Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

  • copy+paste
  • uuden tekstin syöttö vanhan sisään
  • etsi+korvaa
  • hakutoiminnot
  • kappaleiden poistaminen
  • tekstin värjääminen omaa muistia varten
  • erityiset kommentointitoiminnot
  • tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
  • automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
  • layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään ”ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla ”minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (”käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Mainokset

Kirja… mikä hitto se edes on?

Montako kirjaa tässä kuvassa on?

Katso tätä kuvaa ja kerro minulle montako kirjaa löydät. Nykyinen e-kirja -hässäkkä on pistänyt meidät kaikki miettimään mikä kirja oikeasti on ja mitä se ei ole. Digitaalinen teksti (ml. web) on kriisiyttänyt koko käsitteen erittäin pahasti ja nyt joudumme ratkaisemaan näitä määrittämisongelmia ottaessamme kantaa e-kirjaan.

Klikkaa viereistä kuvaa, niin näet sen Flickrissä. Olen siellä liittänyt siihen muutamia tarkennuksia.

Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että ”digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä ”pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin ”televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan ”realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Paasausta: PDF-tiedostojen on kuoltava

Multa menee herrrrrmot näihin e-teksteihin. Oikeasti, maapallon ihmiset, kuulkaa tuskani: PDF-tiedostot oikeasti eivät ole e-tekstiä. PDF-tiedosto on väliaikaistiedosto taitto-ohjelman ja painokoneen/printterin välillä. Oikeaa e-tekstiä on www. Julkaiskaa tekstinne jonkinlaisena oikeana e-tekstinä. esim. siis oikeana webbisivuna. Kamoon, on vuosi 2009 jo! Pliis, priti priti pliis?

Jeren teksti on tässä vain havainnollistavana esimerkkinä, hyvä teksti se on mutta tässä ei ole kyse tekstistä vaan siitä onko maailma hyvä paikka elää vai huono paikka elää. Julkaiseeko sinun organisaatiosi PDF (tai Microsoft Word) -tiedostoja, ja mitä sinä voisit tehdä estääksesi sen? Omani on vaatimattomista toppuutteluyrityksistäni huolimatta julkaissut useita ja katto-organisaatio suorastaan rakastaa niitä.

KDK:nkin sivusto on jo saastunut… 😥 Hei tsemptataan kaikki,  yhdessä me pystytään parempaan!

E-kirjoista Labsin blogissa

Labs.kirjastot.fi:n blogissa on mielenkiintoinen kirjoitus Nook hoitaa myös lainaamisen–ilman kirjastoa. Tulen aina onnelliseksi kun ns. e-aineistoa dumataan; e-aineistot (siis e-kirjat, e-lehdet jne) ovat ne puut, jotka estävät näkemästä metsää. E-aineistot ovat ehkä tarpeellinen, mutta varmasti ohimenevä yhteensopivuustuote elektronisen aineiston ja edellisen paradigman mukaisten tuotanto- ja käsittelykoneistojen (ml. kirjastot) välillä.

Todellista e-julkaisua on internet. Esimerkiksi tämä blogi. Tai sinun blogisi. Tai vaikkapa se valkoisten ylämaanterrierien ystävät ry:n webbisivusto tuolla joissain, keskustelupalstoineen, kuvineen ja äänestyksineen kaikkineen.

Hmm, toisaalta tämänkaltaista argumentointia voidaan käyttää perusteena sille, ettei yleisten kirjastojen edelleenkään kannata millään tavoin reagoida aineistojen muutokseen, vaan pitää pää siellä pensaassa. Tämä ei toki ole tarkoitukseni.

Jos tämä kuulosti tutulta, ei ihme sillä olen valittanut samasta ennenkin. Arvatenkin valitan asiasta myös tulevaisuudessa. Noniin, menkään nyt lukemaan tuo blogikirjoitus.

iRex iLiad koekäytössä

Olin toissaviikolla käymässä pääkirjastolla Verkkopalvelut ja tietohallinto -ohjausryhmän kokouksessa. Aiemmin korviini oli kantautunut, että kaupunginkirjastoon on hankittu sähköisen kirjan lukija ja luulin että kyseessä olisi Amazon Kindle mutta olin erehtynyt. Kokeilukäytössä oleva laite on iRex iLiad,

iRex iLiad tekstiä

joka toki on monin tavoin Kindlen kaltainen. Teknologia on suunnilleen samaa, eli perinteisen näytön sijaan laite on niinsanottua sähköistä paperia joka ei kuluta sähköä kuin ruutua päivitettäessä. Tämäkin laite perustuu GNU/Linuxiin. iRexin sivustolta löytyy foorumeja kehittäjille sekä Subversion-repositorio. Aika näyttää millaiseksi laite muodostuu.

iLiad oli hallussani vajaan viikon ja haluan, että tätä blogia lukevat kirjastolaiset, hakukoneet ja muut kiinnostuneet voivat tarvittaessa saada jotain tietoa sähköisistä kirjanlukijoista. HS.fi:n Lukupiirin kirjoituksen Onko joku kokeillut Kindleä? -kommenteissa Pirjo Lipasti mainitsee laitteen ja että se on Helsingin kaupunginkirjastossa ollut kokeiltavana.

Mikä hitto olisi oikea termi tällaiselle laitteelle? Kielitoimisto vastaa plskthx! E-kirjahan on se teos (tai siis erityinen laitos, yleensä valitettavasti näköislaitos tavallisesta kirjasta), siis sisältö. Tämä lienee siis e-kirjan lukulaite.

Teknisiä ominaisuuksia tuskin on tässä kovin järkevää käydä listaamaan, tämän lukija löytää ne valmistajan sivuilta tai vaikka Wikipediasta. Laite on suunnilleen sellaisen tyypillisen, suomenkielisen tietokirjan kokoinen eli mahtuu nippanappa (reisitaskuhousujen) taskuun. Kädessä laite on yllättävän kevyt ja ote pitää kumimaisen pinnoitteen ansiosta hyvin. Joku voi tosin olla eri mieltä laitteen hajusta joka ehkä ajan myötä tuulettuu, mutta minua ei kumimainen, pikantti haju haittaa.

Sisällön lataamisesta

iLiad lukee PDF, Mobipocket (tiedostopääte .prc alias .mobi, MIME-tyyppi application/x-mobipocket-ebook) sekä tavallisia XHTML -tiedostoja ja muutamia kuvatiedostojamuotoja, JPEG:tä, PNG:tä ja BMP:tä. Laite voi näyttää kuuttatoista harmaasävyä. Sisältöä laitteeseen saa MMC ja CF muistikorttipaikkojen kautta, USB:llä tai wifin yli netistä tai lähiverkosta. USB-tikkuna toimii toki vaikkapa älypuhelin johon sisältöä voi ladata älypuhelimen selaimen ja nettiyhteyden ansiosta. Wifin lisäksi laitteen saa kiinni paikallisverkkoon ethernet-johdolla.

Nettiselainta laitteessa ei ole ja netistä ladattava sisältö tuleekin iRexin omasta iRex Delivery Service-palvelusta (iDS) jota en kokeillut enkä katsonut mitä aineistoa sieltä olisi saatavilla, ohjelmistopäivitysten lisäksi. En myöskään kokeillut laitteen kikkailua lähiverkkoon.

Sensijaan tallensin laitteelle joitain PDF ja HTML dokumentteja kuten USB-tikulle joka onnistui vaivatta. Lisäksi käytin Mobipocket Reader -ohjelmaa josta synkkasin pari tiedostoa ja RSS-syötteitä sisältöineen iLiadiin. Vaikka Mobipocket on aika yleinen e-kirjojen formaatti ja lukuohjelmiakin on saatavissa moneen makuun (myös älypuhelimille yms.) en ole kovin viehättynyt ajatukseen että kirjojen tai lehtien lukemiseen tarvitsisi jonkun muun ohjelman kuin selaimen. Käytänhän selainta kaikkeen muuhunkin lueskeluun ja esimerkiksi RSS-syötteiden seuraaminen monella ohjelmalla on poikkeustapauksia lukuunottamatta sulaa hulluutta. Miksi kirjojen pitää väenvängällä erota esimerkiksi webbisivuista? Noh, uskonkin että koko ekirja on ajatustottumustemme muuttumisen hitaudesta johtuva välivaihe josta varmasti luovutaan ajan myötä.

iLiad näyttää Mobipocket -muotoiset teokset omassa alivalikossaan, erillään muista dokumenteista. Samaan paikkaan menevät myös Mobipocketilla siirretyt RSS-syötteet. Jos ymmärsin oikein, ei iLiad itse osaa hakea syötteiden sisältöjä netistä, vaan sisältö joudutaan iLiadin wifi-ominaisuudesta huolimatta hakemaan Mobipocket Readeriin jollain oikealla tietokoneella ja sitten synkkaamaan iLiadiin. Yhden syötteen sisältöä käsitellään kokonaisena teoksena, ikäänkuin lehteä jossa on monta juttua ja iLiad muodostaa teoksen alkuun hakemiston. Tämä hankaloittaa sisällön selaamista, sillä mitään ”siirry seuraavaan artikkeliin” -tyyppistä toimintoa ei ole.

Käyttökokemuksesta

Käyttöliittymässä olisi muutenkin toivomista, esimerkiksi hakutoiminnot ovat käytännössä täysin olemattomat ja tekstien ja tiedostojen hallinta perustuu listoihin ja ennaltasäädettyihin ja keinotekoisiin luokkiin, jotka ovat uutiset, kirjat, dokumentit ja muistiinpanot.

Yllä mainitsemistani luokista uutiset on varattu iLiadin lehtipalveluun josta ainakin tätä kirjoittaessa on tarjolla ainoastaan ranskalainen Les Echos ja kiinalainen Yantai Daily. iRexin toiseen tuotteeseen, DR1000:een on saatavilla PressDisplay, joka olisi jo kunnollista tarjontaa. Tähän käyttöön joku digitaalinen lukija olisikin omiaan, mikäli PressDisplay toimii yhtä hyvin kuin tietokoneeltakin käytettäessä. PressDisplaytä tuntemattomille tiedoksi, että se on lehtien näköispainosten maksullinen lukupalvelu ja  käytettävissä monissa kirjastoissa. Luokkaan kirja menevät esimerkiksi Mobipocket -tiedostot riippumatta siitä ovatko ne todellisuudessa kirjoja, artikkeleita vai jotain muuta, luokka dokumentit koostuu lähinnä laitteen käyttöohjeista ja muistiinpanoihin voi käyttäjä itse piirrellä laitteen simppeleillä piirtelytyökaluilla.

Varsinainen lukukokemus oli sangen miellyttävä, jos tekstiä lukee lineaarisesti alusta loppuun. E-paperia on miellyttävä tuijottaa koska se ei ole varsinaisten näyttöjen tavoin ole valonlähde. Sivun kääntäminen onnistuu näppärästi laitteen vasemmassa laidassa olevalla pitkällä vipstaakilla ja lukiessa laite lepääkin pääsääntöisesti vasemmassa kädessä, mieluiten lievästi vinossa jotta laitteen painopiste ei aiheuta sivuttaista rasitusta sitä kannattelevaan kätöseen.  Tekstin lehteily ja selailu ovat aika hankalia toimintoja koska teosten sisällysluetteloa tai hakemistoa ei ole loihdittavissa esiin muuten kuin loikkaamalla sille sivulle jolla se kyseisessä teoksessa on. Tämä on jälleen esimerkki siitä, että ”sähköinen kirja” -paradigma on vankila; eihän ole painoteknisten syiden vuoksi mitään todellista tarvetta sijoittaa sisällysluetteloa tai hakemistoa mihinkään tiettyyn kohtaan teosta. Elektronisessa aineistossa ei ole kohtia tai paikkoja, ellei näitä kosketeltavissa olevasta maailmasta tuttuja käsitteitä haluta erityisesti sähköisissä kirjoissa erityisesti mallintaa.

’Where shall I begin, please your Majesty?’
’Begin at the beginning,’ the King said gravely, ’and go on till you come to the end: then stop.’ — Lewis Carroll: Alice’s Adventures in Wonderland

Kovin hämärässä ei näyttöä halua ilman lukuvaloa käyttää, sillä musta teksti ei erotu harmaasta taustasta hyvin heikoissa valaistusolosuhteissa. Auringonvalossa lukemista esimerkiksi puistossa en voinut kokeilla, koska Suomessa paistaa aurinko vasta parin kuukauden kuluttua.

Sarjisten luku jäi kokeilematta, se olisi ehdottomasti pitänyt tehdä. Jos sivujen lataaminen ja näyttäminen on riittävän sukkelaa, voisi värimaailman menettäminen olla kohtuullinen kompromissi siitä, että taskussa olisi koko ajan esimerkiksi tuhat sarjakuva-albumia.

Annotoinnista

Annotoida voi vain kuva- sekä PDF-tiedostoja. Erillisellä, jossain varsinaisessa tietokoneessa pyörivällä (maksullisella) ohjelmalla PDF:iin käsin kirjoitetut merkinnät voidaan muokata tekstiksi. iLiadilla tehdyt merkinnät eivät valitettavasti tallennu osaksi PDF-tiedostoa. Muihin tiedostomuotoihin, kuten Mobipocketteihin tai XHTML:iin raapustelu ei valitettavasti ole mahdollista.

Yhteenveto

Itse edellytän ekirjoilta nimenomaan helppoa hallittavuutta, kunnollisia hakuja ja jaettavaa annotointia sekä tietenkin hyvää luettavuutta. Kaikki nämä viimeistä lukuun ottamatta valitettavasti puuttuvat iLiadista, ainakin kokeilemastani ohjelmistoversiosta 2.12. Laitetta ei toistaiseksi löydy Hintaseurannasta eikä Vertaa.fi:stä, mutta PIXmaniassa sen hinta on 611€. Niin paljon kuin kannatankin perinteisen kirja-formaatin hegemonian raatelua ja silpomista, jää iRex iLiad noilla hinnoilla ja ominaisuuksilla minun puolestani kaupan hyllylle.

Tanskassa on moni asia toisin, moni ei

Kohti MalmöaOlin Suomen kirjastoseuran kirjastovirkailijaryhmän jäsenenä mukana tällä viikolla Tanskassa, kun parisenkymmenpäinen kirjastolaislauma kävi urkkimassa miten eteläiset sisaremme ja veljemme olivat kirjastonsa järjestäneet. Matkalle osallistuneista taisivat kaikki yhtä alan opettajaa lukuunottamatta olla yleisistä kirjastoista pitkin poikin valtakuntaa. Turusta sattui matkassa olemaan pari 23asiaa -verkkokurssimme ulkojäsentä ja Joensuulaiset tiesivät kertoa, että sikäläinen Kirjastotantasta virtuaalidiivaksi -verkkokurssi on kaikkea muuta kuin nukahtanut, kuten verkkosivuja katselleena kuvittelin. Jos muistan oikein, ovat juuri aloittamassa kurssin vetämistä viidettä kertaa ja sitten alkaa olemaan melkolailla koko seutukirjaston väki kurssitettua.

En voi ajanpuutteen vuoksi näpytellä niin kattavaa kertomusta kuin haluaisin, sillä olen luvannut alullesaattaa lehtijutun Kirjastolehteenkin ja kahden kuukauden Australianmatkani alkaa tiistaina. Nyt ei ole myöskään mahdollisuutta tägittää, linkkailla ja lähetellä ryhmiin Flickriin laittamiani kuvia matkalta. Etätöitä sieltä saattaa ehkä joutua tekemään, koska Nordic Cultural Commons Conference 2008:n yhteydessä tekemäni Benjamin Whiten haastattelun tallenne ei vielä ole netissä enkä haluaisi lykätä sen julkituomista tammikuiseen paluuseeni asti.

Kaikenkaikkiaan Tanskassa sekä Ruotsissa oli esillä paljon asioita, joista suomalaisessakin kirjastoskenessä puhutaan. Käyttäjät, erityisesti nuoret tuntuvat olevan kirjastoista katoamaan päin, maahanmuuttajien ja seniorien osuus kuntalaisista kasvaa, mittarit ja tunnusluvut eivät kuvaa toimintaa sen paremmin kuin missiotakaan, kirjastot tuntevat tarvetta lisätä ja raikastaa palveluitaan, aineisto muuttaa muotoaan digitaaliseksi eikä rahaa oikeastaan ole senkään vertaa kuin aiemmin on ollut.

Mitään yllättäviä trendejä en matkalla kohdannut. Kaikissa matkakohteissamme korostettiin, että kirjastojen on pikapikaa laajennettava palkattavan henkilökunnan koulutustaustaa. Kirjastoalan opinnot eivät valmenna työntekijöitä verkkopalvelujen suunnitteluun ja tuotantoon, markkinointiin, draamapedagogiaan, nuorisotyöhön tai moneen muuhunkaan tehtävään, josta kirjastotyö koostuu. Tästähän puhutaan Suomessakin toistuvasti, mutta muuton on erittäin hidas koska väkeä vaihdetaan käytännössä vain ns. luontaisen poistuman eli eläköitymisen myötä. Suomessa on kuulemani mukaan vireillä lakimuutos, että ylemmän tutkinnon suorittaneiden minimiosuutta kirjaston henkilökunnasta oltaisi nostamassa. Muutos kohdistunee kirjastoasetuksen 4§, nythän siellä sanotaan seuraavaa:

Kelpoisuusvaatimukset

Kirjastolain (904/1998) 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan korkeakoulututkinto, opistotutkinto tai ammatillinen perustutkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot. Edellä mainitun vaatimuksen täyttää myös informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinto.

Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot.

En ole suoraansanoen juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota koulutusta koskeviin muutoksiin. Alallahan on nytkin työllistymismahdollisuus hieman hankala. Århusissa talossa oli riittävästi osaamista kaksikerroksisen, 72 lokeroon lajittelevan automaatin purkamiseen. Toisaalta yhteistyön merkitystä alan ulkopuolelle korostettiin. Ota tästä nyt sitten selvää. Minkä tyyppistä osaamista olisi hyvä pitää talossa, mitä on parempi hankkia ulkopuolelta? Koulutustausta Århusissa oli toki kirjastoalalla, ei insinööritieteissä.

ItsepalveluvarauksetKaikissa vierailemissamme kirjastoissa oli itsepalveluvaraukset. Malmö käyttää Innovative Millenium järjestelmää, kuten pk-seutukin, ja siellä asiakas voi halutessaan käyttää salanimeä turvatakseen yksityisyyttään varaushyllyssä. Tanskalaisilla on itsepalveluvaraukset noudettavissa varausnumeron perusteella. Järjestelmänä heillä käytössä DDE Libra, sekin vastikään siirtynyt Axiell-hegemonian alaisuuteen kuten Suomessakin pk-seutua lukuunottamatta käytössä olevat PallasPro ja Origo. Axielliin kohdistuu siis paljon odotuksia sekä vanhojen tuotteiden ylläpidon, tuotteiden uusimisen sekä kirjasto 2.0 -toiminnot lupaavan Axiell Areenan myötä. Matkalla olleiden järjestelmäpääkäyttäjien juttuja kuunneltuani aavistan, että ongelmia on vielä tiedossa erityisesti siksi, että kontaktit järjestelmätoimittajaan ovat heikentyneet ja ylläpitosopimukset kalliita.

Virkistävänä poikkeuksena Malmössä kuulimme, että taloon tullut uusi pomo oli sitä mieltä, että kirjastossa tehdään liikaa kaikenlaisia projekteja ja muuta hauskaa, ja pitäisi keskittyä perustyöhön, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan. Garaget on jo aika etäällä perinteisestä kirjastotyöstä ja näyttäytyy joko kirjastosta irti repäistynä hapuiluna, kiehtovalta konseptikokeiluna radikaalin avoimeen ennaltamääräämättömyyteen tai pakon sanelemana kompromissina, riippuen siitä miltä kannalta sitä tarkastelee. Perinteistä kirjastotyötä siellä ei paljoakaan tehdä, vaan keskiössä on kuntalaisten omien projektien ja tapahtumien mahdollistaminen.

Garagetin Andreas kertoi herkullisen casen aineistonhankinnasta; hän oli parhaan taitonsa mukaan luonut kattavan hankintalistan arabiankielisiä kirjoja ja näytti sitä sitten asiakkailleen. Nämä totesivat, ettei lähi-Itä poikkea Ruotsista eikä ruotsissakaan kukaan halua lukea vain ruotsalaisia kirjailijoita. Listaa muutettiin niin, että 60% kirjoista oli käännöskirjallisuutta länsimaista.

Aitoon ruotsalaistyyliin Malmöläiset kertoivat panostavansa paljon maahanmuuttajatyöhön. Monelle maahanmuuttajalle jo ajatus avoimesta kirjastosta on melkoinen kulttuurishokki, saati puheet demokratiasta yleensäkin. Maahanmuuttajanuorille yritetään välittää viestiä, että kirjasto ei ole koulu jossa pitää välttämättä tehdä jotain hyödyllistä.

Kaikissa visiteeraamissamme kirjastoissa oli muuten pelejä (PS2, PS3, Nintendo DS, Wii, PC). Peleihin oli kirjastojen painostuksen avulla onnistuttu neuvottelemaan lainausoikeudet, tekijänoikeuslait eivät kummassakaan maassa pelien lainaamista kirjastoissa suojaa, kuten ei meilläkään. Sekä Tanskassa että Ruotsissa oli hankinta- ja lainaussopimus tehty yhden toimittajan kanssa joka puolestaan oli sopinut asiat pelien julkaisijoiden kanssa. Kuten meilläkin (kts. Kirjastot.fi ja joitain minun kirjoituksian), on kirjastoalan sisällä asiasta on ollut paljon porua että pitäisikö niitä pelejä olla kirjaston kautta saatavilla vai ei, mutta kokemukset ovat lainauspäätöksen jälkeen olleet hyviä. Kyseessähän on ikuisuuskysymys siitä, että missä muodossa ja määrin viihdettä voidaan kirjastoissa pitää kansalaisten saatavilla. Malmössä oli ymmärrykseni mukaan tuhatkunta nimikettä tietokone- ja konsolipelejä.

Elektronisesta aineistosta ei tullut kovin paljon puhetta. Tanskalaisillahan on oma Netmusik.dk -verkkopalvelu josta voi ladata Microsoft DRM:llä lukittua musiikkia itselleen lainaan. Äänikirjoja tanskalaiset tarjoavat myös vastaavalla järjestelmällä. En valitettavasti saanut oikein kunnollista vastausta siihen, että miten materiaalin niukkuutta ylläpidetään. Onko materiaalin samanaikaisten käyttäjien lukumäärää rajoitettu, käyttäjille myönnetyissä lainamäärissä jonkinlaisia kattoja tms.

Silkeborgin kirjasto oli toiminut erittäin viisaasti, sillä heillä oli omistuksessaan ja näytillä Silkeborgilaisen, kuuluisan taidemaalarin (jonka nimeä en tähän hätään keksi) kolme arvokasta ja näyttävää maalausta. Kun kaupunki uhkaili vähentää määrärahoja (kuten kaupungeilla on tapana), kirjasto puolestaan uhkaili joutuvansa myymään osan tauluista. Tällaista eivät poliitikot ole halunneet kontolleen.

Läheinen Gjernin kirjasto on auki kello 8-22, mutta henkilökunta on paikalla vain muutaman tunnin päivittäin kello 17 asti, joinain päivinä ei ensinkään. Kirjastoon on pääsy kirjastokortilla, eikä ongelmiin ole suomalaisvieraiden epäilyistä huolimatta pikkukirjastossa kuulemma törmätty. Sensijaan kirjastopalvelu oli parantunut merkittävästi.

Kööpenhaminan pääkirjastossa ei ollut mitään kovin ihmeellistä näkemistä. Blågården on eläväinen kööpenhaminalaisalue ja heidän kirjastossaan oli ollut pari ampumavälikohtausta ja 25 rikottua ikkunaa kuluneen vuoden aikana. Ei ole tietenkään selvää että nämä kaikki ovat suoranaisesti kohdistuneet kirjastoon, sillä viereisissä tiloissa on nuorisotalo ja värikäs alue on muutenkin levoton, etenkin oikeistolaisen kaupunginhallituksen häädettyä Ungdomshusetin talonvaltauksen (myös Wikipediassa) aivan kirjaston lähettyviltä sekä Christianian vapaakaupungin. Kööpenhaminassa onkin nyt meneillään jonkinlainen jengisota hasis-markkinoista. Vietin perjantai-iltani tuolla nimenomaisella Blågårdenin alueella sen eläväisyyden vuoksi. Lauantaipäivä oli meillä matkalaisilla vapaata ja vietin sen parin tuttavan kanssa pyöräillen ja koukkasimme katsomassa myös Blågårdenin kirjastossa siksi päiväksi järjestettyä, suurta pelitapahtumaa josta meille oli edellisenä päivänä kerrottu.

Ihana pyöräilysää sateentuhnuisen viikon päätteeksiJos jostain on Kööpenhamina tunnettu, on se pyöräily. Tuntuu, että kahdessa kolmasosassa pyöristä oli Reelight -valot tai vastaavat ja pääasiassa Brooksin nahkasatuloitakin näki aivan koko ajan. Selviä merkkejä siitä, että joku kansakunta ottaa pyöräilynsä tosissaan 🙂

Joku seurueessamme muuten huomasi, että skandinaaveilla on tapana ilmoittaa sähköpostinsa huomattavasti tuttavallisemmassa muodossa kuin meillä suomalaisilla, jotka koemme saavamme auktoriteettiä etunimi.sukunimi@organisaatio -muodoillamme. Katsokaapa vaikka Silkeborgilaisten sähköpostiosoitteiden kirjoa! 🙂

Matka oli todella rattoisa ja oli todella mukavaa leipoa tuttavuutta kotimaisiin kirjastolaisiin sekä kuulla ulkomaisten kollegoidemme ajatuksia. Kovin epämuodollisiin väleihin ei jälkimmäisiksi mainittujen kanssa päästy, mutta he vastailivat auliisti esittämiimme kysymyksiin. Kiitos reissun organisoineelle Tampereen Netti-Nyssen Elina Harjulle sekä kaikille matkalla olleille!!! Toivottavasti kasaan saadaan paljon dokumentaatiota matkasta raporttien, valokuvien ym. muodossa! Ehdotan koontipaikaksi KirjastoWikiin luomaani sivua. Onko mikään nolompaa kuin julkishallinnon alaiset tiedonkäsittelyn ammattilaiset, jotka eivät dokumentoi omaa toimintaansa? :^) Kyllä, tämä oli haaste.

Autenttisuudesta ja tallenteista

Timo Turja kirjoittaa Parlamenttikirjasto-blogissa Internet ja politiikan tulevaisuus autenttisuudesta. Koostin seuraanvanlaisen kommentin:

Kiehtovaa tuo alkuperäisyyden pohdiskelu, toisinaan unohdan itseni siihen liittyvien ajatusten äärelle. Digitaalisessa ympäristössä ”alkuperäinen” on melko epäkurrantti käsite ja jokatapauksessa sangen erilainen kuin konkreettisesssa ympäristössä.

Käsityötaiteessa kuten maalaamisessa tai kivenveistossa alkuperäinen teos on melko helposti yksilöitävissä, mutta esimerkiksi grafiikanpainannassa tai pronssinvalamisessa aletaan jo liikkua harmailla vesillä, sillä varsinainen, julkaistu teos on jo kopio siitä teoksesta jonka parissa taiteilija on työskennellyt. Mitä nimenomaista esinettä Benjaminin aura ympäröi jos samasta veistoksesta on tehty useampia valoksia?

Sama pätee kirjallisuudessa sekä elo- ja valokuvataiteessa jossa alkuperäisten käsikirjoituksien ja filmien ei ole koskaan tarkoitus päästäkään yleisön saataville. Kirjallisuushan on abstraktimmasta päästä taidetta (tai viestinvälitystä yleensäkin) ja suhde tallenteeseen on todellakin hyvin mekaaninen. En sano etteivätkö jotkut henkilöt kovastikin ilahtuisi jos pääsisivät lehteilemään klassikkoteosten käsikirjoituksia, mutta se on varsinaisen kirjallisuuden kannalta epäoleellista.

Ilmeisesti monien mielestä erilaiset hullunkuriset sidotut paperinivaskat tai pyöreät muovilätyskät ovat jotenkin aidommin sitä kirjallisuutta tai musiikkia kuin vaikkapa tiedostot. Kaikki vain tallenteita, sanon.

Kirjojen digitoinnissa ja joskus jopa verkkojulkaisussa näkyy kirjojen perintö. Esimerkiksi tekstin pahoinpitely sivuiksi tai painotuotteiden ulkoasun kuvailuun tarkoitettuun PDF -muotoon on täysin perustelematon muiden kuin historiallisten syiden varjolla. Sekä tavallisista kirjoista skannaillut että digitaalisesti julkaistut e-kirjat on usein keinotekoisesti muodostettu muistuttamaan nimenomaan perinteisiä kirjoja.

Hmm, minkähänlaisia välimuotoja kokeiltiin kääröistä kirjoihin siirryttäessä? 😉

Itse pidän e-kirjaa väliaikaisena käsitteenä, jota kohtapuolin ihmetellään hieman samalla tavalla kuin niitä multimedia cd-romeja kymmenisen vuotta sitten.

Tuo extreme-lajien suosio on mielenkiintoinen maininta. Matkustelu on myös hyvin yleistä ja minusta liittyy samaan elämyksellisyydentarpeen tyydyttämiseen. Ihmiset haluavat itse esiintyä tarinoissa eivätkä vain lukea tai katsella tarinoita siitä mitä jännää muut ovat tehneet.

Yllä mainituista Burken ajatuksista tulee mieleen design-ideologia, arjen estetisointi ja esteettisyyden auktoriteetin haltuunotto museoilta, valtiolta tai muilta auktoriteeteilta.