Avoin lähdekoodi, jakaminen ja riisto. Ja kirjastot tietty

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

Silläkin uhalla, että tämä saattaa säikäyttää ujommat kirjastolaiset vielä syvempään epäilyksen suohon avoimen lähdekoodin ohjelmien suhteen, haastan kuitenkin kaikki kirjastolaiset miettimään sitä mitä sinun kirjastosi voisi konkreettisesti tehdä avoimen lähdekoodin hyväksi?

Tuolla ulkona on joitain avoimen lähdekoodin kirjasto-ohjelmistoja. Osa niistä on kokonaisia, integrated library system (ILS) -paradigman mukaisia kokonaisratkaisuja kuten Koha, NewGenLib ja Evergreen. Osa uudelleen toteuttaa vain joitain kirjastoautomaation komponentteja, tyypillisesti web-käyttöliittymän l. näyttöluettelon l. aineistoluettelon l. OPACin. Tässä joukossa ovat SOPAC ja XC.

Avoin lähdekoodi on ohjelmistona lähtökohtaisesti ylivertainen suljettuun lähdekoodiin; suljettu lähdekoodi on markkinataloudellinen kompromissi, jonka tuotteen ostaja saattaa joutua tekemään. Noniin, se siitä.

Kirjastoissa on totuttu ostamaan kirjastojärjestelmä. Eli antamaan jollekin rahaa siitä, että saa käyttää jotain ohjelmistoa. Tai toisinpäin: antamaan rahaa siitä, ettei ole estetty käyttämästä jotain ohjelmaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmissa tällaista varainsiirtoa ei tehdä, vaan ohjelma sinänsä on ilmainen (free merkityksessä gratis, ”free as free piimä”).

Tämä on sinänsä yksinkertaista ymmärtää. Rahaa maksamalla ostaa itselleen myös oikeuden olla antamatta muuta; raha vastaa tuotteen arvoa. Näen kuitenkin, että avoimeen lähdekoodiin ja yleisemminkin ottaen avoimuuteen ja jakamiseen kuuluu moraalinen velvoite antaa takaisin. Puhutaankin esim.  kehittäjäyhteisöistä ja yhteisöt perustuvat juuri siihen, että kaikki tavalla tai viidennellä tuovat kortensa kekoon.

(Muunmuassa) tämä asia on kodifioitu copyleft-ajatukseen ja on juuri sen ytimessä. Copylefthän on nerokas tekijänoikeudellinen kikka, ja tarkoittaa sellaista kohtaa lisenssissä, että teos on kokonaisuudeen (ml. lähdekoodi tai muu tuotantoprosessi) vapaasti saatavissa, mutta teoksesta muokattuja versioita ei saa levittää ilman että tämän uusikin versio on vapaasti saatavilla. Tällainen ”tarttuva” vapaus suojaa teosta ja yhteisöä riistolta. Tässä kohtaa free as freedom.

Copyleft lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla itsellään on koskaan tehty. Ellei tunne asiaa, tätä voi olla hieman vaikeaa hahmottaa, eikä ihme. Asia kannattaa kuitenkin selvittää, copyleft osoittaa aivan nerokasta ajattelua ja on erinomaisen tyydyttävä brainfuck. Kuuluisin copyleft-lisenssi on GNU General Public License, mutta vastaava copyleft-ominaisuus on myös Creative Commonsin Sama Lisenssi (engl. Share Alike).

Termit tekijänoikeus ja copyright eivät suoranaisesti tarkoita samaa asiaa (vrt. author’s right vs. kopiointioikeus), mutta copyleftin voisi kääntää esim. tekijän velvollisuudeksi.

Eksyin aiheesta. Palaan: jos kirjasto valitsisi käyttää avoimen lähdekoodin ohjelmia (kuten yhä useammassa kirjastossa on valittu), mitä kirjasto voisi antaa takaisin? No tietenkin ihan pelkkää rahaa suoraan yhteisölle tai sitä tukevalle säätiölle tai yhdistykselle jos sellainen on. Kirjasto voisi ostaa tukipalveluja yhteisöltä tai yksittäisiltä henkilöiltä. Ja kirjasto voisi luovuttaa tekemänsä tai teettättämänsä muutokset, parannukset tai korjaukset takaisin yleiseen käyttöön vaatimalla alihankkijoiltaan lähdekoodin avoimuutta ja vapautta (ellei sellaista jo edellytetä lisenssissä).

Niin kaunista on copyleft, kirjasto ja maailma, että laitan tähän kuvitukseksi ensimmäisen Creative Commons-lisensoidun kuvan, jonka Flickr löytää haulla ”kaunis”. Kiitos kuvasta 1541 🙂

Sama lisenssi

Ilkka Tuomi määrittelee ja perustelee avoimet oppiresurssit

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssilla on ensimmäisen viikon (siis viime viikon) toisena tehtävänä lukea Ilkka Tuomen OECD:lle laatima raportti Open Educational Resources: What they are and why do they matter? Tekstissä Tuomi kuvailee OER-liikkeen (open educational resource) sekä olosuhteet joissa se on syntynyt. OER:n kuvailun pohjana ovat muunmuassa tieteellinen prosessi sekä avoimen lähdekoodin prosessi. Sivuilla 15-25 annetaan kuvaus siitä mitä ”resurssilla” tässä yhteydessä käytetään. Tämä onkin tervetullutta.

Minulle välittyi Tuomen tekstistä kuva, että vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen ja siihen liittyvä liikehdintä on syntynyt mahdollisuudesta tällaisten resurssien tuottamiseen kuin ongelmalähtöisestä tarpeesta. Mahdollistajana on tietenkin tieto- ja tietoliikennetekniikka, eli suomeksi sanoen internet. En tunne Tuomen sidoksia tai motiiveja, mutta on OER:n kannalta hyvä, ettei lähtökohtana ole vastakkainasettelu aiemman kaltaisen oppiresurssien tuotannon kanssa, ainakaan asiaa ei esitetä niin. Sen sijaan aiempi tuotanto näyttäytyy epätehokkaana ja avoimet oppiresurssit niihin nähden ylivertaisina.

Perustelua OER:lle haetaankin yhtäältä talousopista, toisaalta avoimuuden ihanteesta. Tämä taannee laajan kannatuksen, ja sitä tarvitaankin sillä oppiresurssien tuotantokentällä liikkuu suuria kaloja, eli kustantajia joita ei välttämättä tällaiset hankkeet kovasti miellytä. Minulla sattuu olemaan mielenkiintoinen Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit -teos käpälän ulottuvilla, ja täältä selviää että esim vuonna 2000 noin 43% Suomessa julkaistuista nimikkeistä on ollut oppikirjoja, kappalemääräisestä myynnistä ne olivat noin 25% eli sangen suuria osuuksia. Tuoreempia tilastoja voi kyyläillä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta. Oppikirjatuotanto oli kuuma aihe esim. Tietokirja.fi -tapahtumassa tuossa vähän aikaa sitten.

Tuomen teksti käsittelee tietenkin myös immateriaalioikeuksia sekä erityisesti niiden alkuperäistä ajatusta luovan työn tekemisen mahdollistajana. 90-vuoden suoja-aika ei muuten kuulunut alkuperäiseen ajatukseen. Taloudellinen tekijänoikeus on väliaikainen yksinoikeus, ja teokset suoja-ajan umpeuduttua päätyvät public domainiin, eli yhteiskuntaan. Tuomi nostaa myös esiin joitain tiedon (knowledge) peruspiirteistä, merkittävimpänä sen että tieto ei kulu käytössä vaan itse asiassa sen arvo lisääntyy.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin (free and open source software=FOSS) selittäminen käy Tuomelta hyvin ja neljä keskeistä stallmannilaista vapautta esitellään kansantajuisesti. Kiinnostavasti Tuomi osoittaa myös että vapaa ja avoin lähdekoodi on itsessään avoin oppiresurssi ja verrattoman tehokas ympäristö esimerkiksi ohjelmoinnin oppimiseen.

Ehkä tärkein kohta raporttia OER:n perustelua ja legitimoitia ajatelleen on kuitenkin Tuomen kuvaa klassisen talousopin sekä tiedon ja avoimuuden suhdetta sivulta 26 alkaen. Minua kuitenkin jostain syystä harmittaa termin ”perinteiset hyödykkeet” (traditional goods) käyttäminen tässä yhteydessä.

UNESCO on kuvaillut avoimia oppiresursseja vuonna 2002 näin:

“The open provision of educational resources, enabled by information and communication technologies, for consultation, use and adaptation by a community of users for non-commercial purposes.

Tuomi antaa ymmärtää, että tämä on riittämätön lähtökohta mutta armeliaasti jatkaa, että kuvaus voi toimia ensiaskeleena kohti avointen oppiresurssien määrittelyä.

Hän tarttuu epäkaupallisen käytön vaateeseen, joka särähti omaankin korvaani. Eikö se ole vähän sama kuin jos koulussa opettaja sanoisi, että näitä oppeja ette sitten saa hyödyntää työelämässä? Missä edes menee kaupallisen ja epäkaupallisen raja, kun rahaa joka tapauksessa liikkuu ja joku ehkä saa hommasta elantonsa. Tuomenkin monesti viittaamassa avoimen ja vapaan lähdekoodin maailmassa probleemaa ei ole, sillä kaupallista käyttöä ei ole rajoitettu kun käytössä on GNU General Public License GPL. On toki muitakin avoimen lähdekoodin lisenssejä, perinteisenä vastapainona GPL:lle on BSD-lisenssi, joka ei pidä sisällään tätä tarttuvaa ”GNU-virusta”. GPL:ää onkin liberalistien piireissä kritisoitu, sillä se rajoittaa rajoittamista 😉 Ominaisuutta kutsutaan copyleftiksi ja se lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla on koskaan tehty. Tunnetussa Creative Commons -lisenssiperheessä Share Alike -lisämääre on copyleft-ominaisuus.

UNESCOn määritelmässä esiintyvä ilmaisu community of users saa myös kyytiä, sillä periaatteessa yhteisö voi olla ulossulkeva, ja tällainen resurssi ei siis ole avoin Tuomen kuvailemassa merkityksessä jossa ulossulkemista ei siedetä.

Lopulta Tuomen ehdotus on seuraava:

Open educational resources are accumulated assets that

  1. enable development of individual or social capabilities for understanding and acting

and

  1. can be enjoyed without restricting the possibilities of others to enjoy them

and which either

  1. provide non-discriminatory access to information and knowledge about the resource
  2. generate services that can be enjoyed by anyone with sufficient non-discriminatory capabilities
  3. can be contributed to by anyone, without restrictions that exceed the norms of open science

Minusta tämä kuulostaa oikein hyvältä ja idealistiselta. Ei muuta kuin meta-yliopistoa pystyyn vaan! Tuomi viittaa jo tekstin alkupuolella kolmen tasoitseen avoimuuteen, joista toinen voi kuitenkin tuottaa meta-yliopisto-opiskelussa ongelmia, ellei oppisuorituksia tunnusteta virallisesti. Wikiopistoon mukaan ECTS:ään?