Michael Hart
Gutenberg -projektin perustanut Michael Hart on menehtynyt.
Tämä mainio, ahkera ja käytännöllinen kirjastosetä toi verkkoon enemmän tekstuaalista kulttuuriperintöä kuin monikaan niinsanotusti “oikea” kirjasto, joiden e-kirjahankkeet ovat Michaelin jo neljä vuosikymmentä viitoittamalla tiellä edelleen tuskaista räpeltelyä.
Respect, ja kiitos.
(Via Go To Hellman, Twitter yms.)
Karjalohjan kunnankirjasto
Hahmottelin marraskuussa sitä, että kirjastot voisivat erittäin helposti tuotteistaa kopiokoneitaan digitointityöasemiksi. Yksinkertaisimmillaan tarvitaan vain USB-portilla varustettu kopiokone (semmoinen on tietenkin jo nyt monessa kirjastossa), sekä markkinointia. Jos intoa piisaa, ohjeistuksella sekä tuotantoprosessin viilaamisella palvelua saisi sujuvammaksi, mutta se ei ole edes välttämätöntä.
Kirjoituksessani kaavailin asiakassegmentiksi opiskelijoita, ja aineistoksi erityisesti opiskelussa käytettäviä monistenivaskoja. Saataisi niitä joihinkin kirjastoihin hankittuja e-kirjojen lukulaitteitakin hyötykäyttöön pelkän kokeilun sijaan. Tuolloin otsikoin E-prujun lukija ja kyselin myös Kirjasto-kaapelilla onko kirjastossasi skannaavaa kopiokonetta?
Karjalohjan kirjastossa on ilokseni julkaistu seuraava tiedote tällä viikolla:
Kirjastossa on uusi värikopiokone, jota voi käyttää myös skannaukseen. Koneella voit siirtää PDF:ksi skannatut dokumentit omalle muistitikulle.
Terkut sinne Karjalohjalle 🙂
E-kirjahanke vuosikymmenen takaa
Tänään olin hölisemässä (lue: paasaamassa) e-kirjoista Porin kaupunginkirjastolla. Tuli siellä puheeksi, että ovat vuosina 2001-2002 hankkeena digitoineet kirjoja ja kokeilleet innostuisivatko kohderyhmänä olleet 16-30 vuotiaat sekä ulkomaalaistaustaiset lukemaan tällaisessa muodossa olevia kirjoja. Hankkeen tavoitteet:
Kuulostaako mahtavuudelta? Kylläpä vaan, kyllä kuulostaa. Erittäin ajankohtainen aihe ja hanke edelleen. Tai pitäisikö sanoa taas. Tuolloin oli mukana myös digitointi, sitähän ei nykyään yleisissä kirjastoissa oikeastaan tehdä vaan aineisto ostetaan ennemmin jostakin kaupasta sikäli jos jotain ostettavaa on.
Laitteina oli tuolloin käytössä sekä yksinkertainen e-kirjan lukulaite Hiebook Hi210 että kehittyneempi taskutietokone HP Jordana 525. Tuollaista Jordanaa kutsuisimme nykyään tabletiksi, vaikkei kosketusnäyttöä tuolloin ollutkään käytössä. Noihan aikoihin Compaq iPAQ ja sensemmoiset olivat se kova juttu.
Hankkeen rapsa on otsikoitu Sähkökirjan käyttötutkimus ja se löytyy Porin kaupunginkirjaston sivuilta. Käykääs tyypit lukemassa. Samalla mietitään, että onko meidän kirjastojen asiat edenneet noista ajoista?
Kiitos tutkimusryhmälle Asko Hurstille, Elise Nuotiolle ja Vesa Taimelle, tutkimuksen testihenkilöille sekä sille valitettavasti nimettömäksi jääneelle porilaiselle kollegalle, joka minulle tästäkin tänään kertoi.
Nyt digitoidaan!!
Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:
mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?
Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂
Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.
Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.
Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?
Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?
Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:
Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).
Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.
Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.
Syyskuun puolessavälissä pitämässämme EuropeanaLocalin kansallisessa kokouksessa tehtiin myös pari ohjelmaa Kirjastokaistalle. Ensinnäkin minä haastattelin Mary Rowlattia (05:45) siitä mitä Europeana ja EuropeanaLocal ovat ja miksi kirjastojen, museoiden ja arkistojen pitäisi olla siitä kiinnostuneita ja toisekseen Kirjastokaista jututteli EuropeanaLocal- sekä KDK-porukoita (04:45).
Blogissani on aiempia juttuja aiheesta tagilla europeanalocal. Lisäksi syyskuun kokouksessa pidetty keskusteluosuus tuli tallennettua videolle (31:45), joten laitoin senkin nettiin mikäli jotakuta kiinnostaa.
Reilu viikko sitten pitämämme EuropeanaLocal -kokouksen videot löytyvät nyt netistä. Valitettavasti Mary Rowlattin (MDR Partners, joka hallinnoi EuropeanaLocalia) keynote-esitelmän videointi meni reisille. Pahoittelen. Teimme kuitenkin Kirjastokaistalle hänestä haastattelun, joka lohduttaa. Haastis tulee toivottavasti ensi viikon aikana.
ja
ja
ja
ja
Videot ovat koottuna tapahtuman video-albumin Vimeoon. Presikset löydät SlideSharesta. Kannattaa tutustua myös Kansalliskirjaston digitointipolitiikka -papruun (PDF).
Osa videoista on tämän blogikirjoituksen julkaistessani salasanan takana, sillä en vielä ole saanut kaikilta yksiselitteistä lupaa videoiden julkaisuun avoimessa verkossa. Kaikille tapahtumaan ilmoittautuneille on salasana lähetetty sähköpostilla ja poistan salasanarajoituksia sitä mukaa kun saan noita lupia.
Lämmin kiitokseni kaikille puhujille eli päivän avanneelle Maija Berndtsonille, Marylle, Tiinalle ja Arille, omalle tiimillemme Virvalle ja Anna-Marialle sekä tietenkin kaikille paikalle saapuneille kollegoille.
Innokkaita muistiorganisaatioiden ym. ammattilaisia
Pidimme Helsingin Postitalossa viikko sitten 13.09.2010 EuropeanaLocalin kansallisen kokouksen. Siellä esiteltiin Helsingin kaupungin palvelua, jonka kautta kaikki suomalaiset muistiorganisaatiot (eli kirjastot, arkistot ja museot) saavat toimitettua digitaalisia aineistojaan Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Paikalla oli (noin) 25 henkilöä mukavan erilaisista organisaatioista.
Ohjelma oli seuraava:
Yllä on linkit niiden esiintyjien esitysgraffoihin joilta olen saanut luvan presisten julkaisuun. Ne ovat nyt SlideSharessa, yritän saada ne arkistoitua myös Kirjastot.fi:hin jonnekin.
Tapahtuma myös videoitiin, siitä lämmin kiitos Urpo Nylanderille. Laitoin tänään Anna-Marian, Virvan sekä oman osuuteni Vimeoon. Tiina Isonin ja Ari Rouvarin mielenkiintoiset esitykset myös laitan saataville kohtapuolin. Videoihin liittyy lievää ns. säätöä kuten editointia, nettiin lataamista, linkittämistä, metadatan syöttöä ja lupien kyselyä, joitain mainitakseni. Lähetän vielä tänään sähköpostitse kaikille tapahtumaan ilmoittautuneille suorat linkit netissä (toistaiseksi salasanalla suojattuihin) jo oleviin videoihin ja kirjoitan tänne blogiin uuden postauksen kun julkiseen levitykseen tulevat videot ovat valmiita.
Päivittelen myös EuropeanaLocaliin liittyvää KirjastoWiki-sivua kun materiaalin julkaisu etenee.
Varsinaisessa asiassa ei tietenkään pysytty tiukasti, eikä toki ollut tarkoituskaan. Keskustelimme digitoinnista yleensäkin, Kansalliskirjaston digitointiprosesseista, kokoelmanhallinnasta, metadatasta, Europeana Data Modelista, digitointiprojektien hallinnasta, verkkokirjastojen asiakasliittymistä ja sensemmoisesta.
Suomennutimme EuropeanaLocal -hankkeen nimissä Europeana Data Provider Agreementin.
Käännös löytyy KirjastoWikistä, ja kaipaa vielä siivoilua ja kenties termien muuttamista (digitalisointi→digitointi tms.).
Europeana -toimiston kanssa asioidaan englannin kielisellä sopimuksella, joka on siis tuon Europeana Aggregators’ Handbookin liitteenä. Tämän suomennoksen tarkoitus on madaltaa muistiorganisaatioiden (l. kirjastojen, arkistojen ja museoiden) kynnystä lähteä mukaan viemään aineistoa Euroopan yhteiseen digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Ajattelin, että Europeana ja Euroopan komission on vähemmän pelottava jos asiasta päättävät voivat saada sopimuksesta edes viitteellisen version myös äidinkielellään.
Aineistoja toimitetaan ko. palveluun eri reittejä, mutta sopimus on yhteinen joten tämä suomennos palvelee myös Europeana Travelin, APENETin, KDK:n ym. kautta toimittavia suomalaisia organisaatiota.
Järjestämme 13. päivä Helsingissä kokoontumisen, jossa kerromme tarkemmin miten seudulliset sekä alueelliset aineistot saadaan toimitettua Europeanaan. Katsomme tuolloin myös tätä sopimusta.
Ekat EuropeanaLocalin kautta toimitetut suomalaisaineistot on nyt näkyvillä Euroopan digitaalisessa kirjastossa Europeanassa. Kyseiset aineistot on pienen pieni määrä (50 kpl) teoksia Helsinki-kokoelmasta, jotka digitoitutettiin Kansalliskirjaston digitointikeskuksessa. Käy tarkastelemassa miltä ne näyttävät Europeanassa (kansikuvia lataaminen Europeanaan on tätä kirjoittaessa vielä meneillään).
Europeana
Vaikka olen kirjoittanut (tilittänyt?) aiheesta aiemminkin, niin vielä jankattakoot, että EuropeanaLocal on eräs Europeanan lukuisista satelliittiprojekteista, jotka keräävät aineistoa tähän Yhteen Suureen Digitaaliseen Kirjastoon. Mukana ovat kaikki EU:n jäsenmaat, Suomesta EuropeanaLocalia edustaa Helsingin kaupunki, käytännössä kaupunginkirjasto. Vielä vuoden verran, kesään 2011 asti jatkuvassa hankkeessa rakennetaan keinot, joilla muistiorganisaatiot eli kirjastot, arkistot ja museot voivat toimittaa aineistojaan Europeanaan. Lisätietoa EuropeanaLocalin omilta sivuilta ja KirjastoWikistä.
Juhlaruno Helsingin suomalaisen tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä 27.09.1844
Helsingin kaupunginkirjasto on tässä vaiheessa siis toimittanut nuo muutamat Helsinki-kokoelman teokset ikäänkuin pesämunaksi ja samalla todistetaan että homma toimii. Katso esimerkiksi Juhlaruno Helsingin suomalaisen tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä 27.09.1844 (sama teos HelMetissä).
Muuta EuropeanaLocalin kautta toimitettua aineistoa on niinikään vaatimaton joukko aiemmin digitoitua musiikkia. Se ei tosin ole edes alueellisesti tai seudullisesti merkittävää, vaan mukana siksi, että Helsingin kaupunginkirjastolla olisi edes jotain annettavaa. Tarkoitus oli saada myös Rikhardinkadun kirjastossa sijaitsevan RikArt -taiteilijakirjakokoelma, mutta niiden toimitus on toistaiseksi viivästynyt RikArtin sivustopäivityksen vuoksi. Uskon että mukaan saadaan saadaan ajan mittaan muutakin aineistoa (ehkä Sinun aineistojasi 😉
Europeanaan kulkee aineistoja monia muitakin reittejä pitkin kuin EuropeanaLocalia, esim. Kansalliskirjasto on vienyt suuren määrän vanhoja sanomalehtiä. Tulevaisuudessa tämän kaltainen toiminta tapahtunee pitkälti Kansallisen Digitaalisen Kirjaston KDK:n siipien suojissa.
EuropeanaLocal etsiikin paraikaa sopivia aineistoja maailmalle vietäväksi. Tämän satelliittihankkeen fokuksena ovat siis muistiorganisaatioiden paikallisesti- tai seudullisesti arvokkaat, digitoidut tai syntyjään digitaaliset kulttuuriperintöaineistot. 13.09.2010 järjestämme Helsingissä tapahtuman, jossa asiasta voidaan tarkemmin keskustella ja sopia jatkosta. Luonnollisesti sitä ennenkin ovat yhteydenotot erittäin tervetulleita. Yhteystiedot löytyvät KirjastoWikistä.
The first materials to make it to the European digital library Europeana via our national EuropeanaLocal -process are finally live. The first items are 50 digitized publications of the Helsinki-collection, quite a typical local collection of Helsinki city library. We have also submitted a small amount of digitized classical music to Europeana, but they’re not really within the scope of EuropeanaLocal. Submitting of a collection of artists’ books called RikArt has unfortunately been postponed for now. We are holding our national meeting on 13.9.2010, and hope to get more contributions then.
Olen tässä kevään mittaan työskennellyt EuropeanaLocalin parissa, ja huomenna 1.6. palaan ns. oikeisiin töihin asiakaspalveluun fyysiseen kirjastoon. EuropeanaLocalhan on siis koko EU:n laajuinen proggis, joka kerää paikallisesti ja alueellisesti merkittäviä digitaalisia aineistoja kaikista muistiorganisaatioista (eli kirjastoista, arkistoista ja museoista) ja toimittaa niitä Euroopan yhteiseen digitaaliseen kirjastoon Europeanaan.
Europeana avataan tulevana kesänä (beta on ollut auki jo pidempään), ja kättelyssä on tavoitteena 10 miljoonaa objektia. Tämä tulee kasaan. Tosin on edelleen epäselvää mitä ”yksi objekti” Europeanassa tarkoittaa (onko esim. kolikko, josta on valokuva kummaltakin puolelta yksi vai kaksi objektia?). Tämän lisäksi Europeanassa on muutama muukin vielä ratkaisematon ongelma… 😉
Varsinaisen Europeanan ympärillä on joukko satelliittiprojekteja, joista EuropeanaLocal on eräs. Osa projekteista kerää aineistoja esim. teeman perusteella, kuten biodiversiteettiä käsittelevään aineistoon keskittyvä BHL, matkailuun keskittyvä Europeana Travel ja kansalaistoimintaan, työväenliikkeeseen ja maahanmuuttoon keskittyvä HOPE. Osa projekteista taas kehittelee Europeanan hakumekanismeja tai tekee käyttäjätutkimuksia. Varsinainen verkosto siis.
EuropeanaLocalin fokus on paikallisesti ja alueellisesti merkittävissä aineistoissa, joka on tietenkin sangen ympäripyöreä rajaus. Suomessa EuropeanaLocal -toimijana on Helsinkin kaupunki, käytännössä Helsingin kaupunginkirjasto. Eli minä 🙂
EuropeanaLocal -katsaus keväällä 2010
Nyt projektinhallintatyökalun aikaa osoittava punainen viiva on kirinyt kiinni tehtävien päättymisajat. Kaikenlaista saatiin aikaan tässä kevään mittaan. Mutta paljon jäi tekemättä, ja se jossain määrin ottaa kupoliin. Mutta tämä on vain työtä. Muihin Helsingin kaupungin virastoihin ei saatu aikaan niin hyviä yhteyksiä että heidän aineistojaan olisi saatu mukaan Europeanaan tätä kautta, ainakaan menneen kevään aikana. Projekti toki jatkuu vielä vuoden 2011 kesään asti, eli aikaa on ja pohjatyö pitkälti tehtynä. Mitään virastojen välistä yhteistyötä ei siis todellisuudessa saatu aikaiseksi, muutamaa kokousta lukuun ottamatta. Mutta minun maailmankuvassani kokoukset eivät ole yhteistyötä. Helsingin kaupunginkirjastolla ei digitaalisia objekteja ole juuri ollenkaan, vaikka tuli tässä keväällä pieni kourallinen teoksia digitoituakin. Muista virastoista niitä ainakin jonkun verran löytyisi. Noh… jatketaan.
Seuraavaksi tätä aletaan virittelemään kansalliseksi palveluksi kaikille Suomen muistiorganisaatioille, joilla on digitaalisia kokoelmia. Palvelukuvaus on vielä hieman työn alla, mutta suunta on päätetty ja olen siihen kyllä tyytyväinen; epävirallisesti ilmaisten Helsingin kaupunginkirjasto haluaa toimittaa kaikkien Suomen muistiorganisaatioiden digitaaliset kokoelmat Europeanaan, sikäli kun ovat EuropeanaLocalin fokuksessa, eivät ole menossa muuta kautta ja täyttävät tietyt ehdot, esim. aineistot on säännönmukaisesti luetteloitu, levitysoikeudet ovat kunnossa ja digiaineistot ovat jo internetissä.
Tuosta seuraa sitten omat hässäkkänsä, mutta niitä murehditaan lanseerauksen jälkeen eli syksyllä. Jos asia työn puolesta kiinnostaa, niin merkitkääpä kalenteriin päivämäärä 13.9.2010, jolloin järjestämme asiaa käsittelevän tapahtuman muistiorganisaatioille.
Kesän tämä hanke on jäissä, mutta minulla on jostain syystä sellainen kutina, että minulle aiheutuu tästä kesäharrastusta. Noh, en ole hankkeessa (muodollisesti) vetäjänä, joten joku muu ehkä/varmaankin/toivottavasti/uskoisin/haluaisin/kenties murehtii mitä hankkeen suhteen tehdään kesällä ja sitä seuraavassa tulevaisuudessa.
Aiempia blogikirjoituksiani EuropeanaLocalista tagilla europeanalocal ja uudessa Kirjastolehdessä 2/2010 oli myös kirjoittamani juttu otsikolla Suomalaisaineistot matkalla kohti Europeanaa, muistaakseni sivulla 26. Juttu löytyy myös netistä. Kiitos kirjastolehdelle jutun julkaisusta, Kirjastolehti on hyvä lehti. KirjastoWikissä on sivu myös. Kansalliseen digitaaliseen kirjastoon KDK:n sivuilla on erittäin hyvä ajankohtaista -sivu, jota seuraamalla pysyy kärryillä sitä sivuavista tapahtumista yleisellä tasolla, ja Europeanaakin käsittelevät uutiset kertyvät sinne varsin hyvin. Paraikaa siellä on esimerkiksi juttuja kulttuuriaineistojen digitoinnin määrärahoista sekä mielenkiintoisia Europeanaan liittyviä uutisia Euroopan ylimmästä hallinnosta sekä Suomen eduskunnan sivistysvaliokunnasta jonka lausunto 7/2010 vp aivan suorasanaisesti kehoittaa muistiorganisaatioita mukaan Europeanaan. EuropeanaLocalin yhteystiedot löytyvät yllä mainitun wiki-sivun kohdasta yhteyshenkilöt. Tai voi soittaa/sähköpostittaa/mesettää/facebook-chattia suoraan minulle.
EuropeanaLocal nivoutuu nähdäkseni ihan sievästi KDK:hon, sillä EuropeanaLocal jatkuu kesään 2011, ja tuo olisi ihan hyvä aika integroitua KDK:n yhteistyöverkostoihin, formaattimuuntimeen sekä KDK:n Europeana -yhteyksiin.
Kai Ekholm
Huono otsikko; mikä se telkku edes on? Telkku on jonkinlainen synkronoitu näytäntö oikeasti netissä olevia videoita. Vähän kuin viisi ja puoli miljoonaa kansalaista päättäisi mennä johonkin yhteen webbiosoitteeseen kello puoli yhdeksän illalla tai jotain. Outo ajatus, eikä varmastikaan kenenkään edun mukainen. Eikä meidän himassa edes ole telkkua.
Asiaan: Kansalliskirjaston johtaja, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm tämänaamuisessa Ykkösen aamu-tv:ssä: Pärjäävätkö kirjastot nettiaikana? Mittaa 13 minsaa. Alun insertti käsittelee Google Book Searchia sekä frankofiilien omia nationalistisia ja protektionistisia hankkeita, ja niistä siirrytään suomalaisiin digitointihankkeisiin. Sen jälkeen käsitellään iPadin innoittamana e-kirjoista. Eli kaikki keskustelunavaukset ovat teknologialähtöisiä ja odotetaan vastausta jonkun (amerikkalaisen) firman aloitteeseen. Muitakin lähtökohtia olisi voinut olla. Ohjelmassa esitetty sotaretoriikka ja väittämä, että Googlen digitointihanke on jotenkin pois kirjastoilta on harhaanjohtavaa. Tätä tämä on. Toivottavasti kaikilla on hyvä medialukutaito.
Kiitos kuitenkin Kaitsulle telkkuesiintymisestä ja panikoinnin ja käsienheiluttelun lieventämisestä positiivisen ja luottavaisen asenteen viestimisellä. Kiitos YLElle ohjelmasta.
Kain uusi kirja Kirjastot ovat palaessaankin kauniita (BTJ, ISBN 978-951-692-765-0) ilmestyy kohtapuolin. Propsit kirjan nimestä.
"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr
The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.
Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.
Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).
NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:
“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.
It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.
Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?
Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.
(via jotain, en enää muista mistä 😦 )
Hesarissakin näkyy olleen oikein pääkirjoitus 18.1.2010 Google Book Searchista ja frankofiilien huolista. HS:n Pariisin kirjeenvaihtajan Heli Suomisen juttu on otsikoitu Google kasvoi liian isoksi. Mielenkiintoinen kirjoitus josta voi löytää eurooppalaista protektionismia, google-veron ja jossa viitataan Quaeroonkin.
Kirjoitin tällaisen kommentin (joka tullee aikanaan näkyville HS.fi:hin):
Ollessaan Ranskan kansalliskirjaston, eli Bibliothèque nationale de France pomona Jean-Noël Jeanneney propagoi Googlea vastaan ja samalla eurooppalaisten omien digitointihankkeiden puolesta juuri anglo-amerikkalaiseen kulttuuri-imperialismiin vastaamiseksi. Jeanneney korosti julkishallinnon (siis esim. kansalliskirjastojen) tärkeyttä digitoijana ja digitoitavan aineiston valitsijana. Aihe on ilmeisesti muutenkin ollut sangen kuuma peruna siellä Ranskassa. Frankofiilien (tai anglofobien) työ on tuottanut tulosta ja Euroopan kirjastojen, museoiden ja arkistojen yhteinen digitaalinen kirjasto Europeana on paraikaa työn alla ja kulkee Google Book Searchin jalanjäljissä ja sen innoittamana.
Ojasta allikkoon tosin, sillä 47% Europeanan sisällöstä on peräisin Ranskasta. Tätä tilannetta yritetään paraikaa parantaa.
Europeanan sisällöntuottajat, heinäkuu 2009 (4.6M objektia)
Kts. Jean-Noël Jeanneney: Google–And The Myth of Universal Knowledge (a view from Europe). (The University of Chicago Press, 2005, ISBN 978-0-226-39577-7). Kirjoitin siitä jokin aika sitten blogiini ja Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa on joukko GBS:än liittyviä kirjoituksi. Jeanneneyn teos löytyy kirjastoista (kts. esim. pääkaupunkiseudun yleiset kirjastot) ja ironian herkullisen perinteen mukaisesti myös Googlen kirjastosta 😉
Vaikka Googlen edesottamuksista kirjastolaiset toisinaan narisevatkin ja suhtautuvat penseästi erityisesti Hesarin jutussakin aiheena olleeseen Google Book Searchiin, on kilpailutilanne saanut meidät virkistävästi hereille ja terästäytymään 🙂
(Hesarin juttu via Digitaalinen kirjasto: Google digitoi tanskalaista kulttuuriperintöä; via Sukututkijan loppuvuosi).
Voitte muuten uskoa että kun Digitaalinen kirjasto -blogin postauksessa mainittu, tanskan kansalliskirjaston bossi Erland Kolding Nielsen 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Materials in Europe -tapahtumassa (jossa olin) puhui Google -yhteistyöstä, pysähtyi auditoriossa useampikin purkka 😉 Kolding Nielsen on kirjoitellut, katso LIBER Quarterly (huomioi Digitisation of Library Material in Europe: Problems, Obstacles and Perspectives anno 2007, vol. 18 no. 1) sekä LINDAsta löytyvä Kommunikation erstatter transport–den digitale revolution i danske forskningsbiblioteker 1980-2005 : festskrift til Karl Krarup.
reCAPTCHA
En ole aivan varma kuinka monella eri tavalla tämä on mahtavaa (äkkiseltään mieleen tulee ainakin neljä), mutta reCAPTCHA on spämmintorjuntamenetelmä blogeihin ym. webbiin, joka samalla auttaa kirjojen digitoinnissa.
Homma menee näin: monien blogien kommenttilaatikoiden tai muiden webissä täytettävien lomakkeiden ohessa on sellainen tehtävä, jossa pitää kirjoittaa jokin vaikeasti luettava sana tai muutama pieneen tekstilaatikkoon. Idea on se, että tietokone on huono lukemaan tuollaisia vääristeltyjä tekstinpätkiä, mutta ihminen on luontaisesti sellaisessa erittäin hyvä. Tarkoitus onkin erotella ihmiset koneista kun ei haluta että mikään tietokoneohjelma käy täyttelemässä noita lomakkeita, yleensä roskapostin lähetystä varten. Tällaisen nimi on captcha.
Noniin, on olemassa sivustoja jotka tarjoavat näitä captcha-palikoita joita sivun ylläpitäjät voivat upottaa omille sivuilleen. Tyypillisesti juuri blogeihin, mutta myös erilaisiin äänestyksiin ja palvelujen rekisteröitymislomakkeisiin niitä laitetaan. Luis von Ahn katseli päivänä eräänä oman palvelunsa tilastoja ja mietti, että vaikka palvelu tehokkaasti estää roskapostin ja muun kuran lähettämistä webiin, joka kerta kun ihminen täyttää tuollaisen captcha-testin, hän tavallaan haaskaa 10 sekuntia elämästään. Ja kun sadat miljoonat ihmiset täyttelevät testejä päivittäin, aikaa valuu hukkaan todella paljon. Noh, Luis keksi että jos tuo captcha ei olisikaan joku koneen luoma tekstinpätkä niinkuin ennen, vaan sellainen sana jota kone ei ymmärtänyt kirjaa digitoidessa, voitaisi roskapostia vastaan taistelevia ihmisiä käyttää samalla tekstintunnistuksen oikolukemiseen. Siitä syntyi reCAPTCHA. Lainaus webbisivulta:
But if a computer can’t read such a CAPTCHA, how does the system know the correct answer to the puzzle? Here’s how: Each new word that cannot be read correctly by OCR is given to a user in conjunction with another word for which the answer is already known. The user is then asked to read both words. If they solve the one for which the answer is known, the system assumes their answer is correct for the new one. The system then gives the new image to a number of other people to determine, with higher confidence, whether the original answer was correct.
Paraikaa meneillään on vanhojen New York Timesien digitoinnin oikoluku. Olen toki nähnyt noita captcha-palikoita vuosikausia, mutta en ole aiemmin tiennyt tästä oikoluku-aspektista. Tämä on sellaista kirjastotyötä jossa minä haluan olla osallisena!
Lähteenä CBC:n Spark jakso 91. Much love ❤
AVO-kurssin neljännen viikon aiheena ovat tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet. Muut kurssilaiset ovat laatineet jo erinomaisia kirjoituksia aiheesta, katso erityisesti Teron Tekijänoikeudet luovuuden ja innovaation esteinä, Lillin todella masentava Tekijänoikeudet ja käyttöoikeudet sekä Matin erinomainen Rikki mennyt laki. Noita tekstejä lukiessa nousee kyllä kyynel silmäkulmaan. Tekijänoikeutta on luonnehdittu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi, mutta eipä hyvältä näytä…
Omassa työssäni törmään tekijänoikeuksiin alinomaan. Osittain se johtuu omasta mielenkiinnostani asiaa kohtaan, mutta tekijänoikeus on oikeastikin kirjastoja merkittävästi käsittelevää lainsäädäntöä ja nousee siis esille toistuvasti, erilaisissa yhteyksissä. Viimeksi tänään juttelin kollegoiden kanssa kirjaston luettelointitietueiden tekijänoikeuksista ja siitä, voimmeko edelleenjaella tietueita, jotka olemme ostaneet oman organisaatiomme ulkopuolelta. Hankimme luettelointitietueita nimittäin esimerkiksi BTJ:ltä ja vaikka täällä Suomessa luettelointi- ja sisällönkuvailutyötä pidetään kirjastojen pyhimpinä tehtävinä, on sen ulkoistaminen muualla tavanomaista. Huhu kertoo, että Ruotsissa on ennakkotapaus siitä että kirjastot ovat joutuneet selvittelemään asiaa toimittajiensa kanssa.
Tämä on erittäin kiusallista, sillä nyt (viimein!!) kirjastoilla tuntuu olevan tahtotilaa lähettää tietueita ”tuonne ulos”, kirjastomaailman ulkopuolelle (itse olen tämän syksyn aikana valmistellut ja organisoinut tietueiden siirtoa Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan sekä Kansalliseen Digitaaliseen Kirjastoon). Alan sisällähän on kopioluettelointia tehty jo kauan aikaa. Kopioluettelointia on tehty myös LibraryThingin käyttäjien toimesta, lähdejärjestelmänä on käytetty esim. pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmää HelMetiä. Minusta tässä ei ole mitään väärää, mutta joku voi olla toista mieltä. Asiaa selvitellään, katsotaan miten se etenee.
Erään näkemyksen mukaan luottelointitietueet eivät ylitä teoskynnystä, sillä ne ovat määrämittaisia. Siitä mikä on teos ei kovin paljoa keskustella, vaikka asiaa sivuttiinkin lyhyesti, kun pääministeri Matti Vanhasen tekstariviestittelyä pengottiin julkisuudessa (ja oikeudessa). Teoskynnys on jokatapauksessa sangen matala. Tekijänoikeus muodostuu automaattisesti kun teos julkaistaan, tai ”saatetaan yleisön saataville”, kuten tekijänoikeuslaki asian ilmaisee.
Tekijänoikeutta pidetään kirjastoalalla vaikeana asiana, eikä syyttä. Monet toivovat, etteivät itse törmää tekijänoikeuteen tavoin. Tekijänoikeudesta on myös liikkeellä paljon vääriä käsityksiä ja pelkoja. Eikä ihme, on sillä niin paljon peloteltu. Kirjastoammattilaisten olisi kuitenkin erittäin tärkeää tuntea kyseistä lakia sen verran, että pystyy neuvomaan asiakkaille mikä on laillista ja mikä ei. Onneksi kirjastoalan koulutuksessa asiaa käsitellään ainakin jonkin verran.
En vielä ole kuullut hyvää perustelua, miksi tekijänoikeuksien suoja-aikojen pitäisi jatkua ollenkaan tekijän kuoleman jälkeen. Pari kömpelöä yritelmää olen kuullut, irvokkain lienee se, että näillä pitkillä suoja-ajoilla rahoitetaan rahastoja, joilta taiteilijat voivat hakea apurahoja. Jep jep… asian voisi varmaan hoitaa tyylikkäämminkin, jos halua olisi.
Jos tekijänoikeus todella on tietoyhteiskunnan perustuslaki, olisi kohtuullista edellyttää että tämä perustuslaki todella säädettäisi hyvään tietoon nojautuen? Eikö tämä joka tapauksessa ole tietoyhteiskunnan tai yleensäkin rationaalisen politiikan henki? Kuten Matti yllä linkatussa kirjoituksessaan kirjoittaa, pitävät jotkut sivistyneet tahot sopivana suoja-aikana noin 15 vuotta. Nykyään se on pahimmassa tapauksessa 95 vuotta tekijän kuolemasta.
Tilannehan on tosiaan se, että suuri osa koko 1900-luvusta on saavuttamattomissa näiden sairaiden suoja-aikojen johdosta. Tai tältä ainakin näyttäisi, ellei muistaisi kirjastolaitoksen olemassaoloa. Tekijän yksinoikeus päättää yksittäisen teoskappaleen levittämisestä päättyy kun se ”saatetaan yleisön saataville”, eikä oikeuksien haltijalla ole oikeutta vaatia kirjan poistoa kirjaston kokoelmista tai muutenkaan vetää markkinoilta. Samoin käytettyjen kirjojen myyntiä ei nykyisen lain mukaan voi kieltää. Vuokraamiseen tosin tarvitsee luvan, tästä onkin Suomessa vireillä juttu kirjojen vuokranvälityspalvelun (huom ei kirjojen vuokrauspalvelun) BookaBookan ja oikeudenhaltijoiden välillä. Tapaus on esimerkki siitä että jyrkät tekijänoikeudet antavat oikeudenhaltijoille aseet sekä itse teosten että omien business-malliensa suojeluun.
Julkaistun kulttuuriperinnön kannalta on kaksi erityisen kiusallista aineistojoukkoa. Toinen ovat teokset, jotka eivät ole yleisesti markkinoilla mutta jotka ovat edelleen tekijänoikeuden alaisia. Käytännössä teokset ovat kaupan hyllyllä tai edes kustantajalta suoraan ostettavissa vain murto-osan siitä ajasta, jonka niiden tekijänoikeussuoja kestää. Niitä ei siis voi ostaa vaikka haluaisi. Toinen kiusallinen joukko ovat ns. orvot teokset, eli teokset, joiden oikeuksien haltijaa ei tiedetä tai ei voida tavoittaa. Varoivaisuusperiaatteen vuoksi niitä ei pidetä saatavilla esim. digitoimalla (paitsi Google Book Search, jolla on paljon rahaa ja paljon lakimiehiä). Orpojen teosten oikeuksien selvittäminen on todella työlästä hommaa, kuulin 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Material in Europe -seminaarissa eurooppalaisilta kollegoilta, että oikeuksien selvittämisen valmistelutyö oli jossain hankkeessa ollut kolme kertaa kalliimpaa kun itse digitointi.
Edelliselle joukolle voisi olla ratkaisuna jonkinlainen menetelmä, jolla oikeudenhaltijoita painostettaisi pitämään tekijänoikeudella suojattuja teoksia markkinoilla. Tarvepainattamisen (print-on-demandin) ja kustantajien suoramyynnin avulla näitä teoksia ei välttämättä tarvitsisi seisottaa kirjakaupoissa viemässä arvokasta hyllytilaa. Voisi olla vaikkapa jonkinlainen progressiivinen haittavero, joka tulisi voimaan kun teosta ei enää saisi avoimilta markkinoilta. Eräänlainen omaisuusvero immateriaalioikeuksille siis. Tai teokset voisivat automaattisesti vapautua tekijänoikeuden piiristä kun niitä ei enää ole kaupasta saatavilla.
Elektronisten aineistoja eivät koske samanlaiset oikeudet kuin painettuja aineistoja, joten kirjastojen aineistonhankinta sillä saralla ei perustu vapauteen, vaan sopimuksiin. Elektronisten aineistojen lisensointi onkin erittäin kuuma peruna kirjastoalalla, erityisesti akateemisissa kirjastoissa jossa niitä käytetään paljon.
Kirjastot toimivat julkaisujen parissa, ja juuri niitähän tekijänoikeudet koskevat.Kulttuuri sinänsä ei muodostu julkaisuista, jotka toki ovat erittäin tärkeinä rakennuspaloina muiden rakennuspalojen joukossa. Sama pätee oppimiseen, opiskeluun ja oppiresursseihin: on muutakin kuin julkaisut. Kuitenkin esim internetissä voidaan miltei kaikki nähdä julkaisuina. Miten on esimerkiksi videostreamin kanssa, sehän ei ole tallenne. Jos lähetän vaikkapa luennolta suoraa videokuvaa internetiin, niin tarkalleenottaen mitä lakia rikon? Varmastikin jollakulla olisi valittamista.
Tekijänikeuksista on aika-ajoin paljonkin puhetta, viimeinen suuri käpinä oli työsuhdeolettamasta, jonka mukaan työsuhteessa tehdyt teokset siirtyisivät oletusarvoisesti työnantajan omaisuudeksi. Nythän näin ei ole. Asiasta voidaan toisin työsopimuksessa, mutta oletusarvoisesti oikeudet ovat tekijällä, eivät tilaajalla. Työsuhdeolettama on suoraan alkuperäisenä tekijänoikeutena pidetyn Annen asetuksen (Statute of Anne, 1709) vastainen. Sehän nimenomaan takasi suojan itse tekijälle. Tekijät protestoivat äänekkäästi olettamaa vastaan.
Tällä kurssilla mietitään avoimuutta ja oppiresursseja. Mitä on avoimuus? Julkaisu on varmasti avoimuutta ja nykyinen (tosin rikkinäinen) tekijänoikeus pyrkii turvaamaan sen, että tekosiaan kannattaa saattaa yleisön saataville menettämättä oikeutta elantoon. Toiset kurssilaiset rohkenevat väittämään, että tekijänoikeus on suorastaan haitta. Itse en menisi aivan näin pitkälle, selvää kuitenkin on että nykyinen tekijänoikeus on sekä hengeltään että kirjaimeltaan huono. Yksi paha ongelma on se, että koko lainsäädäntöprosessi on naurunalaisena ja sen legitimaatio murenee. Ehkä tämä onkin salaliitto, jotta lisensointiin siirtyminen nopeutuisi entisestään.
Omakin organisaationi, eli Helsingin kaupunginkirjasto järjestää opetusta. Kuten koulutuskalenterista selviää, suurin osa asiakkaiden opetuksesta kohdistuu nykyään tietokoneen ja internetin käyttötaitoihin. Opetukseen liittyvää aineistoa löytyy hieman verkosta. Osa materiaalista on vapaasti kopioitavissa, osassa ei ole tätä oikeutta myönnetty. Oletusarvoisestihan kaikki oikeudet pidetetään. Minun ja monen muunkin mielestä julkishallinnon tuotantojen pitäisi olla maksutta koko yhteiskunnan käytettävissä. Näinhän ei nyt ole, pahin tilanne taitaa olla yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa, joissa (yhteiskunnan varoin) tehty tutkimus joudutaan käytännössä lisensoimaan takaisin julkaisijoilta, kovaan hintaan tietenkin.
Jyrki Ilva kirjoitti Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa juuri, että Ranskan kansalliskirjasto lähtee Googlen kelkkaan. Kommentoin näin:
Jopas jotain. Jeanneney jäi pois Bibliothèque Nationale de Francen (eli Ranskan kansalliskirjaston) puikoista 2007, mutta häärännee edelleen jossain kirjastohommissa. Mahtaa sapettaa. Niin tai näin, hienoa että tällaista vastakkainasettelua on ollut, se on piristävää ja on osaltaan nostanut pöydälle mielenkiintoista keskustelua. Hienoa on sekin, että keskustelun lisäksi on alettu hommiin, eli keskustelulla on ollut ainakin jotain vaikutusta. Näinhän ei aina käy.
Näissä digitointihommissa ja Google Book Searchia ihmetellessä olisi aina hyvä pitää mielessä, että digitointi ei mitenkään ole pois nykyisistä kirjastopalveluista. Valittaminen siitä että Google saattaa aineistoja tehokkaasti ihmisten saataville ei tarkoita sitä, etteikö se kirja edelleen olisi siellä kirjaston hyllyssä (ellei satu olemaan lainassa, sijaitsemaan toisessa maassa, kirjasto ole suljettuna yöaikaan tms.).
Semmoisiakin sopimuksia voi tehdä, että kirjastot saavat itse kopion digitoiduista teoksista ja voivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, lakien rajoissa. Vaikka teosta ei kirjasto eikä Google voisi tekijänoikeussyistä yleisön saataville asettaakaan, on digitoinnista muutakin hyötyä. Esim kirjastonhoitajat voisivat tehdä kokotekstihakuja digitoituihin aineistoihin ja sitten antaa asiakkaiden käyttöön sen fyysisen kopion. Olisi tiedonhaku hieman erilaista jos työkaluna olisi MARC-tietueiden ja kirjaan painettujen sisällysluetteloiden lisäksi kokotekstihaku koko kokoelmasta.
Samoin digitoitujen tekstien tietotekninen analysointi olisi herkullista. Juuri tällaistähän Google tekee, ja se on heidän ydinosaamistaan. Tästä johtuu muuten mieleen yksi minua pitkään mietityttänyt asia: miksei vapaakappaleita pidä luovuttaa myös tiedostoina?
Kirjoitin aiemmin hieman ajatuksiani Jean-Noël Jeanneneyn pamfletista Google–And the Myth of Universal Knowledge. Google Book Search -hankkeelle ollaan euroopassa luomassa vastineeksi Europeanaa.
Ihan mielenkiintoisia kuvioita, kiitos Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogille ja Jyrki Ilvalle uutisesta.
Riippumaton asiantuntija 