Ilkka Tuomi määrittelee ja perustelee avoimet oppiresurssit

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssilla on ensimmäisen viikon (siis viime viikon) toisena tehtävänä lukea Ilkka Tuomen OECD:lle laatima raportti Open Educational Resources: What they are and why do they matter? Tekstissä Tuomi kuvailee OER-liikkeen (open educational resource) sekä olosuhteet joissa se on syntynyt. OER:n kuvailun pohjana ovat muunmuassa tieteellinen prosessi sekä avoimen lähdekoodin prosessi. Sivuilla 15-25 annetaan kuvaus siitä mitä ”resurssilla” tässä yhteydessä käytetään. Tämä onkin tervetullutta.

Minulle välittyi Tuomen tekstistä kuva, että vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen ja siihen liittyvä liikehdintä on syntynyt mahdollisuudesta tällaisten resurssien tuottamiseen kuin ongelmalähtöisestä tarpeesta. Mahdollistajana on tietenkin tieto- ja tietoliikennetekniikka, eli suomeksi sanoen internet. En tunne Tuomen sidoksia tai motiiveja, mutta on OER:n kannalta hyvä, ettei lähtökohtana ole vastakkainasettelu aiemman kaltaisen oppiresurssien tuotannon kanssa, ainakaan asiaa ei esitetä niin. Sen sijaan aiempi tuotanto näyttäytyy epätehokkaana ja avoimet oppiresurssit niihin nähden ylivertaisina.

Perustelua OER:lle haetaankin yhtäältä talousopista, toisaalta avoimuuden ihanteesta. Tämä taannee laajan kannatuksen, ja sitä tarvitaankin sillä oppiresurssien tuotantokentällä liikkuu suuria kaloja, eli kustantajia joita ei välttämättä tällaiset hankkeet kovasti miellytä. Minulla sattuu olemaan mielenkiintoinen Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit -teos käpälän ulottuvilla, ja täältä selviää että esim vuonna 2000 noin 43% Suomessa julkaistuista nimikkeistä on ollut oppikirjoja, kappalemääräisestä myynnistä ne olivat noin 25% eli sangen suuria osuuksia. Tuoreempia tilastoja voi kyyläillä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta. Oppikirjatuotanto oli kuuma aihe esim. Tietokirja.fi -tapahtumassa tuossa vähän aikaa sitten.

Tuomen teksti käsittelee tietenkin myös immateriaalioikeuksia sekä erityisesti niiden alkuperäistä ajatusta luovan työn tekemisen mahdollistajana. 90-vuoden suoja-aika ei muuten kuulunut alkuperäiseen ajatukseen. Taloudellinen tekijänoikeus on väliaikainen yksinoikeus, ja teokset suoja-ajan umpeuduttua päätyvät public domainiin, eli yhteiskuntaan. Tuomi nostaa myös esiin joitain tiedon (knowledge) peruspiirteistä, merkittävimpänä sen että tieto ei kulu käytössä vaan itse asiassa sen arvo lisääntyy.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin (free and open source software=FOSS) selittäminen käy Tuomelta hyvin ja neljä keskeistä stallmannilaista vapautta esitellään kansantajuisesti. Kiinnostavasti Tuomi osoittaa myös että vapaa ja avoin lähdekoodi on itsessään avoin oppiresurssi ja verrattoman tehokas ympäristö esimerkiksi ohjelmoinnin oppimiseen.

Ehkä tärkein kohta raporttia OER:n perustelua ja legitimoitia ajatelleen on kuitenkin Tuomen kuvaa klassisen talousopin sekä tiedon ja avoimuuden suhdetta sivulta 26 alkaen. Minua kuitenkin jostain syystä harmittaa termin ”perinteiset hyödykkeet” (traditional goods) käyttäminen tässä yhteydessä.

UNESCO on kuvaillut avoimia oppiresursseja vuonna 2002 näin:

“The open provision of educational resources, enabled by information and communication technologies, for consultation, use and adaptation by a community of users for non-commercial purposes.”

Tuomi antaa ymmärtää, että tämä on riittämätön lähtökohta mutta armeliaasti jatkaa, että kuvaus voi toimia ensiaskeleena kohti avointen oppiresurssien määrittelyä.

Hän tarttuu epäkaupallisen käytön vaateeseen, joka särähti omaankin korvaani. Eikö se ole vähän sama kuin jos koulussa opettaja sanoisi, että näitä oppeja ette sitten saa hyödyntää työelämässä? Missä edes menee kaupallisen ja epäkaupallisen raja, kun rahaa joka tapauksessa liikkuu ja joku ehkä saa hommasta elantonsa. Tuomenkin monesti viittaamassa avoimen ja vapaan lähdekoodin maailmassa probleemaa ei ole, sillä kaupallista käyttöä ei ole rajoitettu kun käytössä on GNU General Public License GPL. On toki muitakin avoimen lähdekoodin lisenssejä, perinteisenä vastapainona GPL:lle on BSD-lisenssi, joka ei pidä sisällään tätä tarttuvaa ”GNU-virusta”. GPL:ää onkin liberalistien piireissä kritisoitu, sillä se rajoittaa rajoittamista 😉 Ominaisuutta kutsutaan copyleftiksi ja se lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla on koskaan tehty. Tunnetussa Creative Commons -lisenssiperheessä Share Alike -lisämääre on copyleft-ominaisuus.

UNESCOn määritelmässä esiintyvä ilmaisu community of users saa myös kyytiä, sillä periaatteessa yhteisö voi olla ulossulkeva, ja tällainen resurssi ei siis ole avoin Tuomen kuvailemassa merkityksessä jossa ulossulkemista ei siedetä.

Lopulta Tuomen ehdotus on seuraava:

Open educational resources are accumulated assets that

1. enable development of individual or social capabilities for understanding and acting

and

1. can be enjoyed without restricting the possibilities of others to enjoy them

and which either

1. provide non-discriminatory access to information and knowledge about the resource
2. generate services that can be enjoyed by anyone with sufficient non-discriminatory capabilities
3. can be contributed to by anyone, without restrictions that exceed the norms of open science

Minusta tämä kuulostaa oikein hyvältä ja idealistiselta. Ei muuta kuin meta-yliopistoa pystyyn vaan! Tuomi viittaa jo tekstin alkupuolella kolmen tasoitseen avoimuuteen, joista toinen voi kuitenkin tuottaa meta-yliopisto-opiskelussa ongelmia, ellei oppisuorituksia tunnusteta virallisesti. Wikiopistoon mukaan ECTS:ään?

Advertisement

Mikä on kirjakauppojen näytevarasto?

Viime viikolla vierailemamme Rotterdamin kirjasto näytti aivan kirjakaupalta ja kelvannee kuvitukseksi

Lauri Saarisen, Juri Joensuun ja Raine Koskimaan toimittamassa kirjassa Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit (Jyväskylän yliopisto, 2001, ISBN 951-39-1047-4, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 70) käsitellään suomalaisen kirja-alan tilaa vuonna 2001. Kirjassa on kaikenlaista mielenkiintoista kirjaan ja sen tekemiseen, kustantamiseen ja käyttämiseen liittyne, ja nappaan nyt tänne otteen joka käsittelee erästä mielenkiintoista, mutta heikosti tunnettua asiaa.

Näytevarasto — vanha malli, mutta edelleen käyttökelpoinen

Suomalainen erikoispiirre kirjojen markkinoinnissa ja jakelussa on näytevarasto. Sen juuret ulottuvat Suomen Kustannusyhdistyksen perustamiseen vuonna 1858. Kustannusyhdistys perustettiin edistämaän kirjojen levikkiä koko maassa. Silloisissa oloissa tehtiin niin kauppias- kuin asiakasystävälliseksi luonnehdittava ratkaisu: valtuutetuille asiamiehille ryhdyttiin vakuuksia vastaan lähettämään kirjoja myyntitiliin. Veloitukset tapahtuivat pitkän aikaa vain vuosittain asiamiehen laatiman tilityksen pohjalta. Nykyinen malli esiteltiin vuonna 1937 ja otettiin käyttöön vuonna 1949, jolloin myyntitili muuttui näytevarastoksi.

Täsmentäviä muutoksia näytevarastojärjestelmaan on tehty, viimeksi vuonna 1991, mutta perusmalli ja tarkoitus ovat samat kuin vuosina 1858 ja 1949. Kustantajat saavat asiakkaitten nähtäväksi kirjakaupan myymälään enemman nimikkeitä kuin myymällä kiinteään tiliin. Kirjakauppa saa myymäläänsä laajemman kirjavalikoiman kuin minkä muutoin pystyisi rahoittamaan. Järjestelmä avaa tien kirjakaupan hyllyyn myös pienilevikkisille kirjoille, joita kauppias muutoin ei pitäisi varastossaan.

Näytevarastosopimus on kustantajien valtuuttaman Suomen Kustannussyhdistyksen ja kirjakaupan välinen ja koskee yleistä kirjallisuutta. Sopimus edellyttää kiijakaupalta näytevaraston arvoa vastaavaa vakuutta. Kustantaja lähettää kirjakaupalle yhden kappaleen ilmestyvästä kirjasta veloituksetta näytevarastoon. Kauppa sitoutuu pitämään näytevarastovalikoiman täytenä, tilaamaan välittömästi uuden kirjan myydyn tilalle. Näytevarastoon kuuluvista nimikkeistä vähintään 80 prosenttia pitäisi joka hetki olla myymälässä. Kirja on näytevarastossa 1-2 vuotta, jonka jälkeen kustantaja pyytää palauttamaan sen. Näytevaraston taytenä pitämistä kannustetaan siten. että palautuksen yhteydessa palauttamatta jäävistä kirjoista annetaan niitä laskutettaessa sitä suurempi alennus, mitä vähemmän niitä on. Kirjakauppa voi kyllä jättää palauttamatta sellaisenkin kirjan, joka sillä olisi, mutta menettely ei ole kannattava yksittaiskappaleita ehkä lukuun ottamatta.

Näytevarasto jakautuu kolmeen suuruusluokkaan, jotka pääsääntöisesti määräytyvät kirjakaupan vuotuisten yleisen kirjallisuuden ostojen perusteella. Näytevarastoluokan yksi kirjakauppoihin kustantajat lähettävät käytannöllisesti katsoen jokaisen yleisen kirjallisuuden uutuuden. Näytevarastoluokka kaksi saa 75 prosenttia yleiskustantajien ja 40 prosenttia koiskustantajien ja kristillisten kustantajien uutuuksista. Näytevarastoon kolme yleiskustantajat lähettävät puolet sekä erikoiskustantajat sekä kristilliset kustantajat 20 prosenttia uutuuksista.

Elokuussa 2001 luokkaan yksi kuuluvia näytevarastomyymälöitä on hieman yli sata, joissa jokaisessa noin 4500 nimiketta. Luokkaan kaksi kuuluvia myymälöitä on kuutisenkymmentä, noin 3500 nimikettä kussakin. Luokan kolme noin sadassa näytevarastossa on noin 2500 nimikettä kussakin. Kaikkiaan kirjakaupoilla on varastossa noin miljoona kustantajan omistamaa kirjaa, arvonlisäverollisin kuluttajahinnoin noin 130 miljoonan markan ja arvonlisäverottomin hankintahinnoin runsaan 80 miljoonan markan arvosta.

Näytevaraston tarpeellisuudesta on ajoittain keskusteltu. mutta varsinkin pienelle kirjakaupalle se on lähes välttämätön. Suuristakin kirjakaupoista vain Akateeminen Kirjakauppa on luopunut näytevarastosta sillä perusteella, että se ostaa vähintään yhden kappaleen jokaista näytevarastonimikettä myymälää kohti muutenkin.

Näytevarastokappaleet lähetetään muiden lähetysten mukana. Logistisia kustannuksia syntyy lähinnä myymälä- ja tuoterekisterin ylläpidosta sekä palautuksista. Suurimmat kustantajat hoitavat itse osan näytevarastokirjojen lähetyksistä ja palautuksista. Kirjavälityksen osuus näytevarastokirjojen logistiikassa on kokonaisuutena merkittävän suuri.

Näytevarasto on suomalainen erikoisuus. Muualla kustantajan ja kirjakaupan välistä riskiä tasataan erilaisten palautusoikeusjärjestelmien tai yksinkertaisesti korkeamman myyntipalkkion avulla.

Onko jokin tulevaisuuden on-demand -markkinointimalli näytevaraston sovellus, erityisesti julkaistavan nimikemaarän kasvaessa entisestään yleistyville pienilevikkisille kirjoille? Mallikappale laitetaan näkyviin tavoitellun kohderyhmän mukaan valikoituviin esittelypaikkoihin, joissa on lisäksi tilauslomakkeita tai nettiyhteys myyjään. Kirjoja painetaan tilauksen mukaan ja toimitetaan pyydettyyn paikkaan. Näytekappale voidaan myydä ja tilalle toimittaa uusi. Näytekappale voi myös olla verkossa – kansi sisällysluettelo, takakannen tai liepeen teksti, ja vaikkapa kolme sivua valikoitua tekstiä.

Siniset korostukset eivät ole minun, vaan jonkun aiemman lukijan (luen Helsingin kaupunginkirjaston viivakoodilla 3 0091 01675 6002 varustettua kappaletta), mutta minusta on hyödyllistä tuoda tuo annotointi myös tänne netin puolelle.

Editoimatta ei tämän teksipätkän digitoiminen kännykkäkameralla ja Nokian käyntikortinlukuohjelmalla onnistunut, mutta eipä tarvinnut kokonaan näpyttää itse.