burzumia, Paysage d’Hiveriä (jota on ollut tämän blogin välisoittonakin) ja Darkspacea. Kunnon bläkkis on tietenkin sinällään hyvin kaunista ja esteettistä ja tietyntyyppisellä, puuromaisella hälymusiikilla on pitkään ollut paikka sydämessäni. Mutta esteettisten meriittiensä lisäksi bläkkiksessä on juuri avotoimistoon sopivia ominaisuuksia: musiikki on suurta ja peittää alleen paljon, ihmisen puhetaajuuksilla on paljon tavaraa, etäisestä kiljumisesta sanoista ei voi kuvitellakaan saavansa selvää, biisit ovat pitkiä, ja biisien rakenteet eivät vedä huomiota puoleensa, vaan musiikki sensijaan ikäänkuin sulkee vaippansa sisään. Avokonttorityöntekijä arvostaa, ymmärtänette mitä ajan takaa.

Tämän tyyppisestä vastamelusta ja vastamelusuunnittelusta oli puhetta tuossa Miken haastattelussakin, ja siis myös hälyn historiasta ja muusta sellaisesta. Myös tietokonehistorian grand-old-maneihin lukeutuvasta Charles Babbagesta on tuossa haastattelussa puhetta, hän oli hälyn vastustaja ja osallistui Dickensin ym. veijareiden kanssa melun ja luokka-ajattelun suhteen edistämiseen.

Charles Babbagen aivot purkissa ym., jotka valokuvasin Lontoon Science Museumissa vuonna 2009

Kirjastoilla ja äänellä/hälyllä/melulla/hiljaisuudella on tietenkin suhde, josta riittäisi paljon, paljon ammennettavaa monessa mielessä.

Toinen Sparkissa esillä ollut aihe tällä viikolla perinteisen konekirjoitus- ja tietokonenäppäimistön qwerty -järjestys, sekä siihen liittyvä folklore. Melko yleisesti tunnetaan, että qwerty-järjestys periytyy mekaanisista kirjoituskoneista, joiden näppäinjärjestys on kehitetty niin, etteivät kirjasinvarret tarttuisi toisiinsa. Tämä suunnitteluperusteluhan on nykyään tietenkin absurdi, mutta näppäinjärjestyksen vaihtaminen esim. Dvorakiin olisi yhteisöllisesti kallista ja epätuottavaa. Asiaa käsittelevässä Sparkin jaksossa 214 myös dekonstrudoidaan tuota myyttiä ja valotetaan siihen liittyvää historiaa kertomalla konekirjoituskilpailusta, sekä taloustieteistä tutusta verkosto-vaikutuksesta (network effect).

Advertisement

Millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla?

Olin viikko sitten Lontoossa ja kävin siellä Science Museumissa, siis tiedemuseossa. Museossa on kaikenlaista hienoa, kuten Greenwich Mean Time, kaikenlaisia höyrykoneita, Charles Babbagen oikea aivopuolisko ja niin edelleen.

Rupesin siinä museossa kierrellessäni kuitenkin miettimään, että mitä tiedemuseon oikeastaan pitäisi esitellä. En käynyt tekemään sen tarkempaa tutkimusta esimerkiksi Science Museumin julkaisutoiminnasta, ihan vaan mietiskelin keskenäni. Kokoelmaa ja näyttelyjä kierrellessä jäi sellainen kuva, että se varsinainen tiede museosta puuttuu. Sitä ei ole esillä juuri mitenkään, siis tieteen itsensä historiaa.

Lontoon tiedemuseossa, kuten monissa rehellisesti tekniikan museoiksi nimetyissä museoissa historiaa tuodaan esille yksittäisten keksintöjen ja niiden arkkityyppisten toteutuksien kautta. Siis teknologian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole tiede. Tiede on prosessi, jossa järjestelmällisesti luodaan informaatiota maailmasta. Tekniikan museoissa tiede on toki löydettävissä sieltä näyttelyesineiden lomassa, mutta oikeastaan vain näyttelyn kannalta toissijaiset tekstit tieteilijöiden elämästä kertovat millaista se varsinainen tiede on ollut, millaisissa olosuhteissa laitteet ovat syntyneet. Suuri osa Lontoonkin museo esillä olevista laitteista on syntynyt teollisuuden, ei tieteen myötä.

Jos tieteen historiaa haluaa nähdä, ovat ehkä yliopistomuseot oikeimpia matkakohteita. Ehkäpä siellä menestyneiden laitteiden ja teknologioiden esittelyn sijasta kerrotaan siitä miten käsite ”tiede” ymmärretään ja mitä merkityksiä ja vaikutuksia sillä on menneisyydessä ollut. Onko tiede  määritelmällisesti sekulaaria, koska julkaisemista alettiin pitää tieteen ehtona (vrt. ”url or doesn’t exist”), koska vertaisarviointi tuli kuvioihin, mikä on akateemisen autonomian merkitys, mitä on empirismi, mitä humanismi tarkoittaa tieteen kannalta?

Onko jossain informaation museota?

Tiede ja tieteen tekeminen on nyt erityisesti ajankohtaista, koska rakenteilla on hieno, uusi Aalto-yliopisto ja yliopistolakia säädetään jotta se voi saada yliopisto-statuksen. Toisaalta tiede on aina ajankohtaista. Tieteen mietiskelystä kiinnostuneille suosittelen Kanadan YLEn CBC:n Radio 1:n mainion podcast-tarjonnasta löytyvää sarjaa Ideas—How to think about science.

Muutama kirjastolaisia kiinnostava puheohjelma

Kirjastot.fin tekijänoikeus-palstalle kirjoittamaani:

En tiedä onko kukaan tätä lueskeleva lähdössä ensi viikolla Tukholmaan Nordic Cultural Commons -konferenssiin. Itse päätin olla lähtemättä. Ohjelmassa on tietenkin ruotsalaisuuteen keskeisesti liittyvää piraattikeskustelua sekä kaikenlaista tekijänoikeus- ja lisensointijuttua pohjoismaisesta perspektiivistä. Ohjelma pyörii Creative Commonsin ympärillä mutta muutakin asiaa on, esimerkiksi torstain sessiossa Open content licenses in public broadcasting and archiving puhujina esimerkiksi British Libraryn intellektuaaliomaisuuden manageri (käännös minun) ja BBC:ssä sekä museoiden kanssa työskennellyt Ben White.

Tapahtumaan on Suomesta lähdössä kolmen ”videonuken” joukko ja pikaisesti toimien heitä olisi vielä mahdollista hyödyntää. Tästä projektista on Petri Kolan viidentoista minuutin haastattelu Tuhat Sanaa -podcastissa ja synopsis ja kommentointi Tuhat Sanaa -blogissa. Videonukkejen ohella noissa on keskustelua mediakentän moniäänisyyden puolesta sekä esitellään NCCC -konferenssi ja CC.

Videonukkejen ajatus on kiehtova ja jos kaikille ei ole jo tähän mennessä käynyt ilmeiseksi, niin organisoitumisen, tiedonmuodostuksen, mediatyön ja yhteistyöntekomahdollisuuksien muuttuminen internetin myötä todellakin heijastuu laajalle netin ulkopuolelle.

Sula Pinta -podcastissa oli syyskuussa juttua pikaviestimiin liittyvistä tavoista, protokollista ja tottumuksista. Jakson nimi oli Verkkoviestintä—Mese-etiketti ja huomion jakaminen.

CBC:n Sparkin jaksossa numero 44 esitellään Internet Archiven Wayback Machinea sekä miksi Archiven toiminta ja digitaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on merkityksellistä. Paljonkohan kirjastolaiset vaivaavat päätään tällaisella? Toivottavasti vaivaavat.

Kirjastot.fistä huomasin kuunneltavaksi YLEn Kultakuumeohjelman, jossa näin kuntavaalien alla oli läpikäyty puolueiden ohjelmat ja katsottu mitä siellä puhutaan kulttuurista. Kovin paljon mistään kulttuuripalveluista ei ohjelmissa puhuta, mutta kirjastot mainitaan useammissa. Poliittisen rakenteen vuoksi puolueet rakentavat koko maan kattavia ohjelmiaan, mutta niillä ei välttämättä ole mitään käytännön merkitystä kunnissa koska esimerkiksi valtionavustusten käyttäminen päätetään paikallisesti kunnissa. Lisäksi ohjelmassa todetaan se varmaankin jo sangen yleinen tieto, että poliitikot mielellään puhuvat yhteiskunnallisesti tuotettujen kulttuuripalvelujen kuten kirjastojen, kaupunginorkesterien ja teatterien tärkeys, mutta rahaa palveluihin ei kuitenkaan käytännössä koskaan ole tahtoa sijoittaa.

Petri Kolan haastattelu kestää 16 minuuttia, Sulan pinnan jakso 12 minuuttia, Spark #44:n kolmestakymmenestä minuutista The Wayback Machinea käsittellään ajassa 01:00-11:00. YLEn Kultakuume kestää kahdeksan minuuttia. Yhteensä siis kolme varttia.