Kun kirjastotyö tympii

Ultramarine Librarian

Kun kirjastotyö tuntuu merkityksettömältä ja loputtomalta nyhertämiseltä epäolennaisuuksien parissa, ja hitaus, ankeus ja ummehtuneisuus turhauttaa, tee tämä googlen kuvahaku: wh4k librarian.

Mainokset

Makupaloja Molesworth Instituutin sanastosta

Norman D Stevens: Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Alla muutamia valitsemiani maistiaista aiemmin mainitsemastani Norman D. Stevensin kokoelman ”Archives of Library Research from The Molesworth Institute” (1985, ISBN 0-86656-466-7) ohessa olevasta sanastosta:

  • Administration: The term commonly applied to a small body of tyrants, usually male, who were assigned, but seldom adequately exercised, responsibility for the control and direction of libraries in the late twentieth century. […]
  • Audiovisual services: A manifestation of the antiquated practice of distinguishing oral and visual forms of information from written forms based on those characteristics, and of organizing library services around those distinctions. Analogous to the equally antiquated library practice of distinguishing printed material on the basis of format (e.g., monograph/serial). […]
  • Cataloging: An obsolete term for both a set of especially arcane procedures and a functional unit that dominated library practise in the twentieth century. The procedures, which were taught in hightly specialized courses in library schools and which governed by incomprehensible rules adopted by library associations, involved the most complex techniques imaginable for providing the individual library what if felt were the necessary bibliographic recoded needed to differentiate items in its collections. The quality of local cataloging was often a source of pride so that, despite the advent of shared systems such as OCLC in the last half of the twentieth century, cataloging procedures tended to continue to have a local flavor for a number of years thereafter. The functional unit known as the Cataloging Department was most often located in a remot part of the library building isolated from other staff and users. That unit, which was generally the largest single body of library staff, spent large amounts of time providing exact and precise bibliographic records that were difficult to interpret and of limited use. […]
  • Cooperation: A term, which many variants, used to describe a range of library activities in the nineteeth and twentieth century allegedly designed to enable libraries to work with each other in the sharing of resources to provide better service to all users but which, in effect, were a means whereby individual libraries sought to provide the best service to their own users with the least direct expenditure of funds while making the maximum use, at the least cost, of the resources and services of other libraries.
  • Cross-reference: The technique, once widely used in library and information systems, of confusing users by providing multiple alternative forms of reference to a term, linked to the obscure term actually used in the system, rather than the direct use of the term normally used []
  • Information explosion: The dramatic term adopted by many twentieth century librarians and information scientist to describe the normal expansion of information which they were unprepared and unable to deal with because of their own limitations and those of their primitive information systems.

TS: ”Kirjastoassistentti keksii keinon”

TS: "Kirjastoassistentti keksii keinon"

Turun sanomien radio&televisio -osiossa tänään:

Kirjavaras

FST5 klo 21:30

Tukholman kuninkaallisen kirjaston työntekijöistä löytyi 2000-luvun alussa varas, joka oli nyysinyt arvokirjoja muuden niitä etenpäin.

Malin Lagerlöfin käsikirjoittama ja Danien Lind Lagerlöfin ohjaama kolmiosainen sarja Kirjavaras (Bibliotekstjuven) kertoo tapauksesta.

Lahjakas John (Gustaf Skarsgård) joutuu jättämään tutkijan tehtävän Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen laitoksella sitä koettelevan rahoituspulan takia.

Huomattuaa ilmoituksen Ruotsin kuninkaallisen kirjaston assistentin paikasta, hän päättää hakea sitä. Olennaisempaa on kuitenkin, että samalla hän päättää vaihtaa tavanomaisen sukunimensä hienostuneempaan.

Se paljastaa nuoren miehen epävarmuuden. Saatuaan paikan, johon hän on huimasti ylikoulutettu, John alkaa tehdä neuroottisesti tuttavuutta uusiin, ylempiin työtovereihinsa. Köyhissä oloissa kasvanut John käy jopa kouluttamassa itseään pöytäetikettien hallitsemiseen. Kiehtovimmat kohtaukset onkin rakennettu ruokailutilanteiden ympärille.

Kuten parhaissa huijaustarinoissa, Kirjavarkaassa huomio ei keskity juonikuvioon, vaan identiteettiään melkein lennosta vaihtaneen henkilön mielenliikkeisiin. Gustaf Skargård ilmentää pääosassa erinomaisesti Johnin sosiaalista sivullisuutta, jota vastaan hän taistelee. Kirjaston sivistynyt miljöö ja työilmapiiri on kuvattu pieteetillä

Jukka Kangasjärvi

Oikea käännöshän on tietenkin kirjastovirkailija, ei kirjastoassistentti. Mutta tässä on kaikki kirjastoelämän normi-keskiviikon elementit: humanistien loppusijoituspaikka, epävarmuus, häpeä, reittä pitkin kiipeily, ylikoulutus, Ruotsi, työpaikalta näpistely, myytti kirjoista arvoesineinä ja kirjastosta sivistyneenä miljöönä, syrjäytyminen, rahahuolet…

Esim. Sydsvenska ratsastaa otsikossaan sillä, että kirjasto on jotenkin ajattelun paikka otsikoidessaan Bibliotekstjuven – Thriller för tänkande tittare. Olisiko näistä homehtuneista stereotypioista ja kliseistä aika jo päästä eroon?

Millaista kieltä kirjasto käyttää=millaista kieltä käytämme

Hmm, miten voisi tutkia kuinka monta kertaa käsite me (siis merkityksessä ”me kirjastoammattilaiset, joista kirjaston palvelu muodostuu”) esiintyy kirjaston webbisivuilla, ja minkä tyyppisissä konteksteissa sitä käytetään. Tai siis… minkä tyyppisissä konteksteissä me sitä käytämme 😉

Virkamiesmäiseen kieleen ei taida puhuttelu kuulua, ainakaan julkaisuissa kuten webbisivuilla. Oikeassa asiakaskontaktissa, kasvokkain kirjastossa puhumme asiakkaille tietenkin vähemmän virkamiesmäisesti. Kuinka paljon julkaisujemme kielen pitäisi muistuttaa sitä kieltä jota kirjastossa paikan päällä käytämme? Vieraannuttaminen rakentaa auktoriteettia, silläkin on tarkoituksensa ja toki se jossain määrin kuuluu kaikkeen kirjakieleen. Voidaan viitata olemassa oleviin instituutioihin sekä niiden rakenteisiin ja osoittaa, ettei käytetä mielivaltaa. On esimerkiksi aivan eri viesti sanoa

asiakas on kirjastolle vastuussa aineiston tärveltymisestä

kuin

olet meille vastuussa aineiston tärveltymisestä.

Mistähän tämäkin taas tuli mieleen? Kai puoliksi siitä että olisi kiva tehdä hieman webometrista tutkimusta kirjaston sivustoista ja katsella kuinka paljon ja minkälaisia linkkejä kirjastoammattilaiset sivuilleen laittavat ja millaisia linkkejä on sisäänpäin. Toisaalta, tämän toinen puoli tuli ehkä mieleen siitä, että tänään oli palautusautomaatin päällä joku sattumanvarainen mainoslehtinen, jossa jonkinlainen me tarjosi tuotettaan.

En muuten löytänyt meydeen käsitettä Yleisestä Suomalaisesta Ontologiasta. Sensijaan sekä identiteetti että kriisivalmius löytyivät.

Juice Leskinen+Grand Slam: Taivaan kappaleita

Tämä blogikirjoitus on tainnut edetä jo niin pitkälle, ettei Juice Leskisen Kädet -biisin linkkaaminen enää pelasta tilannetta LOL :D. Se on muuten ihmiskunnan historian parhaalla kansitaiteella varustetulta Taivaan kappaleita -levyltä.

Librarians Do Gaga

Sarjassamme kirjastomusavideot.

(via BoingBoing)

Vakavampaan sävyyn Steve Silbermanin artikkeli Wiredissä pitkäaikaissäilytyksestä, Libraries of Flesh: The Sorry State of Human Tissue Storage. (via BoingBoing tämäkin)

Antitäti e-kirjoista

Kirjaston antitäti kirjoittaa mielenkiintoisesti e-kirjoista otsikolla Paperiton kirjasto sekä niistä käytävästä keskustelusta kirjastolaisten piirissä.

Joskus kun puhuttiin ”paperittomasta toimistosta” oli yleinen vastaletkautus että paperiton vessa on todellisuutta ennen paperitonta toimistoa. Toimistoissa jos missä sitä paprua kuluu. Mutta eipä sillä, tiedän ihmisiä joiden mielestä takalistonsa peseminen on paperilla pyyhkimistä ekologisempi, miellyttävämpi ja terveellisempi tapa hoitaa toiminto. En tässä nyt ala sen tarkemmin esitelmöimään puhuvista, tervetuloa toivottavista, elektronisesti ohjatuista persauksen pesevistä ja musiikkia soittavista vessanpytyistä (Akihabaran KFC:ssä on överein jota olen itse käyttänyt). Pyyhkimiseen paperikirjan sivu sopiikin paremmin kuin sähkökirjanlukijaa (meh) tai läppäriä paremmin. Muutoin pidän kyllä tietokonetta kirjaa ehdottomasti aistillisempana esineenä.

Kirjojen fyysisyyden ja esineellisyyden korostaminen on outo ilmiö. Kyllä aika heikoilla vesillä liikutaan jos kirjastojen tai kirjastolaisten suhde elektroniseen aineistoon muodostuu fyysisen kosketuksen kautta, kuten välillä tuntuu. Noh, onneksi kyseessä on pieni, mutta valitettavan äänekäs vähemmistö ja valtamediahan tuuttaa samaa näkemystä ja sieltä fundamentalistinen näkemys on ihmisiin iskostunut (iskostettu). Ääni valtamedian kellossa varmasti muuttuu nopeasti kunhan saavat elektronisen aineistonsa markkinat kuntoon (se onkin kestänyt yllättävän kauan) ja kirjastolaistenkin käsitys sitten ajan myötä selkiytyy. Toivon vaan ettei Suomen kansa joudu kohtuuttoman kauaa odottamaan että heitä varten muodostettu ja heitä palveleva virkamieskoneisto pääsee yli fiksoituneista hipelöintimieltymyksistään. Ei kovin ammattimaista, nimittäin…

Kuka muuten hoitaisi Antitädille pari erilaista e-kirjan lukijaa lainaan kokeilemista varten?

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta (1984)

Kirjastoalan omassa keskustelussa näkee silloin tällöin viitteitä Antti Eskolan teokseen Uhka, toivo ja vastarinta (Kirjayhtymä, 1984, ISBN 951-26-2659-4). Teoksessa Eskola kartoittaa kahdeksankymmentäluvun suomalaista mielenmaisemaa. Pommin varjo kaartuu syrjäisenkin valtakunnan ylle. Kaikki eivät kuitenkaan ole lukeneet teosta eivätkä siis voi tietää mitä teokseen viitatessa oikeastaan tarkoitetaan.

Eskola on taustamateriaalikseen pyytänyt ihmisiä vastaamaan seuraavankaltaiseen kysymykseen:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996. Järjestetään suuri kirjastoalan konferenssi. Parin konferenssipäivän jälkeen se on pakko keskeyttää. Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Ihmisiltä kysytään heidän oman alansa tapahtuman perumisesta: urheilijoilta olympialaisista ja niin edelleen. Tässä Eskolan kirjastolaisia käsittelevä essee Uhat, yllämainitussa teoksessa sivut 23-30:

Uhat

Ymmärrän hyvin, jos joku sanoo: Jumalaita, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinula ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Ydinsodan uhka ja siihen kiinnittyvät pelot ovat yksi maailmamme uusia ulottuvuuksia. Ehkä se ei vanha tajunnassa kovin helposti virity, koska hän ymmärtää olevansa kohta muutenkin haudassa. Ajatus askartelee menneessä, tai sitten siellä tuonpuoleisessa.

Lehdissä näkee nykyisin usein taulukoita siitä, kuinka monta prosenttia eri väestöluokkiin kuuluvista ihmisistä pelkää sotaa, ydinvoimalan räjähtämistä, kommunismia tai muuta sellaista peikkoa. Ydinaseiden uhkan näyttivät Suomessa helmikuussa 1984 laajimmin ymmärtävän 15–24 -vuotiaat naiset, äitiyttä pohtivat. Mutta ei heillä ole valta, enemmän sitä on jo seniileiksi ja impotenteiksi käyneillä miehillä.

Itsekin olen yrittänyt selvitellä, millaisina tulevaisuuden uhkat ovat ihmisten tajunnansisällöissä. Minun työni ei ole sellainen, joita kaupalliset laitokset tekevät, ei ole mieltä lähteä kilpailemaan niiden kanssa. Numeroiden ja taulukoiden sijasta yritän tavoittaa erilaisten uhkaavien trendien yleistä logiikkaa, ikään kuin teoreettisena invarianssina; samoin katsoa, kuinka tämä yleinen logiikkaa todellistuu erilaisissa elämänkentissä. Esimerkeistä kohta näkee, mitä tarkoitan.

Kyselyni ovat olleet eräänlaisia ainekirjoitustehtäviä. Kulloisenkin vastaajaryhmän ajatukset on pyritty suuntaamaan sen omaan kiinnostuspiiriin. Eniten vastaajissa on urheilun harrastajia, mikä johtuu siitä, että poikani pyörii urheiluhommissa ja on siellä kerännyt aineistoja. Osalle vastaajista on annettu seuraava kirjoitustehtävä:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin, mutta jo parin kilpailupäivän jälkeen ne on pakko keskeyttää? Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Osa vastaajista sai tehtävän hiukan toisenlaisessa muodossa:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisoja ei kuitenkaan monistakaan syistä voida järjestää. Miksei? Käytä mielikuvitustasi  ja yritä keksiä, mitä maailmassa ja urheilussa näiden neljäntoista vuoden aikana oikein on tapahtunut.

Joillekin vastaajista esitettiin vielä pidemmälle kulkeutunut tilanne, jossa myös on olympiavuosi, mutta ”kisojen järjestäminen ei kuitenkaan tule edes kenenkään mieleen”. Mitä maailmassa oikein on tapahtunut?

Ja vielä yksi erilainen muunnos tehtävästä laadittiin:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin ja kaikki sujuu erinomaisesti. Ennätykset paranevat, riitoja ei synny. Mitä maailmassa on näiden neljäntoista vuoden aikana oikein tapahtunut?

Vastaajina on ollut muitakin kuin urheilijoita: aikuiskasvattajia, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, kirjastonhoitajia; ryhmiä, joille olen esitelmöinyt jollain kurssilla ja siinä yhteydessä antanut tämän kirjoitustehtävän. Kuten sanottu, tehtävä on muunneltu aina vastaajien kiinnostuspiiriin soveltuvaksi. Esimerkiksi kun vastaajina oli aikuiskasvattaia, tilaisuus, joka jouduttiin keskeyttämään, tai jota ei voitu järjestää, tai joka sujui erinomaisesti, oli ”UNESCOn viiden kansainvälinen aikuiskasvatuskonferenssi”.

Olivatpa vastaajat keitä tahansa mainituista ryhmistä, aineista löytyi aina jo muutaman paperin perusteella sama tulevaisuuden uhkien peruskuvio. Ensiksikin vaarat, jotka nousevat ihmisen itsensä kehittämistä järjestelmistä ja uhkaavat kysyttyä asiaa — siis urheilua, aikuiskasvatusta tms. ulkoapäin. Olympialaiset tai kansainvälinen kongressi on pakko keskeyttää tai niitä ei voida järjestää, koska on syttynyt kolmas maailmansota, tapahtunut suuri ydinvoimalaonnettomuus tai muuta sen  kaltaista. Useimmiten viitattiin kansainvälisen poliittisen tilanteen kärjistymiseen. Maailmanpoliittiset uhkat eivät kuitenkaan supistu ydinsodan pelkoon, vaan niihin sisältyy näkymiä monenlaisista uhkaavista mahdollisuuksista:

  • On puhjennut maailmansota jonkin kriisin johdosta ja tämän vuoksi kisat on pakko keskeyttää.
  • Syttyy sota järjestäjämaassa.
  • ’Kolmas maailma’ vetäytyy kesken kisojen mielenilmaisuna maailmassa vallitsevalle epätasapainolle.
  • Jokin ryhmittymä valtaa tiedotusvälineet ja vallitsevan ATK-(tulos)systeemin ja saa aikaan täydellisen katkoksen tilanteenkulussa.
  • Järjestävä maa ei pysty takaamaan kaikkien turvallisuutta kisojen loppuun asti.

Osa vastaajista pitää myös epäpoliittisia katastrofeja mahdollisina,  ydinvoimalan räjähtäminen tietysti ensimmäisenä. Nämäkin uhkat nousevat ihmisen kehittämistä poliittisista ja teknologisista järjestelmistä, eivät luonnon taholta. Enää vähäisenä, häipyvänä mahdollisuutena jollakin urheilijalla välähti, että jokin luonnonmullistus, kuten maanjäristys, pyörremyrsky, hyökyaalto tms. estää kisojen jatkumisen.

Toiseen suureen ryhmään kuuluvat ne tapaukset, joissa uhka ei ole puhtaasti ulkoinen, vaan jotkin ihmisen kehittämistä järjestelmistä alkunsa saaneet vaarat tunkeutuvat urheiluun, aikuiskasvatukseen tai mitä nyt kysyttiinkään, ja uhkaavat sitä sisältäpäin. Esimerkiksi olympiakisat on pakko keskeyttää tai niitä ei kannata järjestää, koska jokin ulkoa urheiluun tuotu elementti aiheuttaa niin suuria ongelmia:

  • Suurin osa urheilijoista on kärähtänyt dopingista jo alkukarsinnoissa. Ne jotka eivät ole vielä krähtäneet vetäytyvät kisoista.
  • Urheilijat ovat menehtyneet tai invalidisoituneet erilaisten käyttämiensä hormonien sivuvaikutuksesta.
  • Ihmisillä ei ole enää motivaatiota urheilla, koska tulokset eivät ole vuosiin enää parantuneet hormonien valmistuksen lopettamisen jälkeen (niiden on todettu aiheuttavan mm. syöpää).
  • Uusi sukupolvi on hyvinvoinnin turmelema, eikä jaksa innostua urheilusta, koska ei tarvitse liikkua.
  • Vapaaehtoiset toimitsijat loppuneet.
  • Elektroniset ajanotot ja muut elektroniset laitteet eivät pelaa niin hyvin kuin pitäisi.
  • Tv-kuvaajien mahdotonta ratkaista, kuinka ehtisivät näyttää itse kilpailijoita, sillä erilaiset mainokset ovat vallanneet koko kilpailupaikan.
  • KOK pitää kiinni amatöörisäännöistä, mutta urheilu on ammattilaisten työtä.

Samantyyppisiä uhkia näkevät kentässään muutkin ammattiryhmät. Esimerkiksi aikuiskasvatuskongressia ei kannata järjestää, koska tietokoneet ja muu informaatioteknologia ovat tehneet tiedon saannin jokaiselle niin helpoksi, että koko aikuiskasvatus on käynyt tarpeettomaksi ja kuihtunut järjestelmänä olemattomiin.

Kolmannen ryhmän muodostavat vastaukset, joissa nähty uhka ei ole syntynyt kysytyn kentän, kuten urheilun, aikuiskasvatuksen tai muun sellaisen ulkopuolella, vaan kasvaa sen omasta kehityslogiikasta. Esimerkiksi olympialaisia ei kannata järjestää, koska useimmissa lajeissa on saavutettu inhimillisen suorituskyvyn yläraja, tulokset eivät enää parane ja kansa sen myötä häviää katsomoista. Taikka psykologian maailmankonferenssia ei kannata järjestää, koska psykologian osa-alueet ovat etääntyneet niin kauas toisistaan, ettei yhteinen keskustelu niiden välillä enää ole mahdollista. Myös tilaisuuden tekninen järjestäminen voi käydä mahdottomaksi, puhuttiinpa olympialaisista tai tieteellisestä maailmankongressista, kun toiminta on paisunut oikein laajaksi.

Ehkä kokonaiskuvioon kuuluu vielä neljäskin osaelementti. Näyttää siltä, että tehtävä, jossa pyrittiin kuvittelemaan, että olympiakisat tai kansainvälinen kongressi järjestetään ja kaikki sujuu erinomaisesti, on erityisen vaikea. Mitä oikein on voinut tapahtua?

Useat vastaajat selviytyivät tästä vain keksimällä jotakin hyvin erikoista tai äärimmäistä, kuten että kolmas maailmansota on jo käyty, ja nyt taas kaikki menee hyvin; tai että on tehty jokin ihmekeksintö, pilleri tai muu, joka on poistanut uhkat ja ristiriidat. On toteutunut urheilijoiden toive piikkarista, jonka ominaisuuksiin kuuluu ”keveys, kestävyys ja kantapään kautta aivoihin virtaava energia”. Kaiken kaikkiaan: vaarat, uhkat ja ristiriidat näyttävät tämän päivän maailmassa luonnollisemmilta kuin ajatus niiden hälvenemisestä.

Tuloksia kannattaa tarkastella myös yhden ammattiryhmän kannalta, katsoa mikä juuri sille on tunnusomaista. Ottakaamme esimerkiksi kirjastonhoitajat. Se, mikä erotti tutkitun kirjastonhoitajaryhmän muista ammattiryhmistä, oli ajattelun keskittyminen tietokoneiden ja muun tekniikan vaikutusten ympärille. Nähtävästi tämä on juuri nyt kirjastojen suuri ajankohtainen ongelma.

Luonnollista oli, ettei kirjastoalan maailmankongressiakaan 1990-luvun loppuvuosina enää kannata järjestää:

Eihän kukaan enää käsittele paperille painettua sanaa. Aamun uutiset katsotaan kaapeli-tv:stä, päivän erikoistarjoukset näyttöpäätteeltä eteisestä, johon tietokone on valmiiksi laskenut, mitä ruokatarvikkeita kotoa puuttuu ja mitä tarvitsee ostaa.

Kirja. Mikä se on? Isoäiti on kertonut paljon lukeneensa, mutta mitä hän on mahtanut tarkoittaa? Miksi hän on lukenut? Mitä hyötyä siitää on ollut?

Muuttuneet ovat myös kirjastot:

Kirjastojen määrärahoja on supistettu jatkuvasti, uusia kirjastorakennuksia ei ole rakennettu enää vuosikausiin ja kirjastojen henkilöstöä on sijoitettu muihin tehtäviin.

Kustantajien tuotanto  on muuttunut. Kirjoja ei ilmesty kuin muutamia nimikkeitä, nekin uusia painoksia vanhoista menekkiteoksista.

Kirjastot ovat vihdoin ymmärtäneet, ettei ihmisen lukutottumuksiin voi vaikuttaa kirjaston keinoin. Kirjastot ovat tarpeettomia.

Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, salakavalasti; voimme nähdä, että se itse asiassa jo nyt on hyvässä vauhdissa:

Ensin tuotiin kirjastoihin radiot ja televisiot sekä erilaiset musiikkikirjastojen apuneuvot: levysoittimet, magnetofonit, vahvistimet. Kirjastojen lainsustoimistot kameroineen alkjoivat ja muistuttaa teollisuuslaitoksen tuotannon valvomoa. Sitten keksittiin, että myös kirjasto voisi hyödyntää atk:ta. Toiset halusivat sen lainausten valvontajärjestelmäksi, toiset taas tietopalvelun avuksi. Ja nämä jälkimmäiset johtivat kehitystä eteenpäin nopeutuvalla vauhdilla: kirjastojen tiskit alkoivat pullottaa televisiovastaanottimia. Virkailijat eivät enää ehtineet selailla kirjoja; he näppäilivät viikon elokuvaohjelmia ja urheilutuloksia telseteistään. Kirjastojen kirjamäärärahat suunnattiin laitteiden ja videofilmien, laserlevyjen ja kaiken muun tietotekniikan ostoon. Kirjat siirrettiin varastoon, oikeastaan se oli paljon terveellisempääkin, kirjathan ovat niin pölyisiä.

Vastauspapereista hahmottuu kuva tulevaisuuden ”koneaikakaudesta”. Kirjoja ei ole enää kuin ”kirjastojen varastoissa” tai ”syrjäisimmissä maailmankolkissa”, ”syrjäkylissä”. Mutta ei ole kirjastovirkailijoitakaan: ”Kun virkailija on jäänyt eläkkeelle, virka on lopetettu ja säästyneet palkkarahat on suunnattu ATK-järjestelmän kehittämiseen.”

Kirjastoissa ”asiakkaita ei enää ole käynyt vuosiin”, sillä ”videokasettien levityksen hoitaa automaatti”. Taikka virkailija ja asiakas ovat täysin eristetyt toisistaan: ”Ihmisten välinen kanssakäyminen on olematonta, koneet hoitavat yhteydenpidon.”

Vaikka tässä utopiassa ihmiset ovat erillään, eivät suoraan näe toisiaan tai puhu toistensa kanssa, he eivät ole toisistaan vapaita tai riippumattomia, vaan päinvastoin hyvinkin kiinteissä ja monimutkaisissa riippuvuussuhteissa toisiinsa. Suhteet vain ovat muuttuneet aivan konkreettisestikin koneellisiksi, laitteiden ja laitteistojen välittämiksi.

Jos kirjastoalan kongressi vanhaan tapaan järjestetäänkin, se on pakko keskeyttää, koska sen tarpeettomuus käy osanottajille ilmeiseksi. Ensinnäkin heitä on kovin vähän, koska ”kirjastoissa ei enää juuri inhimillistä työntekijää tarvita”. Toiseksi, ei ole pohdittavia ongelmiakaan: ”Kongressissa me siis tapaisimme, mutta videofilmien, kasettien, laserlevyjen ja kirjojen hankintapulmista ei juuri keskustelua synny, sillä lähes kaikki ilmestyvät materiaali tuli hankkia kirjastoon ja sen tietopalveluverkostoon.”

Maailmassa järjestetään enää vain ”tietokone- ja elektroniikkakongresseja”. Tai jos kirjastokokous keskeytetään, ”kongressi järjestetään uudelleenorganisoituna muutaman vuoden kuluttua — ATK:n merkeissä!”

Eivät vastaajat silti ole toivottomia, eivät alistuneita tai neuvottomia. Maalattuaan kuvan ”koneaikakaudesta” kirjoittaja saattaa päättää aineensa sanoihin ”En minä kyllä usko tähän”.

Toivo löytyy ensiksikin siitä, että ikään kuin itsestään tulee aika, jolloin ihmiset ovat ”näpelöineet itsensä kyllästyksiin, uuvuksiin videoidenja ja kotitietokoneidensa ääressä”. He ovat ”jälleen palaamassa kirjojen ääreen katsottuaan pari vuosikymmentä TV:tä ja videoita.”

Joku näee tämän olevan mahdollista vain jos ensin on tapahtunut ”pieni katastrofi”. Useimmat kirjoittajat kuitenkin näyttävät ajattelevan niin, että kirjan luo palataan sitten kun tietokonetekniikka toimii ja se hallitaan. ”Myös kirjasto on sopeutunut yhteiskunnan muutoksiin; se tuntee hallitsevansa uuden teknologian eikä koe sitä uhkana.”

Kirjasto on säilynyt, jos toki muuttunut historiallisten aikakausien myötä muotoaan ”savitauluista papyruskääröjen ja inkunaabelien kautta näyttöpäätteisiin”. Itse asiassa kirjastoalan maailmankongressikin voidaan ja on tarpeellista järjestää, mutta nyt uudessa muodossa: tietokonekongressina. ”Kongressi järjestettäneen pitkälle kehittyneiden tietoliikennevälineiden avulla, joten kaikki halukkaat voivat seurata sitä tietoliikennesatelliittien välityksellä omasta näyttöpäätteestään.”

Osa vastaajista ei näytä uskovan automaattisesti tapahtuvaan myönteiseen kehitykseen, vaan etsii siihen pakottavia ristiriitoja ja muita muutosvoimia.

Niitä saattaa tuottaa tekninen järjestelmä, koska se on haavoittuvat ja voi ajaa itsensä umpikujaan. Selitykseksi sille, että kirjastoalan maailmankongressi on pakko keskeyttää, ei tarjota ainoastaan ydinsotaa tai ydinvoimalan räjähtämistä kokouspaikan lähistöllä. Yhdessä vastauksessa kongressi joutuu kaaokseen ja on pakko keskeyttää, koska se on suunniteltu tietokoneiden erilaisen käytön varaan, mutta koneet menevätkin epäkuntoon.

Toisessa vastauksessa ”joku” tai ”jotkut” tai ”joku järjestö” on päässyt ”sabotoimaan tiedostoja”. Koneelta piti saataman vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin. Nyt kävikin niin, että naputeltaessa silla navajo-intiaanien kansanperinnettä koskeva tiedustelu, ”ainoa vastaus kysymykseen oli: ugh!”

Kehityksen on myös pakko olla epätasaista. Yksi vastaaja kuvttelee lähtevänsä maailmankongressiin täältä syrjäisestä Suomesta sitten kun itse on eläkettä odottava mummeli, ”jonka kirjastosta löytyisi todella vielä kirjojakin”. ”Keskustelisin huonetoverini kanssa, millaista on ns. suuressa maailmassa. Hän kertoi, ettei ole kuullut koskaan puhuttavankaan lainaajista.” Kuvitelma päättyy siihen,  kun kirjoittaja taas tulee omaan kirjastoonsa, otta esiin säilyneen nuhjuisen kirjan ja on onnellinen ”kun vaarit ja mummit tulvat lastenlasttensa kanssa kirjastoon tätä ihmettä kaukaakin katsomaan”.

Joku toinen vastaaja on nähnyt kehityksen epätasapainoisuudessa muutosvoiman eikä takapajulan idylliä. Hän kuvittelee, kuinka maailmankongressiin saapuu kahdenlaisia osanottajia. Toiset tulevat maapallon pitkälle sivilisoituneista osista. Heille kirja on jo ohitettu vaihe, kirjastot käyneet tarpeettomiksi. Mutta on toisenlaisiakin osanottajia:

Ne, jotka tulivat kongressiin ns. kehitysmaista, olivat hiljattain oppineet lukemaan ja sen lisäksi oppineet muutamia suuria maailmankieliä. Heitä kiinnostivat kirjat ja kirjastot, he halusivat saada tietää oloista muualla, miten voisivatt levittää omassa maassaan tietoa koko kansalle, etenkin nuorisolle.

Tässä tarinassa kongressi on keskeytettävä, koska käsitykset kirjoista ja kirjastoista kävivät pahasti ristiin. Johtopäätös on, että jotain täytyy tehdä, eroja tasoittaa, ennen kuin taas on mahdollista kokoontua yhteen.

Kirjastoväki voi nähdä muutosvoimaksi myös oman itsensä. Yhdessä vastauksessa kongressin osanottajat asettuivat vastustamaan sitä, että heitän muutetaan ATK-operaattoreiksi. ”Ammattiylpeät kirjastoihmiset” marssivat ulos kokouksesta ja perustavat ”Kirjat kunniaan” -yhdistyksen. Toinen vastaaja on hahmotellut neljän kohdan ohjelman, jolla jo kirjattomaksi käyneeseen maailmaan saadaan taas ”joka kylään kansankirjasto”.

Kirjastonhoitajaryhmän aineet olivat ehkä ammattikeskeisempiä kuin tehtävä varsinaisesti vaatii. Ilmeisesti tämä ammattikunta todella elää teknisen kehityksen synnyttämässä pelossa ja puristuksessa. Vain yhdessä tarinassa kirjastoalan maailmankongressi näki suurimmaksi uhaksi asevarustelun, keskeytti puheet kirjoista ja päätti muuttua suureksi mielenosoitukseksi rauhan puolesta.

Kirjastokeskeisyydestä ja yksioikoisesta kirja on hyvä, kirjattomuus paha -ajattelusta poikkesi myös se vastaaja, joka selitykseksi päätökselle, ettei kirjastoalan maailmankongressia kannata järjestää, kehitteli eräänlaisen vihreän utopian:

Ihmiset eivät enää lue kirjoja, sillä maailmassa on siirrytty askel taaksepäin: ihmiset haluavat luoda käsillään kauniita esineitä, puuhata kotona ja viettää aikaa lasten kanssa. He ovat ryhtyneet käyttämään omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan aktiivisemmin kuin ennen, sillä he ovat kyllästyneet olemaan nojatuolissa istuvia passiivisia ajattelijoita, jotka nauttivat vain toisten ajatuksista ja mielikuvituksesta. Ennen ihmiset lukivat paljon, mutta he eivät ehtineet sisäistää lukemistaan eivätkä tutustua itseensä. 1990-luvun lopussa ihmiset ovat kyllästyneitä valmiiseen maailmaansa, he ovat tehneet kapinan — ja haluavat takaisin yksinkertaiseen elämään, hitaampaan elämänrytmiin ja he sepittävät suusta suuhun kulkevia satuja, tarinoita ja runoja.

Normaalisosiologinen tapa olisi ryhtyä nyt luokittelemaan vastauksia tarkemmin sekä sijoittamaan vastaajia lokeroihin sen mukaan, kuka on ”optimisti”, kuka ”pessimisti”, kuka ”uskoo automaattiseen kehitykseen”, kuka ”ristiriitoihin kehitysvoimana” tai ”kehitykseen taistelun avulla”. Lopuksi katsottaisiin, onko jossakin lokerossa enemmän nuoria kuin vanhoja, toisessa enemmän maalla kuin kaupungissa asuvia.

Näin normaalisosiologia tekee vääryyttä kohteelleen, joka on ihmisen tajunta, ei lokeroitava kivi tai kasvi. Siihen vääryyteen en enää halua osallistua. Olen yrittänyt kuvata kirjastonhoitajien joukkoa niin, että näkisimme mikä on olennaista jokaiselle tähän joukkoon kuuluvalle. Ja olennaista on, että kuvaamani pelon, toivon ja mahdollisuuksiin tarttumisen elementit ovat kenen tahansa tällä kentällä työtään tekevän ajatuksissa tai ainakin ajatusten tavoitettavissa. Elementtien painotukset vaihtelevat, mutta pelkästään yhteen niistä — pelkoon sen enempää kuin toivoon — ei ikä tai asuinpaikka tai muukaan seikka ketään rajoita tai ennaltamäärää.

Normaalisosiologi sanoo tähän, ett korrelaatiot taustan ja ajattelun välillä ovat tosiseikkoja, tosiseikkojen paljastaminen tutkijan työtä. On näytettävä, kaikissa vivahteissaan ja mahdollisimman eksaktisti, millaisia ihmiset ovat.

Siihen työtoverini Klaus Weckroth, syntymävuosi 1955, vastaa, ettei tutkimuksen tehtävä ole pitää peiliä ihmisten edessä ja näyttää että ”tällaisia te olette”, vaan ”tuottaa ajatuksia”. Ihmisiä kiinnostaa ennen muuta millaisia he  voisivat olla. Siksi tutkijan työtä on ”tuottaa uusia ideoita ihmisten käyttöön”.

Ymmärsin Weckrothin ajatuksen syvyyden vasta kun luin Matti Mäkelän kuvausta tarkkailuluokan oppilaista, joille koulu näyttää millainen maailma on.

Kaunis, värikäs maantiedon oppikirja kertoi, että maailman energiavarat loppuvat kahdessakymmenessä vuodessa. Kaunis, värikäs biologian oppikirja kertoi, että olemme peruuttamattomasti vioittaneet perintötekijöitämme. Kaunis, värikäs historian kirja kertoi, että meille jokaiselle on varattu kilokaupalla ydinräjähteitä. Johdonmukainen yhteiskuntaoppi kertoi, että ammattitaidottomista nuorista tulee työttömiä (sen pojat tiesivät muutenkin), epäsosiaalisista avioeroperheiden lapsista rikollisia, että tupakka tappaa, viina vie hautaan. Yhdessä ne kaikki kertoivat sen, minkä televisio illalla toisti: että tulevaisuutta ei ole ja että surkein loppu on varattu juuri heille, tarkkailuluokan pojille. — Joko sä nyt ymmärrät, miks me toivotaan sotaa? kysyivät pojat erään tällaisen tuhotunnin jälkeen. Minä ymmärsin. Sota ei ollut pojille vain toive. Kaiken opitun valossa se oli näille pojille ainoa realistinen mahdollisuus elää ja kuolla kunnialla.

Ymmärrän  hyvin, jos joku sanoo: Jumalauta, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinulla ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Puhe tosiseikoista on pettävää, kun tutkimuskohteena on ihmisen tajunta ja toiminta. Voihan käydä niin, että jos yksikin keksii hyvän ajatuksen, sen pian omaksuvat kaikki, niin nuoret kuin vanhat, niin maalla kuin kaupungissa asuvat. Ihmiset eivät olleetkaan kiviä tai kasveja, sen vuoksi eilispäivän korrelaatioiden totuusarvo on nyt nolla.

Tosiasia olikin se mahdollisuus, joka tuli kaikkien yhteiseksi todellisuudeksi.

Sangen paljon ajatuksia herää tuota lukiessa. Sekä tulevaisuudesta, tulevaisuuskuvista että kirjastolaisista ja kirjastoista.

Mainitsi Eskolan teoksen aiemmin kun OPM:n tulevaisuuskirjoitussarja julkaistiin viime syksynä, otsikkonani oli Rattus-lainaus ”Miten mikään voisi meitä enää turvata?”.

23²³ yhteyttä

Marras- joulukuu meni Lassilan Matin kanssa 23 asiaa -kurssia vetäen, mukana tällä kertaa 30 HelMet -alueen kirjastolaista. Langanpäitä (tehtävien tarkistus, palkintojen jako sekä pääpalkinnon arvonta) selvitellään vielä tässä alkuvuodesta. Kurssi on tietenkin  lähtökohtaisesti verkkokurssi (vrt. veiston opetus järjestetään veiston luokassa, kemian opetus kemianluokassa→verkkokurssi verkossa) mutta kurssin myötä pidetään myös kaksi lähipäivää ja näistä jälkimmäinen on huomenna torstaina.

Istuskelen nyt Sellon kirjastossa keräilemässä huomenna käsiteltäviä kirjoituksia osallistujien blogeista. Tämänkin kurssin myötä on muodostunut vähintään pienen kirjasen verran tekstiä, jossa kolmekymmentä kirjastoammattilaista kertovat omakohtaisesta suhteestaan kurssiin itseensä, sen myötä käsiteltyihin aiheisiin, opiskeluun, toisiinsa, harrasteisiinsa ja yleisiin mielenkiintonsa kohteisiin, työnsä muuttumiseen, bloggaamiseen, internetiin ja yhteisölliseen mediaan sekä luonnollisesti kirjastoon. Olen niin ylpeä heistä; internet on taas hivenen parempi paikka! 8)

Asiaan todellakin liitty James Burke. Hän on Hyvä Jätkä. En tiedä muuten, mutta hän teki BBC:lle dokumenttisarjan Connections. Dans Hardcore History -podcastin jaksossa A Fly on James Burke’s Wall hän juttelee kaikenlaista mielenkiintoista siitä miten asiat ovat sidoksissa toisiinsa. Uskon että kuten minäkin, myös James tykkää hyperlinkistä.

Numerologiassa numero 23 voidaan liittää melkein kaikkeen. Kirjastolainen voi liittää sen esimerkiksi YKL:n luokkaan Dogmatismi. Kristillinen etiikka. Legendaarisen bibliografin Paul Otletin sekä Henri La Fontainen kehittelemässä Universal Decimal Classification -järjestelmässä 23 on Religions originating in Indian sub-continent. Hindu religion in the broad sense. 023 on sensijaan Library administration. Staff. Personnel. 02(3) tarkoittaisi antiikkisia tai keskiaikaisia kirjastoihin ja kirjastotieteeseen liittyviä paikkoja. 02=3 tarkoittaisi kirjastoihin ja kirjastotieteeseen liittyviä, tuntemattomia ja kuolleita kieliä. Ajatuksen juoksu taisi juuri kääntyä osoittamaan itseään.

Encyclopædia Britannica: Kirjasto{{neutraalius}}

Kävin lauantaina Kansalliskirjastolla haahuilemassa, ja mieleen juolahti lehteillä hieman Encyclopædia Britannicaa, kun se toisinaan nousee nykyään esiin kun Wikipedia mainitaan. Ja Wikipedia mainitaan usein.

Katselin muutamaa EB:n eri laitosta, kokonaan luin 8. laitoksen kirjastoja käsittelevän artikkelin vuodelta 1855. Se on huvittava eikä missään tapauksessa kelpaisi Wikipediaan. Artikkelissa kerrotaan muunmuassa siitä, mistä materiaalista kaasuputkisto pitää valmistaa jos kirjastoon haluaa rakentaa kaasuvalaistuksen, minkä mallinen rakennus on kirjastoksi paras (pyöreä tai säännöllinen polygoni paras, risti ookoo) ja mitä kaikkea kirjanpitoa kirjastossa pitää tehdä. Lisäksi vapaakappalejärjestelmästä (engl. copy exemption, nyk. legal deposit) ilmoitetaan melko yksioikoisesti että se on julkaisijaa kohtaan törkeää vääryyttä ja pitäisi lopettaa. Osa artikkelista on tietosanakirjamaisen kuvailevaa, mutta mukana on siis myös kosolti mielipidettä ja suoranaisia ohjeita miten kirjasto pitää rakentaa.

Ei sillä, tokihan Encyclopædia Britannica kirja on suuri, painava, hienon hajuinen ja muutenkin täyttää bibliofiilien käsitykset arvokkaasta kirjasta.

No EB:lle naljailu sikseen, hienoa tonkia alkuperäisteoksia ja pitää mielessä että mitä kaikkea ei vielä sitä kirjoittaessa ollut tapahtunut.

Tietosanakirjahan on varsinainen valistusajan hittituote, vaikka toki kaikkea tietoa on koottu yksien kansien väliin antiikin ajoista lähtien. Kirjastolaisten kauhistukseksi iso G pyrkii (näennäisesti) samaan, ja heiluttelee mielellään missiotaan ”Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä”.  Näennäisesti siksi, että Googlehan on vain hakemisto, verrattavissa Encyclopædia Britannican hakemistoon tai vaikkapa kirjaston aineistotietokantaan. Jotkut ammattikuntamme edustajat jopa arvelevat, että Googlen saatavilla olo rapauttaa nuorison, tekee heistä tyhmiä, mädättää heidän selkärankansa ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvaa. Wikipediaa arvostellaan samankaltaisin perustein. Tietohuollosta murehtiminen on tietenkin asiallista, mutta onkohan samanlainen haloo noussut aikanaan kun Encyclopædia Britannica tuli 1770-luvun alussa markkinoille?

EB:n ilmaisen verkkoversion library-artikkeli näyttää tältä, ja tällainen se oli legendaarisessa 11. laitoksessa vuonna 1911. Yhdennentoista laitoksen artikkeli on heti alkumetreiltään historiallinen, ja niille poluille se jää. Tiesithän muuten, että monissa kirjastoissa on asiakkaiden käyttöön hankittu Encyclopædia Britannican online-versio?

Blogipikkujoulut tuloo!

Haastan kaikki kirjastobloggaajat astumaan veke asiakaspalvelutiskiensä, luettelointiohjelmiensa ja kontrolloitujen asiasanastojensa takaa piileksimästä tuonne tosimaailmaan, todellisen yhteisöllisen epistemologisen prosessin pariin ja osallistumaan perinteisiin blogipikkujouluihin 12.12.2009 eli tänään Weeruskassa.

Kts. täältä ja täältä. Be there or be !

Ei olla pilkunnussijoita ei

Kävin eilen Maailman musiikin keskuksessa juttelemassa kirjastoa ylläpitävien henkilöiden kanssa kaikenlaisesta kirjastoihin liittyvästä ja liittymättömästä, josta kiitos Heikille ja Anu-Pauliinalle. Keräilen tietoja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen käytöstä kirjastoissa ja GMC:llä on kirjastojärjestelmänä Koha. Palaan asiaan, tämä ei ole tämän postauksen aihe. Aihe sensijaan on se, että tuolta kirjaston työaseman vierestä löytyi tällainen muistilappu:

"Loppupisteet MARC21-formaatin kentissä"

Toivoisin ettei tällaiset löydöt kerro mitään kirjastolaisista tai siitä tietoympäristöstä jonka he ovat itselleen luoneet ja jossa he toimivat. Pelkään pahoin että toiveeni on turhaa 😉

Anu-PauliinaAnPauliinalle)

Mukaan AVO-kurssille

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssi alkoi jo alkuviikosta Wikiopistossa, eli suomenkielisessä Wikiversityssä. Olen kesästä asti pykinyt että pitäisikö mukaan lähteä vai ei; jossain vaiheessa päätin että karsin asioita joissa olen mukana, mutta toisin kävi: pakkohan tähän on lähteä mukaan. Toivottavasti tämä kurssi ei jää alimmaiseksi tehtävälistallani.

Kurssiin kuuluu, että kaikista tehtävistä kirjoitetaan vastaukset blogiin. Käytän tässä yhteydessä tämä jo olemassaolevaa Riippumaton asiantuntija -blogiani. Varustan kurssiin liittyvät kirjoitukset tagilla avokurssi, kuten ohjeena on.

Kymmenestä viikosta ensimmäisen (johdanto) tehtävinä on kolme blogikirjoitusta, joista tämä on siis ensimmäinen.

Olen siis Mace (Ojala) Helsingistä ja toimin ammattini puolesta kirjastosetänä Helsingin kaupunginkirjastossa. KirjastoWiki-sivullani on enemmän tietoa kirjastolaisuudestani. Toisinaan on hauska ajatella että olisin muutakin kuin ammattiroolini, kirjastosetä: pyöräilijä, kaupunkilainen, filosofi, rakastaja.

Olen mukana kurssilla saadakseni lisää kokemusta verkkokursseista ja hauskaa lisämakua tähän kurssille osallistumiseeni tuo se, että 19.10. alkaa loppuvuoden kestävä, web 2.0 -taitoja kirjastolaisille opettava 23 asiaa -verkkokurssi ja olen Matti Lassilan kanssa sen vetäjä. Alunperin rakensimme ja vedimme ko. kurssin kansallisesti keväällä 2008, tällä kertaa kurssilla kurssi on suunnattu pääkaupunkiseudun kaupunginkirjaston työntekijöille. Mattikin on tällä AVO -kurssilla, oikein hauskaa nähdä miten onnistuu vetää verkkokurssia aiheesta, jota itse opiskelee samaan aikaan toisella verkkokurssilla 🙂 🙂

Saunan jälkeen yritän vielä kuroa muut tämän viikon tehtävät kasaan.

Kirjastolaisten pyhät kirjat ja annotointi

Kirjastokaapelille kirjoittamaani:

Huomasitteko Turun Sanomien Treffi-liitteessä 24.9-30.9.2008 sivulla 16 olleen Pyry Hallamaan jutun Kielletun alueen kirjallisuuskriitikot — Marginaaleihin kirjoittelijat ovat kirjastonhoitajille riesa? Siinä on kyselty muutamilta kirjastolaisilta Turun pääkirjastosta, Nummen kirjastosta, yliopiston kurssikirjastosta sekä ylioppilaskunnan kirjastosta, että mitä kirjastolaiset pitävät kirjojensa alleviivaamisesta, korjaamisesta, viitteiden lisäämisestä ja sensemmosesta. Ja eiväthän he oikein taida pitää. Jutussa on pyritty hieman selvittämään minkälaiset kirjat asiakkaat kokevat olevan merkintöjen tarpeessa.

En valitettavasti löytänyt juttua Turun Sanomien verkkosivuilta 😦 Löytäisikö joku tarkkasilmäisempi?

Erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan lausuntoon, että ”kaiken kaikkiaan tuntuu, että ihmiset eivät kunnioita kirjoja samalla tavalla kuin ennen. Niitä pidetään huonosti; niistäkin on tullut kertakäyttökulttuuria, [hän] suree.” Olen –kuten ehkä jo arvaatte– asiasta toista mieltä. Se, että kirjoihin (tai lehtiin) tekee merkintöjä itselleen ja muille tuleville lukijoille, on päinvastoin osoitus siitä, että aikoo joko itse palata kirjan ääreen tai ymmärtää jonkun muun lukevan sitä. Mitä tahansa kertakäyttölukemista tuskin kukaan alkaa annotoimaan, sillä tekstin arvo nimenomaan lisääntyy kun se muodostuu puheenaiheeksi ja saa korjauksia, viittauksia ja kommentteja.

Yliopiston kirjastonhoitajasta ”[…] tuntuu, että kirjaa lukevalla opiskelijalla ei ole tarvetta purkaa mieltään itse kirjaan, vaan hän voi tehdä sen blogiinsa tai internetin keskustelufoorumeille. Vapaamuotoiset kommentit ovat siirtyneet verkkoyhteisöihin.” On eri asia kommentoida kokonaista tekstiä kuin liittää merkintöjä suoraan tekstin sekaan, väliin, päälle ja alle.

Kirjoitin aiemmin blogiini samasta aiheesta vastauksena Heli Roihan juttuun Verta, leimoja ja kontaktimuovia.