Open Access Button – raportoi aina kun törmäät muuriin tiedettä hakiessasi

Open Access Button

Open Access Button

Tänään on julkistettu Open Access Button. Se on ovela, pieni palvelu, jolla ihmiset raportoivat aina kun törmäävät tieteeseen pääsyn estävään maksumuuriin. Niin käy liian usein.

OA Buttonista on tiedotetta Creative Commonsin sivustolla, sen omalla sivustolla http://openaccessbutton.org josta sen voi myös käydä näpsästi asentamassa, projektin blogissa sekä Twitterissä (@OA_Button).

Open Access Button toimii siten, että asennamme selaimen työkaluvalikkoon pienen napin. Sitten aina kun törmäämme johonkin maksumuuriin joka estää pääsymme tutkimustietoon, painamme tuota nappia, ja raportoimme missä maksumuuri esiintyy, ja voimme myös kertoa hieman miksi halusimme päästä käsiksi tuohon tutkimukseen. Sitten kerromme asiasta Twitterissä, Facebookissa ym. Raportit kerääntyvät karttanäkymään Open Access Buttonin sivustolla.

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

Jos Open Access on suomeksi ”avoin saatavuus”, niin ei-Open Access voisi suomentua esim. ”suljetuksi saatavuudeksi” (meh). Perusajatus kuitenkin on, että tieteelliseen tietoon pääsyä rajoitetaan hyvin valitettavilla, ja vähän noloilla, 1900-luvun loppupuolella tavaksi tulleilla estoilla. Tiedettähän pitää tietenkin julkaista, koska muuten se ei ole tiedettä vaan tutkimusta.

Valitettavasti kustannustoiminta on onnistunut jallittamaan koko kansainvälisen tieteellisen yhteisön tekemään heille ilmaista rahaa, ja antamalla vastapalkkioksi keksimäänsä ”karmaa”. Ohessa aiheutuu kaikenlaista ikävää kiusaa, esim. tieteen käyttöliittymä on kömpelö ja epätehokas (katson sinua, Nelli), väkeä kuten tieteentekijöitä, lääkäreitä, kirjastotätejä, poliitikkoja, insinöörejä, opiskelijoita, toimittajia ym. suljetaan ulos tiedon parista jne. Ei tarvitse tietää erityisen paljoa tieteestä projektina, että hoksaa että tämä on vastoin koko ideaa. Asioiden taustoja paremmin tuntevat tietävät lisäksi että tämä on lisäksi myös sitä mitä varten webbi alunperin siellä CERNissä Tim O’ReillyBerners-Leen ym. toimesta alulle pantiin.

Tunnustan suoraan: olen Open Access -maksimalisti; tykkään tietenkin kaikenlaisesta tutkimuksesta sinänsä, mutta mikään tutkimus ei missään tapauksessa voi saada tieteen statusta, ellei se ole Open Accessia. On tavallaan kiusallista, että tiedeyhteisöä edes joudutaan muistuttamaan avoimuudesta Open Accessin kaltaisella kampanjalla, avoimuushan on ihan keskeinen tieteen ominaisuus, ihan sieltä metodin alkujuurilta asti. Noh, eiköhän asiaan saada tolkkua kun rikkinäiseksi tiedetty tieteellinen julkaisu eskaloituu ja hajoaa. Onneksi tällä parantumisprosessilla on nimi, ja se on Open Access. Kymmenen vuoden päästä voidaan jo naurahdella tälle sekoilulle.

Tervehdin suurella lämmöllä tällaisia nokkelia tietohuoltohankkeita – Ave amator! Morituri te salutant!

[edit Wed, 20 Nov 2013 00:13:08 +0200 – Hannun huomatuksen perusteella korjattu O'Reilly Berners-Leeksi, sorry moka]

Nevermind the e-lehtihömpötys, uusi Äpy on täällä

Uusi Äpy nyt entistä kätevämmässä sanomalehtiformaatissa

Kirjastot kurottelevat kohti virvatulien lailla todellisuuden ja internetin välillä häilyviä ”e-lehti” palveluita kuten Ziniota (luulin että Zinio on jo painunut historian hämäriin), PressDisplaytä ja ePressiä, ja toisaalta pyrkivät immateriaalioikeuksien ikeessä digitoimaan ja pitämään saatavilla vanhoja lehtiä.

Sillävälin perinteinen ja voimakas printtimedia käy läpi uudistusta: juuri julkaistu, vahvaa ja perinteistä paikalliskulttuuria edustava Äpy on käynyt läpi upean formaattimuutoksen ja on nyt entistä kätevämmin luettavissa!

Tätä et löydä kirjastostasi, hanki se sensijaan lähimmältä teekkariltasi.

Mitä tietokirjailija ajattelee sähköisestä julkaisemisesta?

Pirjo Rautiaisen raportti Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta (PDF buu) tarjoaa haastattelupoimintojen ja -yhteenvetojen kautta näkemystä tietokirjailijoiden suhteesta e-kirjoihin ja sähköisiin aineistoihin yleensäkin sekä työelämäänsä yleensäkin. Mukana on tiedekirjoittajia, yleisiä tietokirjailijoita ja oppikirjojen kirjoittajia.

Tietokirjallisuuteen liittyvästä taloudesta ja kustantamisesta puhutaan paljon sekä taloudellisista immateriaalioikeuksista toki. Kustantajat saavat pyyhkeitä. Raportissa tulee voimakkaadti esille haastateltujen kirjailijoiden kokemukset kirjallisuuden käyttäjinä—kirjailijahan on mitä suurimmissa määrin kirjallisuuden suurkäyttäjä ja aidossa vuorovaikutussuhteessa siihen. Raportti on upea tirkistys kirjallisuuteen ja tästä rapsasta on paljon opittavaa kirjastoalalla, kiitos Pirjo.

Katso rapsan tilanneen Suomen tietokirjailijat r.y.:n sivuilta Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta -tutkimus on valmistunut sekä Klaava.fi:ssä Tutkimus: tietokirjailijat arvostavat e-kirjan uusia mahdollisuuksia, mutta epäröivät.

Via Riitta Suominen

Kysely: tarkalleen mikä kohta tekijänoikeuslaista estää kirjastoja levittämästä e-kirjoja?

Me kirjastoihmiset tapaamme hokea, että syy siihen miksei kirjastoissa voi olla e-aineistoja, on Suomen tekijänoikeuslaki. Osaatko sanoa tarkalleen mikä kohta kyseisestä laista? Periaatteessa oikean vastauksen pitäisi tulla meiltä kuin apteekin hyllyltä.

Lisää tarvittaessa muita vastauksia jos löydät laista oikean kohdan. Kysely myös Facebookissa.

E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys?

E-kirja -seminaarin tallenteet ovat katsottavissa verkon kautta

Eilen Entressen kirjastossa oli E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys? -tapahtuma. Sisäänheittoteksti on tällainen:

Mitä e-kirjojen kehitys merkitsee yleiselle kirjastolle? Miten takaamme kansalaisten vapaan pääsyn tietoon/ pysyvän oikeuden lainata kirjallisuutta maksutta kirjastosta riippumatta siitä, missä muodossa kirja julkaistaan? Miksi laillisen e-aineiston hankkiminen on hankalampaa kuin laittoman? Tekijänoikeudet?

Tapahtuma onneksi tallennettiin, ja löytyy kahdessa osasta täältä (1 tunti 15 min) ja täältä (10 min). Suomen kirjastoseuran pj:n Jukka Relanderin johtamassa paneelissa äänessä olivat Sari Enckell-Jylhä (Akateeminen Kirjakauppa),  Ari Hakkarainen (klaava.fi), Paula Mikkonen (FinELib), Jukka-Pekka Pietiäinen (Suomen tietokirjailijat ry), Viveca Still (Opetus- ja kulttuuriministeriö), Sirpa Tilli, (Kirjavälitys) sekä Fredrik Rahka (Otava). Jukka esittelee panelistit ensimmäisen videon noin 6:50 alkaen.

En valitettavasti päässyt livestreamin äärelle, mutta kuuntelin tallenteen (näkemistä ei juuri ole) iltasella ja mietin nyt jälkeenpäin mitä keskustelusta oikeastaan jäi mieleen. Tietenkin perinteiset ”sisällöt on tärkeimpiä” ja ”kyllä kirja sentään on paras mahdollinen käyttöliittymä” -argumentit kuultiin moneen kertaan, samoin että tekijänoikeudet ”ovat haaste” ja ihmeteltiin että mikähän se mahtaa olla se kirjastojen rooli tulevaisuudessa. E-kirjojen formaatitkin ovat vielä vakiintumattomia eikä koko e-julkaisuasiaan voi kirjasto ottaa kantaa ennenkuin joku jälleenmyyjä voi myydä meille näitä ihmeellisiä, ihmeellisiä e-kirjoja.  Klassikkokamaa. Asiaa tuntemattomien kannalta on hyvä että panelistit puhuivat myös omistamisen muuttumisesta, ”omistaminen” on hieman outo ajatus elektronisessa maailmassa. Myös lainaamisesta puhuttiin, joka nivoutuu tähän omistamiseen, me kirjastothan emme välttämättä omista e-aineistojamme, joten lainaamme niitä eteenpäin niiden omistajan luvalla (=lisenssillä). Syvempiä vesiä kolusi Jukka-Pekka Pietiäinen, vauhtiin päästyään. Terkut hänelle!

Keskustelun myötä yritettiin useampaan kertaan muistutella, ettei kirjaa, e-kirjaa ja e-kirjan lukulaitetta ole mitään syytä sekoittaa toisiinsa, kyseessä ovat täysin eri asiat. Tämä on tietenkin totta ja tuntuu ehkä hieman koomiselta asiasta muistutella, mutta nämä menevät aika monesti edelleen sekaisin. Ongelmana on fiksaatio sanaan ”kirja”. Vaikka paneelinkin aikana mainittiin monia julkaisuja jotka ovat oikeasti e-kirjoja, näistä käytettiin sellaisia termejä kuin ”raportti” tai ”mietintö”. Niissä kaikissa on etukansi, nimiölehti, sivunumerot, ”sivuja”, paljon, paljon sanoja tietyssä järjestyksessä ja lopulta viitteet sekä takakansi. Niillä on ISBN-numerotkin. Silti miellämme ne raporteiksi ja mietinnöiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi lähitulevaisuudessa odotettavaa kirjan murrosta e-kirjaksi.

Mitä tuohon muutokseen an sich tulee, niin keskustelussa tietenkin toisteltiin että olemme nyt jonkinlaisen muutoksen keskellä. Onkohan joskus ihan oikeasti ollut olemassa aika, jolloin ei ole ollut muutosta meneillään? Tässä kohtaa on syytä vinkata Gote Nymanin loistava TEDxHelsinki-esitys Mitä he oikein odottivat?

Nasevista kommenteistaan tunnettu Jukka Relander tokaisin jossain vaiheessa itsekin tietokirjailijana, että kolmesta luennointikeikasta saa paremman tilin kuin kirjan kirjoittamisesta. Tämä on ihan hyvä huomio; voinee päätellä, ettei ainakaan tietokirjoja kukaan kirjoita niiden suurten taloudellisten merkitysten vuoksi. Vieläkö tämä on jollekulle yllätys? Jukka muistutti myös, että tietokirjojen rahoitus tulee oikeasti aivan muualta kuin kirjojen myynnistä, joten eikö se nyt olisi aivan sama laittaa sisältö avoimeen jakoon. Niinpä. Mutta ei; avoimeen jakoon teoksilla on mahdollisuus päästä 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Tietenkin kiinnostus sata vuotta vanhoihin tieto- ja oppikirjoihin on vain historiallinen. Ei ole vielä ihan valmis tämä tietoyhteiskunta.

Varoituksena korkeasta verenpaineesta kärsiville, että Jukan kerrottua nähneensä miten Amazonin Kindlen DRM kierretään, totesi joku panelisti tähän ykskantaan: ”siis sähän puhut piratismista. Me voidaan uhkailla piraatteja” (no vähän pidemmin sanakääntein kyllä). Tämä on syytä ohittaa silmien pyöräytyksellä; panelisti vain vitsailee tai on väliaikaisesti pahuuuden riivaama eikä häntä ole syytä tässä kohtaa ottaa tosissaan.

Erillisessä videossa (se pienempi 10 minuuttinen) olevien loppupuheenvuoroissa nostetaan esille pari asiaa: ensimmäinen koskee pitkäaikaissäilytystä. Katso KDK PAS. Toinen koskee sähkö- ja äänikirjojen arvonlisäverotusta. Näillä se on 22%, ns. tavallisella kirjalla 9%. En tiedä mitä te veroista ajattelette, mutta minusta verot on ihan kiva juttu. Sitten todetaan että tulevaisuudessa saattaa lukemis- ja julkaisukulttuuri tulevaisuudessa muuttua ja ehkäpä jopa teksti, kuva ja video voivat yhdistyä (pliis, itse luet tätä paraikaa internetistä).

Otetaas tässä kohtaa hieman ASIAANLIITTYVÄÄ HUUUUTOOOAAAARARRRGGGH.

Mainitsin tapahtuman ja sen tallenteet lyhyesti myös Turun kaupunginkirjastossa pidettävässä Sähköinen kirjasto -blogissa.

Vastausta tapahtuman varsinaiseen kysymyksenasetteluun ei paneelissa löydy eikä oikein etsitäkään mutta kaikki tyynni tässä keskustelussa tuodaan aika kattavasti esille erilaiset e-kirjaa koskevat asiat. Kannattaa siis katsoa. Kiitos Jaakolle ym. espoolaisille tilaisuuden tallentamisesta ja järjestämisestä. Kiitos kuuluu tietenkin myös panelisteille.

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet- ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista :)

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja ;) Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku ;) (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.

EuropeanaLocal -kokouksen videot

Reilu viikko sitten pitämämme EuropeanaLocal -kokouksen videot löytyvät nyt netistä. Valitettavasti Mary Rowlattin (MDR Partners, joka hallinnoi EuropeanaLocalia) keynote-esitelmän videointi meni reisille. Pahoittelen. Teimme kuitenkin Kirjastokaistalle hänestä haastattelun, joka lohduttaa. Haastis tulee toivottavasti ensi viikon aikana.

ja

ja

ja

ja

Videot ovat koottuna tapahtuman video-albumin Vimeoon. Presikset löydät SlideSharesta. Kannattaa tutustua myös Kansalliskirjaston digitointipolitiikka -papruun (PDF).

Osa videoista on tämän blogikirjoituksen julkaistessani salasanan takana, sillä en vielä ole saanut kaikilta yksiselitteistä lupaa videoiden julkaisuun avoimessa verkossa. Kaikille tapahtumaan ilmoittautuneille on salasana lähetetty sähköpostilla ja poistan salasanarajoituksia sitä mukaa kun saan noita lupia.

Lämmin kiitokseni kaikille puhujille eli päivän avanneelle Maija Berndtsonille, Marylle, Tiinalle ja Arille, omalle tiimillemme Virvalle ja Anna-Marialle sekä tietenkin kaikille paikalle saapuneille kollegoille.

EuropeanaLocal -kokouksen satoa

Innokkaita muistiorganisaatioiden ym. ammattilaisia

Pidimme Helsingin Postitalossa viikko sitten 13.09.2010 EuropeanaLocalin kansallisen kokouksen. Siellä esiteltiin Helsingin kaupungin palvelua, jonka kautta kaikki suomalaiset muistiorganisaatiot (eli kirjastot, arkistot ja museot) saavat toimitettua digitaalisia aineistojaan Euroopan digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Paikalla oli (noin) 25 henkilöä mukavan erilaisista organisaatioista.

Ohjelma oli seuraava:

Yllä on linkit niiden esiintyjien esitysgraffoihin joilta olen saanut luvan presisten julkaisuun. Ne ovat nyt SlideSharessa, yritän saada ne arkistoitua myös Kirjastot.fi:hin jonnekin.

Tapahtuma myös videoitiin, siitä lämmin kiitos Urpo Nylanderille. Laitoin tänään Anna-Marian, Virvan sekä oman osuuteni Vimeoon. Tiina Isonin ja Ari Rouvarin mielenkiintoiset esitykset myös laitan saataville kohtapuolin. Videoihin liittyy lievää ns. säätöä kuten editointia, nettiin lataamista, linkittämistä, metadatan syöttöä ja lupien kyselyä, joitain mainitakseni. Lähetän vielä tänään sähköpostitse kaikille tapahtumaan ilmoittautuneille suorat linkit netissä (toistaiseksi salasanalla suojattuihin) jo oleviin videoihin ja kirjoitan tänne blogiin uuden postauksen kun julkiseen levitykseen tulevat videot ovat valmiita.

Päivittelen myös EuropeanaLocaliin liittyvää KirjastoWiki-sivua kun materiaalin julkaisu etenee.

Varsinaisessa asiassa ei tietenkään pysytty tiukasti, eikä toki ollut tarkoituskaan. Keskustelimme digitoinnista yleensäkin, Kansalliskirjaston digitointiprosesseista, kokoelmanhallinnasta, metadatasta, Europeana Data Modelista, digitointiprojektien hallinnasta, verkkokirjastojen asiakasliittymistä ja sensemmoisesta.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

  1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
  2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Kiinnostaisiko saada muistiorganisaatiosi digiaineistot mukaan Europeanaan?

EuropeanaLocal

Järjestämme EuropeanaLocal -tapahtuman 13.9. Helsingin pääpostitalon auditoriossa. Toivotamme kaikki suomalaiset muistiorganisaatiot kuulemaan miten paikallisesti ja seudullisesti merkittävää digitaalista aineistoa voidaan toimittaa Euroopan digitaaliseen kirjastoon. Ohjelma, ilmoittautuminen yms. Kirjastot.fi:n ammattikalenterissa olevasta tapahtumasta ja kännykän tai projektinhallintatyökalun kalenteriin sopiva vcs-tiedosto tästä.

Hienoa olisi jos paikalle saataisi väkeä, jotka ovat suoraan tekemisissä esim. digitoitujen paikalliskokoelmien kanssa. Spämmäsin juuri ELY-keskukset läpi, niistä tulee toivottavasti väkeä myös paikalle. Suomi näkyviin Europeanassa, ei ole vaikeaa! Mukanahan on jo kansalliset organisaatiomme, mutta EuropeanaLocal hakee erityisesti niitä paikallisaineistoja.

EuropeanaLocalista on suomenkielistä tietoa KirjastoWikissä, Kirjastolehdessä sekä täällä blogissani tagilla europeanalocal.

Antitäti e-kirjoista

Kirjaston antitäti kirjoittaa mielenkiintoisesti e-kirjoista otsikolla Paperiton kirjasto sekä niistä käytävästä keskustelusta kirjastolaisten piirissä.

Joskus kun puhuttiin ”paperittomasta toimistosta” oli yleinen vastaletkautus että paperiton vessa on todellisuutta ennen paperitonta toimistoa. Toimistoissa jos missä sitä paprua kuluu. Mutta eipä sillä, tiedän ihmisiä joiden mielestä takalistonsa peseminen on paperilla pyyhkimistä ekologisempi, miellyttävämpi ja terveellisempi tapa hoitaa toiminto. En tässä nyt ala sen tarkemmin esitelmöimään puhuvista, tervetuloa toivottavista, elektronisesti ohjatuista persauksen pesevistä ja musiikkia soittavista vessanpytyistä (Akihabaran KFC:ssä on överein jota olen itse käyttänyt). Pyyhkimiseen paperikirjan sivu sopiikin paremmin kuin sähkökirjanlukijaa (meh) tai läppäriä paremmin. Muutoin pidän kyllä tietokonetta kirjaa ehdottomasti aistillisempana esineenä.

Kirjojen fyysisyyden ja esineellisyyden korostaminen on outo ilmiö. Kyllä aika heikoilla vesillä liikutaan jos kirjastojen tai kirjastolaisten suhde elektroniseen aineistoon muodostuu fyysisen kosketuksen kautta, kuten välillä tuntuu. Noh, onneksi kyseessä on pieni, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja valtamediahan tuuttaa samaa näkemystä ja sieltä fundamentalistinen näkemys on ihmisiin iskostunut (iskostettu). Ääni valtamedian kellossa varmasti muuttuu nopeasti kunhan saavat elektronisen aineistonsa markkinat kuntoon (se onkin kestänyt yllättävän kauan) ja kirjastolaistenkin käsitys sitten ajan myötä selkiytyy. Toivon vaan ettei Suomen kansa joudu kohtuuttoman kauaa odottamaan että heitä varten muodostettu ja heitä palveleva virkamieskoneisto pääsee yli fiksoituneista hipelöintimieltymyksistään. Ei kovin ammattimaista, nimittäin…

Kuka muuten hoitaisi Antitädille pari erilaista e-kirjan lukijaa lainaan kokeilemista varten?

Urpo Nylander esittelee e-kirjojen lukulaitteita

Laitoin nyt tuubiin maaliskuussa videoimani haastattelun+turinan Helsingin kaupunginkirjaston Urpo Nylanderin kanssa, jossa Upa esittelee muutamia kirjastolle hankittuja e-kirjan lukulaitteita. Laitteet ovat

Lisäksi puhutaan hieman Adobe Digital Editionsista jonka päälle yleisten kirjastojen tarjoama Ellibs -palvelu rakentuu. Kaikki kolme laitetta toimivat ADE:n kanssa, mutteivät valitettavasti ongelmitta.

Helsingin kaupunginkirjasto aloittaa e-kirjojen lainaamisen asiakkaille pikapuolin. Minittäin maanantaina. Laitteita on jo saatavilla Turun ja Espoon kaupunginkirjastoista. Klaava.fi:ssä näkyy olevan ihan kivasti koottu juttuja e-kirjoista ja niiden tilasta Suomessa. Todettakoot tässä muuten samalla, että kirjastojen e-kirjahankkeilla on heikko google-näkyvyys (eli hankkeet eivät ole olemassa) muutoin kuin uutisoinnin tai muun kolmannen osapuolen puolesta. Asiaa voisi varmaan parantaa laatimalla edes jonkinlaiset tietosivut kirjaston sivustolle; asiaa kohtaan on kuitenkin kiinnostusta.

Muita e-kirjoja käsitteleviä kirjoituksiani löydät avainsanalla e-kirja ja kirjasto-kaapelilla on paraikaa menossa kirjastoja ja e-kirjoja käsittelevä keskustelu otsikolla Sähkökirjat keskusteluun.

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta (1984)

Kirjastoalan omassa keskustelussa näkee silloin tällöin viitteitä Antti Eskolan teokseen Uhka, toivo ja vastarinta (Kirjayhtymä, 1984, ISBN 951-26-2659-4). Teoksessa Eskola kartoittaa kahdeksankymmentäluvun suomalaista mielenmaisemaa. Pommin varjo kaartuu syrjäisenkin valtakunnan ylle. Kaikki eivät kuitenkaan ole lukeneet teosta eivätkä siis voi tietää mitä teokseen viitatessa oikeastaan tarkoitetaan.

Eskola on taustamateriaalikseen pyytänyt ihmisiä vastaamaan seuraavankaltaiseen kysymykseen:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996. Järjestetään suuri kirjastoalan konferenssi. Parin konferenssipäivän jälkeen se on pakko keskeyttää. Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Ihmisiltä kysytään heidän oman alansa tapahtuman perumisesta: urheilijoilta olympialaisista ja niin edelleen. Tässä Eskolan kirjastolaisia käsittelevä essee Uhat, yllämainitussa teoksessa sivut 23-30:

Uhat

Ymmärrän hyvin, jos joku sanoo: Jumalaita, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinula ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Ydinsodan uhka ja siihen kiinnittyvät pelot ovat yksi maailmamme uusia ulottuvuuksia. Ehkä se ei vanha tajunnassa kovin helposti virity, koska hän ymmärtää olevansa kohta muutenkin haudassa. Ajatus askartelee menneessä, tai sitten siellä tuonpuoleisessa.

Lehdissä näkee nykyisin usein taulukoita siitä, kuinka monta prosenttia eri väestöluokkiin kuuluvista ihmisistä pelkää sotaa, ydinvoimalan räjähtämistä, kommunismia tai muuta sellaista peikkoa. Ydinaseiden uhkan näyttivät Suomessa helmikuussa 1984 laajimmin ymmärtävän 15–24 -vuotiaat naiset, äitiyttä pohtivat. Mutta ei heillä ole valta, enemmän sitä on jo seniileiksi ja impotenteiksi käyneillä miehillä.

Itsekin olen yrittänyt selvitellä, millaisina tulevaisuuden uhkat ovat ihmisten tajunnansisällöissä. Minun työni ei ole sellainen, joita kaupalliset laitokset tekevät, ei ole mieltä lähteä kilpailemaan niiden kanssa. Numeroiden ja taulukoiden sijasta yritän tavoittaa erilaisten uhkaavien trendien yleistä logiikkaa, ikään kuin teoreettisena invarianssina; samoin katsoa, kuinka tämä yleinen logiikkaa todellistuu erilaisissa elämänkentissä. Esimerkeistä kohta näkee, mitä tarkoitan.

Kyselyni ovat olleet eräänlaisia ainekirjoitustehtäviä. Kulloisenkin vastaajaryhmän ajatukset on pyritty suuntaamaan sen omaan kiinnostuspiiriin. Eniten vastaajissa on urheilun harrastajia, mikä johtuu siitä, että poikani pyörii urheiluhommissa ja on siellä kerännyt aineistoja. Osalle vastaajista on annettu seuraava kirjoitustehtävä:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin, mutta jo parin kilpailupäivän jälkeen ne on pakko keskeyttää? Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Osa vastaajista sai tehtävän hiukan toisenlaisessa muodossa:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisoja ei kuitenkaan monistakaan syistä voida järjestää. Miksei? Käytä mielikuvitustasi  ja yritä keksiä, mitä maailmassa ja urheilussa näiden neljäntoista vuoden aikana oikein on tapahtunut.

Joillekin vastaajista esitettiin vielä pidemmälle kulkeutunut tilanne, jossa myös on olympiavuosi, mutta ”kisojen järjestäminen ei kuitenkaan tule edes kenenkään mieleen”. Mitä maailmassa oikein on tapahtunut?

Ja vielä yksi erilainen muunnos tehtävästä laadittiin:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin ja kaikki sujuu erinomaisesti. Ennätykset paranevat, riitoja ei synny. Mitä maailmassa on näiden neljäntoista vuoden aikana oikein tapahtunut?

Vastaajina on ollut muitakin kuin urheilijoita: aikuiskasvattajia, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, kirjastonhoitajia; ryhmiä, joille olen esitelmöinyt jollain kurssilla ja siinä yhteydessä antanut tämän kirjoitustehtävän. Kuten sanottu, tehtävä on muunneltu aina vastaajien kiinnostuspiiriin soveltuvaksi. Esimerkiksi kun vastaajina oli aikuiskasvattaia, tilaisuus, joka jouduttiin keskeyttämään, tai jota ei voitu järjestää, tai joka sujui erinomaisesti, oli ”UNESCOn viiden kansainvälinen aikuiskasvatuskonferenssi”.

Olivatpa vastaajat keitä tahansa mainituista ryhmistä, aineista löytyi aina jo muutaman paperin perusteella sama tulevaisuuden uhkien peruskuvio. Ensiksikin vaarat, jotka nousevat ihmisen itsensä kehittämistä järjestelmistä ja uhkaavat kysyttyä asiaa — siis urheilua, aikuiskasvatusta tms. ulkoapäin. Olympialaiset tai kansainvälinen kongressi on pakko keskeyttää tai niitä ei voida järjestää, koska on syttynyt kolmas maailmansota, tapahtunut suuri ydinvoimalaonnettomuus tai muuta sen  kaltaista. Useimmiten viitattiin kansainvälisen poliittisen tilanteen kärjistymiseen. Maailmanpoliittiset uhkat eivät kuitenkaan supistu ydinsodan pelkoon, vaan niihin sisältyy näkymiä monenlaisista uhkaavista mahdollisuuksista:

  • On puhjennut maailmansota jonkin kriisin johdosta ja tämän vuoksi kisat on pakko keskeyttää.
  • Syttyy sota järjestäjämaassa.
  • ’Kolmas maailma’ vetäytyy kesken kisojen mielenilmaisuna maailmassa vallitsevalle epätasapainolle.
  • Jokin ryhmittymä valtaa tiedotusvälineet ja vallitsevan ATK-(tulos)systeemin ja saa aikaan täydellisen katkoksen tilanteenkulussa.
  • Järjestävä maa ei pysty takaamaan kaikkien turvallisuutta kisojen loppuun asti.

Osa vastaajista pitää myös epäpoliittisia katastrofeja mahdollisina,  ydinvoimalan räjähtäminen tietysti ensimmäisenä. Nämäkin uhkat nousevat ihmisen kehittämistä poliittisista ja teknologisista järjestelmistä, eivät luonnon taholta. Enää vähäisenä, häipyvänä mahdollisuutena jollakin urheilijalla välähti, että jokin luonnonmullistus, kuten maanjäristys, pyörremyrsky, hyökyaalto tms. estää kisojen jatkumisen.

Toiseen suureen ryhmään kuuluvat ne tapaukset, joissa uhka ei ole puhtaasti ulkoinen, vaan jotkin ihmisen kehittämistä järjestelmistä alkunsa saaneet vaarat tunkeutuvat urheiluun, aikuiskasvatukseen tai mitä nyt kysyttiinkään, ja uhkaavat sitä sisältäpäin. Esimerkiksi olympiakisat on pakko keskeyttää tai niitä ei kannata järjestää, koska jokin ulkoa urheiluun tuotu elementti aiheuttaa niin suuria ongelmia:

  • Suurin osa urheilijoista on kärähtänyt dopingista jo alkukarsinnoissa. Ne jotka eivät ole vielä krähtäneet vetäytyvät kisoista.
  • Urheilijat ovat menehtyneet tai invalidisoituneet erilaisten käyttämiensä hormonien sivuvaikutuksesta.
  • Ihmisillä ei ole enää motivaatiota urheilla, koska tulokset eivät ole vuosiin enää parantuneet hormonien valmistuksen lopettamisen jälkeen (niiden on todettu aiheuttavan mm. syöpää).
  • Uusi sukupolvi on hyvinvoinnin turmelema, eikä jaksa innostua urheilusta, koska ei tarvitse liikkua.
  • Vapaaehtoiset toimitsijat loppuneet.
  • Elektroniset ajanotot ja muut elektroniset laitteet eivät pelaa niin hyvin kuin pitäisi.
  • Tv-kuvaajien mahdotonta ratkaista, kuinka ehtisivät näyttää itse kilpailijoita, sillä erilaiset mainokset ovat vallanneet koko kilpailupaikan.
  • KOK pitää kiinni amatöörisäännöistä, mutta urheilu on ammattilaisten työtä.

Samantyyppisiä uhkia näkevät kentässään muutkin ammattiryhmät. Esimerkiksi aikuiskasvatuskongressia ei kannata järjestää, koska tietokoneet ja muu informaatioteknologia ovat tehneet tiedon saannin jokaiselle niin helpoksi, että koko aikuiskasvatus on käynyt tarpeettomaksi ja kuihtunut järjestelmänä olemattomiin.

Kolmannen ryhmän muodostavat vastaukset, joissa nähty uhka ei ole syntynyt kysytyn kentän, kuten urheilun, aikuiskasvatuksen tai muun sellaisen ulkopuolella, vaan kasvaa sen omasta kehityslogiikasta. Esimerkiksi olympialaisia ei kannata järjestää, koska useimmissa lajeissa on saavutettu inhimillisen suorituskyvyn yläraja, tulokset eivät enää parane ja kansa sen myötä häviää katsomoista. Taikka psykologian maailmankonferenssia ei kannata järjestää, koska psykologian osa-alueet ovat etääntyneet niin kauas toisistaan, ettei yhteinen keskustelu niiden välillä enää ole mahdollista. Myös tilaisuuden tekninen järjestäminen voi käydä mahdottomaksi, puhuttiinpa olympialaisista tai tieteellisestä maailmankongressista, kun toiminta on paisunut oikein laajaksi.

Ehkä kokonaiskuvioon kuuluu vielä neljäskin osaelementti. Näyttää siltä, että tehtävä, jossa pyrittiin kuvittelemaan, että olympiakisat tai kansainvälinen kongressi järjestetään ja kaikki sujuu erinomaisesti, on erityisen vaikea. Mitä oikein on voinut tapahtua?

Useat vastaajat selviytyivät tästä vain keksimällä jotakin hyvin erikoista tai äärimmäistä, kuten että kolmas maailmansota on jo käyty, ja nyt taas kaikki menee hyvin; tai että on tehty jokin ihmekeksintö, pilleri tai muu, joka on poistanut uhkat ja ristiriidat. On toteutunut urheilijoiden toive piikkarista, jonka ominaisuuksiin kuuluu ”keveys, kestävyys ja kantapään kautta aivoihin virtaava energia”. Kaiken kaikkiaan: vaarat, uhkat ja ristiriidat näyttävät tämän päivän maailmassa luonnollisemmilta kuin ajatus niiden hälvenemisestä.

Tuloksia kannattaa tarkastella myös yhden ammattiryhmän kannalta, katsoa mikä juuri sille on tunnusomaista. Ottakaamme esimerkiksi kirjastonhoitajat. Se, mikä erotti tutkitun kirjastonhoitajaryhmän muista ammattiryhmistä, oli ajattelun keskittyminen tietokoneiden ja muun tekniikan vaikutusten ympärille. Nähtävästi tämä on juuri nyt kirjastojen suuri ajankohtainen ongelma.

Luonnollista oli, ettei kirjastoalan maailmankongressiakaan 1990-luvun loppuvuosina enää kannata järjestää:

Eihän kukaan enää käsittele paperille painettua sanaa. Aamun uutiset katsotaan kaapeli-tv:stä, päivän erikoistarjoukset näyttöpäätteeltä eteisestä, johon tietokone on valmiiksi laskenut, mitä ruokatarvikkeita kotoa puuttuu ja mitä tarvitsee ostaa.

Kirja. Mikä se on? Isoäiti on kertonut paljon lukeneensa, mutta mitä hän on mahtanut tarkoittaa? Miksi hän on lukenut? Mitä hyötyä siitää on ollut?

Muuttuneet ovat myös kirjastot:

Kirjastojen määrärahoja on supistettu jatkuvasti, uusia kirjastorakennuksia ei ole rakennettu enää vuosikausiin ja kirjastojen henkilöstöä on sijoitettu muihin tehtäviin.

Kustantajien tuotanto  on muuttunut. Kirjoja ei ilmesty kuin muutamia nimikkeitä, nekin uusia painoksia vanhoista menekkiteoksista.

Kirjastot ovat vihdoin ymmärtäneet, ettei ihmisen lukutottumuksiin voi vaikuttaa kirjaston keinoin. Kirjastot ovat tarpeettomia.

Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, salakavalasti; voimme nähdä, että se itse asiassa jo nyt on hyvässä vauhdissa:

Ensin tuotiin kirjastoihin radiot ja televisiot sekä erilaiset musiikkikirjastojen apuneuvot: levysoittimet, magnetofonit, vahvistimet. Kirjastojen lainsustoimistot kameroineen alkjoivat ja muistuttaa teollisuuslaitoksen tuotannon valvomoa. Sitten keksittiin, että myös kirjasto voisi hyödyntää atk:ta. Toiset halusivat sen lainausten valvontajärjestelmäksi, toiset taas tietopalvelun avuksi. Ja nämä jälkimmäiset johtivat kehitystä eteenpäin nopeutuvalla vauhdilla: kirjastojen tiskit alkoivat pullottaa televisiovastaanottimia. Virkailijat eivät enää ehtineet selailla kirjoja; he näppäilivät viikon elokuvaohjelmia ja urheilutuloksia telseteistään. Kirjastojen kirjamäärärahat suunnattiin laitteiden ja videofilmien, laserlevyjen ja kaiken muun tietotekniikan ostoon. Kirjat siirrettiin varastoon, oikeastaan se oli paljon terveellisempääkin, kirjathan ovat niin pölyisiä.

Vastauspapereista hahmottuu kuva tulevaisuuden ”koneaikakaudesta”. Kirjoja ei ole enää kuin ”kirjastojen varastoissa” tai ”syrjäisimmissä maailmankolkissa”, ”syrjäkylissä”. Mutta ei ole kirjastovirkailijoitakaan: ”Kun virkailija on jäänyt eläkkeelle, virka on lopetettu ja säästyneet palkkarahat on suunnattu ATK-järjestelmän kehittämiseen.”

Kirjastoissa ”asiakkaita ei enää ole käynyt vuosiin”, sillä ”videokasettien levityksen hoitaa automaatti”. Taikka virkailija ja asiakas ovat täysin eristetyt toisistaan: ”Ihmisten välinen kanssakäyminen on olematonta, koneet hoitavat yhteydenpidon.”

Vaikka tässä utopiassa ihmiset ovat erillään, eivät suoraan näe toisiaan tai puhu toistensa kanssa, he eivät ole toisistaan vapaita tai riippumattomia, vaan päinvastoin hyvinkin kiinteissä ja monimutkaisissa riippuvuussuhteissa toisiinsa. Suhteet vain ovat muuttuneet aivan konkreettisestikin koneellisiksi, laitteiden ja laitteistojen välittämiksi.

Jos kirjastoalan kongressi vanhaan tapaan järjestetäänkin, se on pakko keskeyttää, koska sen tarpeettomuus käy osanottajille ilmeiseksi. Ensinnäkin heitä on kovin vähän, koska ”kirjastoissa ei enää juuri inhimillistä työntekijää tarvita”. Toiseksi, ei ole pohdittavia ongelmiakaan: ”Kongressissa me siis tapaisimme, mutta videofilmien, kasettien, laserlevyjen ja kirjojen hankintapulmista ei juuri keskustelua synny, sillä lähes kaikki ilmestyvät materiaali tuli hankkia kirjastoon ja sen tietopalveluverkostoon.”

Maailmassa järjestetään enää vain ”tietokone- ja elektroniikkakongresseja”. Tai jos kirjastokokous keskeytetään, ”kongressi järjestetään uudelleenorganisoituna muutaman vuoden kuluttua — ATK:n merkeissä!”

Eivät vastaajat silti ole toivottomia, eivät alistuneita tai neuvottomia. Maalattuaan kuvan ”koneaikakaudesta” kirjoittaja saattaa päättää aineensa sanoihin ”En minä kyllä usko tähän”.

Toivo löytyy ensiksikin siitä, että ikään kuin itsestään tulee aika, jolloin ihmiset ovat ”näpelöineet itsensä kyllästyksiin, uuvuksiin videoidenja ja kotitietokoneidensa ääressä”. He ovat ”jälleen palaamassa kirjojen ääreen katsottuaan pari vuosikymmentä TV:tä ja videoita.”

Joku näee tämän olevan mahdollista vain jos ensin on tapahtunut ”pieni katastrofi”. Useimmat kirjoittajat kuitenkin näyttävät ajattelevan niin, että kirjan luo palataan sitten kun tietokonetekniikka toimii ja se hallitaan. ”Myös kirjasto on sopeutunut yhteiskunnan muutoksiin; se tuntee hallitsevansa uuden teknologian eikä koe sitä uhkana.”

Kirjasto on säilynyt, jos toki muuttunut historiallisten aikakausien myötä muotoaan ”savitauluista papyruskääröjen ja inkunaabelien kautta näyttöpäätteisiin”. Itse asiassa kirjastoalan maailmankongressikin voidaan ja on tarpeellista järjestää, mutta nyt uudessa muodossa: tietokonekongressina. ”Kongressi järjestettäneen pitkälle kehittyneiden tietoliikennevälineiden avulla, joten kaikki halukkaat voivat seurata sitä tietoliikennesatelliittien välityksellä omasta näyttöpäätteestään.”

Osa vastaajista ei näytä uskovan automaattisesti tapahtuvaan myönteiseen kehitykseen, vaan etsii siihen pakottavia ristiriitoja ja muita muutosvoimia.

Niitä saattaa tuottaa tekninen järjestelmä, koska se on haavoittuvat ja voi ajaa itsensä umpikujaan. Selitykseksi sille, että kirjastoalan maailmankongressi on pakko keskeyttää, ei tarjota ainoastaan ydinsotaa tai ydinvoimalan räjähtämistä kokouspaikan lähistöllä. Yhdessä vastauksessa kongressi joutuu kaaokseen ja on pakko keskeyttää, koska se on suunniteltu tietokoneiden erilaisen käytön varaan, mutta koneet menevätkin epäkuntoon.

Toisessa vastauksessa ”joku” tai ”jotkut” tai ”joku järjestö” on päässyt ”sabotoimaan tiedostoja”. Koneelta piti saataman vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin. Nyt kävikin niin, että naputeltaessa silla navajo-intiaanien kansanperinnettä koskeva tiedustelu, ”ainoa vastaus kysymykseen oli: ugh!”

Kehityksen on myös pakko olla epätasaista. Yksi vastaaja kuvttelee lähtevänsä maailmankongressiin täältä syrjäisestä Suomesta sitten kun itse on eläkettä odottava mummeli, ”jonka kirjastosta löytyisi todella vielä kirjojakin”. ”Keskustelisin huonetoverini kanssa, millaista on ns. suuressa maailmassa. Hän kertoi, ettei ole kuullut koskaan puhuttavankaan lainaajista.” Kuvitelma päättyy siihen,  kun kirjoittaja taas tulee omaan kirjastoonsa, otta esiin säilyneen nuhjuisen kirjan ja on onnellinen ”kun vaarit ja mummit tulvat lastenlasttensa kanssa kirjastoon tätä ihmettä kaukaakin katsomaan”.

Joku toinen vastaaja on nähnyt kehityksen epätasapainoisuudessa muutosvoiman eikä takapajulan idylliä. Hän kuvittelee, kuinka maailmankongressiin saapuu kahdenlaisia osanottajia. Toiset tulevat maapallon pitkälle sivilisoituneista osista. Heille kirja on jo ohitettu vaihe, kirjastot käyneet tarpeettomiksi. Mutta on toisenlaisiakin osanottajia:

Ne, jotka tulivat kongressiin ns. kehitysmaista, olivat hiljattain oppineet lukemaan ja sen lisäksi oppineet muutamia suuria maailmankieliä. Heitä kiinnostivat kirjat ja kirjastot, he halusivat saada tietää oloista muualla, miten voisivatt levittää omassa maassaan tietoa koko kansalle, etenkin nuorisolle.

Tässä tarinassa kongressi on keskeytettävä, koska käsitykset kirjoista ja kirjastoista kävivät pahasti ristiin. Johtopäätös on, että jotain täytyy tehdä, eroja tasoittaa, ennen kuin taas on mahdollista kokoontua yhteen.

Kirjastoväki voi nähdä muutosvoimaksi myös oman itsensä. Yhdessä vastauksessa kongressin osanottajat asettuivat vastustamaan sitä, että heitän muutetaan ATK-operaattoreiksi. ”Ammattiylpeät kirjastoihmiset” marssivat ulos kokouksesta ja perustavat ”Kirjat kunniaan” -yhdistyksen. Toinen vastaaja on hahmotellut neljän kohdan ohjelman, jolla jo kirjattomaksi käyneeseen maailmaan saadaan taas ”joka kylään kansankirjasto”.

Kirjastonhoitajaryhmän aineet olivat ehkä ammattikeskeisempiä kuin tehtävä varsinaisesti vaatii. Ilmeisesti tämä ammattikunta todella elää teknisen kehityksen synnyttämässä pelossa ja puristuksessa. Vain yhdessä tarinassa kirjastoalan maailmankongressi näki suurimmaksi uhaksi asevarustelun, keskeytti puheet kirjoista ja päätti muuttua suureksi mielenosoitukseksi rauhan puolesta.

Kirjastokeskeisyydestä ja yksioikoisesta kirja on hyvä, kirjattomuus paha -ajattelusta poikkesi myös se vastaaja, joka selitykseksi päätökselle, ettei kirjastoalan maailmankongressia kannata järjestää, kehitteli eräänlaisen vihreän utopian:

Ihmiset eivät enää lue kirjoja, sillä maailmassa on siirrytty askel taaksepäin: ihmiset haluavat luoda käsillään kauniita esineitä, puuhata kotona ja viettää aikaa lasten kanssa. He ovat ryhtyneet käyttämään omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan aktiivisemmin kuin ennen, sillä he ovat kyllästyneet olemaan nojatuolissa istuvia passiivisia ajattelijoita, jotka nauttivat vain toisten ajatuksista ja mielikuvituksesta. Ennen ihmiset lukivat paljon, mutta he eivät ehtineet sisäistää lukemistaan eivätkä tutustua itseensä. 1990-luvun lopussa ihmiset ovat kyllästyneitä valmiiseen maailmaansa, he ovat tehneet kapinan — ja haluavat takaisin yksinkertaiseen elämään, hitaampaan elämänrytmiin ja he sepittävät suusta suuhun kulkevia satuja, tarinoita ja runoja.

Normaalisosiologinen tapa olisi ryhtyä nyt luokittelemaan vastauksia tarkemmin sekä sijoittamaan vastaajia lokeroihin sen mukaan, kuka on ”optimisti”, kuka ”pessimisti”, kuka ”uskoo automaattiseen kehitykseen”, kuka ”ristiriitoihin kehitysvoimana” tai ”kehitykseen taistelun avulla”. Lopuksi katsottaisiin, onko jossakin lokerossa enemmän nuoria kuin vanhoja, toisessa enemmän maalla kuin kaupungissa asuvia.

Näin normaalisosiologia tekee vääryyttä kohteelleen, joka on ihmisen tajunta, ei lokeroitava kivi tai kasvi. Siihen vääryyteen en enää halua osallistua. Olen yrittänyt kuvata kirjastonhoitajien joukkoa niin, että näkisimme mikä on olennaista jokaiselle tähän joukkoon kuuluvalle. Ja olennaista on, että kuvaamani pelon, toivon ja mahdollisuuksiin tarttumisen elementit ovat kenen tahansa tällä kentällä työtään tekevän ajatuksissa tai ainakin ajatusten tavoitettavissa. Elementtien painotukset vaihtelevat, mutta pelkästään yhteen niistä — pelkoon sen enempää kuin toivoon — ei ikä tai asuinpaikka tai muukaan seikka ketään rajoita tai ennaltamäärää.

Normaalisosiologi sanoo tähän, ett korrelaatiot taustan ja ajattelun välillä ovat tosiseikkoja, tosiseikkojen paljastaminen tutkijan työtä. On näytettävä, kaikissa vivahteissaan ja mahdollisimman eksaktisti, millaisia ihmiset ovat.

Siihen työtoverini Klaus Weckroth, syntymävuosi 1955, vastaa, ettei tutkimuksen tehtävä ole pitää peiliä ihmisten edessä ja näyttää että ”tällaisia te olette”, vaan ”tuottaa ajatuksia”. Ihmisiä kiinnostaa ennen muuta millaisia he  voisivat olla. Siksi tutkijan työtä on ”tuottaa uusia ideoita ihmisten käyttöön”.

Ymmärsin Weckrothin ajatuksen syvyyden vasta kun luin Matti Mäkelän kuvausta tarkkailuluokan oppilaista, joille koulu näyttää millainen maailma on.

Kaunis, värikäs maantiedon oppikirja kertoi, että maailman energiavarat loppuvat kahdessakymmenessä vuodessa. Kaunis, värikäs biologian oppikirja kertoi, että olemme peruuttamattomasti vioittaneet perintötekijöitämme. Kaunis, värikäs historian kirja kertoi, että meille jokaiselle on varattu kilokaupalla ydinräjähteitä. Johdonmukainen yhteiskuntaoppi kertoi, että ammattitaidottomista nuorista tulee työttömiä (sen pojat tiesivät muutenkin), epäsosiaalisista avioeroperheiden lapsista rikollisia, että tupakka tappaa, viina vie hautaan. Yhdessä ne kaikki kertoivat sen, minkä televisio illalla toisti: että tulevaisuutta ei ole ja että surkein loppu on varattu juuri heille, tarkkailuluokan pojille. — Joko sä nyt ymmärrät, miks me toivotaan sotaa? kysyivät pojat erään tällaisen tuhotunnin jälkeen. Minä ymmärsin. Sota ei ollut pojille vain toive. Kaiken opitun valossa se oli näille pojille ainoa realistinen mahdollisuus elää ja kuolla kunnialla.

Ymmärrän  hyvin, jos joku sanoo: Jumalauta, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinulla ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Puhe tosiseikoista on pettävää, kun tutkimuskohteena on ihmisen tajunta ja toiminta. Voihan käydä niin, että jos yksikin keksii hyvän ajatuksen, sen pian omaksuvat kaikki, niin nuoret kuin vanhat, niin maalla kuin kaupungissa asuvat. Ihmiset eivät olleetkaan kiviä tai kasveja, sen vuoksi eilispäivän korrelaatioiden totuusarvo on nyt nolla.

Tosiasia olikin se mahdollisuus, joka tuli kaikkien yhteiseksi todellisuudeksi.

Sangen paljon ajatuksia herää tuota lukiessa. Sekä tulevaisuudesta, tulevaisuuskuvista että kirjastolaisista ja kirjastoista.

Mainitsi Eskolan teoksen aiemmin kun OPM:n tulevaisuuskirjoitussarja julkaistiin viime syksynä, otsikkonani oli Rattus-lainaus ”Miten mikään voisi meitä enää turvata?”.

Tutkimus suomalaisista e-kirjamarkkinoista tekeillä

Ulla Kapanen tekee paraikaa tutkimusta suomalaisista e-kirjamarkkinoista ja kustantajien halukkuudesta ja tahtotilasta olla mukana. Tapasin Ullan ja hän ystävällisesti antoi pienen haastiksen.

Tässä vielä Ullan tarkennus tutkimusmenetelmistä, joista unohdin haastiksessa kysyä:

Teen tutkimusta yhteistyössä Helsingin kaupunginkirjaston kanssa. Kerään suurimman osan analysoitavasta aineistosta haastattelemalla eri tahoja. Haastattelen kustantajia, asiantuntijoita ja kuluttajia. Lisäksi kerään e-kirjoihin liittyvää informaatiota eri medioiden kautta. Muun muassa lehdet ja Internet ovat täynnä uutisia e-kirjoista, koska aihe on hyvin ajankohtainen. Suomessa e-kirjat ovat vielä pienen piirin asia.

Tsemppia tutkimukseen, ja varmasti suomalaiset kustantajat, kirjakaupat, kirjastot ja muut kirjallisuudenystävät odottavat innoissaan tuloksia.