Raili Kauppi: ”Mitä on kirjasto?”

Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus

En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).

Mitä on kirjasto

Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?

Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.

En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.

Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:

  1. Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
  2. Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.

Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.

Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.

Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.

Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.

Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa

A(x, α(x), y, β(y))

jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.

Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.

Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.

Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.

Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.

Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.

Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.

Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.

Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.

Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)

Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.

Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]

Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.

Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla  on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.

Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.

Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.

Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.

Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.

Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.

Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.

Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.

Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?

Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.

Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle

Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi

Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku 😉 (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.

Lisää hyvää kamaa: Diderotin ja d’Alembertin Encyclopédie

Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers

Kirjoitin jo tänään tiedonhausta tuskastuneena, tässä vielä toinen katkelma samasta lähteestä, eli Timo Kaitaron artikkelista Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki teoksessa Korkman ja Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0). Tämä on mielenkiintoinen läjäys esim. ajatellessa Wikipedia neutral point of view -periaatetta, pitäen siis mielessä että Wikipedia ei ole kokoelma jotain vaan, vaan nimenomaan tietosanakirja.

Päivänvaloon ja takaisin maan alle

Myös Diderot’n ja d’Alembertin kuuluisa tietosanakirja Ensyklopedia (Encyclopédie, 1751–1772) ilmestyi aluksi kuninkaallisen painoluvan turvin. Tämä edellytti tiettyä varovaisuutta, ja niinpä teologisensorien luettavaksi automaattisesti menneet teologiset ja filosofiset artikkelit olivat oikeaoppisia ja neutraaleja. Sen sijaan kritiikki ja epäilyt oli piilotettu viattomammilta vaikuttaviin, vaikkapa kasvi- tai eläintieteellisiin hakusanoihin. Yhdistämällä hakusanoja viittauksin lukijaa opastettiin yhdistämään kritiikki oikeaan osoitteeseen (esim. barbaarisia ihmissyöntirituaaleja kuvailevassa artikkelissa Antropofagia kehotetaan katsomaan hakusanoja Alttari ja Ehtoollinen). Tästä kritiikin ovelasta piilottelusta huolimatta — menetelmä tosin selostettiin avoimesti hakusanassa Encyclopédie — teos joutui vaikeuksiin.

[juttua sorbonnelaisen apotti de Pradesin harhaoppisesta väitöskirjasta …] Kun väitöskirjan skandaalinomaiset väitteet havaittiin, alettiin etsiä syyllisiä siihen, miten näin vaaralliset aatteet olivat päässeet soluttautumaan Sorbonnen teologiseen tiedekuntaan saakka. Jäljet johtivat Ensyklopediaan. Apotti de Prades oli Diderot’n ystävä ja Ensyklopedian hakusanan Varmuus kirjoittaja.

Lopulta Ensyklopedian kaksi ensimmäistä osaa kiellettiin seuraavin sanoin: ”Kuningas on havainnut, että näihin kahteen osaan on ujutettu useita ajatuksia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kuninkaallisen auktoriteetin, saamaan aikaan itsenäistä ajattelua ja kapinahenkeä, sekä hämärien ja monimielisten termien myötä saamaan aikaan erheitä, tapojen turmelusta, uskonvastaisuutta ja epäuskoa. Hänen Majesteettinsa, joka on aina huolissaan julkisesta rauhasta ja uskonnon kunniasta, katsoo parhaaksi estää auktoriteetillaan seuraukset, joita teoksessa esitetyt vaaralliset ajatukset saattaisivat aiheuttaa.” Ensyklopedistit kuitenkin selvisivät tästä kriisistä voittajina. Heillä oli joitakin korkeassa asemassa olevia ystäviä, ja lisäksi asiaan liittyivät myös taloudelliset edut. Painamisen siirtyminen ulkomaille olisi vienyt voitot muualle.

Helvétiuksen De l’esprit -teoksen aiheuttaman skandaalin myötä viranomaiset huolestuivat uudelleen, ja syylliseksi uusien aatteiden leviämiselle kuviteltiin jälleen ensyklopedistien salaliittoa. Omer Joly de Fleury totesi parlamentissa, että Ensyklopedia oli ”materialismin salaliitto uskonnon tuhoamiseksi ja itsenäisen ajattelun inspiroimiseksi ja tapojen turmelukseksi”. Painolupa peruttiin 1759, ja myöhemmin ilmestyneet osat painettiin salaa väärin painopaikkatiedoin.

Ensyklopediaan kirjoittivat artikkeleita kaikki ranskalaiset valistuksen keskeiset edustajat: Rousseau, Voltaire, Montesquieu, d’Holbach ja Diderot, vain tunnetuimpia mainitakseni. Ensyklopedian sisältö voi vaikuttaa vaisulta ja maltilliselta, jos sitä vertaa näiden kirjoittajien ilman painolupaa ilmestyneeseen tuotantoon: esimerkiksi Voltaire ja d’Holbach eivät tietenkään voineet esittää suorasukaista uskontokritiikkiään sen palstoilla. Rousseau kirjoitti musiikkia käsittelevien artikkeleiden lisäksi artikkelin Œconomie politique, jossa hän hahmotteli poliittista teoriaansa. Myös Diderot käsitteli hakuteoksessa poliittisen auktoriteetin luonnetta valistuksen hengessä. Fysiokraatit Quesnay (1694–1774) ja Turgot (1727–1781) esittelivät Ensyklopediassa taloudellisia oppejaan, jotka korostivat maanviljelyksen merkitystä keskeisenä rikkauden lähteenä sekä vaativat vapaan kaupan esteiden poistamista. Diderot kirjoitti filosofisten artikkeleiden lisäksi käsityötaitoja esitteleviä artikkeleita, joissa ilmeni valistuksen kiinnostus käytännöllisesti hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin. Lähes kaikkialla teoksen artikkeleissa korostettiin kriittisen asenteen ja järjenkäytön merkitystä.

(vihreät korostukset jonkun aiemman lukijan/lukijoiden tekemiä).

Tällainen tietosanakirja on hypermediateos ja kuten yllä oleva maininta Ehtoollisen viitteistä osoittaa, viite ei ole neutraali maininta, vaan mukana merkityksenmuodostuksessa. Minäkin lisäilen blogissani tai muualla julkaisemiini kirjoituksiin linkkejä Wikipediaan, en Conservapediaan, joka on yhteisöllisesti muodostettava tietosanakirja niille, joiden mielestä Wikipedia edustaa liian liberaaleja arvoja. Hmm, onkohan jossain liberaalia yleistä kirjastoa vankemmalle ja luotettavammalle arvopohjalle perustuva konservasto. Varmasti on, ja niitä Heikki Poroilan Luurangot portinvartijan kaapissa -teos (BTJ, 2007, ISBN 978-951-692-680-6) käsitteleekin.

Olen kirjoittanut tietosanakirjoista ennenkin, sillä ne ovat kiehtovia. Ne pyrkivät olemaan kattava esitys maailmasta, kuten kirjaston aineistokokoelmakin. Lisäksi molemmilla on ketunhäntä kainalossa. Yleiset kirjastot ovat lain takaama ja julkishallinnon järjestämä palvelu, tietosanakirjat sen sijaan eksistoivat markkinavoimien tai ns. kolmannen sektorin alueella. Valistusperinteen mukaisesti sekä tietosanakirjat että kirjastot pyrkivät antamaan ihmisille edellytykset tehdä itse päätöksiä ja muodostaa oma maailmankuvansa. Mediakasvatusta siis, ja kansalaistaitoja (jotka kirjastolaiset mielellään lukevat kuuluvan lukutaidon piiriin), ja muuta sellaista ylevää.

Jos kiinnostaa, niin tuolta blogini arkistosta löytyy aiempi kirjoitukseni valistuksesta ja kirjastoista.

Koukkasin tänään Kansalliskirjastolla, ja siellä on hieno kokoelma vanhoja tietosanakirjoja paraatipaikalla, vanhan osan hienoimmassa salissa. Diderot’n ja d’Alembertinkin ranskankielinen Encyclopédie löytyy sieltä.

Nyt minua ärsyttää: tiedonhaku

En osaa tarkalleen sanoa miksi tiedonhaku ja siitä puhuminen jotenkin ärsyttää. Ehkä johtuu kahvilassa taustalla soivan jazzin torventöräyttelystä tai jostain. Mutta on ärsyttänyt jo pidempään.

Mitä siis oikeastaan on tämä erityinen ja erotettavissa oleva ”tiedonhaku”, jota kirjastotkin niin mielellään suosivat. Jossain kirjastoissa on jopa koneita, joita saa käyttää vain tähän mystiseen tiedonhakuun. Mitä se sulkee ulkopuolelleen? Kukaan ei varmastikaan osaa vastata (minua) tyydyttävällä tavalla.

Timo Kaitaro kirjoittaa artikkelissaan Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki (teoksessa Korkman+Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0)) varsinaista 1700-luvun valistusfilosofiaa edeltäneistä libertiineistä (joiden keskustelupiiri Academie puteane kokoontui tietenkin kirjastossa), heidän aikansa skeptisismistä, taikauskokritiikistä sekä ennakkosensuurin rajoittamasta kirjallisuudesta.

Maanalainen filosofinen kirjallisuus

Pierre Baylen (1647-1706) huoli siitä, että oppineiden libertiinien harrastamaa uskontokritiikkiä voitaisiin soveltaa myös kristinuskoon, osoittautuikin aiheelliseksi. Lopulta alkoi ilmestyä teoksia, joissa Baylen pelkäämät johtopäätökset tehtiin sumeilemetta. Tietenkään tällaista ei voinut laillisesti painaa. Laittomien kirjojen painaminen puolestaan oli riskialtista. Siksi tällaisia teoksia levitettiin usein käsikirjoituksina. Kiertävät kaupustelijat, kolportöörit, myivät niitä sitten muun muassa tietyissä kahviloissa ”takin alta”, sous le manteau, kuten ilmaisu kuuluu. ”Tiedon” sijasta näiden kaupustelijoiden asiakkaa kyselivät pikemminkin epäilyksiä. Näiden teosten nimet kertovat niiden sisällöstä: ”Uskonnon tarkastelua”, ”Jeesuksen ihmeistä”, ”Uskontojen epäilyä”, ”Luomiskertomuksen kriittinen tarkastelu”, ”Uuden testamentin kriittinen tarkastelu”, ”Jeesuksen jumaluuden tuho”, ”Hävitetty usko”, ”Aineellinen sielu”, ”Traktaatti ihmeistä” ja niin edelleen.

Tuolla tiedonhaun kannalta merkittävää on juuri tuo epäilysten kysely. Voisiko kirjaston tiedonhakuhöpinän vaihtaa epäilyksenhausta puhumiseen?

Tässä on myös hyvä Kant-lainaus jolla hän vastaa kysymykseen mitä se valistus oikeastaan on: ”valistus on ihmisen vapautumista hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.”

Vielä yksi juttu (VYJ): nykyäänkin usein keskustelunaiheena oleva lehdistönvapaus, freedom of press voidaan suomentaa sivistyskielestä englannista myös toisin, laajemmin, viittaamaan painokoneen, painamisen ja painattamisen vapauteen.

Valistuksesta

Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)

AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.

Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.

Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.

Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.

Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.

Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoiltaVuosi 10: ensimmäinen yleinen kirjasto Roomassa. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.

Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.

Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.

Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä  työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.

Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.

Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan  disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim.  Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.

Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.

Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.

Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.

Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.

Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).

Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!

Millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla?

Olin viikko sitten Lontoossa ja kävin siellä Science Museumissa, siis tiedemuseossa. Museossa on kaikenlaista hienoa, kuten Greenwich MeaGMT -palvelun Time, kaikenlaisia höyrykoneita, Charles Babbagen oikea aivopuolisko ja niin edelleen.

Rupesin siinä museossa kierrellessäni kuitenkin miettimään, että mitä tiedemuseon oikeastaan pitäisi esitellä. En käynyt tekemään sen tarkempaa tutkimusta esimerkiksi Science Museumin julkaisutoiminnasta, ihan vaan mietiskelin keskenäni. Kokoelmaa ja näyttelyjä kierrellessä jäi sellainen kuva, että se varsinainen tiede museosta puuttuu. Sitä ei ole esillä juuri mitenkään, siis tieteen itsensä historiaa.

Lontoon tiedemuseossa, kuten monissa rehellisesti tekniikan museoiksi nimetyissä museoissa historiaa tuodaan esille yksittäisten keksintöjen ja niiden arkkityyppisten toteutuksien kautta. Siis teknologian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole tiede. Tiede on prosessi, jossa järjestelmällisesti luodaan informaatiota maailmasta. Tekniikan museoissa tiede on toki löydettävissä sieltä näyttelyesineiden lomassa, mutta oikeastaan vain näyttelyn kannalta toissijaiset tekstit tieteilijöiden elämästä kertovat millaista se varsinainen tiede on ollut, millaisissa olosuhteissa laitteet ovat syntyneet. Suuri osa Lontoonkin museo esillä olevista laitteista on syntynyt teollisuuden, ei tieteen myötä.

Jos tieteen historiaa haluaa nähdä, ovat ehkä yliopistomuseot oikeimpia matkakohteita. Ehkäpä siellä menestyneiden laitteiden ja teknologioiden esittelyn sijasta kerrotaan siitä miten käsite ”tiede” ymmärretään ja mitä merkityksiä ja vaikutuksia sillä on menneisyydessä ollut. Onko tiede  määritelmällisesti sekulaaria, koska julkaisemista alettiin pitää tieteen ehtona (vrt. ”url or doesn’t exist”), koska vertaisarviointi tuli kuvioihin, mikä on akateemisen autonomian merkitys, mitä on empirismi, mitä humanismi tarkoittaa tieteen kannalta?

Onko jossain informaation museota?

Tiede ja tieteen tekeminen on nyt erityisesti ajankohtaista, koska rakenteilla on hieno, uusi Aalto-yliopisto ja yliopistolakia säädetään jotta se voi saada yliopisto-statuksen. Toisaalta tiede on aina ajankohtaista. Tieteen mietiskelystä kiinnostuneille suosittelen Kanadan YLEn CBC:n Radio 1:n mainion podcast-tarjonnasta löytyvää sarjaa Ideas—How to think about science.