Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

  1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
  2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Mainokset

Tutkimusaihe: ovatko kirjastolaiset lojaaleja kirjastoaatteelle vai poliittiselle järjestelmälle?

MaijaB kirjoitti toukokuussa että pitämänsä luento kirjastojen yhteiskunnallisen merkityksen vaatimuksesta  oli herättänyt Ruotsissa kummastusta. Kommentoin näin:

Lunta tupaan kirjastopäivillä Upsalassa (Maija Berndtson, 20.5.2009 22:07)

Hienoa kuulla että on tehty tutkimusta kirjastodiskurssista, mä haluun sitä tänne meille Suomeenkin. Joku opiskelija pliis!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin kirjastojen poliittinen tehtävä on kyllä mielenkiintoinen aihe. Onko yleinen kirjasto autonominen toimija joka rakentaa itse oman merkityksensä ja tulevaisuutensa, vai onko kirjasto osa yhteiskunnallista, poliittisesti ohjattua järjestelmää. Yleisen kirjaston juuret on kuitenkin kansanvalistusaatteessa jne. joten pohja on todellakin poliittinen. Samoin mikään julkinen palvelu tai yleensäkään mikään mitä ohjataan lailla ei voi olla olematta poliittista. Kirjastopalvelun järjestävät kunnat, eli sitä kautta ollaan taas sidoksissa paikallispolitiikkaan. Kirjasto on virasto, jonka politiikan on (ainakin joidenkin mielestä) oltava linjassa kehysorganisaation (kunnan/kaupungin) politiikan kanssa: jos kunta haluaa panostaa vaikka vanhuksiin, tämä pitää ottaa huomioon kirjastotoimessa. Jos kunnassa halutaan supistaa kulttuuripalveluja jotta tulee tilaa yksityisille toimijoille, pitää kirjaston väistää sivummalle.

Sitten on niitäkin, joiden mielestä yleisen kirjaston tulee olla viimekädessä uskollinen kirjastoaatteelle eikä kehysorganisaatiolleen. Yleisesti ottaen tällainen epäusko poliittiseen ohjaamiseen vaikuttaa pohjoisamerikkalaiselta perinteeltä, jolle meidänkin yleinen kirjasto on sukua. Miten voi rakentaa demokratian jos jotkut julkishallinnon toimijat eivät ole poliittisen ohjauksen piirissä?

Vaikkapa näiden kahden näkökulman tutkiskelu suomalaisessa kirjastodiskurssissa olisi mahtavan mielenkiintoista luettavaa (ja tutkimus olisi tärkeä dokumentti).

En nyt tässä ota kantaa siihen, että nationalistinen, suvereenin valtioon muodostama edustuksellinen demokratia on aika kyseenalainen järjestelmä ja toimii kehnosti mutta lienee silti parempi kuin sen edeltäjä, eli keisarivalta. En myöskään ota kantaa siihen tapaan, että politiikka ymmärretään yksinomaan puolueiden, hallituksen ja eduskunnan toiminnaksi.

Jos ihmettelet mitä tämä kirjoitus täällä tekee, niin kerään tänne omaan blogiini joitain muualle nettiin kirjoittelemiani kommentteja.