Into Eternity, elokuva kulttuuriperinnön pitkäaikaissäilyttämisestä

100 000 vuotta tulevaisuutta

Oletteko nähneet Suomeen rakennettavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa Onkaloa käsittelevän Into Eternity (suom. Onkalo – Säteilevä hauta) -elokuvan? Olin sen julkistusnäytöksessä Bio Bristolissa viime vuonna, ja se on kummitellut mielessäni siitä asti.

Periaatteessahan elokuva käsittelee siis ydinjätteen sijoittamiseen liittyvää problematiikkaa, Onkalo-hanketta ja sensemmoista. Tämä on mielenkiintoista (ja melko hiuksia nostattavaa) tietenkin, mutta kehoitan kaikkia katsomaan Into Eternityn myös informaationhallinnan, viestinnän sekä aikapolitiikan näkökulmista. Näihin kaikkiin on elokuvassa erittäin hyvää syötettä.

Yksi probleema joka Onkalo -hankkeeseen ja ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyy, on sen viestiminen tulevaisuuteen, että ”tämä on vaarallinen paikka, älä tule tänne”. Egypti on nyt levottomuuksineen uutisissa, ja sikäläisistä kultturiperinnön varjelusta menossa olevien mellakoiden keskellä tämä elokuva ja aihe mieleeni tulikin. Kuten Into Eternityssä kerrotaan, egyptiläiset yrittivät aikanaan viestiä tuollaista viestiä hamaan tulevaisuuteen noin 5000 vuotta sitten ja hehän tietenkin epäonnistuivat; pyramidit on ryövätty moneen kertaan.

Ydinjätteen loppusijoituksessa aikajänne on noin 100 000 vuotta. Tämän ajan yli pitäisi pystyä kommunikoimaan, mitä Onkaloon on varastoitu, miksi ja kenen toimesta. Kaksi vastakkaista periaatetta tähän komminikointiin ovat nämä: joko ollaan hyshys ja yritetään olla kiinnittämättä huomiota toivoen, ettei kukaan mene seuraavan 100 000 vuoden aikana kaivelemaan nyt rakentamiimme, Onkalon kaltaisiin loppusijoituspaikkoihimme. Toinen vaihtoehto on yrittää mahdollisimman ymmärrettävästi kertoa tulevaisuuden olennoille, mitä olemme varastoineet. Emme voi tietää ketä täällä maan pinnalla tuolloin liikkuu, joten viestintää ei voida rakentaa millekään tuntemallemme kielelle. Into Eternityssä esitellään taiteilijoiden laatimia kuvia, joihin on yritetty tallentaa yleisesti ymmärrettävää viestiä vaarasta. Taiteentutkimuksen keinoin on etsitty muotoja ja sommitelmia, joiden ajatellaan toimivan kulttuurista riippumatta. Emmehän voi muutamien tuhansien vuosien kokemuksella olettaa, että ihmissivilisaatio jatkaa keskeytymätöntä, kulttuuriantropologien haaveiden mukaista kehitystään. Tällaiset viestintäpyrkimykset saavat nykyiset, ”kansallisuuteen” ja ”etnisyyteen” perustuvat käsityksemme ”monikulttuurisuudesta” vaikuttamaan entistäkin naurettavimmalta. Elokuvan traileri aukeaa noilla mainituilla grafiikoilla:

Lisätietoa elokuvasta löydät sen omilta webasivuilta, IMDb:stä, Wikipediasta ja metacriticistä a Twitteristä sekä @intoeternity että #intoeternity. Kirjastojen aineistotietokannat eivät edelleenkään kerro kulttuurijulkaisuista mitään hyödyllistä, joten en turhaan linkitä niitä tähän nyt. Michael Madsenin haastatteluja löytyy esim. Friends of the pleistoscenestä tekstinä ja YouTubesta videona.

Koko elokuva on näköjään YouTubessa, liitän sen tähän alle. Jos haluat ennemmin ladata elokuvan, löytyy Magneetti-linkki esim. tästä.

Into Eternity (suom. Onkalo–Säteilevä hauta) – suosittelen kirjastolaisille ja kaikille kollegoilleni muilla informaatioaloilla. TIP!

PS. Kirjoitin tämän Aboa Vetus/Ars Nova -museon kahvilassa, ennen kuin kiersin Turun keskiaikaista historiaa käsittelevän näyttelyn. Keskiajasta on 800-400 vuotta. Näyttelyä kiertäessäni en voinut olla ajattelematta miten lyhyt aika se onkaan. Silti käsityksemme tuon ajan Turuta perustuvat hatariin kirkonkirjojen merkintöihin, pariin karttaan, sekä kaivauksissa löytyneisiin esineisiin tai pikemminkin niiden palasiin sekä näiden tietojen yhdistelyyn muuhun historiantutkimukseen.

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.