Järkeä tekijänoikeuslakiin, ja suosittelen miettimään hieman mitä tekijänoikeus oikeastaan edes on

Järkeä tekijänoikeuslakiin

Järkeä tekijänoikeuslakiin

Kuten olette varmaan huomanneet, Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja on paraikaa menossa. Se on vastikään saavuttanut kansalaisaloitteilta vaaditun 50 000 kannattajan rajan (onnea!), ja menee siis eduskunnan käsittelyyn. Aloitteeseen voi tutustua sen kampanjasivulla, sekä Kansalaisaloite.fi:ssä jota kautta sen voi myös allekirjoittaa. Kampanjan feibuuksivulla sekä Twitterissä voit seurata ja osallistua keskusteluun sekä kuulla uutisia asiasta.

Kampanjasivulta kopsattua (tl;dr):

Lakialoitteen tiivistelmä heille, jotka eivät jaksa sitä kokonaan lukea:

Lakialoitteen pääasiallinen tavoite on korjata voimassa olevan lainsäädännön ylilyönnit verkkovalvonnan ja vahingonkorvausten osalta.

Lakialoite ei muuta tekijänoikeuksien alaisen sisällön luvatonta lataamista lailliseksi. Kuitenkin yksittäisten ihmisten kohdallatekijänoikeusrikoksen sijasta luvattomasta lataamisesta tehtäisiin rangaistavaa tekijänoikeusrikkomuksena. Lakialoite myös rajaa nykyistä enemmän yksityistä verkkovalvontaa.

Vakavampi tekomuoto, tekijänoikeusrikos, mahdollistaa kotietsinnät, takavarikot ja suuret vahingonkorvaukset — voimassa olevan lainsäädännön mukaan myös vähäisissä rikkeissä. Tekijän­oikeus­rikoksista tuomittaisiin edelleen kaupalliseen tai laajamittaiseen tekijänoikeuksin suojatun sisällön jakamiseen syyllistyneet.

Toissijaisesti lakialoite pyrkii parantamaan kuluttajan, artistien ja muiden sisällöntuottajien asemaa sekä uusien verkkoteknologiaan perustuvien palveluiden kehittämistä. Artisteille annetaan rinnakkais­lisensointi- ja kieltooikeus, jolla artistit mm. saavat, niin halutessaan, käyttää avointa lisenssiä. Lisäksi annetaan parodia- ja satiirioikeus.

Yksityisiä kopioita saa tehdä omaan käyttöönsä ja antaa sen ulkopuolisen tehtäväksi. Tämä mahdollistaa verkkotallennuspalveluiden kehittämisen, kuten mm. TV-kaista. Opetus- ja tutkimuskäyttöön tehdyt teokset sallitaan myös ”virtuaalisissa luokkahuoneissa”.

Aloitteen tärkein vaikutus on kansalaisten ja artistien välisen vastakkainasettelun purkaminen ja rakentavan keskustelun herättäminen tekijänoikeuslainsäädännön jatkokehittämisestä.

Vaikka aloite on pitkä, se on yllättävän helppolukuinen (näinkin monimutkaisesta lakikokonaisuudesta). Lakialoitteesta on myös olemassa näppärä diff-näkymä, jossa aloitteen tuomat muutokset näkyvät rinta rinnan nykyisen lainsäädännön pykälien kanssa.

Kampanjaa vetää Avoin ministeriö ja mukana on toki myös EFFi, jonka jäsen itseäni ja ammattiani kunnioittavana kirjastoihmisenä olen.

Tarja Cronberg: Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo

Tarja Cronberg: Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo

Minulla on uudelleenluvun alla Tarja Cronbergin (@tarjacronberg) OKM-selvitys Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (OKM:n selvityksiä 2010:6, ISBN 978-952-485-930-1). Suosittelen kaikille kulttuuri- ja taidealalla toimiville lueksittavaksi, se antaa paljon tietoa ja perspektiiviä siihen ekosysteemiin missä toimimme. Kun sitä peilaa Cory Doctorowin (@doctorow) esittämää kysymystä ”Mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?” (bloggaukseni marraskuulta 2010) sekä tekijänoikeuden oikeutusta vasten, nykyisen tekijänoikeuden oikeutus näyttää suoraansanoen aikasen heikolta. Tarjan raportissa puhutaan taiteilijoiden sosioekonomisesta tilanteesta kaikenkaikkiaan, ja raportin perusteella näyttää että tekijänoikeus ei tyydytä sitä tarkoitusta jolla tekijänoikeutta tavataan nykyään perustelemaan: takaamaan itsenäisiä ja omaperäisiä teoksia luovien ihmisten elinkeino. Todellisuudessa taiteen tekoa rahoitetaan pitkälti oman alan ulkopuolisilla hanttihommilla, puolisoilla, apuraharumballa ja työkkärimasseilla (kts. tarkemmat numerot Tarjan raportista, jos kanttisi kestää). Meillä kaikilla on myös jos jonkinmoista luovaa tekijää henkilökohtaisessa tuttavapiirissämme, joilta kannattaa kysellä että miten tekijänoikeudet heitä puolin ja toisin palvelevat. Näiden todisteiden valossa näyttää siltä, että nykyinen tekijänoikeus ei yksinkertaisesti toimi.

Tekijänoikeudella on toki myös muita oikeutuksia kuin nämä yksisilmäiset taloudelliset yksinoikeudet. Nämä on purettu hyvin esiin Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen. Coryä myötäillen eräs niistä on pyrkiä rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, jossa tuotettaisi mahdollisimman suuri määrä näitä itsenäisiä ja omaperäisiä teoksia. On sanottu, että tekijänoikeus on tietoyhteiskunnan perustuslaki. Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja ajaa tiettyjä pieniä detaljeja nykyiseen lainsäädäntöön (kts. yhteenveto yllä).

Mutta kehoitan kaikki tätä lukevia palaamaan Coryn kysymykseen: mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän? Kehoitan sinua arvon lukija myös miettimään oletko sinä itse immateriaalioikeuksien haltija (ja aivan varmasti olet, jos olet esim. joskus kirjoittanut Feisbuus-statuksen tai laittanut nettiin valokuvan), ja mikä oma suhteesi tekijänä on yhteiskuntaan ja niihin prosesseihin jotka mukamas varmistavat että ihmisillä on joku kannuste olla luova, ja myös saattaa teoksiaan julkisuuteen. Kirjoitin aiemmin blogissani (sekä myös Mediametkaa Osa 5, ISBN 978-952-99912-4-2), toivottavasti emansipoivasti, että tekijänoikeus on oikeus päättää. Ja se koskee sinua, minua ja Chisua.

Cory Doctorow kysyy mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?

Cory Doctorow

The Guardianissa oli vähän aikaa sitten mainion Cory Doctorowin artikkeliWhat do we want copyright to do? Hyvä kysymys jonka kuulee liian harvoin. Jos yritettäisi ajatella asiaa nyt 2010 vuotta ajanlaskumme alun jälkeen, niin mitä haluaisimme että tekijänoikeus tekee? Mitä vaikkapa me kirjastoammattilaiset siltä haluaisimme?

Jos meillä länsimaissa ei olisi takanamme muutama sata vuotta immateriaalioikeushistoriallista painolastia, niin minkälainen tekijänoikeus tai yleisemmin immateriaalioikeusjärjestelmän haluaisimme rakentaisin? Tässä välissä tapahtui sellaisia juttuja kuin teollinen vallankumous, toinen teollinen vallankumous, valistuksen aika, yleiset kirjastot, internet, globalisaatio ja niin etiäppäin. Monta asiaa on tapahtunut tekijänoikeuslainsäädännön edesauttamana, vielä useampi siitä huolimatta. Mutta minkälainen immateriaalioikeusilmapiiri olisi meillä hyväksi. Nykyinen on selvästikin rikki, koska luovaa työtä elättämällä on todella hankalaa saada elantonsa.

Koska tarvitaan voittajia ja häviäjiä, Cory lähtee hahmottelemaan keitä näille puolille aseteltaisi. Lähtökohdaksi hän ottaa sen, että mahdollisimman laaja joukko tekijöitä pystyisi tekemään mahdollisimman laajan joukon teoksia, jotka saavuttaisivat mahdollisimman laajat yleisöt.

Now, take $300m CGI summer blockbuster films: if the producers of these things are to be believed, the ongoing capacity to produce glitzy, big budget productions demands that services like YouTube be shut off (see, for example, Viacom’s lawsuit against Google over YouTube).

If this is true – I’m no movie exec, maybe it is – then we need to ask ourselves the ”balance” question: YouTube’s users produce 29 hours of video every minute and the vast majority of it is not infringing TV and movie clips, it is independently produced material that accounts for more viewer-minutes than television. So, the big studios’ demand amounts to this: ”You must shut down the system that delivers billions of hours of enjoyment to hundreds of millions of people so that we can go on delivering about 20 hours’ worth of big budget film every summer.”

To me, this is a no brainer. I mean, I love sitting in an air-conditioned cave watching Bruce Willis beat up a fighter jet with his bare hands as much as the next guy, but if I have to choose between that and all of YouTube, well, sorry Bruce.

Hyvä tekijänoikeuslainsäädäntö on Coryn mielestä todisteisiin perutuva (evidence-based) sekä tasapainoinen (balanced). Molemmat kuulostavat vähintään kohtuullisilta periaatteilta mille tahansa laille nykyaikaisen yhteiskuntafilosofian pohjalta. Nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tietenkään ole näistä kumpaakaan, kuten hyvin tiedämme. Selvä osoitus tästä on se, että tekijänoikeutta ei voi ymmärtää arkijärjellä. Edes tekijänoikeuteen erikoistuneet lain asiantuntijat eivät kuulemma osaa, saati ymmärrä tekijänoikeuslainsäädäntöä. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu, että kansalaiset tietävät sekä omat että toisten oikeudet sekä tuntevat yhteiskunnan toiminnan periaatteet yleisellä tasolla. Minusta suuri osa tekijänoikeusrikkomusväitteistä voidaan aivan hyvin ohittaa sillä, ettei voida kohtuudella olettaa että ns. tavallinen kansalainen ymmärtäisi lakia, eikä näinollen hänen sitä tarvitse noudattaa. Jos lainsäädännön toiminnan ymmärtäminen on ihmiselle mahdotonta ja järjenvastaista, se ei ole hänen vikansa vaan lainsäädännön vika.

Lainsäädännön tarkoitus ole suojella olemassaolevia markkinoita. Sellaista kutsutaan protektionismiksi ja se on yleisesti ottaen huono asia. Tasapainoisuus on jotain muuta. Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen on hyvää tekstiä utilitarismista ja siitä miten tekijänoikeus suhtautuu siihen.

Kysymys on siis: minkälaisen yhteiskunnan haluamme, ja minkälainen tekijänoikeuslaki rakentaisi meille tuollaisen yhteiskunnan?

Alla pieni joukko julkaisuja, joihin suosittelen kaikkia luovasta taloudesta kiinnostuneita tutustumaan. Ja tämä luonnollisesti tarkoittaa myös kirjastoammattilaisia, sillä luova talous on keskeisimpiä tuotoksiamme. Asiaan:

(Doctorowin juttu Guardianissa via Veera Ristikartano)

EU:n parlamentti ja komissio tukkanuottasilla ACTAsta

Euroopan Unionin parlamentti vaatii komissiolta ACTA-sopimuksen (l. Anti-Counterfeiting Trade Agreement) papereita nähtäväkseen. Kyseessähän on siis kauppasopimus, jolla pyritään kansainvälisesti standardoimaan immateriaalioikeuksien valvontaa.

Kirjastoihin homma liittyy sikäli, että – noh – immateriaalioikeudet liittyvät kirjastoihin. Tarkemmin: on kaipailtu yhteistä immateriaalioikeuslainsäädäntöä, jotta oikeuksista sopiminen olisi helpompaa digitaalisia palveluja järjestettäessä, esim. Europeanan yhteydessä. Asiasta oli puhetta useaan kertaan 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Material in Europe -konferenssissa sekä LIBER Quarterlyssä. Tällaisesta kansainvälisestä immateriaalioikeuksien harmonisoinnista ACTAssa on kyse. ACTA-sopimuksen ja sen käsittelyn arvomaailma on kuitenkin valitettavan kaukana kirjastojen vastaavasta. Sopimus sekä siihen liittyvät neuvottelut ovat nimittäin salaisia, eikä edes EU-parlamentti tiedä mitä siellä kabineteissa haudotaan. Suomessa ACTAsta on kirjoitelleet esim. Heidi Hautala.

(via Piraattiliitto.org: EU-parlamentti jyrähti komissiolle: ”ACTA-sopimuksen paperit pöytään ja heti!”)

† Lämmin kiitokseni vuotajalle!

Innovaatiopolitiikka ja kirjastot

Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:

Suomen innovaatiojärjestelmä

4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista

Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan
Suomen innovaatiostrategia

Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.

Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:

  1. innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
  2. kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
  3. innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
  4. systeemisyys

Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.

Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.

Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.

Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.

Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.

Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.

Innovaatiopolitiikka–mitä se on?

Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.

Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.

Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.

Kolme näkökulmaa

Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.

Globalisaatio ja kirjasto

Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.

Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen  edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.

Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.

Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia
Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.

Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.

Kulttuuriteollisuus ja kirjasto

Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.

Hautamäki kirjoittaa myös:

Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.

Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.

Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.

Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto

Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.

Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.

Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.

Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.

Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.

Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.

Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.

Kirjasto innovaatioympäristönä

Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:

  • sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
  • itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
  • elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
  • jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.

(Hautamäki, s. 90)

Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista

Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen.
(Hautamäki, s. 107)

Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.

Viitteet
  • Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
  • Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
  • Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
  • Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
  • Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
  • Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
  • Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
  • Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
  • Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)