Mitä hittoa, tämäkö on kirjallisuuden tila?

Osta paljon maitoa, saat kirjan kaupan päälle

Kirjallisuuden tila: osta kymmenen laktoositonta rasvatonta maitoa, saat kirjan. Onko mitään pliisumpaa ja masentavampaa?

Tänään feisbuukista luettua (lainaan vapaasti):

runoilijan arkea on että matkustaa omalla kustannuksellaan Turkuun (Turun kirjamessuille) lukemaan runojaan kavereilleen. Lopuksi saa kebabia.

Advertisement

Mitä tietokirjailija ajattelee sähköisestä julkaisemisesta?

Pirjo Rautiaisen raportti Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta (PDF buu) tarjoaa haastattelupoimintojen ja -yhteenvetojen kautta näkemystä tietokirjailijoiden suhteesta e-kirjoihin ja sähköisiin aineistoihin yleensäkin sekä työelämäänsä yleensäkin. Mukana on tiedekirjoittajia, yleisiä tietokirjailijoita ja oppikirjojen kirjoittajia.

Tietokirjallisuuteen liittyvästä taloudesta ja kustantamisesta puhutaan paljon sekä taloudellisista immateriaalioikeuksista toki. Kustantajat saavat pyyhkeitä. Raportissa tulee voimakkaadti esille haastateltujen kirjailijoiden kokemukset kirjallisuuden käyttäjinä—kirjailijahan on mitä suurimmissa määrin kirjallisuuden suurkäyttäjä ja aidossa vuorovaikutussuhteessa siihen. Raportti on upea tirkistys kirjallisuuteen ja tästä rapsasta on paljon opittavaa kirjastoalalla, kiitos Pirjo.

Katso rapsan tilanneen Suomen tietokirjailijat r.y.:n sivuilta Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta -tutkimus on valmistunut sekä Klaava.fi:ssä Tutkimus: tietokirjailijat arvostavat e-kirjan uusia mahdollisuuksia, mutta epäröivät.

Via Riitta Suominen

Avoin kirje Tuijalle viitteidenhallintatyökaluista kuten Zotero, Mendeley ja RefWorks

Minulta kyseltiin privana suhteestani näihin RefWorksin yms. kaltaisiin viitteidenhallintatyökaluihin joista on kollegoiden kesken ollut toisaalla puhetta. Tässä avoin kirjeeni:

Suhteeni kirjallisuusviitetyökaluihin on lähinnä poleeminen. Mainitsemasi Mendeley on mennyt minulta täysin tutkan alta, en ole moista edes huomannut. En ole täten erityisesti suunnitellut Zoterosta siihen siirtymistä.

Mendeley

Zotero

RefWorks

Vaikka Zotero on minulla kyllä koneellani asennettuna, ei sitä rehellisyyden nimissä tule koskaan käytettyä. Olen oikeastaan käyttänyt sitä vain muutamassa isommassa kirjoitusjutussa kun olen vääntänyt artikkelia kirjaan tms… itseasiassa kaikki Zoteron käyttötapaukseni taitavat olla juuri tuollaisten muodollisempien, kirjamaisempien tekstien laatimiseen liittyneitä… Lasken PDF-tiedostot (kuten raporttimme Kirjastojärjestelmät Nyt!) kirjamaisiksi, tai no e-kirjoiksi kai niitä pitäisi kutsua.

Kieltämättä tuntuu hassulta että joitain tietyntyyppisiä tuotoksia varten käyttää jotain tällaisia erityisiä työkaluja, kuten juuri tekstinkäsittelyohjelmaa ja viitteidenhallintatyökalua. Ehkä siitä tulee vähän tärkeä olo… kuin tekisi jotain oikeampaa kirjoittamista kuin normaalisti. Todellisuudessaan tekstin kirjoittamisen ja viitteiden hallinnan kanssa on tekemisissä joka-ikinen päivä, tuntikausia. Tekstinkäsittelyohjelmat ja erityiset viitteidenhallintatyökalut eivät tosin kuulu arkeen, vaan selain ja tietenkin mahdollisimman hyvät URL-osoitteet.

Yksi selkeä etu mikä Zoteron, RefWorksin tai vastaavan työkalun käytössä on, on siististi muotoiltu viiteluettelo. Luonnellisemmassa ympäristössäni eli verkossa tykkään aina laatia viitteet tekstin sisään, mutta printissä tai printtiä mallintavassa tekstissä (kuten juuri PDF:t), tämä ei ole tyypillisesti tapana. Silloin se, että napin painalluksella saa hienosti muotoillut viiteluettelon on ollut kiva juttu.

Normaalisti käytän viitteidenhallintaan lähinnä Diigoa. Aiemmin del.icio.usia. Ei näitäkään tule loppujenlopuksi niin paljoa käytettyä. Selaimen sivuhistoria ja Google ovat minulle aika kattavat viitteidenhallintatyökalut 🙂 Riippuu tilanteesta. Käytän aika paljon selaimen osoiteriviä tiedonhakuun. Näin käytän esim. valokuviani (jotka ovat Flickrissä, jolle voi tehdä kyselyjä suoraan URL-osoitteilla) sekä juuri selaimeni historiaa.

RefWorksista minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, paitsi että se on alansa establishmentti.

Zoterosta vielä yleisemmin. Sehän on Firefox-selaimen laajennos, ja sikäli aina naimisissa Firefoxiin. Stand-alone versio on kehitteillä, kuten Chrome ja Safari-versiotkin. Muistan kun Zoteroon tuli myös web-liittymä, jota voi nyt käyttää myös mobiilina. Se on ihan kiva. Zotero on kyllä monipuolinen ja varmasti kattava työkalu, mutta siistin, formaalin ja kontrolloidun metadatan ylläpitäminen vaatii aina työtä, joka monesti palvelee loppujenlopuksi jotain anaalista kontrollifriikkeyttä, eikä oikeaa tiedon käyttämistä aidosti (kirjastoihminen jos kuka tietää tämän). Tokihan tällaisen työkalut, niiden välinen tiedonsiirto ja ajatus jonkinlaisista ”rikkaammista”, ei suoraan perille johtavista linkeistä on kiehtovaa.

Zoteron tai muidenkaan viitteidenhallintatyökalujen ns. ”sosiaalisista” ominaisuuksista olen käyttänyt vähän. Deliciousin aikaan enemmän, ja jos on ollut jotain selkeitä porukoita joiden kanssa ja selkeä tehtävä, silloin tällaiset työkalut ovat olleet kyllä hyviä. Jos kirjoittaisin enemmän ”asiallista” ja ei-elävää tekstiä, niin käyttäisin enemmän. Varmaan jossain gradun ähläämisessä olisi hyvä, tai jos itse kirjottelisi akateemisa tekstejä niin voisi ehkä pitää omaa bibliografiaansa yllä tuollalailla.

Vieraskynä Triinu Seppam kokoelmatyön poliittisesta näpelöinnistä

Tuttavani ja terävä kollegani Triinu
Seppam Tallinnan kaupunginkirjastosta kirjoittaa Eestin kulttuuriministerin Langin (kuvassa) viimeaikaisesta, hermostuttavasta ehdotuksesta vähentää kirjastojen käyttöä, sekä tästä ehdotuksesta nousseesta kohusta:

Eestissä keskustellaan yleisten kirjastojen perusteista

Eestin kulttuuriministeri Rein Lang aloitti 20.10.2011 kirjastojen kanssa keskustelun siitä että pitäisikö yleisten kirjastojen tilata valtion / veronmaksajien rahoilla viihdekirjallisuutta. Ministeri katsoo että valtion rahoilla pitäisi tilata vain Eestin kirjailijoiden teoksia, hyvää kirjallisuutta. Ministeri katsoo myös että Eestin kustantamojen ja kirjallisuuden tukemiseksi olisi järkevää että kirjoja ei voisi lainata kirjastoista heti. Ihmisten pitäisi ostaa enemmän kirjoja.

Yleiset kirjastot ovat ministerin kanssa eri mieltä. Pitäisi ajatella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Ja myös viihdekirjallisuus on tärkeä. Valtion rahaa = veronmaksajien rahaa. Ja veronmaksajat lainaavat yleisistä kirjastoista myös viihdekirjallisuutta. Kirjastot eivät usko että kirjojen „odotusaika“ panisi ihmiset ostamaan kirjoja huomattavasti enemmän ja että Eestin valtio, kustantamot ja kirjailijat siitä hyötyisivät. Myös niillä pitäisi olla mahdollisuus lukea kirjaa kotona heti kellä ei ole varaa ostaa kirjaa itselleni.

[Tänään Eestissä tekijänoikeuslaki (§ 133, lg 2) laittaa kirjastoille odotusajan musiikille. Äänitteen lainaus on sallittua, jos äänitteen Eestissä levittämisen alusta on kulunut nelja kuukautta.]

Niitä kysymyskiä keskustellaan niin Eestin päivälehdissä, radiossa ja myös televisiossa:

• Raamatukogupäevade „Kohtume raamatukogus“ avamine 20.10.2011, Lang, Rein (20.10.2011)
• Lang: mina riigi raha eest massikultuuri ei levita (Eesti Päevaleht, 03.11.2011)
• Lang asub raamatukogusid pitsitama (ERR, 03.11.2011)
• ARVAMUS: Raamatukogude kolm ohulampi (Hiiu Nädal, 03.11.2011)
• http://vikerraadio.err.ee/helid?main_id=1662001 (Vikerraadio, 03.11.2011)
• Raamatukoguhoidjate ühenduse juht soovitab Langil Machiavellit lugeda (Delfi, 03.11.2011)
• ARVAMUS: Kui loll saab üks kultuuriminister olla (Delfi, 04.11.2011)
• Kaer: ajaviitekirjandus peaks olema, aga mitte väärtkirjanduse arvelt (ERR, AK, 04.11.2011)
• Kirjandusrahvast Rein Langi plaanid raamatukogudega ei vaimusta (Postimees, 04.11.2011)
• Kirjandusrahvast Rein Langi plaanid raamatukogudega ei vaimusta (Delfi, 04.11.2011)
• Milliste kirjanike teoseid laenutati raamatukogudest kõige rohkem? (Delfi, 04.11.2011)
• Raamatukoguhoidja: kust minister võtab, et eestlast huvitab ainult kollane kirjandus? (Delfi, 04.11.2011)
• Karl Martin Sinijärvele kultuuriministri idee meeldib (Eesti Päevaleht,
  04.11.2011)
• Veidemann: huvi ”naistekate” vastu ei tulene lugejaskonna piiratusest
  (Delfi, 05.11.2011)

Teosesittely: Molesworth Instituutin kirjastotutkimukselliset arkistot

Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Sain Cycling for librariesiin osallistuneelta Molesworth Instituten tuoreelta johtajalta Katie Herzogilta instituutin julkaiseman, Norman D. Stevensin laatiman artikkelikokoelman Archives of Library Research from The Molesworth Institute (1985, ISBN 0-86656-466-7). Teos on liite Technical Services Quarterlyn kolmanteen vuosikertaan vuodelta 1985.

Kokoelma koostuu 17 artikkelista sekä suppeasta alan sanastosta. Mukana on lukuisia tutkimusraportteja, Molesworth -instituutin toiminnan kuvausta sekä akateemisia tekstejä kirjastojen tilasta, kirjastopalveluista sekä muista aiheista. Mukana ovat kirjastoalan tutkimuksen klassikoiden joukkoon lukeutuvat artikkelit “A Cost Analysis Of a Cost Analysis”, “Umbrella Disappearance, Exchange, and Loss Rates in American Academic Libraries”, “Computer Analysis of Library Postcards” sekä “An Observation on Shelving Practices”.

Suosittelen tätä tarkkasanaista, havainnollista ja hyvin hyödyllistä Archives of Library Research from The Molesworth Institute -teosta jokaiselle kirjastoalalla olevalle ihmiselle. On sääli, ettei teosta pidetä maamme merkittävissä yliopistollisissa laitoksissa (Tampere, Oulu, Åbo) sekä muissa laitoksissa sen ansaitsemassa asemassa ja peruskirjallisuutena, vaan opiskelijoilla luetutetaan surkeampaa kirjallisuutta.

Molesworth -instituutin edustama disjunktiivinen tutkimusperinne hylkää jo monesti toimimattomaksi todetut yritykset käsitellä kirjastoja rationalistisesti, ja sen sijaan lähestyy tutkimuskohdettaan holistisesti. Instituutin oma historia johtaa 1950-luvulle, Rutgersin yliopistossa kirjastotiedettä opiskelleeseen Francis A. T. Johnsiin sekä instituutin ensimmäiseen, vuonna 1963 ALA Bulletinissa julkaistuun tekstiin joka saatesanojen jälkeen avaa tämän Archives of Library Research from The Molesworth Institute -kokoelman. Instituutin johto oli pitkään Norman D. Stevensillä. Vastikään instituutin johto siirtyi siis Katie Herzogille, johon minuun on ollut ilo tutustua. Toivotan Ms. Herzogin uudessa roolissaan avosylin tervetulleeksi kirjastoalaamme lähellä olevaan akadeemian piiriin, ja toivotan menestystä Ms. Herzogille sekä Molesworth instituutille, sekä yleisemmin sen edustamalle disjunktiiviselle kirjastotutkimukselle.

Muutama viite tekstinkäsittelytyökalujen vaikutuksesta kirjoittamiseen (ei tissejä)

Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)

Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.

Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.

Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.

Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa

Hoi tyypit, onkos kirjallisuudentutkimuksen opintojen myötä tullut vastaan mitään tekstiä, jossa olisi pohdittu tekstinkäsittelytyökalujen vaikutusta tekstin tuottamiseen?

Ja Twitterissä

@kielipoliisi Moi, olisko mitään viitteitä sen miettimisestä, että miten tekstinkäsittelytyökalut vaikuttavat tekstintuotannon prosesseihin?

— Mace Ojala (@xmacex) February 12, 2011

Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.

Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:

• Veijo Meri: esseekokoelma Julma prinsessa ja kosijat (Otava, 1986 ISBN 951-1-08998-6)
• James Hartley, Michael Howe, Wilbert McKeachie: Writing through time–longitudinal studies of the effects of new technology on writing, julkaistu British Journal of Educational Technology -journaalissa (vol 32, issue 2, sivut 141-151, maaliskuu 2001, (DOI 10.1111/1467-8535.00185)
• Salomon, G., Kosminsky, E, & Asaf, M. (2003). Computers and Writing. In T. Nunes & Bryant,P. (Eds.) (2003). Handbook of children’s literacy. (pp. 409-442). London: Kluwer.

Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.

Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.

Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.

Raili Kauppi: ”Mitä on kirjasto?”

Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus

En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).

Mitä on kirjasto

Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?

Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.

En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.

Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:

1. Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
2. Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.

Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.

Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.

Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.

Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.

Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa

A(x, α(x), y, β(y))

jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.

Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.

Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.

Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.

Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.

Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.

Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.

Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.

Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.

Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)

Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.

Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]

Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.

Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla  on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.

Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.

Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.

Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.

Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.

Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.

Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.

Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.

Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?

Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.

Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle

Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi

…

Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Hitler, Mein Kampf ja natsit tekijänoikeus- ja sensuuricasena

Mein Kampf (© Secker/Warburg, lähde Wikimedia Commons, nähdäkseni sitaattioikeudella)

Adolf Hitler (1898-1945) oli tunnettu itävaltalaissyntyinen ja Saksassa sekä laajemminkin kansainvälisesti vaikuttanut poliittinen toimija, mielipidevaikuttaja sekä kirjailija. Kirjallisuuden alalta hänen pääteoksensa on Mein Kampf (suom. Taisteluni).

Mein Kampfin saksankielisen alkuperäisteoksen tekijänoikeudet siirtyivät tekijän kuoltua Baijerin osavaltiolle Saksassa. Teos on loppuunmyyty eikä uusia kopioita ole otettu pitkään aikaan. Tekijänoikeuden haltija – siis Baijeri – on kieltäytynyt suostumasta lisäpainosten ottamiseen. Tämä 1900-luvun merkittävimpiin teoksiin lukeutuvat teos varmasti kiinnostaisi monia ihmisiä. Nykyisten lakien mukaan teosten tekijänoikeudet ovat voimassa jopa uskomattomat 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen, ja Mein Kampf vapautuu tekijänoikeudesta keväällä 2015. Tällöin Baijerin osavaltio ei enää voi jatkaa teoksen sensurointia.

Baijeria painostetaan suostumaan Mein Kampfin kriittisten editioiden julkaisuun. Aivan varmaa on, että kun teos vapautuu tekijänoikeudesta, siitä tehdään lisäpainoksia. Monet pitävät tärkeänä sitä, että tästä varsin ristiriitaisesta teoksesta pitäisi saada tuotettua kommentoituja laitoksia ennenkuin uusnatsit, antisemitistit ja muut sosiaalisesti epähyväksytyt ryhmittymät saavat teoksen käsiinsä ja pääsevät levittämään sitä omatoimisesti sen alkuperäisessä muodossa.

Katso lisätietoa vaikkapa Mein Kampfin saatavuudesta Wikipedia-artikkelista, huomaa tietenkin myös viitteet (engl. artikkelin viitteet 18-31). Kirjoitin muyös Kirjastot.fi:n tekijänoikeuspalstalle.

Äärimmäisen kiehtova tapaus kirjaston sekä tekijänoikeuden kannalta, vai mitä?

Porilais-Salolainen e-kirjahanke vuodelta 2001

E-kirjahanke vuosikymmenen takaa

Tänään olin hölisemässä (lue: paasaamassa) e-kirjoista Porin kaupunginkirjastolla. Tuli siellä puheeksi, että ovat vuosina 2001-2002 hankkeena digitoineet kirjoja ja kokeilleet innostuisivatko kohderyhmänä olleet 16-30 vuotiaat sekä ulkomaalaistaustaiset lukemaan tällaisessa muodossa olevia kirjoja. Hankkeen tavoitteet:

• Nostaa vaihtoehtoisessa muodossa esiin uustuotannon alle hautautuvaa kirjallisuutta
• Tutkia lisääkö kaunokirjallisten klassikkojen tarjoaminen e-kirjamuodossa näiden lukemista nuorten kirjastonkäyttäjien keskuudessa kahdessa erilaisessa kaupungissa erilaisille kohderyhmille
• Tuottaa e-kirjamuotoon suomenkielistä kirjallisuutta

Kuulostaako mahtavuudelta? Kylläpä vaan, kyllä kuulostaa. Erittäin ajankohtainen aihe ja hanke edelleen. Tai pitäisikö sanoa taas. Tuolloin oli mukana myös digitointi, sitähän ei nykyään yleisissä kirjastoissa oikeastaan tehdä vaan aineisto ostetaan ennemmin jostakin kaupasta sikäli jos jotain ostettavaa on.

Laitteina oli tuolloin käytössä sekä yksinkertainen e-kirjan lukulaite Hiebook Hi210 että kehittyneempi taskutietokone HP Jordana 525. Tuollaista Jordanaa kutsuisimme nykyään tabletiksi, vaikkei kosketusnäyttöä tuolloin ollutkään käytössä. Noihan aikoihin Compaq iPAQ ja sensemmoiset olivat se kova juttu.

Hankkeen rapsa on otsikoitu Sähkökirjan käyttötutkimus ja se löytyy Porin kaupunginkirjaston sivuilta. Käykääs tyypit lukemassa. Samalla mietitään, että onko meidän kirjastojen asiat edenneet noista ajoista?

Kiitos tutkimusryhmälle Asko Hurstille, Elise Nuotiolle ja Vesa Taimelle, tutkimuksen testihenkilöille sekä sille valitettavasti nimettömäksi jääneelle porilaiselle kollegalle, joka minulle tästäkin tänään kertoi.

Epäsuoria viestejä kirjastosta

Kimmo Tuominen esitti tänään aamupäivällä Kirjastovirkailijapäivillä 2010 hyvän havainnon, jonka oli tehnyt Pendolinossa aamulla. Junan vaunussa hän oli laskenut 15 läppäriä ja vain yhden kirjan. Tämä sinällään nyt ei ole uutinen kenellekään. Mutta Kimmo sanoi erittäin terävästi, että kannattaa miettiä minkälaisia ajatuksia herää sellaisen poliitikon (tai muun päättäjän) päässä, joka tekee saman havainnon läppärien suhteesta painotuotteisiin. Minkälaisen kuvan hän muodostaa suomalaisten lukukäyttäytymisestä ja kirjastojen vaikuttavuudesta?

Tätä kannattaa miettiä.

Esitän samalla toisen, samankaltaisen laskelman jonka tein IFLA 2010:n aikoihin käydessäni keskustelua kansainvälisten kollegoiden kanssa: millainen viesti kirjastoista mahtaa oikein välittyä kun toisaalta toitotamme olevamme elinikäisen oppimisen ammattilaisia ja olemme ottaneet suureksi missioksemme sen edistämisen (katso Kirjastolaki 2§). Toisaalta avoimesti tunnustamme, että meidän kirjastoammattilaisten oma skillset on tyystin vanhentunut ja kelpaamaton oikeastaan mihinkään hyödylliseen. Miten tähän tultiin, miten tämä oikein on mahdollista? Ja mitä tästä ajattelee vaikkapa lautakunta?

Suuri kiitos sekä Kimmolle mielenkiintoisesta katsauksesta aiheeseen (lähdeluettelolle olisi käyttöä) sekä myös mainiolle Ilkka Mäkiselle, joka luennoi kirjastojen työnjaon historiasta.

Kepa lainaa kirjoja Maailma kylässä -festarin kirjateltassa

Kepan kirjasto Maailma kylässä -festareilla

Koukkasin tänään ohimennen Maailma kylässä -festareilla Helsingin Kaisaniemessä. En ehkä ole messuihmisiä, mutta emotapahtumaan liittyvässä Maailman kirjat -kirjamessuilla oli pari mielenkiintoista toimijaa. Ensinnäkin Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan vastikään uudistunut, Samuli Kuntun vetämä kirjasto+tietopalvelu on tänään ja huomenna paikalla, ja kaiken myyntihurmoksen keskellä he lainaavat kirjoja pöydästään suoraan käpälään kaikille kiinnostuneille. Kirjastojärjestelmänä ja lainauksenvalvontajärjestelmänä on vanha kunnon muistivihko.

Runous+kääntäminen+ei rahaa+crowdsourcing+papercraft=POESIAconC

Toinen huomioni kiinnittänyt porukka oli POESIAconC, joka on Argentinasta lähtöisin oleva jonkinsortin liike, joka on crowdsourcannut (eli talkoollistanut) kirjansidontatoimintansa. Juttu menee suunnilleen niin, että kun Argentiinassa talouslama iski isosti, muuttui pienkirjallisuuuden kustannustoiminta mahdottomaksi. Tästä eivät sikäläiset kuitenkaan tyystin lannistuneet, vaan paikallisen sekä käännetyn runouden kirjansidontaa tehdään talkoovoimin, papercraft -hengessä. Jokainen kirja on taiteilijakirja, ja jokainen voi olla taidekirjataiteilija. Runouden kustantaminenkin voi näin jatkua, kiitos vapaaehtoisten. Jos osaat espanjaa, kurkkaa täältä lisätietoa. Ihailtavaa sinnikkyyttä! Mukana toiminnassa tietenkin ruotsalaisia, Malmöstä, mistäs muualtakaan 🙂

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta (1984)

Kirjastoalan omassa keskustelussa näkee silloin tällöin viitteitä Antti Eskolan teokseen Uhka, toivo ja vastarinta (Kirjayhtymä, 1984, ISBN 951-26-2659-4). Teoksessa Eskola kartoittaa kahdeksankymmentäluvun suomalaista mielenmaisemaa. Pommin varjo kaartuu syrjäisenkin valtakunnan ylle. Kaikki eivät kuitenkaan ole lukeneet teosta eivätkä siis voi tietää mitä teokseen viitatessa oikeastaan tarkoitetaan.

Eskola on taustamateriaalikseen pyytänyt ihmisiä vastaamaan seuraavankaltaiseen kysymykseen:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996. Järjestetään suuri kirjastoalan konferenssi. Parin konferenssipäivän jälkeen se on pakko keskeyttää. Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Ihmisiltä kysytään heidän oman alansa tapahtuman perumisesta: urheilijoilta olympialaisista ja niin edelleen. Tässä Eskolan kirjastolaisia käsittelevä essee Uhat, yllämainitussa teoksessa sivut 23-30:

Uhat

Ymmärrän hyvin, jos joku sanoo: Jumalaita, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinula ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Ydinsodan uhka ja siihen kiinnittyvät pelot ovat yksi maailmamme uusia ulottuvuuksia. Ehkä se ei vanha tajunnassa kovin helposti virity, koska hän ymmärtää olevansa kohta muutenkin haudassa. Ajatus askartelee menneessä, tai sitten siellä tuonpuoleisessa.

Lehdissä näkee nykyisin usein taulukoita siitä, kuinka monta prosenttia eri väestöluokkiin kuuluvista ihmisistä pelkää sotaa, ydinvoimalan räjähtämistä, kommunismia tai muuta sellaista peikkoa. Ydinaseiden uhkan näyttivät Suomessa helmikuussa 1984 laajimmin ymmärtävän 15–24 -vuotiaat naiset, äitiyttä pohtivat. Mutta ei heillä ole valta, enemmän sitä on jo seniileiksi ja impotenteiksi käyneillä miehillä.

Itsekin olen yrittänyt selvitellä, millaisina tulevaisuuden uhkat ovat ihmisten tajunnansisällöissä. Minun työni ei ole sellainen, joita kaupalliset laitokset tekevät, ei ole mieltä lähteä kilpailemaan niiden kanssa. Numeroiden ja taulukoiden sijasta yritän tavoittaa erilaisten uhkaavien trendien yleistä logiikkaa, ikään kuin teoreettisena invarianssina; samoin katsoa, kuinka tämä yleinen logiikkaa todellistuu erilaisissa elämänkentissä. Esimerkeistä kohta näkee, mitä tarkoitan.

Kyselyni ovat olleet eräänlaisia ainekirjoitustehtäviä. Kulloisenkin vastaajaryhmän ajatukset on pyritty suuntaamaan sen omaan kiinnostuspiiriin. Eniten vastaajissa on urheilun harrastajia, mikä johtuu siitä, että poikani pyörii urheiluhommissa ja on siellä kerännyt aineistoja. Osalle vastaajista on annettu seuraava kirjoitustehtävä:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin, mutta jo parin kilpailupäivän jälkeen ne on pakko keskeyttää? Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Osa vastaajista sai tehtävän hiukan toisenlaisessa muodossa:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisoja ei kuitenkaan monistakaan syistä voida järjestää. Miksei? Käytä mielikuvitustasi  ja yritä keksiä, mitä maailmassa ja urheilussa näiden neljäntoista vuoden aikana oikein on tapahtunut.

Joillekin vastaajista esitettiin vielä pidemmälle kulkeutunut tilanne, jossa myös on olympiavuosi, mutta ”kisojen järjestäminen ei kuitenkaan tule edes kenenkään mieleen”. Mitä maailmassa oikein on tapahtunut?

Ja vielä yksi erilainen muunnos tehtävästä laadittiin:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin ja kaikki sujuu erinomaisesti. Ennätykset paranevat, riitoja ei synny. Mitä maailmassa on näiden neljäntoista vuoden aikana oikein tapahtunut?

Vastaajina on ollut muitakin kuin urheilijoita: aikuiskasvattajia, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, kirjastonhoitajia; ryhmiä, joille olen esitelmöinyt jollain kurssilla ja siinä yhteydessä antanut tämän kirjoitustehtävän. Kuten sanottu, tehtävä on muunneltu aina vastaajien kiinnostuspiiriin soveltuvaksi. Esimerkiksi kun vastaajina oli aikuiskasvattaia, tilaisuus, joka jouduttiin keskeyttämään, tai jota ei voitu järjestää, tai joka sujui erinomaisesti, oli ”UNESCOn viiden kansainvälinen aikuiskasvatuskonferenssi”.

Olivatpa vastaajat keitä tahansa mainituista ryhmistä, aineista löytyi aina jo muutaman paperin perusteella sama tulevaisuuden uhkien peruskuvio. Ensiksikin vaarat, jotka nousevat ihmisen itsensä kehittämistä järjestelmistä ja uhkaavat kysyttyä asiaa — siis urheilua, aikuiskasvatusta tms. ulkoapäin. Olympialaiset tai kansainvälinen kongressi on pakko keskeyttää tai niitä ei voida järjestää, koska on syttynyt kolmas maailmansota, tapahtunut suuri ydinvoimalaonnettomuus tai muuta sen  kaltaista. Useimmiten viitattiin kansainvälisen poliittisen tilanteen kärjistymiseen. Maailmanpoliittiset uhkat eivät kuitenkaan supistu ydinsodan pelkoon, vaan niihin sisältyy näkymiä monenlaisista uhkaavista mahdollisuuksista:

• On puhjennut maailmansota jonkin kriisin johdosta ja tämän vuoksi kisat on pakko keskeyttää.
• Syttyy sota järjestäjämaassa.
• ’Kolmas maailma’ vetäytyy kesken kisojen mielenilmaisuna maailmassa vallitsevalle epätasapainolle.
• Jokin ryhmittymä valtaa tiedotusvälineet ja vallitsevan ATK-(tulos)systeemin ja saa aikaan täydellisen katkoksen tilanteenkulussa.
• Järjestävä maa ei pysty takaamaan kaikkien turvallisuutta kisojen loppuun asti.

Osa vastaajista pitää myös epäpoliittisia katastrofeja mahdollisina,  ydinvoimalan räjähtäminen tietysti ensimmäisenä. Nämäkin uhkat nousevat ihmisen kehittämistä poliittisista ja teknologisista järjestelmistä, eivät luonnon taholta. Enää vähäisenä, häipyvänä mahdollisuutena jollakin urheilijalla välähti, että jokin luonnonmullistus, kuten maanjäristys, pyörremyrsky, hyökyaalto tms. estää kisojen jatkumisen.

Toiseen suureen ryhmään kuuluvat ne tapaukset, joissa uhka ei ole puhtaasti ulkoinen, vaan jotkin ihmisen kehittämistä järjestelmistä alkunsa saaneet vaarat tunkeutuvat urheiluun, aikuiskasvatukseen tai mitä nyt kysyttiinkään, ja uhkaavat sitä sisältäpäin. Esimerkiksi olympiakisat on pakko keskeyttää tai niitä ei kannata järjestää, koska jokin ulkoa urheiluun tuotu elementti aiheuttaa niin suuria ongelmia:

• Suurin osa urheilijoista on kärähtänyt dopingista jo alkukarsinnoissa. Ne jotka eivät ole vielä krähtäneet vetäytyvät kisoista.
• Urheilijat ovat menehtyneet tai invalidisoituneet erilaisten käyttämiensä hormonien sivuvaikutuksesta.
• Ihmisillä ei ole enää motivaatiota urheilla, koska tulokset eivät ole vuosiin enää parantuneet hormonien valmistuksen lopettamisen jälkeen (niiden on todettu aiheuttavan mm. syöpää).
• Uusi sukupolvi on hyvinvoinnin turmelema, eikä jaksa innostua urheilusta, koska ei tarvitse liikkua.
• Vapaaehtoiset toimitsijat loppuneet.
• Elektroniset ajanotot ja muut elektroniset laitteet eivät pelaa niin hyvin kuin pitäisi.
• Tv-kuvaajien mahdotonta ratkaista, kuinka ehtisivät näyttää itse kilpailijoita, sillä erilaiset mainokset ovat vallanneet koko kilpailupaikan.
• KOK pitää kiinni amatöörisäännöistä, mutta urheilu on ammattilaisten työtä.

Samantyyppisiä uhkia näkevät kentässään muutkin ammattiryhmät. Esimerkiksi aikuiskasvatuskongressia ei kannata järjestää, koska tietokoneet ja muu informaatioteknologia ovat tehneet tiedon saannin jokaiselle niin helpoksi, että koko aikuiskasvatus on käynyt tarpeettomaksi ja kuihtunut järjestelmänä olemattomiin.

Kolmannen ryhmän muodostavat vastaukset, joissa nähty uhka ei ole syntynyt kysytyn kentän, kuten urheilun, aikuiskasvatuksen tai muun sellaisen ulkopuolella, vaan kasvaa sen omasta kehityslogiikasta. Esimerkiksi olympialaisia ei kannata järjestää, koska useimmissa lajeissa on saavutettu inhimillisen suorituskyvyn yläraja, tulokset eivät enää parane ja kansa sen myötä häviää katsomoista. Taikka psykologian maailmankonferenssia ei kannata järjestää, koska psykologian osa-alueet ovat etääntyneet niin kauas toisistaan, ettei yhteinen keskustelu niiden välillä enää ole mahdollista. Myös tilaisuuden tekninen järjestäminen voi käydä mahdottomaksi, puhuttiinpa olympialaisista tai tieteellisestä maailmankongressista, kun toiminta on paisunut oikein laajaksi.

Ehkä kokonaiskuvioon kuuluu vielä neljäskin osaelementti. Näyttää siltä, että tehtävä, jossa pyrittiin kuvittelemaan, että olympiakisat tai kansainvälinen kongressi järjestetään ja kaikki sujuu erinomaisesti, on erityisen vaikea. Mitä oikein on voinut tapahtua?

Useat vastaajat selviytyivät tästä vain keksimällä jotakin hyvin erikoista tai äärimmäistä, kuten että kolmas maailmansota on jo käyty, ja nyt taas kaikki menee hyvin; tai että on tehty jokin ihmekeksintö, pilleri tai muu, joka on poistanut uhkat ja ristiriidat. On toteutunut urheilijoiden toive piikkarista, jonka ominaisuuksiin kuuluu ”keveys, kestävyys ja kantapään kautta aivoihin virtaava energia”. Kaiken kaikkiaan: vaarat, uhkat ja ristiriidat näyttävät tämän päivän maailmassa luonnollisemmilta kuin ajatus niiden hälvenemisestä.

Tuloksia kannattaa tarkastella myös yhden ammattiryhmän kannalta, katsoa mikä juuri sille on tunnusomaista. Ottakaamme esimerkiksi kirjastonhoitajat. Se, mikä erotti tutkitun kirjastonhoitajaryhmän muista ammattiryhmistä, oli ajattelun keskittyminen tietokoneiden ja muun tekniikan vaikutusten ympärille. Nähtävästi tämä on juuri nyt kirjastojen suuri ajankohtainen ongelma.

Luonnollista oli, ettei kirjastoalan maailmankongressiakaan 1990-luvun loppuvuosina enää kannata järjestää:

Eihän kukaan enää käsittele paperille painettua sanaa. Aamun uutiset katsotaan kaapeli-tv:stä, päivän erikoistarjoukset näyttöpäätteeltä eteisestä, johon tietokone on valmiiksi laskenut, mitä ruokatarvikkeita kotoa puuttuu ja mitä tarvitsee ostaa.

Kirja. Mikä se on? Isoäiti on kertonut paljon lukeneensa, mutta mitä hän on mahtanut tarkoittaa? Miksi hän on lukenut? Mitä hyötyä siitää on ollut?

Muuttuneet ovat myös kirjastot:

Kirjastojen määrärahoja on supistettu jatkuvasti, uusia kirjastorakennuksia ei ole rakennettu enää vuosikausiin ja kirjastojen henkilöstöä on sijoitettu muihin tehtäviin.

Kustantajien tuotanto  on muuttunut. Kirjoja ei ilmesty kuin muutamia nimikkeitä, nekin uusia painoksia vanhoista menekkiteoksista.

Kirjastot ovat vihdoin ymmärtäneet, ettei ihmisen lukutottumuksiin voi vaikuttaa kirjaston keinoin. Kirjastot ovat tarpeettomia.

Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, salakavalasti; voimme nähdä, että se itse asiassa jo nyt on hyvässä vauhdissa:

Ensin tuotiin kirjastoihin radiot ja televisiot sekä erilaiset musiikkikirjastojen apuneuvot: levysoittimet, magnetofonit, vahvistimet. Kirjastojen lainsustoimistot kameroineen alkjoivat ja muistuttaa teollisuuslaitoksen tuotannon valvomoa. Sitten keksittiin, että myös kirjasto voisi hyödyntää atk:ta. Toiset halusivat sen lainausten valvontajärjestelmäksi, toiset taas tietopalvelun avuksi. Ja nämä jälkimmäiset johtivat kehitystä eteenpäin nopeutuvalla vauhdilla: kirjastojen tiskit alkoivat pullottaa televisiovastaanottimia. Virkailijat eivät enää ehtineet selailla kirjoja; he näppäilivät viikon elokuvaohjelmia ja urheilutuloksia telseteistään. Kirjastojen kirjamäärärahat suunnattiin laitteiden ja videofilmien, laserlevyjen ja kaiken muun tietotekniikan ostoon. Kirjat siirrettiin varastoon, oikeastaan se oli paljon terveellisempääkin, kirjathan ovat niin pölyisiä.

Vastauspapereista hahmottuu kuva tulevaisuuden ”koneaikakaudesta”. Kirjoja ei ole enää kuin ”kirjastojen varastoissa” tai ”syrjäisimmissä maailmankolkissa”, ”syrjäkylissä”. Mutta ei ole kirjastovirkailijoitakaan: ”Kun virkailija on jäänyt eläkkeelle, virka on lopetettu ja säästyneet palkkarahat on suunnattu ATK-järjestelmän kehittämiseen.”

Kirjastoissa ”asiakkaita ei enää ole käynyt vuosiin”, sillä ”videokasettien levityksen hoitaa automaatti”. Taikka virkailija ja asiakas ovat täysin eristetyt toisistaan: ”Ihmisten välinen kanssakäyminen on olematonta, koneet hoitavat yhteydenpidon.”

Vaikka tässä utopiassa ihmiset ovat erillään, eivät suoraan näe toisiaan tai puhu toistensa kanssa, he eivät ole toisistaan vapaita tai riippumattomia, vaan päinvastoin hyvinkin kiinteissä ja monimutkaisissa riippuvuussuhteissa toisiinsa. Suhteet vain ovat muuttuneet aivan konkreettisestikin koneellisiksi, laitteiden ja laitteistojen välittämiksi.

Jos kirjastoalan kongressi vanhaan tapaan järjestetäänkin, se on pakko keskeyttää, koska sen tarpeettomuus käy osanottajille ilmeiseksi. Ensinnäkin heitä on kovin vähän, koska ”kirjastoissa ei enää juuri inhimillistä työntekijää tarvita”. Toiseksi, ei ole pohdittavia ongelmiakaan: ”Kongressissa me siis tapaisimme, mutta videofilmien, kasettien, laserlevyjen ja kirjojen hankintapulmista ei juuri keskustelua synny, sillä lähes kaikki ilmestyvät materiaali tuli hankkia kirjastoon ja sen tietopalveluverkostoon.”

Maailmassa järjestetään enää vain ”tietokone- ja elektroniikkakongresseja”. Tai jos kirjastokokous keskeytetään, ”kongressi järjestetään uudelleenorganisoituna muutaman vuoden kuluttua — ATK:n merkeissä!”

Eivät vastaajat silti ole toivottomia, eivät alistuneita tai neuvottomia. Maalattuaan kuvan ”koneaikakaudesta” kirjoittaja saattaa päättää aineensa sanoihin ”En minä kyllä usko tähän”.

Toivo löytyy ensiksikin siitä, että ikään kuin itsestään tulee aika, jolloin ihmiset ovat ”näpelöineet itsensä kyllästyksiin, uuvuksiin videoidenja ja kotitietokoneidensa ääressä”. He ovat ”jälleen palaamassa kirjojen ääreen katsottuaan pari vuosikymmentä TV:tä ja videoita.”

Joku näee tämän olevan mahdollista vain jos ensin on tapahtunut ”pieni katastrofi”. Useimmat kirjoittajat kuitenkin näyttävät ajattelevan niin, että kirjan luo palataan sitten kun tietokonetekniikka toimii ja se hallitaan. ”Myös kirjasto on sopeutunut yhteiskunnan muutoksiin; se tuntee hallitsevansa uuden teknologian eikä koe sitä uhkana.”

Kirjasto on säilynyt, jos toki muuttunut historiallisten aikakausien myötä muotoaan ”savitauluista papyruskääröjen ja inkunaabelien kautta näyttöpäätteisiin”. Itse asiassa kirjastoalan maailmankongressikin voidaan ja on tarpeellista järjestää, mutta nyt uudessa muodossa: tietokonekongressina. ”Kongressi järjestettäneen pitkälle kehittyneiden tietoliikennevälineiden avulla, joten kaikki halukkaat voivat seurata sitä tietoliikennesatelliittien välityksellä omasta näyttöpäätteestään.”

Osa vastaajista ei näytä uskovan automaattisesti tapahtuvaan myönteiseen kehitykseen, vaan etsii siihen pakottavia ristiriitoja ja muita muutosvoimia.

Niitä saattaa tuottaa tekninen järjestelmä, koska se on haavoittuvat ja voi ajaa itsensä umpikujaan. Selitykseksi sille, että kirjastoalan maailmankongressi on pakko keskeyttää, ei tarjota ainoastaan ydinsotaa tai ydinvoimalan räjähtämistä kokouspaikan lähistöllä. Yhdessä vastauksessa kongressi joutuu kaaokseen ja on pakko keskeyttää, koska se on suunniteltu tietokoneiden erilaisen käytön varaan, mutta koneet menevätkin epäkuntoon.

Toisessa vastauksessa ”joku” tai ”jotkut” tai ”joku järjestö” on päässyt ”sabotoimaan tiedostoja”. Koneelta piti saataman vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin. Nyt kävikin niin, että naputeltaessa silla navajo-intiaanien kansanperinnettä koskeva tiedustelu, ”ainoa vastaus kysymykseen oli: ugh!”

Kehityksen on myös pakko olla epätasaista. Yksi vastaaja kuvttelee lähtevänsä maailmankongressiin täältä syrjäisestä Suomesta sitten kun itse on eläkettä odottava mummeli, ”jonka kirjastosta löytyisi todella vielä kirjojakin”. ”Keskustelisin huonetoverini kanssa, millaista on ns. suuressa maailmassa. Hän kertoi, ettei ole kuullut koskaan puhuttavankaan lainaajista.” Kuvitelma päättyy siihen,  kun kirjoittaja taas tulee omaan kirjastoonsa, otta esiin säilyneen nuhjuisen kirjan ja on onnellinen ”kun vaarit ja mummit tulvat lastenlasttensa kanssa kirjastoon tätä ihmettä kaukaakin katsomaan”.

Joku toinen vastaaja on nähnyt kehityksen epätasapainoisuudessa muutosvoiman eikä takapajulan idylliä. Hän kuvittelee, kuinka maailmankongressiin saapuu kahdenlaisia osanottajia. Toiset tulevat maapallon pitkälle sivilisoituneista osista. Heille kirja on jo ohitettu vaihe, kirjastot käyneet tarpeettomiksi. Mutta on toisenlaisiakin osanottajia:

Ne, jotka tulivat kongressiin ns. kehitysmaista, olivat hiljattain oppineet lukemaan ja sen lisäksi oppineet muutamia suuria maailmankieliä. Heitä kiinnostivat kirjat ja kirjastot, he halusivat saada tietää oloista muualla, miten voisivatt levittää omassa maassaan tietoa koko kansalle, etenkin nuorisolle.

Tässä tarinassa kongressi on keskeytettävä, koska käsitykset kirjoista ja kirjastoista kävivät pahasti ristiin. Johtopäätös on, että jotain täytyy tehdä, eroja tasoittaa, ennen kuin taas on mahdollista kokoontua yhteen.

Kirjastoväki voi nähdä muutosvoimaksi myös oman itsensä. Yhdessä vastauksessa kongressin osanottajat asettuivat vastustamaan sitä, että heitän muutetaan ATK-operaattoreiksi. ”Ammattiylpeät kirjastoihmiset” marssivat ulos kokouksesta ja perustavat ”Kirjat kunniaan” -yhdistyksen. Toinen vastaaja on hahmotellut neljän kohdan ohjelman, jolla jo kirjattomaksi käyneeseen maailmaan saadaan taas ”joka kylään kansankirjasto”.

Kirjastonhoitajaryhmän aineet olivat ehkä ammattikeskeisempiä kuin tehtävä varsinaisesti vaatii. Ilmeisesti tämä ammattikunta todella elää teknisen kehityksen synnyttämässä pelossa ja puristuksessa. Vain yhdessä tarinassa kirjastoalan maailmankongressi näki suurimmaksi uhaksi asevarustelun, keskeytti puheet kirjoista ja päätti muuttua suureksi mielenosoitukseksi rauhan puolesta.

Kirjastokeskeisyydestä ja yksioikoisesta kirja on hyvä, kirjattomuus paha -ajattelusta poikkesi myös se vastaaja, joka selitykseksi päätökselle, ettei kirjastoalan maailmankongressia kannata järjestää, kehitteli eräänlaisen vihreän utopian:

Ihmiset eivät enää lue kirjoja, sillä maailmassa on siirrytty askel taaksepäin: ihmiset haluavat luoda käsillään kauniita esineitä, puuhata kotona ja viettää aikaa lasten kanssa. He ovat ryhtyneet käyttämään omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan aktiivisemmin kuin ennen, sillä he ovat kyllästyneet olemaan nojatuolissa istuvia passiivisia ajattelijoita, jotka nauttivat vain toisten ajatuksista ja mielikuvituksesta. Ennen ihmiset lukivat paljon, mutta he eivät ehtineet sisäistää lukemistaan eivätkä tutustua itseensä. 1990-luvun lopussa ihmiset ovat kyllästyneitä valmiiseen maailmaansa, he ovat tehneet kapinan — ja haluavat takaisin yksinkertaiseen elämään, hitaampaan elämänrytmiin ja he sepittävät suusta suuhun kulkevia satuja, tarinoita ja runoja.

Normaalisosiologinen tapa olisi ryhtyä nyt luokittelemaan vastauksia tarkemmin sekä sijoittamaan vastaajia lokeroihin sen mukaan, kuka on ”optimisti”, kuka ”pessimisti”, kuka ”uskoo automaattiseen kehitykseen”, kuka ”ristiriitoihin kehitysvoimana” tai ”kehitykseen taistelun avulla”. Lopuksi katsottaisiin, onko jossakin lokerossa enemmän nuoria kuin vanhoja, toisessa enemmän maalla kuin kaupungissa asuvia.

Näin normaalisosiologia tekee vääryyttä kohteelleen, joka on ihmisen tajunta, ei lokeroitava kivi tai kasvi. Siihen vääryyteen en enää halua osallistua. Olen yrittänyt kuvata kirjastonhoitajien joukkoa niin, että näkisimme mikä on olennaista jokaiselle tähän joukkoon kuuluvalle. Ja olennaista on, että kuvaamani pelon, toivon ja mahdollisuuksiin tarttumisen elementit ovat kenen tahansa tällä kentällä työtään tekevän ajatuksissa tai ainakin ajatusten tavoitettavissa. Elementtien painotukset vaihtelevat, mutta pelkästään yhteen niistä — pelkoon sen enempää kuin toivoon — ei ikä tai asuinpaikka tai muukaan seikka ketään rajoita tai ennaltamäärää.

Normaalisosiologi sanoo tähän, ett korrelaatiot taustan ja ajattelun välillä ovat tosiseikkoja, tosiseikkojen paljastaminen tutkijan työtä. On näytettävä, kaikissa vivahteissaan ja mahdollisimman eksaktisti, millaisia ihmiset ovat.

Siihen työtoverini Klaus Weckroth, syntymävuosi 1955, vastaa, ettei tutkimuksen tehtävä ole pitää peiliä ihmisten edessä ja näyttää että ”tällaisia te olette”, vaan ”tuottaa ajatuksia”. Ihmisiä kiinnostaa ennen muuta millaisia he  voisivat olla. Siksi tutkijan työtä on ”tuottaa uusia ideoita ihmisten käyttöön”.

Ymmärsin Weckrothin ajatuksen syvyyden vasta kun luin Matti Mäkelän kuvausta tarkkailuluokan oppilaista, joille koulu näyttää millainen maailma on.

Kaunis, värikäs maantiedon oppikirja kertoi, että maailman energiavarat loppuvat kahdessakymmenessä vuodessa. Kaunis, värikäs biologian oppikirja kertoi, että olemme peruuttamattomasti vioittaneet perintötekijöitämme. Kaunis, värikäs historian kirja kertoi, että meille jokaiselle on varattu kilokaupalla ydinräjähteitä. Johdonmukainen yhteiskuntaoppi kertoi, että ammattitaidottomista nuorista tulee työttömiä (sen pojat tiesivät muutenkin), epäsosiaalisista avioeroperheiden lapsista rikollisia, että tupakka tappaa, viina vie hautaan. Yhdessä ne kaikki kertoivat sen, minkä televisio illalla toisti: että tulevaisuutta ei ole ja että surkein loppu on varattu juuri heille, tarkkailuluokan pojille. — Joko sä nyt ymmärrät, miks me toivotaan sotaa? kysyivät pojat erään tällaisen tuhotunnin jälkeen. Minä ymmärsin. Sota ei ollut pojille vain toive. Kaiken opitun valossa se oli näille pojille ainoa realistinen mahdollisuus elää ja kuolla kunnialla.

Ymmärrän  hyvin, jos joku sanoo: Jumalauta, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinulla ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Puhe tosiseikoista on pettävää, kun tutkimuskohteena on ihmisen tajunta ja toiminta. Voihan käydä niin, että jos yksikin keksii hyvän ajatuksen, sen pian omaksuvat kaikki, niin nuoret kuin vanhat, niin maalla kuin kaupungissa asuvat. Ihmiset eivät olleetkaan kiviä tai kasveja, sen vuoksi eilispäivän korrelaatioiden totuusarvo on nyt nolla.

Tosiasia olikin se mahdollisuus, joka tuli kaikkien yhteiseksi todellisuudeksi.

Sangen paljon ajatuksia herää tuota lukiessa. Sekä tulevaisuudesta, tulevaisuuskuvista että kirjastolaisista ja kirjastoista.

Mainitsi Eskolan teoksen aiemmin kun OPM:n tulevaisuuskirjoitussarja julkaistiin viime syksynä, otsikkonani oli Rattus-lainaus ”Miten mikään voisi meitä enää turvata?”.

Mikä on kirjakauppojen näytevarasto?

Viime viikolla vierailemamme Rotterdamin kirjasto näytti aivan kirjakaupalta ja kelvannee kuvitukseksi

Lauri Saarisen, Juri Joensuun ja Raine Koskimaan toimittamassa kirjassa Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit (Jyväskylän yliopisto, 2001, ISBN 951-39-1047-4, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 70) käsitellään suomalaisen kirja-alan tilaa vuonna 2001. Kirjassa on kaikenlaista mielenkiintoista kirjaan ja sen tekemiseen, kustantamiseen ja käyttämiseen liittyne, ja nappaan nyt tänne otteen joka käsittelee erästä mielenkiintoista, mutta heikosti tunnettua asiaa.

Näytevarasto — vanha malli, mutta edelleen käyttökelpoinen

Suomalainen erikoispiirre kirjojen markkinoinnissa ja jakelussa on näytevarasto. Sen juuret ulottuvat Suomen Kustannusyhdistyksen perustamiseen vuonna 1858. Kustannusyhdistys perustettiin edistämaän kirjojen levikkiä koko maassa. Silloisissa oloissa tehtiin niin kauppias- kuin asiakasystävälliseksi luonnehdittava ratkaisu: valtuutetuille asiamiehille ryhdyttiin vakuuksia vastaan lähettämään kirjoja myyntitiliin. Veloitukset tapahtuivat pitkän aikaa vain vuosittain asiamiehen laatiman tilityksen pohjalta. Nykyinen malli esiteltiin vuonna 1937 ja otettiin käyttöön vuonna 1949, jolloin myyntitili muuttui näytevarastoksi.

Täsmentäviä muutoksia näytevarastojärjestelmaan on tehty, viimeksi vuonna 1991, mutta perusmalli ja tarkoitus ovat samat kuin vuosina 1858 ja 1949. Kustantajat saavat asiakkaitten nähtäväksi kirjakaupan myymälään enemman nimikkeitä kuin myymällä kiinteään tiliin. Kirjakauppa saa myymäläänsä laajemman kirjavalikoiman kuin minkä muutoin pystyisi rahoittamaan. Järjestelmä avaa tien kirjakaupan hyllyyn myös pienilevikkisille kirjoille, joita kauppias muutoin ei pitäisi varastossaan.

Näytevarastosopimus on kustantajien valtuuttaman Suomen Kustannussyhdistyksen ja kirjakaupan välinen ja koskee yleistä kirjallisuutta. Sopimus edellyttää kiijakaupalta näytevaraston arvoa vastaavaa vakuutta. Kustantaja lähettää kirjakaupalle yhden kappaleen ilmestyvästä kirjasta veloituksetta näytevarastoon. Kauppa sitoutuu pitämään näytevarastovalikoiman täytenä, tilaamaan välittömästi uuden kirjan myydyn tilalle. Näytevarastoon kuuluvista nimikkeistä vähintään 80 prosenttia pitäisi joka hetki olla myymälässä. Kirja on näytevarastossa 1-2 vuotta, jonka jälkeen kustantaja pyytää palauttamaan sen. Näytevaraston taytenä pitämistä kannustetaan siten. että palautuksen yhteydessa palauttamatta jäävistä kirjoista annetaan niitä laskutettaessa sitä suurempi alennus, mitä vähemmän niitä on. Kirjakauppa voi kyllä jättää palauttamatta sellaisenkin kirjan, joka sillä olisi, mutta menettely ei ole kannattava yksittaiskappaleita ehkä lukuun ottamatta.

Näytevarasto jakautuu kolmeen suuruusluokkaan, jotka pääsääntöisesti määräytyvät kirjakaupan vuotuisten yleisen kirjallisuuden ostojen perusteella. Näytevarastoluokan yksi kirjakauppoihin kustantajat lähettävät käytannöllisesti katsoen jokaisen yleisen kirjallisuuden uutuuden. Näytevarastoluokka kaksi saa 75 prosenttia yleiskustantajien ja 40 prosenttia koiskustantajien ja kristillisten kustantajien uutuuksista. Näytevarastoon kolme yleiskustantajat lähettävät puolet sekä erikoiskustantajat sekä kristilliset kustantajat 20 prosenttia uutuuksista.

Elokuussa 2001 luokkaan yksi kuuluvia näytevarastomyymälöitä on hieman yli sata, joissa jokaisessa noin 4500 nimiketta. Luokkaan kaksi kuuluvia myymälöitä on kuutisenkymmentä, noin 3500 nimikettä kussakin. Luokan kolme noin sadassa näytevarastossa on noin 2500 nimikettä kussakin. Kaikkiaan kirjakaupoilla on varastossa noin miljoona kustantajan omistamaa kirjaa, arvonlisäverollisin kuluttajahinnoin noin 130 miljoonan markan ja arvonlisäverottomin hankintahinnoin runsaan 80 miljoonan markan arvosta.

Näytevaraston tarpeellisuudesta on ajoittain keskusteltu. mutta varsinkin pienelle kirjakaupalle se on lähes välttämätön. Suuristakin kirjakaupoista vain Akateeminen Kirjakauppa on luopunut näytevarastosta sillä perusteella, että se ostaa vähintään yhden kappaleen jokaista näytevarastonimikettä myymälää kohti muutenkin.

Näytevarastokappaleet lähetetään muiden lähetysten mukana. Logistisia kustannuksia syntyy lähinnä myymälä- ja tuoterekisterin ylläpidosta sekä palautuksista. Suurimmat kustantajat hoitavat itse osan näytevarastokirjojen lähetyksistä ja palautuksista. Kirjavälityksen osuus näytevarastokirjojen logistiikassa on kokonaisuutena merkittävän suuri.

Näytevarasto on suomalainen erikoisuus. Muualla kustantajan ja kirjakaupan välistä riskiä tasataan erilaisten palautusoikeusjärjestelmien tai yksinkertaisesti korkeamman myyntipalkkion avulla.

Onko jokin tulevaisuuden on-demand -markkinointimalli näytevaraston sovellus, erityisesti julkaistavan nimikemaarän kasvaessa entisestään yleistyville pienilevikkisille kirjoille? Mallikappale laitetaan näkyviin tavoitellun kohderyhmän mukaan valikoituviin esittelypaikkoihin, joissa on lisäksi tilauslomakkeita tai nettiyhteys myyjään. Kirjoja painetaan tilauksen mukaan ja toimitetaan pyydettyyn paikkaan. Näytekappale voidaan myydä ja tilalle toimittaa uusi. Näytekappale voi myös olla verkossa – kansi sisällysluettelo, takakannen tai liepeen teksti, ja vaikkapa kolme sivua valikoitua tekstiä.

Siniset korostukset eivät ole minun, vaan jonkun aiemman lukijan (luen Helsingin kaupunginkirjaston viivakoodilla 3 0091 01675 6002 varustettua kappaletta), mutta minusta on hyödyllistä tuoda tuo annotointi myös tänne netin puolelle.

Editoimatta ei tämän teksipätkän digitoiminen kännykkäkameralla ja Nokian käyntikortinlukuohjelmalla onnistunut, mutta eipä tarvinnut kokonaan näpyttää itse.

Kirjahyllyni

Noudatan maksimaalisen julkaisun periaatetta, joten alla Helsingin kaupunginkirjaston intranettimme Kaivon erittäin mainiossa Kirjahylly-kolumnisarjassa julkaistu kirjoitukseni. Sarjassa henkilökunta esittelee henkilökohtaisia kirjastojaan ja kirjahyllyjään kuvien  kera.

Macen kirjahylly

Ellen ole laskenut väärin, omistan neljä kirjaa. Näet ne kuvassa. Scrolling Forward oli kurssikirjana informaatiotutkimuksen opinnoissani, Paratiisi vai panoptikonin sain mukaani jostain alamme tapahtumasta ja Wikipedia—The Missing Manualin tilasin netistä muuten vaan. Neljäs on GNU Emacsin version 18 manuaali, jonka nappasin aikoinaan Kirjakaapelin kokoelmista. Sen kanssa matkustin Jyväskylään Finnconiin hankkiakseni siihen kirjoittajan ja suuren ajattelijan, Richard M. Stallmanin omistuskirjoituksen (”Happy hacking—Richard Stallman”). Pari vuotta myöhemmin kirja poistettiin kirjaston kokoelmasta ja nyt se on minulla turvassa, artefaktina.

Maailmassa on varmaan joku ihminen jolla olisi kirjoilleni parempaa käyttöä kuin minulla, joka homehduttaa niitä pinossa ja kirjoittaa niistä työpaikan intranettiin. Kelpo kirjoja ne kaikki kuitenkin ovat. Wikipedia-oppaan aion toistaiseksi pitää itselläni. Scrolling forwardin ja Paratiisin olen lukenut, joka on kutakuinkin yhtä kuin se että ne ovat minulle tarpeettomia—joten jos niille on teillä käyttöä niin ottakaahan yhteyttä. Tällä hetkellä ne ovat tarjolla viime aikoina uutisissakin olleessa BookaBookassa. Paras mahdollinen ottaja olisi tietenkin sellainen joka tekee kirjoihin merkintöjä ja huolehtii että ne pysyvät liikkeellä. Kirjojen seisottaminen hyllyssä tuntuu suorastaan loukkaukselta!

Edellä mainittujen teosten lisäksi hallussani on tällä hetkellä kaksi muuta kirjaa. Daemon on romaani jonka omistaja ehkä jo kaipailee sitä. Lupasin laatia siitä arvion, mutten ole vieläkään päässyt yli puolenvälin. Törkeen hyvän Watchmenin nappasin töistä matkaani. Aikoinaan Cosmic Comic Caféssa käydessäni luin siitä aina kappaleen kerrallaan.

Aikakaus- ja sanomalehtiä kotona liikkuu sattumanvaraisesti. Niitä tulee ja menee muttei kerry. Kirjojen tai lehtien kotona säilöminen tuntuu ajatuksena mahdolliselta, jos niille on oikeasti käyttöä. Kaunokirjallisuutta, ainakaan romaaneja en missään nimessä haluaisi omistaa. Pthyi mikä törkeä ajatuskin…ehkä jonkun uudelleenkäyttöä kestävän teoksen, vaikkapa upean sarjiksen tai runokokoelman voisin hankkia. Väliaikaisesti.

Bibliofiiliksi en itseäni voi väittää. Keräilijän vikaa minussa on kieltämättä joskus ollut. Silloin tuli haalittua esoteerisempia aikakausijulkaisuja ja kaikenlaista roipetta. Ei mitenkään hallitsemattomasti. Oli kuitenkin jonkinlainen sisäinen tarve suojella esineitä, etteivät joutuisi kadotukseen. Mokoman pula-ajan sairauden ruoskiminen sielusta on tuottanut ihan hyvin tulosta; tavarasta on päästy eroon eikä tilalle ole tullut puutteen tunnetta.

Elämä on hyvää.

Tiedän että tämä on Kirjastolaisen Oikea Tie.

Opusten lisäksi pinossa on vähän vinyyliä, perinteitä kunnioittaen maitolaatikkoihin varastoituna. Ihan hyvä valikoima (gasp voisiko jopa sanoa kokoelma?!?) tunkkaista ja tiukkaa teknoa. En tiedä mitä niille oikein pitäisi tehdä. En haluaisi luopua niistä, mutta voisin antaa niitä lainaan. Osa on ollut ennenkin. Cd-levyjen pirulaisia on parikymmentä. Soittimen omistamisesta on vuosia.

Onko tähän tarkoitus kirjoittaa myös peleistä? Nekin ovat kaunokirjallisia teoksia. Mitään erityistä pelikokoelmaa minulla ei ole. Verkkaisen läpipeluun alla on pari seikkailuropea: Yggda Union―We’ll Never Fight Alone puhelimessa GBA-emulaattorilla, sekä Chrono Trigger miniläppärin SNES-emulaattorilla. Niukasti pelaavalle molemmat tuntuvat loputtomine juonenkäänteineen ikuisuusprojekteilta.

Toisin kuin pelestä ja webin kaltaisesta hypermediasta, kirjoista näkee heti päällepäin koska ne päättyvät. Ehkä se on salainen syy miksi jotkut aina jaksavat ylistää kirjojen käyttöliittymää ylivoimaiseksi :^)

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.

Yle X:ssä puhumassa ”kolmas paikka” -pakkomielteestä

Heli Roiha haastatteli minua 27.1. YleX:ää varten. Juttu tuli radiosta joskus edellisen viikon aikana ja löytyy YLE Areenan Poptehdas-ohjelman sivulta.

Ohjelma on otsikoitu Keikkoja, satutunteja ja paneelikeskusteluja, eli kuulumisia kirjastosta. Puhumassa Helsingissä työskentelevä Mace Ojala sekä Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen. Suora osoite MP3-tallenteeseen on tässä. Ohjelma kestää 9 minuuttia.

Ohjelma lähtee käyntiin siitä, että voisiko kirjastoissa mahdollisesti tulevaisuudessa olla puhuminen sallittua. Tämä vaikuttaa olevan Roihalle jonkinlainen kynnyskysymys :^) Esitän näkemykseni siitä, että kirjastoissa on kyllä keskustelu ollut sallittua, mutta vain julkaistun aineiston muodossa. Kirjaston aineisto pyrkii olemaan yleiskatsaus yhteiskunnassa käytyyn ja käytävään, julkaistuun diskurssiin.

Minua ei itseäni kännykkään kirjastossa puhuminen haittaa sen enempää kuin muuallakaan. Mietin ohjelmassa ääneen onko kirjastojen ensinnäkään järkevää ja toisekseen mielekästä viedä kovin pitkälle jo pitkään keskustelun keskiössä ollutta olohuone-kirjastoihannetta, vai pitäisikö satsata siihen aineistoon ja sen levittämiseen. Näkemykseni on (oikeutetusti) kaupunkilainen, maalla tilanne on toinen jos pitäjässä oikeasti ei ole vaikkapa kahvilaa tai galleriaa. Toisaalta eri paikoissa on erilaiset tarpeet viettää aikaa siinä niinsanotussa kolmannessa paikassa; kaupungeissa niitä on pilvin pimein, on aika hullua lähteä haastamaan esimerkiksi koko Helsingin kahvilaverkostoa suoraan vaan on paljon mielekkäämpää löytää oma rakonsa ihmisten omassa elämässä eikä yrittää houkutella heitä kirjastoon istumaan. Eihän meillä ole ruokaa tai juomaa tarjolla ja Kirjasto 10:n vessakin maksaa euron.

Toki kirjastojen pitää olla viihtyisiä tiloja ja ne ovat todella tärkeitä oleskelupaikkoja. Tästä saa hyvän kuvan kun kiertelee erilaisia kirjastoja. Kohtaamispaikkoja ne eivät missään mielessä ole, vaan kirjastoon tullaan käyttämään aineistoa ja sen on tapahduttava miellyttävässä ympäristössä. Kirjaston aineistoa käytetään kuitenkin paljon, paljon enemmän muualla kuin kirjastossa.

Ohjelmassa puhelimitse jututeltu Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen nostaa esiin kirjastojen sivistystehtävää sotahistoriasta kertova Ilomantsi sodassa ja Kolmen kanteleen kokoelmat -sivustot esimerkkeinään ja siteeraa Suomen kirjastolain 2§ jossa yleisen kirjastolaitoksen tehtävä sanotaan. Sitä jokaisen kirjastolaisen olisikin itselleen syytä teroittaa. Ohjelman lopuksi minäkin puhun hieman siitä mitä siellä vihreässä kirjassa oikein sanotaan ja korostan sitä, että yleisessä kirjastossa on kyse aineistosta ja sisällöstä, ei ”kansalaisten olohuoneista”.

Jos saan tämän ohjelman jälkeen huutia muun kuin kirja-aineiston parissa työskenteleviltä kollegoiltani, niin se on kyllä ansaittua.

Poptehdas-ohjelmasta ei ole kovin montaa jaksoa näkyvissä Areenassa ja siltä varalta että tämäkin ohjelma lakkaa olemasta saatavilla Areenasta kopsasin sen tietenkin itselleni talteen.

Olen muuten sattumalta törmännyt Roihaan kun kirjoitin vastineen hänen kolumniinsa Verta, leimoja ja kontaktimuovia ja tätä kolmas paikka -temattiikkaa olen tuonut esille ennenkin, myös täällä blogissani.

Hauskanpidon vastakohta on narraatio

Tämän vuoden MindTrekista (katso tunnelmia myös Jaikusta, Technoratin blogihausta tai camping-painoitteisia valokuviani) ei jäänyt paljoakaan mieleen; erityisesti ensimmäinen päivä oli pettymys. Yahoo!n Mark Davis kuitenkin jutteli ihan kirjastolaisen mielestä mielenkiintoisia juttuja Flickrin tageista ja mitä suuresta määrästä tägejä ja niiden yhdistelystä voidaan päätellä. Davis puhui tageista ja niiden tutkimisesta erityisesti Flickrin kartta-sovelluksen yhteydessä.

Ehkäpä aika peruskauraa tiedonlouhinnan ja informaation kontekstin kanssa työskenteleville, mutta mitä kaikkea tuon kaltaista työtä kirjaston asiasanotetun aineiston kanssa tehdään tai voitaisi tehdä?

Pelejä käsittelevässä paneelissa mietittiin yhdessä vaiheessa, että mitä se pelaaminen oikeastaan on. Negaatio ja vastakohtaparien muodostaminen ovat aina hyviä tulokulma käsitteiden määrittelyyn. Paneelin mutistessa ääneen että mikähän mahtaisi olla yhdessä tekemisen, kilvoittelun, leikittelyn, hauskanpidon ja interaktiivisuuden (siis pelien, sekä paidea että ludus) vastakohta, huikkasi joku irvileuka että “narraatio”! Salillinen ihmisiä naurahti.

Paikalla tuskin oli tuolloin kirjastolaisia koska en huomannut kenenkään pyörtyvän. Oma maailmankuvani nytkähti ainakin hieman. Erittäin herkullinen näpäytys tarinankerronnan, esittämisen, monologien, tekstin, kirjojen, kaunokirjallisuuden ja muunlaisen kuuntelemattomuuden maailmassa eläville. Kuten meille kirjastolaisille.