”Tavarakyyti tuo kirjaston kirjat” (Ilta-Sanomat 24.3.2014)
Katohan nyt tuli puskista; Jyväskylässä on joukkoistamisideana aloitettu tällainen: vapaaehtoiset kuskaavat kirjaston varaukset polkupyörällä kotiin. Tämän Piggyback -palvelun Coreorientin Harri Paloheimo:
Kuulin syksyllä Jyväskylän suunnitelmista sulkea puolet lähikirjastoistaaan.
Ai-van mahtavaa, terkkuja Jyväskylään ja konseptiille kaikkea hyvää!
(via Tero Vainikainen)
PS en tiennyt että Ilta-Sanomat ilmestyy jo aamulla
via BoingBoing, Reddit
Blogini drafts-kansiosta, edellinen muokkaus 25.8.2009. Se oli aikaa jolloin vielä puhuttiin ”web 2.0”:sta. Julkaisempa tämän pois.
IT-hallinto pitää tuijotuskilpailua oman varjonsa kanssa
ComputerWeekly.com kirjoittaa Can the IT department survive Web 2.0? Jutussa Peter Hinssen nostaa esiin jokaisessa organisaatiossa tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu kun oma, järjestetty tietotekniikkahallinto joutuu pysyvään kilpailuasemaan web 2.0 -työkalujen kanssa.
Ilmiö kulkee nimellä ”varjo IT”, ”shadow IT” ja tarkoittaa siis sitä, että internetin kautta työntekijöillä on mahdollisuus olla käyttämättä organisaation omia työkaluja ja sensijaan käyttää jotain web 2.0 -sovelluksia. Esimerkiksi työsähköpostin sijasta Gmail saattaa tuntua miellyttävämmältä. Kuvapankin sijasta kuvat laitetaan Facebookiin ja sitäkin kautta hoituu yhteydenpito kollegoihin, sidosryhmiin ja asiakkaisiin. Googlen toimisto-ohjelmissa on puolensa ja työsähköpostit tuntuu järkevämmältä hoitaa omalla kännykällä kuin työpaikan hankalalla järjestelmällä. Työpaikan työryhmäsovellukset ovat kurjempia kuin jonnekin nettipalveluun itse perustettu webbifoorumi jonne voidaan kutsua sellaisiakin jäseniä, joilla ei ole pääsyä organisaation intranettiin.
Kyse on myös vallasta. Työntekijä emansipoituu ja tekee itse valintoja työkalujensa suhteen. Perinteinen, keskitetty IT-hallinto menee tällöin rikki esimerkiksi varmuuskopioinnin, valvonnan ja tietosuojan osalta. Myös perehdyttäminen ja kouluttaminen sekä työn johtaminen hajoavat, sillä jokaisella työntekijällä on omat työtapansa ja työvälineistönsä. Työ- ja käyttötavat ylittävät organisaatioiden rajat, kun tuttavat eri organisaatioissa käyttävät samoja työkaluja.
Näitä on puitu meidänkin kirjastossa. Mitenkäs teillä, miten teidän organisaatiossa on näihin probleemiin suhtauduttu? Onko web 2.0 -sivustoja teknisesti blokattu tai kielletty käyttämästä? Kenties varjo IT:n syntyymistä on ruokittu ja ohjattu opastamalla oikeanlaiseen käyttöön? En haluaisi uskoa, että missään asia on jätetty täysin huomiotta ja työnnetty pää pensaaseen: ”google docs ei ole totta”.
Hinssen pelaa innovaatiokortin ja sanoo, että avoin/vapaa pääsy erilaisten tietoteknistten työkalujen äärelle stimuloi innovointia tai jopa on yksi sen edelletyksistä.
ComputerWorldin jutussa Hinssen väittää myös, että mikäli IT -osastot eivät pysy kilpailukykyisinä työntekijöiden työarjessa, ne marginalisoituvat ja lopulta kuihtuvat. Onko hierarkisen organisaation, vaikkapa kirjaston kehysorganisaationa toimivan kunnan, yliopiston tai oppilaitoksen IT-hallinnolla muuta tulevaisuutta kuin asennella tarpeen mukaan uusia hiiriä asiakaskoneisiin ja tilata tulostimiin mustepatruunoita?
Peter Hinssen discusses the impact of ”shadow IT”: if your IT department doesn’t foster use of web 2.0, it will wither, be marginalized and eventually lose meaning. Corporate IT departments must remain competative and their services relevant, since they are constantly being questioned by the web 2.0 tools. This has some serious implications, and ignorance is not the answer.
[kieltämättä asiaan liittymätön, mutta dubstepin tahtiin skänkkäävä kissa 3D:nä]
Torstaina puitiin Jyväskylän kaupunginkirjaston emännöimänä ja Antti Poikolan fasilitoimana kirjastojen suhdetta avoimeen dataan. Tapahtuman muistiinpanot voi, ja kannattaa syynäillä yhteisestä muistiosta. Antti myös videoi alustukset (Antti Poikola, Antti Pakarinen, Petri Tonteri ja minä, 1 tunti 12 min.) ja työpajailun jälkeisen loppukeskustelun (40 min).
Täydentelin muistiota vielä, esim. näkemystäni BTJ:n suhteesta tietokantojemme omistukseen immateriaalioikeuksien näkökulmasta, muutamia ilmassa olevia ideoita ja silmäilin muutenkin muistiinpanoja torstaita hahmottaakseni. Seminaarissa keskustelu pyöri varsinaisen avoimen datan ympärillä toki, mutta kuten noista muistiinpanoistakin ilmenee, monesti tuli esille sekin, että meillä itsellämme ei ole pääsyä omiin datavarantoihimme tai mielenkiintoinen data tuntuu jatkuvasti valuvan näppiemme läpi. Käyttöideoita on vaikka kuinka paljon. En näe perinteisillä perusjärjestelmätoimittajillamme kovin kaksista roolia tässä, joten ei muuta kuin aloite omiin käpäliin vaan! 🙂
Sangen selvä tahtotila asiasta on: datat auki. Olisi tietenkin hyvä saada tarkasteltaviksi ne argumentit ja ongelmat miksi datamme ei ole avointa, ja sitten ratkoa ne.
Nyt on sopivasti myös se aika vuodesta kun kirjastoissa koostetaan tilastoja OKM:lle ym. toimittamista varten. Noita tilastoja on aika paljon, ne ovat hyvin kattavia, julkisia ja niihin on vieläpä avoin käyttöliittymä osoitteessa http://tilastot.kirjastot.fi. Avointa dataa nuo tilastot eivät kuitenkaan ole, sillä varsinainen data ei ole koneellisesti saavutettavassa muodossa. Tulipa mieleen, että nyt kun Kirjastot.fi rakentelee paraikaa uutta versiota kirjastotietokannastaan (josta tulee muuten mahtava) ja myös koneellisesti saavutettava, saataisikohan myös nuo tilastot mukaan?
Yksi mietintämyssyssä pidettävä näkökulma on tämä: suomalaiset kirjastot eivät ole kokeneet asiakseen avata dataansa, mutta muutamat muut toimijat ovat: miten me kirjastot voisimme näitä muiden nyt meidänkin saatavillemme antamia datoja hyödyntää?
Olen menossa Lontoon Online Informationiin marras- joulukuun taitteessa, ja he tekevät pientä haastattelukierrosta puhujista. Tässä vastaukseni.
1. How long have you been involved in the Information industry and what are the most interesting aspects of your current role?
I’ve been working in public libraries since about 1997, but i’ve had a couple of long sabatticals. I guess i should get more mobile myself soonish.
Public libraries, and the public sector in general is in a very fascinating situation now where we are rethinking ourselves around our services, not so much on our political institutions anymore. So it offers great possibilities for observing what’s going on on the society. My most interesting role at the moment is in trying to bring ideas from automated data handling to librarians, to whom a computer has mostly been a tool to make Word -documents with, not to program.
2. Why have you decided to present at this year’s conference?
We’re doing a session together with awesome Åke Nygren from Stockholm, and he invited me. Of course i said yes, because it’s a fantastic opportunity to get out the echo-chamber we public library librarians are trapped in. We keep patting each other on the back, but seldom meet any other sorts of info-pros outside our sphere. Which is a bit odd to be honest, on times like these.
3. Meeting Challenges of a mobile generation is the theme this year – please could you share your thoughts on the surge of mobile devices and applications?
What can i say, i’m writing this answer to this interview on my mobile phone. It’s everywhere, really, and that’s the whole point of it.
People are fiddling with their mobiles all the time, but there is absolutely nothing they can do with the library services provided to them when they are not in the library physically. We’re not contributing to the internet at all, which is dangerous.
The way i see it, we libraries had a really awesome ”mobile” innovation and service back in the day when we started lending out books to people; most of the time spent using library services (ie. usibg our collections) actually happens outside the physical libraries in homes, offices, trains, airplanes etc. but we don’t think about it like that.
4. Finally – where will you be spending Christmas this year?
Not sure yet. Christmas on IRC? Maybe not this time. I wish some place nice, like a couole of years ago when i spent the Chrissy in a pool with a collection of science fiction novels, at a potato farm outside of Brisbane.
Blogini kuvitus olisi todella ankeaa ilman lolcat-kulttuuria. Kiitos.
Kirjasto-kaapelilla on menossa mukava keskustelu kirjastojen kehittämisestä. Anna-Liisa teki siellä Kirjastolehdessä 6/2010 olleen, Nuorkirjastolaisia käsittelevän artikkeliin Vaadimme muutosta! – Nuorkirjastolaiset uutta kirjastoa rakentamassa viitaten hyviä ehdotuksia asiakkaiden osallistamisesta. Kopsaan Kirjasto-kaapelilla esittelemäni idean henkilökunnan jatko- ja täydennyskouluttamisen hallinnan crowdsoursaamisesta myös tänne, koska asia on muhinut luonnokset-kansiossani pitkään ja tapaan muutenkin kokoamaan kaikenlaisia kirjoituksiani tänne blogiini. Eli:
Mitä olisi siis tehtävä?
mace, 30. joulukuuta 2010 1:15
Moikka. Mä tuumailin (jopa puoliääneen) joskus sellaista, että mitä jos asiakkaat saisivat päättää mihin koulutuksiin henkilökuntaa lähetetään? Jos kirjastolla olisi toimiva asiakasyhteisö esim. ystävyysseuran kautta tai muuten vaan hyviä, kiinnostuneita asiakkaita, voisi vaikkapa neljänneksen tai kolmanneksi henkilökunnan jatkokoulutuspäivistä/-pisteistä käyttää asiakkaiden valitsemin tavoin.Varmaan joku raati tai vastaava laatisi esim. seuraavan vuoden ajalle kaikenkarvaisia yliopistoluentoja, väitöstilaisuuksia, lukupiirejä, tavanomaisempia koulutuksia, alan ulkopuolisia seminaareja ja verkkokursseja jne. ja noista asiakaskunta sitten valitsisi mihin niistä lähetetään henkilökuntaa ja missä suhteessa. Tässä olisi tietenkin koko henkilökunta mukana. Kirjastolaiset olisivat koulutuksissa nimenomaan kirjastoammattilaisina, eikä nämä olisi mitään tyhy-päiviä tai puolilomaa.
En tiedä onko tämä oikeasti konkreettinen ehdotukseni tässä yhteydessä, mutta ainakin ajatusharjoituksena tuo on itselleni ollut sangen antoisa. Tämmöinen voisi olisi mielenkiintoinen kokeiluhanke, pitäisi rakennella tuohon jotain takaisinsyöttömekanismeja, checkpointteja yms…
Vähän kuin asiakkaat voivat jättää aineistonhankintapyyntöjä, niin voisivat jättää myös ”taidonhankintapyyntöjä”. Samalla tulisi tutuksi että noin 60% kuluista menee henkilökuntaan ja vain murto-osa siitä aineistoon, ja mitä kaikkea moninaista kirjastolaiset työssään oikein tekevät.
Jokin aika sitten mainio @VilleTikkanen kyseli Twitterissä, että mitä taitoja maailmasta puuttuu. En nyt juuri jaksanut kaivaa tuota kohtaa esille, mutta muistan että tuo twiitti kyllä kutitteli aivonystyröitä oikein mukavasti.
R.E.A.D.
And now for something completely different. Uudessa kirjastolehdessä oli Päivi Jokitalon juttu Koira on hyvä kuuntelija. Idea Reading Education Assistance Dogs (READ) -hankkeessa on se, että muksut opettelevat lukutaitoa lukemalla ääneen koirille.
Aivan loistava homma. Vaikka eläimet eivät joidenkin kirjastoammattilaisten mielestä kirjastoon olisikaan tervetulleita, lukevat muksut kuulemma oikein mielellään eläimille. Samalla he oppivat hyvin tehokkaasti lukemista, sillä koira kuuntelee kärsivällisesti ja on hyvää seuraa. Lapset kuulemma harjoittelevat myös eläimille lukukertojen välissä.
Näitä lukusparrauskoiria on käytetty jenkeissä kirjastoissa, Löykkiön mainion kirjaston blogissa oli jo syyskuussa juttua aiheesta otsikolla Lue! Pörri ja Murre kuuntelevat, mutta tuo meni minulta silloin tutkan alta.
Mahtava homma. Lisää tällaista, okei?
Jos koirien avulla oppii lukemaan, ovat kissat loistavaa seuraa kirjoitustaidon ja kirjallisen ilmaisun oppimiseen.
Kirjastopiireissä alkaa olla jo lynkkausmentaliteetti: Marcin on kuoltava. Helsingissä kesällä pidettyssä ELAG 2010 -konferenssissa alkoi jo olla jengillä mitta aika täysi.
Tässä välissä keksittiin ARPANET, levykkeet, mikrotietokoneet, Internet, tietoyhteiskunta ja open linked data. Sosiaalidemokraattinen, pohjoismainen hyvinvointiprojekti tuli ja meni. Samoin CD-levy. Rakennettiin paljon hienoja kirjastoja, joille ei enää tehdä edes homeremontteja. Tuohon aikaan mahtuu helposti täysimittainen ura luetteloijana, vaikka olisi suoraan oppikoulun penkiltä alkanut luetteloinnin eikä olisi eläessään tehnyt päivääkään muuta työtä. Tieteenalammekin vaihtoi nimeään kahdesti. Kuhn, Derrida, Baudrillard, McLuhan. Suomeen syntyi se sukupolvi, joiden lapsista tulivat diginatiivit.
Onko edes mahdollista haaveilla maailmasta ilman Marcia? Millainen se edes voisi olla? Jotain tämän kaltaista kenties? En minä sinänsä Marcia vihaa erityisesti. Pois se minusta. Mutta olisi hauska haaveilla että meillä kirjastoilla olisi jotain vaihtoehtoja. Ihan edes leikillään. Jos Marcin tappaisi ihan vaan leikillään, niin millainen kirjasto rakentuisi? Unelmoin siitä, että kirjastot tekisivät internetistä jotenkin paremman paikan. Toisivat lisäarvoa, olisivat jotenkin merkityksellisiä. Ihan millä tahansa tavalla.
Mitä tapahtuisi, jos workshopattaisi sellaisten tyyppien kanssa jotka tietävät mitä käsitteet tietokone tai internet tarkoittavat, mutta jotka eivät koskaan olisi kuulleetkaan Marcista? (huom oikeesti tsekkaa noi linkit ja tee se päätelmä jonka niistä voi tehdä).
Vietän mielelläni Helsingin kaupunginkirjasto 150-vuotisjuhlaa. Marcin 150-vuotisjuhlan viettämisestä en tule nauttimaan.
Vielä yksi blogikirjoitus. Tämä on vika tänään. Lupaan. Tsekatkaa Seppo Verhon juttu Kirjaston kätketty aarre Kirjastolehden blogista. Mulla on ollut vireillä demo, jolla voitaisi tehdä juuri tällaista trendien kartoitusta. Siitä olisi iloa maailmalle, suomalaiselle innovaatioympäristölle, kirjaston tehtävälle kansalaisten osallistumisen mahdollistajana, hyvälle virkamiestavalle, oikeistolaiselle politiikalle sekä (tämä argumentti varmasti vakuuttaa kirjastolaisetkin idean hyvyydestä, elleivät argumentit vakuuttaneet) kokoelmanhallintatyölle.
Kepan kirjasto Maailma kylässä -festareilla
Koukkasin tänään ohimennen Maailma kylässä -festareilla Helsingin Kaisaniemessä. En ehkä ole messuihmisiä, mutta emotapahtumaan liittyvässä Maailman kirjat -kirjamessuilla oli pari mielenkiintoista toimijaa. Ensinnäkin Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan vastikään uudistunut, Samuli Kuntun vetämä kirjasto+tietopalvelu on tänään ja huomenna paikalla, ja kaiken myyntihurmoksen keskellä he lainaavat kirjoja pöydästään suoraan käpälään kaikille kiinnostuneille. Kirjastojärjestelmänä ja lainauksenvalvontajärjestelmänä on vanha kunnon muistivihko.
Runous+kääntäminen+ei rahaa+crowdsourcing+papercraft=POESIAconC
Toinen huomioni kiinnittänyt porukka oli POESIAconC, joka on Argentinasta lähtöisin oleva jonkinsortin liike, joka on crowdsourcannut (eli talkoollistanut) kirjansidontatoimintansa. Juttu menee suunnilleen niin, että kun Argentiinassa talouslama iski isosti, muuttui pienkirjallisuuuden kustannustoiminta mahdottomaksi. Tästä eivät sikäläiset kuitenkaan tyystin lannistuneet, vaan paikallisen sekä käännetyn runouden kirjansidontaa tehdään talkoovoimin, papercraft -hengessä. Jokainen kirja on taiteilijakirja, ja jokainen voi olla taidekirjataiteilija. Runouden kustantaminenkin voi näin jatkua, kiitos vapaaehtoisten. Jos osaat espanjaa, kurkkaa täältä lisätietoa. Ihailtavaa sinnikkyyttä! Mukana toiminnassa tietenkin ruotsalaisia, Malmöstä, mistäs muualtakaan 🙂
Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:
Suomen innovaatiojärjestelmä
4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista
Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan
Suomen innovaatiostrategia
Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.
Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:
- innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
- kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
- innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
- systeemisyys
Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.
Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.
Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.
Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.
Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.
Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.
Innovaatiopolitiikka–mitä se on?
Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.
Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.
Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.
Kolme näkökulmaa
Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.
Globalisaatio ja kirjasto
Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.
Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.
Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.
Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.
Kulttuuriteollisuus ja kirjasto
Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.
Hautamäki kirjoittaa myös:
Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.
Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.
Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto
Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.
Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.
Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.
Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.
Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.
Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.
Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.
Kirjasto innovaatioympäristönä
Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:
- sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
- itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
- elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
- jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.
(Hautamäki, s. 90)
Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista
Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen. (Hautamäki, s. 107)
Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.Viitteet
- Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
- Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
- Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
- Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
- Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
- Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
- Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
- Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
- Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
reCAPTCHA
En ole aivan varma kuinka monella eri tavalla tämä on mahtavaa (äkkiseltään mieleen tulee ainakin neljä), mutta reCAPTCHA on spämmintorjuntamenetelmä blogeihin ym. webbiin, joka samalla auttaa kirjojen digitoinnissa.
Homma menee näin: monien blogien kommenttilaatikoiden tai muiden webissä täytettävien lomakkeiden ohessa on sellainen tehtävä, jossa pitää kirjoittaa jokin vaikeasti luettava sana tai muutama pieneen tekstilaatikkoon. Idea on se, että tietokone on huono lukemaan tuollaisia vääristeltyjä tekstinpätkiä, mutta ihminen on luontaisesti sellaisessa erittäin hyvä. Tarkoitus onkin erotella ihmiset koneista kun ei haluta että mikään tietokoneohjelma käy täyttelemässä noita lomakkeita, yleensä roskapostin lähetystä varten. Tällaisen nimi on captcha.
Noniin, on olemassa sivustoja jotka tarjoavat näitä captcha-palikoita joita sivun ylläpitäjät voivat upottaa omille sivuilleen. Tyypillisesti juuri blogeihin, mutta myös erilaisiin äänestyksiin ja palvelujen rekisteröitymislomakkeisiin niitä laitetaan. Luis von Ahn katseli päivänä eräänä oman palvelunsa tilastoja ja mietti, että vaikka palvelu tehokkaasti estää roskapostin ja muun kuran lähettämistä webiin, joka kerta kun ihminen täyttää tuollaisen captcha-testin, hän tavallaan haaskaa 10 sekuntia elämästään. Ja kun sadat miljoonat ihmiset täyttelevät testejä päivittäin, aikaa valuu hukkaan todella paljon. Noh, Luis keksi että jos tuo captcha ei olisikaan joku koneen luoma tekstinpätkä niinkuin ennen, vaan sellainen sana jota kone ei ymmärtänyt kirjaa digitoidessa, voitaisi roskapostia vastaan taistelevia ihmisiä käyttää samalla tekstintunnistuksen oikolukemiseen. Siitä syntyi reCAPTCHA. Lainaus webbisivulta:
But if a computer can’t read such a CAPTCHA, how does the system know the correct answer to the puzzle? Here’s how: Each new word that cannot be read correctly by OCR is given to a user in conjunction with another word for which the answer is already known. The user is then asked to read both words. If they solve the one for which the answer is known, the system assumes their answer is correct for the new one. The system then gives the new image to a number of other people to determine, with higher confidence, whether the original answer was correct.
Paraikaa meneillään on vanhojen New York Timesien digitoinnin oikoluku. Olen toki nähnyt noita captcha-palikoita vuosikausia, mutta en ole aiemmin tiennyt tästä oikoluku-aspektista. Tämä on sellaista kirjastotyötä jossa minä haluan olla osallisena!
Lähteenä CBC:n Spark jakso 91. Much love ❤
Olin viikko sitten Lontoossa ja kävin siellä Science Museumissa, siis tiedemuseossa. Museossa on kaikenlaista hienoa, kuten Greenwich Mea
n Time, kaikenlaisia höyrykoneita, Charles Babbagen oikea aivopuolisko ja niin edelleen.
Rupesin siinä museossa kierrellessäni kuitenkin miettimään, että mitä tiedemuseon oikeastaan pitäisi esitellä. En käynyt tekemään sen tarkempaa tutkimusta esimerkiksi Science Museumin julkaisutoiminnasta, ihan vaan mietiskelin keskenäni. Kokoelmaa ja näyttelyjä kierrellessä jäi sellainen kuva, että se varsinainen tiede museosta puuttuu. Sitä ei ole esillä juuri mitenkään, siis tieteen itsensä historiaa.
Lontoon tiedemuseossa, kuten monissa rehellisesti tekniikan museoiksi nimetyissä museoissa historiaa tuodaan esille yksittäisten keksintöjen ja niiden arkkityyppisten toteutuksien kautta. Siis teknologian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole tiede. Tiede on prosessi, jossa järjestelmällisesti luodaan informaatiota maailmasta. Tekniikan museoissa tiede on toki löydettävissä sieltä näyttelyesineiden lomassa, mutta oikeastaan vain näyttelyn kannalta toissijaiset tekstit tieteilijöiden elämästä kertovat millaista se varsinainen tiede on ollut, millaisissa olosuhteissa laitteet ovat syntyneet. Suuri osa Lontoonkin museo esillä olevista laitteista on syntynyt teollisuuden, ei tieteen myötä.
Jos tieteen historiaa haluaa nähdä, ovat ehkä yliopistomuseot oikeimpia matkakohteita. Ehkäpä siellä menestyneiden laitteiden ja teknologioiden esittelyn sijasta kerrotaan siitä miten käsite ”tiede” ymmärretään ja mitä merkityksiä ja vaikutuksia sillä on menneisyydessä ollut. Onko tiede määritelmällisesti sekulaaria, koska julkaisemista alettiin pitää tieteen ehtona (vrt. ”url or doesn’t exist”), koska vertaisarviointi tuli kuvioihin, mikä on akateemisen autonomian merkitys, mitä on empirismi, mitä humanismi tarkoittaa tieteen kannalta?
Onko jossain informaation museota?
Tiede ja tieteen tekeminen on nyt erityisesti ajankohtaista, koska rakenteilla on hieno, uusi Aalto-yliopisto ja yliopistolakia säädetään jotta se voi saada yliopisto-statuksen. Toisaalta tiede on aina ajankohtaista. Tieteen mietiskelystä kiinnostuneille suosittelen Kanadan YLEn CBC:n Radio 1:n mainion podcast-tarjonnasta löytyvää sarjaa Ideas—How to think about science.
Riippumaton asiantuntija 