Kirjastoihmiset ympäri maailman: call for beeps!

Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija

Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija

Kuvataiteilija Zoè Benoit kerää kirjastojen lainaustoimistojen piippauksia ja äänimaisemia BIBLIOBEEP -teokseensa. Tässä on monta asiaa oikein: taiteilijaresidenssi, äänien ja äänimaisemien tutkiminen, arjen ja työn tallentaminen.

Harri Sahavirta kirjoitteli juuri hyvän jutun Kuulokulmia kirjastoon, ja omia kirjoituksiani CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä sekä Formatdag 2012 aiheena kirjaston ja äänen suhde.

Mainokset

Taiteilijat arkiston- ja museonhoitajina – tapaus Nýló Reykjavikissa

”Archive on the Run”

Olin vastikään Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa mukaankutsuttuna asiantuntijana Kaliningradin kirjastobossien ja tietohallinnon kanssa tutustumassa kirjastojen metadatanhallintaprosesseihin (joo yhteisluettelo toimii ja musiikin osakohdeluettelointi on huono idea) ja palveluihin. Reykjavik on hieno ja tuulinen paikka. Vietin siellä hieman omaa aikaa, ja tein tuttavuutta Reykjavikin elävän taiteen museoon Nýlóon. Vai olisiko oikea suomennos The Living Art Museumille ”elävä taidemuseo”?

Nýló logoKyseessä on taiteilijayhteisön itsensä perustama ja pyörittämä taidemuseo Reykjavikissa. Lähtölaukauksena toimi turhautuminen siihen että virallisen taide-establishmentin kuten kansallinen taidemuseon koettiin epäonnistuvan tehtävässään huomioida, kerätä ja säilyttää nykytaidetta. Niinpä taiteilijat ottivat ohjat omiin käsiinsä ja Nýló perustettiin 1979. Sen jälkeen taidetta on koko ajan kerätty, mutta piakkoin näyttelytyö ohitti tärkeysjärjestyksessä kokoelmatyön ja Nýló suuntautui siis taiteen esittämiseen. Kun museo joutui yllättäen muuttamaan toisiin tiloihin 2006, se joutui uudella tavalla tekemisiin itsensä kanssa; kokoelmassa on yli 2000 teosta, mutta se oli pitkälti järjestämätön. Museo aloitti suuren inventaarion, ja autobiografisen dokumentoinnin. Tästä syntyi pari julkaisua, joista yksi on tämä Archive on the Run -kirja (ISBN 978- 9979-72-351-6), jonka museolta ostin. Lueksin tämän tarinan läpi, on inspiroivaa lukea miten itseorganisoituva, itsenäinen ja dynaaminen taidemuseo painii identiteetti(e)nsä, kokoelmiensa, museotyön, kansainvälisyytensä, vakiintumisensa, sukupolvenvaihdostensa, positioitumisensa, taloutensa, tulevaisuutensa ja menneistyytensä kanssa. Kirja on moniääninen ja monimuotoinen dokumentti Nýlósta ja museoista/arkistoista.

Barthes ja Foucault mainittu, tietenkin.

Hieno maa. Ei puita

Hieno maa. Ei puita, iso taivas

Bibliografista infopornoa, tätä et järjestelmätoimittajaltasi saa

Aineiston ikä kustantajittain

Mainio Matti Lassila on leiponut kirjastojen Open Data -julkaisujen perusteella erilaisia karttoja kirjastoaineistoon Kaukomieli -blogissaan. Lähdemateriaalina on tässä HelMetin avoin data, joka avattiin Kirjastot.fi:n Labsin voimin; muut Suomen kirjastothan eivät vieläkään saaneet aikaiseksi avoin data -julkaisua. Minulla on Vaski-tietokanta sekä pari muuta Varsinais-Suomalaista tietokantadumppina ja olen niitä hieman kopeloinut ja kartoittanut lähinnä ajatus- ja ohjelmointiharjoituksina. Matti on ottanut huomattavasti perusteellisemman otteen ja esittänyt aineistolle mielenkiintoisempia kysymyksiä R:llä.

Täällä Vaski-alueellakin sekä avointa dataa että tällaisia visualisointeja on käsitelty johtoryhmässä, mutta edelleen tavara istuu tiukasti piilossa uteliailta ja ahkerilta. Kokoelman visualisointi olisi erinomainen työkalu kokoelmanhallintaan, ja tätä yritetään ajaa nyt täällä Vaski-alueella.

Kiitos Matti ensinnäkin mielenkiinnosta kirjastoaineistoa ja sen visualisoimista kohtaan, sekä työn tulosten julkaisusta. Kirjastoalalla on sekä kiinnostusta että tarvetta tällaiselle, mutta osaamista ja ennenkaikkea aloitekykyä kyllä puuttuu. Tässä olisi työmaata!

Helle Kannila: ”Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat!”

Helle Kannila

Helle Kannilan kirjoitus Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat! kirjaston kokoelmanhallinnasta ja poistamisen tärkeydestä. Kirjoitus on jo vuodelta 1928 ja edelleen mitä ajankohtaisin.

Teksti on teoksesta Kirjastoista kirjoitettua (1966, Otava). Lukijana allekirjoittanut eräässä Istanbulilaisessa kahvilassa kevällä 2010.

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

Poroilan objektiivinen artikkeli Kirjasto 10:n limaisista pusseista

Intervalli 2010/3

Kirjasto 10:ssä on vaihdettu jewel-kotelot pusseihin (kts. aiempia kirjoituksiani). Heikki Poroila kirjoitti hyvän artikkelin niistä Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen Intervalli-lehden tuoreeseen numeroon 3/2010, alkaen sivulta 16. Artikkeli on nostettu oikein kansikuvan ja siinä haastatellaan Kirjasto 10:n bossia Kari Lämsää sekä kokoelmatyötä tekevää Lassi Kokkosta. Lopuksi Poroila summailee yhteen sekä pussien että koteloiden hyviä ja huonoja puolia.

Täällä odoteltiin Heikin juttua pitkin viikkoa että mitähän se Heikki aikoo kirjoittaa. Kirjasto 10 ei juurikaan viesti toimistaan, esim. näistä pussitusasioista missään joten kenen tahansa ja erityisesti Heikin kaltaisen auktoriteetin kirjoittama teksti ja ”tuomio” määrittää melko pitkälti mitä mieltä kirjastoala asiasta on ja tulee olemaan. Ei sitä lunta ihan hirveästi tupaan tullut 🙂

Kiitos Heikille erittäin arvokkaista näkemyksistä ja asian esille ottamisesta yleensäkin. Käykääpä lukemassa artikkeli ja oikeastaan koko lehti, joka on (tälläkin kertaa) täynnä hyvää asiaa.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

  1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
  2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Kirjasto 10:ssä pussitus menossa

Pussituslinjasto rullaa

Kirjoittelin Kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalle seuraavanlaisen kutsun:

Kirjasto 10:n pussitusrumba menossa, tervetuloa tutustumaan

mace | 17.8.2010 17:19:12

Helsingin kaupunginkirjaston Kirjasto 10 vaihtaa veke kaikki CD-kotelonsa. Homma on ollut vireillä jo jonkin aikaa, ja mallia on haettu ulkomailta asti. Perinteisten jewelcasejen sijasta erityisiä pusseja (tai ”taskuja”, riippuen siitä kenen kanssa puhuu) on käytössä esim. Tanskassa.

Kirjoitin blogiini kesäkuussa kun suunnittelu oli vielä meneillään. Hanke on nyt siinä vaiheessa, että varsinainen pussitus on meneillään. Valmista pitäisi tulla alkusyksyn aikana, ehkä jo syyskuun alkupuolella. Kirjasto on auki, mutta varsinainen sali ja aineisto ovat asiakkaiden ulottumattomissa työn ajan. RFID:hen ei muuten tässä vaiheessa Kirjasto 10:ssä siirrytä.

Pussitusprosessi on siis täydessä vauhdissa, ja tuotantolinja pyörii Kirjasto 10:n omissa tiloissa Helsingin pääpostitalossa. Alkuvaiheessa hommaa tehtiin pääkirjastossa Pasilassa. Olen näpsinyt jotain valokuvia, niitä löytyy netistä.

Tulkaapa kollegat ihmeessä tutustumaan prosessiin. CD-hyllyt ovat tulossa Kirjasto 10:een ensi viikolla. Niihin, pussitettuun aineistoon sekä uutuuksien arkipussitukseen voi toki tutustua myöhemminkin, mutta nyt on tilaisuus nähdä läheltä tämä savotta ja logistiikkaan, kokoelmanhallintaan, työnohjaukseen, henkilöstöhallintoon, asiakasviestintään ja dokumentointiin liittyvät asiat ovat nyt meillä hyvässä muistissa. Kokemusta saadaan eteenpäin jos teillä muilla on intressiä tulla prosessia katsomaan.

Täällä Kirjasto 10:ssä voi olla yhteydessä esim. Tero Nummelaan sähköpostitse (tero.nummela -AT- hel.fi) tai soitella puhelimella 09 310 85000.

Kirjasto 10:n cd:t pusseihin

Tarroja tarroja

Kirjasto 10 vaihtaa kesän aikana kaikki (kyllä, luit oikein) cd-levyt perinteisistä jewel case -koteloista erityisiin muovitaskuihin. Hommaa riittää. Työtä tehdään koko kesä, syksyllä pitäisi olla valmista. Suurin osa varsinaisesta työstä tehdään Pasilan pääkirjastossa, jonne Kirjasto 10:n cd-aineisto lähetetään osissa.

Ideana on ensinnäkin se, että pusseissa  aineisto on ”kasvot asiakkaaseen päin”, eli hyllyjä selaava asiakas näkee heti levyn kansikuvan. Aiemmin Kirjasto 10:ssä asiakkaan on pitänyt vetää levy ulos hyllystä nähdäkseen sen. Tämän tietenkin voisi saavuttaa vain hyllyjä vaihtamalla. Muovitaskut säästävät kuitenkin myös noin 50% tilaa, josta onkin kirjastossamme ollut lievästi ilmaisten pulaa; aineisto ei ole mahtunut hyllyihin pitkään aikaan ja on pursuillut sinne tänne ikävän näköisesti ja erittäin epäkäytännöllisesti. Tämän ovat varmaan kaikki vierailleet kollegat panneet merkille.

Pussittamalla tilaongelman pitäisi ratketa ilman että kokoelmaa tarvitsee merkittävästi supistaa (on sitä supistettukin). Vastaavia ratkaisuja olen nähnyt (=valokuvannut) käytössä esimerkiksi Delftin yleisessä kirjastossa DOKissa, Tanskan Silkeborgissa sekä Australian Melbournessa.

Myös ärsyttävästä hajonneiden cd-kotelojen vaihtamisesta toivottavasti päästään eroon, tai ainakin se vähenee.

Oheisessa videossa näkyy kaikki (noh ainakin suurin osa) joka cd:lle tehtävistä toimista. Tietenkään suoranaisesti näin ei pussitusrumbaa tehdä, vaan perustamme tuotantolinjaston jossa toiminnot on jaettu muutamiin osakokonaisuuksiin. Henry Ford olisi meistä ylpeä. Tehtäviä työvaiheita ja tuotantolinjan organisointia on tehty kevään mittaan, tässä muutama foto kun kollegojen kanssa tutkimme pussittamista (slideshow). Tulevaisuudessa Kirjasto 10:n hankittavat uutuudet pussitetaan jo hankinta- ja luettelointiosastolla.

Jotkut erityisesti musiikkikirjastokollegat varmaan nauravat meille kuin hyeenat, mutta katsotaanpa muutaman vuoden päästä onko tämä ollut niin hyödyllistä että vastaavaa tehdään muissakin suomalaisissa kirjastoissa.

Katso myös tiedote Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Käyttödata auki

Vielä yksi blogikirjoitus. Tämä on vika tänään. Lupaan. Tsekatkaa Seppo Verhon juttu Kirjaston kätketty aarre Kirjastolehden blogista. Mulla on ollut vireillä demo, jolla voitaisi tehdä juuri tällaista trendien kartoitusta. Siitä olisi iloa maailmalle, suomalaiselle innovaatioympäristölle, kirjaston tehtävälle kansalaisten osallistumisen mahdollistajana, hyvälle virkamiestavalle, oikeistolaiselle politiikalle sekä (tämä argumentti varmasti vakuuttaa kirjastolaisetkin idean hyvyydestä, elleivät argumentit vakuuttaneet) kokoelmanhallintatyölle.

Urpo Nylander esittelee e-kirjojen lukulaitteita

Laitoin nyt tuubiin maaliskuussa videoimani haastattelun+turinan Helsingin kaupunginkirjaston Urpo Nylanderin kanssa, jossa Upa esittelee muutamia kirjastolle hankittuja e-kirjan lukulaitteita. Laitteet ovat

Lisäksi puhutaan hieman Adobe Digital Editionsista jonka päälle yleisten kirjastojen tarjoama Ellibs -palvelu rakentuu. Kaikki kolme laitetta toimivat ADE:n kanssa, mutteivät valitettavasti ongelmitta.

Helsingin kaupunginkirjasto aloittaa e-kirjojen lainaamisen asiakkaille pikapuolin. Minittäin maanantaina. Laitteita on jo saatavilla Turun ja Espoon kaupunginkirjastoista. Klaava.fi:ssä näkyy olevan ihan kivasti koottu juttuja e-kirjoista ja niiden tilasta Suomessa. Todettakoot tässä muuten samalla, että kirjastojen e-kirjahankkeilla on heikko google-näkyvyys (eli hankkeet eivät ole olemassa) muutoin kuin uutisoinnin tai muun kolmannen osapuolen puolesta. Asiaa voisi varmaan parantaa laatimalla edes jonkinlaiset tietosivut kirjaston sivustolle; asiaa kohtaan on kuitenkin kiinnostusta.

Muita e-kirjoja käsitteleviä kirjoituksiani löydät avainsanalla e-kirja ja kirjasto-kaapelilla on paraikaa menossa kirjastoja ja e-kirjoja käsittelevä keskustelu otsikolla Sähkökirjat keskusteluun.

Lisää hyvää kamaa: Diderotin ja d’Alembertin Encyclopédie

Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers

Kirjoitin jo tänään tiedonhausta tuskastuneena, tässä vielä toinen katkelma samasta lähteestä, eli Timo Kaitaron artikkelista Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki teoksessa Korkman ja Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0). Tämä on mielenkiintoinen läjäys esim. ajatellessa Wikipedia neutral point of view -periaatetta, pitäen siis mielessä että Wikipedia ei ole kokoelma jotain vaan, vaan nimenomaan tietosanakirja.

Päivänvaloon ja takaisin maan alle

Myös Diderot’n ja d’Alembertin kuuluisa tietosanakirja Ensyklopedia (Encyclopédie, 1751–1772) ilmestyi aluksi kuninkaallisen painoluvan turvin. Tämä edellytti tiettyä varovaisuutta, ja niinpä teologisensorien luettavaksi automaattisesti menneet teologiset ja filosofiset artikkelit olivat oikeaoppisia ja neutraaleja. Sen sijaan kritiikki ja epäilyt oli piilotettu viattomammilta vaikuttaviin, vaikkapa kasvi- tai eläintieteellisiin hakusanoihin. Yhdistämällä hakusanoja viittauksin lukijaa opastettiin yhdistämään kritiikki oikeaan osoitteeseen (esim. barbaarisia ihmissyöntirituaaleja kuvailevassa artikkelissa Antropofagia kehotetaan katsomaan hakusanoja Alttari ja Ehtoollinen). Tästä kritiikin ovelasta piilottelusta huolimatta — menetelmä tosin selostettiin avoimesti hakusanassa Encyclopédie — teos joutui vaikeuksiin.

[juttua sorbonnelaisen apotti de Pradesin harhaoppisesta väitöskirjasta …] Kun väitöskirjan skandaalinomaiset väitteet havaittiin, alettiin etsiä syyllisiä siihen, miten näin vaaralliset aatteet olivat päässeet soluttautumaan Sorbonnen teologiseen tiedekuntaan saakka. Jäljet johtivat Ensyklopediaan. Apotti de Prades oli Diderot’n ystävä ja Ensyklopedian hakusanan Varmuus kirjoittaja.

Lopulta Ensyklopedian kaksi ensimmäistä osaa kiellettiin seuraavin sanoin: ”Kuningas on havainnut, että näihin kahteen osaan on ujutettu useita ajatuksia, jotka ovat omiaan tuhoamaan kuninkaallisen auktoriteetin, saamaan aikaan itsenäistä ajattelua ja kapinahenkeä, sekä hämärien ja monimielisten termien myötä saamaan aikaan erheitä, tapojen turmelusta, uskonvastaisuutta ja epäuskoa. Hänen Majesteettinsa, joka on aina huolissaan julkisesta rauhasta ja uskonnon kunniasta, katsoo parhaaksi estää auktoriteetillaan seuraukset, joita teoksessa esitetyt vaaralliset ajatukset saattaisivat aiheuttaa.” Ensyklopedistit kuitenkin selvisivät tästä kriisistä voittajina. Heillä oli joitakin korkeassa asemassa olevia ystäviä, ja lisäksi asiaan liittyivät myös taloudelliset edut. Painamisen siirtyminen ulkomaille olisi vienyt voitot muualle.

Helvétiuksen De l’esprit -teoksen aiheuttaman skandaalin myötä viranomaiset huolestuivat uudelleen, ja syylliseksi uusien aatteiden leviämiselle kuviteltiin jälleen ensyklopedistien salaliittoa. Omer Joly de Fleury totesi parlamentissa, että Ensyklopedia oli ”materialismin salaliitto uskonnon tuhoamiseksi ja itsenäisen ajattelun inspiroimiseksi ja tapojen turmelukseksi”. Painolupa peruttiin 1759, ja myöhemmin ilmestyneet osat painettiin salaa väärin painopaikkatiedoin.

Ensyklopediaan kirjoittivat artikkeleita kaikki ranskalaiset valistuksen keskeiset edustajat: Rousseau, Voltaire, Montesquieu, d’Holbach ja Diderot, vain tunnetuimpia mainitakseni. Ensyklopedian sisältö voi vaikuttaa vaisulta ja maltilliselta, jos sitä vertaa näiden kirjoittajien ilman painolupaa ilmestyneeseen tuotantoon: esimerkiksi Voltaire ja d’Holbach eivät tietenkään voineet esittää suorasukaista uskontokritiikkiään sen palstoilla. Rousseau kirjoitti musiikkia käsittelevien artikkeleiden lisäksi artikkelin Œconomie politique, jossa hän hahmotteli poliittista teoriaansa. Myös Diderot käsitteli hakuteoksessa poliittisen auktoriteetin luonnetta valistuksen hengessä. Fysiokraatit Quesnay (1694–1774) ja Turgot (1727–1781) esittelivät Ensyklopediassa taloudellisia oppejaan, jotka korostivat maanviljelyksen merkitystä keskeisenä rikkauden lähteenä sekä vaativat vapaan kaupan esteiden poistamista. Diderot kirjoitti filosofisten artikkeleiden lisäksi käsityötaitoja esitteleviä artikkeleita, joissa ilmeni valistuksen kiinnostus käytännöllisesti hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin. Lähes kaikkialla teoksen artikkeleissa korostettiin kriittisen asenteen ja järjenkäytön merkitystä.

(vihreät korostukset jonkun aiemman lukijan/lukijoiden tekemiä).

Tällainen tietosanakirja on hypermediateos ja kuten yllä oleva maininta Ehtoollisen viitteistä osoittaa, viite ei ole neutraali maininta, vaan mukana merkityksenmuodostuksessa. Minäkin lisäilen blogissani tai muualla julkaisemiini kirjoituksiin linkkejä Wikipediaan, en Conservapediaan, joka on yhteisöllisesti muodostettava tietosanakirja niille, joiden mielestä Wikipedia edustaa liian liberaaleja arvoja. Hmm, onkohan jossain liberaalia yleistä kirjastoa vankemmalle ja luotettavammalle arvopohjalle perustuva konservasto. Varmasti on, ja niitä Heikki Poroilan Luurangot portinvartijan kaapissa -teos (BTJ, 2007, ISBN 978-951-692-680-6) käsitteleekin.

Olen kirjoittanut tietosanakirjoista ennenkin, sillä ne ovat kiehtovia. Ne pyrkivät olemaan kattava esitys maailmasta, kuten kirjaston aineistokokoelmakin. Lisäksi molemmilla on ketunhäntä kainalossa. Yleiset kirjastot ovat lain takaama ja julkishallinnon järjestämä palvelu, tietosanakirjat sen sijaan eksistoivat markkinavoimien tai ns. kolmannen sektorin alueella. Valistusperinteen mukaisesti sekä tietosanakirjat että kirjastot pyrkivät antamaan ihmisille edellytykset tehdä itse päätöksiä ja muodostaa oma maailmankuvansa. Mediakasvatusta siis, ja kansalaistaitoja (jotka kirjastolaiset mielellään lukevat kuuluvan lukutaidon piiriin), ja muuta sellaista ylevää.

Jos kiinnostaa, niin tuolta blogini arkistosta löytyy aiempi kirjoitukseni valistuksesta ja kirjastoista.

Koukkasin tänään Kansalliskirjastolla, ja siellä on hieno kokoelma vanhoja tietosanakirjoja paraatipaikalla, vanhan osan hienoimmassa salissa. Diderot’n ja d’Alembertinkin ranskankielinen Encyclopédie löytyy sieltä.

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Pelien verkkolevitys ongelmallista kirjastojen kannalta

Vastikään huomattavasti elävöityneellä Kirjastolehden uutisia -palstalla oli juuri juttu otsikolla Digitaalisten pelien julkaisu ja jakelu siirtyy verkkoon ja se kirvoitti minut nyt kirjoittamaan aikanaan mieleen tulleen probleeman, että kun pelien levitys menee verkkoon, ne karkaavat kirjastojen näpeistä. Tarkoitan tässä nyt siis pelejä joka ihan laillisesti levitetään verkon kautta, esim. Microsoftin, Nintendon, Sonyn, Nokian, Applen tai jonkun muun toimijan verkkokaupasta ilman että käyttäjälle koskaan tulee kouriinsa mitään käsissä pidettävää esinettä.

Ja juuri on kauhialla säädöllä saatu kirjastot lainaamaan pelejä. Lainattavana on nyt lähinnä konsolipelejä ja niidenkin lainaaminen on todella lastenkengissä. Pelien edustajien kanssa on (erittäin hitaasti) soviteltu miten se lainaaminen kirjastoista onnistuisi. Nyt se on jossain määrin saatu onnistumaan, ja kirjasto maksaa lainausoikeudesta rahaa. Eli sama systeeemi kuin leffoissa. Kirjoista, äänitteistä tai nuoteista ei tarvitse maksaa, tekijänoikeuslaki takaa että niitä voidaan lainata ilman mitään erityisiä neuvotteluja. Tilanne on vastaava skandinaviassa muuallakin, mutta Tanskassa ja Ruotsissa sopimista on helpottanut se, että pelejä edustaa organisaatio jonka kanssa voi neuvotella keskitetysti. Suomessa on käsittääkseni neuvoteltu nimikekohtaisesti maahantuojien kanssa.

Ensimmäiset 30 vuotta digitaalisia pelejä on jo kirjastojen kannalta menetetty sillä tuotteita ei enää ole saatavilla paitsi käytettyjen pelien markkinoilla joista kirjastot eivät niitä tule hankkimaan. Nyt kun pelit selvästi siirtyvät verkkolevitykseen, pelikulttuuri karkaa kirjastojen ulottumattomiin. Meille tulee jäämään noin 5-7 vuoden levyinen ikkuna pelejä kirjastojen kokoelmiin, ellei jotain keksitä. Kirjastoissa ei tunnu valitettavasti olevan kovin paljoa intoa tähän keksintätyöhön, peleillä  nähdään olevan vain välillinen arvo nuorison houkuttelemisksi kirjastoon. Peleillä sinänsä ei ole väliä, nuorilla ja heidän saamisella kirjastoon millä tahansa keinolla on.

Onneksi pelejä voi vuokrata videovuokraamoista. Esim. HubiHubi on hieno palvelu; konsolipelit postitetaan suoraan kotiin, vuokraa maksetaan viikottain ja hinnat ovat todellakin sangen alhaiset.

Erään e-kirjan tarina

Seuraa tarina e-kirjoista. Tarina ei tietenkään ole sinänsä kovin mielenkiintoinen, mutta nostaa esiin muutamia e-kirjoihin liittyviä ongelmakohtia jotka ovat kaikki kyllä olleet tiedossa ennenkin.

Sattuipa eräänä päivänä kaukaisessa, kaukaisessa maassa niin, että kirjastosetä halusi tehdä hieman kokoelmanhallintatyötä. Kirjastojärjestelmästä oli tehty tietokanta-ajo siten, että kaikenlaista mielenkiintoista dataa aineistosta oli tallennettu Excel-muotoiseen tiedostoon. Kirjastosedän Excel-taidot olivat hieman ruosteessa ja nyt suunnitteilla olleet toimenpiteet datan kanssa olivat hänelle hieman uudentyyppisiä. ”Mikä avuksi?”, ajatteli kirjastosetä. ”Noh, joku Excel-aiheinen kirja olisi varmaan hyvä tapa lähestyä asiaa”, hän tuumi  ja myhäili tyytyväisenä siitä, että lähestyi asiaa kirjastolaiselle sopivasta tulokulmasta, julkaisujen kautta. Suoritettuaan kenelle tahansa kirjastoammattilaiselle intuitiivisen, tarkennetun haun s:tilastot* and s:excel HelMet-tietokantaan, nousi hänen kasvoilleen yllättynyt hymy–kahdesta tuloksesta nimen perusteella relevantimpi oli e-kirja! Pienoinen epäilys kuitenkin häilähti kirjastosedän mielessä, sillä oli epävarmaa mitä tuleman piti.

Käden käänteessä kirjastosetä kuitenkin tunnistautui  pääkaupunkiseudun kirjastoyhteistyön HelMetin e-kirjatoimittajan Ellibsin sivustolle kirjastokorttinsa numerolla ja siihen liittyvällä salasanalla. Nyt hän pääsi lukemaan teoksen esittelytekstiä, joka kirjastojärjestelmän sivuilta puuttui. Korvaukseksi tästä lisätiedosta oli odotettavissa kyseisen, ulkopuolisen toimittajan käyttöehtoihin sitoutuminen. ”Enpä nyt vaivaa päätäni niillä”, ajatteli kirjastosetä ja kiinnitti sen sijaan huomiota siihen, että kyseisen ulkopuolisen toimittajan järjestelmässä teos oli luokiteltu kategoriaan systeemityö. ”Tämähän vastaa HKLJ:ssä luokkaa 627.71 systeemityö.” HelMetissä teoksen luokka oli kuitenkin 627.733 taulukkolaskentaohjelmat ja asiasanoina Ellibs, sähkökirjat, Excel, atk-ohjelmat, taulukkolaskenta sekä tilastot. Muodollisesti pätevä kirjastosetä ei tästä hätkähtänyt. Tiesihän hän toki, että tiedontallennus on systemaattista, mutta tiedonhaku ja -hankinta luovuutta vaativaa työtä.

Suuremmaksi huoleksi osoittautui,  että Ellibsin sivu ilmoitti e-kirjan lukuun tarvitaan Adobe Digital Editions -ohjelma. ”Tämähän onkin muuttunut aikaisemmasta”, kirjastosetä huomasi, ”eikä ADE:tä taida olla käyttämälleni, kotimaiselle GNU/Linux käyttöjärjestelmälle”. Ja näin asia todella olikin: Adobe ei ollut tehnyt Digital Editionsista Linux-versiota suunnitelmiensa mukaisesti eikä ohjelmaa kukaan muukaan ole saanut tehtyä.

Lueskeltuaan internetin englanninkielisiä keskustelupalstoja vartin verran kirjastosetä oli luopua toivosta saada e-kirja käyttöönsä,  sillä tarvittavaa Adobe Digital Editionsia -ohjelmaa ei näyttänyt kertakaikkiaan olevan saatavissa millekään hänen käytettävissään olevalle tietokoneelle. Painettua versiota ei kirjasta pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, vain tuo e-kirja. ”Katsompa huvikseni, saisinko e-kirjan lainaksi jostain muualta”, kirjastosetä ajatteli ja siirtyi käyttämään muutamaa, suullisena perimätietona aikojen saatossa oppimaansa verkkopalvelua. ”No täältähän teos löytyy suoraan luettavaksi, eikä asentelua tarvita. Ja kappas, tämän lystikkään vertaisverkkopalvelun kautta näyttää löytyvän peräti 19 henkilöä, jotka ovat halukkaita lainaamaan kirjan minulle.”

Kirjastosetä ei tietenkään oikopäätä ruvennut lataamaan kirjaa vaikka tiesi olevansa vain yhden hiirenklikkauksen päässä haluamastaan teoksesta. Tarinamme päättyy tähän, ja siirrymme itsekin pohtimaan samoja kysymyksia joiden parissa kirjastosetä yhä tänäkin päivänä pyöriskelee…:  olisiko hänen pitänyt valita käyttöjärjestelmänsä toisin, olisiko HelMet -kirjastojen pitänyt valita e-kirjatoimittajansa toisin, olisiko Ellibsin pitänyt valita tekninen järjestelmänsä toisin, olisiko kirjoittajan pitänyt valita julkaisijansa toisin, olisiko julkaisijan pitänyt valita tiedostomuotonsa toisin vai olisiko kirjastosedän pitänyt valita kiinnostuksenkohteensa alunperinkin aivan toisin? Olisiko kirjastosedän intresseissä ollut lainata kirja Mininovan tai muiden vastaavien vertaisverkkopalvelujen kautta? Miksi hän ei lainaisi kirjaa vertaisverkosta vai olisiko parempi lukea kirja suoraan verkosta kuten Scribdissä? Millä motiivilla jotkut ihmiset tätäkin kirjaa haluavat verkon kautta lainata? Miksi ylipäätään kukaan haluaa lainata kirjojaan toisille?  Entä miksi kirjasto antaa kirjoja lainaksi? Miksi teoksen lukeminen itse valittua kautta olisi paheksuttavaa tai laitonta, kun HelMet-kirjastot ovat kuitenkin lunastaneet Ellibsiltä käyttöoikeuden kyseiseen teokseen ja tarjoavat sitä omille asiakkailleen (vaikka se onkin rikki)?

(Seeding: 20)

Kirjahyllyni

Noudatan maksimaalisen julkaisun periaatetta, joten alla Helsingin kaupunginkirjaston intranettimme Kaivon erittäin mainiossa Kirjahylly-kolumnisarjassa julkaistu kirjoitukseni. Sarjassa henkilökunta esittelee henkilökohtaisia kirjastojaan ja kirjahyllyjään kuvien  kera.

Macen kirjahylly

Ellen ole laskenut väärin, omistan neljä kirjaa. Näet ne kuvassa.Kirjahyllyni Scrolling Forward oli kurssikirjana informaatiotutkimuksen opinnoissani, Paratiisi vai panoptikonin sain mukaani jostain alamme tapahtumasta ja Wikipedia—The Missing Manualin tilasin netistä muuten vaan. Neljäs on GNU Emacsin version 18 manuaali, jonka nappasin aikoinaan Kirjakaapelin kokoelmista. Sen kanssa matkustin Jyväskylään Finnconiin hankkiakseni siihen kirjoittajan ja suuren ajattelijan, Richard M. Stallmanin omistuskirjoituksen (”Happy hacking—Richard Stallman”). Pari vuotta myöhemmin kirja poistettiin kirjaston kokoelmasta ja nyt se on minulla turvassa, artefaktina.

Maailmassa on varmaan joku ihminen jolla olisi kirjoilleni parempaa käyttöä kuin minulla, joka homehduttaa niitä pinossa ja kirjoittaa niistä työpaikan intranettiin. Kelpo kirjoja ne kaikki kuitenkin ovat. Wikipedia-oppaan aion toistaiseksi pitää itselläni. Scrolling forwardin ja Paratiisin olen lukenut, joka on kutakuinkin yhtä kuin se että ne ovat minulle tarpeettomia—joten jos niille on teillä käyttöä niin ottakaahan yhteyttä. Tällä hetkellä ne ovat tarjolla viime aikoina uutisissakin olleessa BookaBookassa. Paras mahdollinen ottaja olisi tietenkin sellainen joka tekee kirjoihin merkintöjä ja huolehtii että ne pysyvät liikkeellä. Kirjojen seisottaminen hyllyssä tuntuu suorastaan loukkaukselta!

Edellä mainittujen teosten lisäksi hallussani on tällä hetkellä kaksi muuta kirjaa. Daemon on romaani jonka omistaja ehkä jo kaipailee sitä. Lupasin laatia siitä arvion, mutten ole vieläkään päässyt yli puolenvälin. Törkeen hyvän Watchmenin nappasin töistä matkaani. Aikoinaan Cosmic Comic Caféssa käydessäni luin siitä aina kappaleen kerrallaan.

Aikakaus- ja sanomalehtiä kotona liikkuu sattumanvaraisesti. Niitä tulee ja menee muttei kerry. Kirjojen tai lehtien kotona säilöminen tuntuu ajatuksena mahdolliselta, jos niille on oikeasti käyttöä. Kaunokirjallisuutta, ainakaan romaaneja en missään nimessä haluaisi omistaa. Pthyi mikä törkeä ajatuskin…ehkä jonkun uudelleenkäyttöä kestävän teoksen, vaikkapa upean sarjiksen tai runokokoelman voisin hankkia. Väliaikaisesti.

Bibliofiiliksi en itseäni voi väittää. Keräilijän vikaa minussa on kieltämättä joskus ollut. Silloin tuli haalittua esoteerisempia aikakausijulkaisuja ja kaikenlaista roipetta. Ei mitenkään hallitsemattomasti. Oli kuitenkin jonkinlainen sisäinen tarve suojella esineitä, etteivät joutuisi kadotukseen. Mokoman pula-ajan sairauden ruoskiminen sielusta on tuottanut ihan hyvin tulosta; tavarasta on päästy eroon eikä tilalle ole tullut puutteen tunnetta.

Elämä on hyvää.

Tiedän että tämä on Kirjastolaisen Oikea Tie.Riippumaton asiantuntija ;)

Opusten lisäksi pinossa on vähän vinyyliä, perinteitä kunnioittaen maitolaatikkoihin varastoituna. Ihan hyvä valikoima (gasp voisiko jopa sanoa kokoelma?!?) tunkkaista ja tiukkaa teknoa. En tiedä mitä niille oikein pitäisi tehdä. En haluaisi luopua niistä, mutta voisin antaa niitä lainaan. Osa on ollut ennenkin. Cd-levyjen pirulaisia on parikymmentä. Soittimen omistamisesta on vuosia.

Onko tähän tarkoitus kirjoittaa myös peleistä? Nekin ovat kaunokirjallisia teoksia. Mitään erityistä pelikokoelmaa minulla ei ole. Verkkaisen läpipeluun alla on pari seikkailuropea: Yggda Union―We’ll Never Fight Alone puhelimessa GBA-emulaattorilla, sekä Chrono Trigger miniläppärin SNES-emulaattorilla. Niukasti pelaavalle molemmat tuntuvat loputtomine juonenkäänteineen ikuisuusprojekteilta.

Toisin kuin pelestä ja webin kaltaisesta hypermediasta, kirjoista näkee heti päällepäin koska ne päättyvät. Ehkä se on salainen syy miksi jotkut aina jaksavat ylistää kirjojen käyttöliittymää ylivoimaiseksi :^)

An interview with Benjamin White about IPR, libraries, archiving, The British Library and so forth

Here is the interview of Benjamin White i did in co-operation with the Videopuppets when he attended the Nordic Cultural Commons Conference in Stockholm the 22. and 23. of October, 2008. White is the Intellectual Property Rights Manager at The British Library. The title of the interview was Libraries as platforms for sharing and below the embedded video is the list of questions from the notes and preparations i had made before the interview.

Primary questions

For starters about the situation in Britain

  1. Introducing Ben White? ”Benjamin White, for starters, could please introduce yourself and your work at the British Library?”
  2. BL DES? ”Please explain the British Library Digital Exceptions Strategy
  3. BL IPR manifesto? ”Next, could you explain the British Library Intellectual Property Rights manifesto
  4. Legislation news? ”What about recent news in the British copyright legislation”
  5. Legislation trends? ”What trends do you see in the legislation?”
  6. Problems? ”In the light of this, what do you see as the main problems regarding IPR in British libraries at this time?”
  7. Strenghts? ”What do you see as the main strenghts of British libraries regarding IPR at this time?”
  8. The situation in Britain seems rather similar to what we have here in Finland: all digital content (also movies and computer programs) in library collections have been negotiated for. The law doesn’t grant libraries a right to acquire, archive and/or distribute electronic publications.

Reflection on the session

An interlude

  1. Reflection on session? ”How did you find the Open content licenses in public broadcasting and archiving -session, would you like to reflect on what was discussed?”

Optional questions

Content production at the library

  1. ”How could libraries assist people in content sharing? Should libraries offer technical solutions (similar to youtube, wikis, p2p networks etc.), support use of the already existing services, assist in organization and metadata creation, educate about licensing and copyright issues or merely provide network-access?”
  2. (Public) libraries as educators in IPR? ”Libraries are helping people to access and also to produce and share material online. Do you see it could the job of libraries to educate the patrons about intellectual property rights both to respect the copyrightholders’ rights but also to inform about rights granted by the IPR (like make copies of CDs from the library collections) and to help them make educated decisions about licensing out their own works?”
  3. Libraries as content producers ”Libraries are also creators and publishers of online content themselves. Of course there is the catalogue but also podcast and vidcasts of reading sessions for kids, reviews, readinglists and so forth. What type of licensing should be used for this content?”
  4. EULAs: ”Especially with all the interest in web 2.0, some libraries seem keen in letting their patrons join the cataloging fun up in the ivory towers. In Finland Hämeenlinna library is piloting the Axiell Arena and other libraries are soon to follow. Do you have an opinion about what kinds of end user license agreements (EULA (ii-juu-el-ei)) should be established between the libraries and the producer-patron contributing to the library website?”
  5. Cuts ”Libraries always whine they are lacking in resources? What services/processes would you remove if it would help libraries get better?”

British Libraryn Benjamin Whiteä haastatellen

Value of libraries online

  1. ”What is the value of libraries online anyway? What could libraries add to the internet that cannot be expected to emerge without them? When i think about what the fundamental ideas of libraries are supposed to be and when i look at what has happened in the internet over time i cannot help wondering could hypertext, links, The Internet Archive, Creative Commons, tagging, del.icio.us, The Gutenberg Project, early linkcatalogs like Yahoo! directory or dmoz, p2p networks, all the online literacy discussion forums, LibraryThing, various Google products or the Wikipedia Literacy Portal have been products and concept set up and popularized by libraries? Why weren’t they?”
  2. Need for libraries online? ”Do people really need libraries in their online activities, or is online involvement mostly beneficial for libraries themselves? For everybody, including libraries, the internet has marketing potential, but also customer-intelligence, material collection, interoperation, worldwide news et cetera are some of the benefits the libraries can gain from the net. The reverse way to ask this question is: how would the disappearance of libraries affect the online activities of people? Would anyone really notice and what would be lost?”

Misc.

  1. Long tail and out of print ”In the era of digital content distribution, the concept of out of print is irrelevant. Limiting and enabling access to material is not tied to the existance or nonexistance of physical objects. Number of printed copies and export/import were the DRM of yesterday. How will this change the markets since libraries will lose one of their best advantages, the kind of long tail bookstores and other content distributors have lacked until now?”

I’m terribly sorry i cannot make proper shownotes and other metadata at this time, but warm thanks to Benjamin White for the interview and massive props to Videopuppets! Yay!

Otin NCCC:n ja videopuppetit puheeksi Kirjastot.fi:n Tekijänoikeus-palstalla ja kerroin myös siitä, että olen itse tekemässä Benjamin Whiten haastattelua.

Tanskassa on moni asia toisin, moni ei

Kohti MalmöaOlin Suomen kirjastoseuran kirjastovirkailijaryhmän jäsenenä mukana tällä viikolla Tanskassa, kun parisenkymmenpäinen kirjastolaislauma kävi urkkimassa miten eteläiset sisaremme ja veljemme olivat kirjastonsa järjestäneet. Matkalle osallistuneista taisivat kaikki yhtä alan opettajaa lukuunottamatta olla yleisistä kirjastoista pitkin poikin valtakuntaa. Turusta sattui matkassa olemaan pari 23asiaa -verkkokurssimme ulkojäsentä ja Joensuulaiset tiesivät kertoa, että sikäläinen Kirjastotantasta virtuaalidiivaksi -verkkokurssi on kaikkea muuta kuin nukahtanut, kuten verkkosivuja katselleena kuvittelin. Jos muistan oikein, ovat juuri aloittamassa kurssin vetämistä viidettä kertaa ja sitten alkaa olemaan melkolailla koko seutukirjaston väki kurssitettua.

En voi ajanpuutteen vuoksi näpytellä niin kattavaa kertomusta kuin haluaisin, sillä olen luvannut alullesaattaa lehtijutun Kirjastolehteenkin ja kahden kuukauden Australianmatkani alkaa tiistaina. Nyt ei ole myöskään mahdollisuutta tägittää, linkkailla ja lähetellä ryhmiin Flickriin laittamiani kuvia matkalta. Etätöitä sieltä saattaa ehkä joutua tekemään, koska Nordic Cultural Commons Conference 2008:n yhteydessä tekemäni Benjamin Whiten haastattelun tallenne ei vielä ole netissä enkä haluaisi lykätä sen julkituomista tammikuiseen paluuseeni asti.

Kaikenkaikkiaan Tanskassa sekä Ruotsissa oli esillä paljon asioita, joista suomalaisessakin kirjastoskenessä puhutaan. Käyttäjät, erityisesti nuoret tuntuvat olevan kirjastoista katoamaan päin, maahanmuuttajien ja seniorien osuus kuntalaisista kasvaa, mittarit ja tunnusluvut eivät kuvaa toimintaa sen paremmin kuin missiotakaan, kirjastot tuntevat tarvetta lisätä ja raikastaa palveluitaan, aineisto muuttaa muotoaan digitaaliseksi eikä rahaa oikeastaan ole senkään vertaa kuin aiemmin on ollut.

Mitään yllättäviä trendejä en matkalla kohdannut. Kaikissa matkakohteissamme korostettiin, että kirjastojen on pikapikaa laajennettava palkattavan henkilökunnan koulutustaustaa. Kirjastoalan opinnot eivät valmenna työntekijöitä verkkopalvelujen suunnitteluun ja tuotantoon, markkinointiin, draamapedagogiaan, nuorisotyöhön tai moneen muuhunkaan tehtävään, josta kirjastotyö koostuu. Tästähän puhutaan Suomessakin toistuvasti, mutta muuton on erittäin hidas koska väkeä vaihdetaan käytännössä vain ns. luontaisen poistuman eli eläköitymisen myötä. Suomessa on kuulemani mukaan vireillä lakimuutos, että ylemmän tutkinnon suorittaneiden minimiosuutta kirjaston henkilökunnasta oltaisi nostamassa. Muutos kohdistunee kirjastoasetuksen 4§, nythän siellä sanotaan seuraavaa:

Kelpoisuusvaatimukset

Kirjastolain (904/1998) 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan korkeakoulututkinto, opistotutkinto tai ammatillinen perustutkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot. Edellä mainitun vaatimuksen täyttää myös informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinto.

Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot.

En ole suoraansanoen juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota koulutusta koskeviin muutoksiin. Alallahan on nytkin työllistymismahdollisuus hieman hankala. Århusissa talossa oli riittävästi osaamista kaksikerroksisen, 72 lokeroon lajittelevan automaatin purkamiseen. Toisaalta yhteistyön merkitystä alan ulkopuolelle korostettiin. Ota tästä nyt sitten selvää. Minkä tyyppistä osaamista olisi hyvä pitää talossa, mitä on parempi hankkia ulkopuolelta? Koulutustausta Århusissa oli toki kirjastoalalla, ei insinööritieteissä.

ItsepalveluvarauksetKaikissa vierailemissamme kirjastoissa oli itsepalveluvaraukset. Malmö käyttää Innovative Millenium järjestelmää, kuten pk-seutukin, ja siellä asiakas voi halutessaan käyttää salanimeä turvatakseen yksityisyyttään varaushyllyssä. Tanskalaisilla on itsepalveluvaraukset noudettavissa varausnumeron perusteella. Järjestelmänä heillä käytössä DDE Libra, sekin vastikään siirtynyt Axiell-hegemonian alaisuuteen kuten Suomessakin pk-seutua lukuunottamatta käytössä olevat PallasPro ja Origo. Axielliin kohdistuu siis paljon odotuksia sekä vanhojen tuotteiden ylläpidon, tuotteiden uusimisen sekä kirjasto 2.0 -toiminnot lupaavan Axiell Areenan myötä. Matkalla olleiden järjestelmäpääkäyttäjien juttuja kuunneltuani aavistan, että ongelmia on vielä tiedossa erityisesti siksi, että kontaktit järjestelmätoimittajaan ovat heikentyneet ja ylläpitosopimukset kalliita.

Virkistävänä poikkeuksena Malmössä kuulimme, että taloon tullut uusi pomo oli sitä mieltä, että kirjastossa tehdään liikaa kaikenlaisia projekteja ja muuta hauskaa, ja pitäisi keskittyä perustyöhön, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan. Garaget on jo aika etäällä perinteisestä kirjastotyöstä ja näyttäytyy joko kirjastosta irti repäistynä hapuiluna, kiehtovalta konseptikokeiluna radikaalin avoimeen ennaltamääräämättömyyteen tai pakon sanelemana kompromissina, riippuen siitä miltä kannalta sitä tarkastelee. Perinteistä kirjastotyötä siellä ei paljoakaan tehdä, vaan keskiössä on kuntalaisten omien projektien ja tapahtumien mahdollistaminen.

Garagetin Andreas kertoi herkullisen casen aineistonhankinnasta; hän oli parhaan taitonsa mukaan luonut kattavan hankintalistan arabiankielisiä kirjoja ja näytti sitä sitten asiakkailleen. Nämä totesivat, ettei lähi-Itä poikkea Ruotsista eikä ruotsissakaan kukaan halua lukea vain ruotsalaisia kirjailijoita. Listaa muutettiin niin, että 60% kirjoista oli käännöskirjallisuutta länsimaista.

Aitoon ruotsalaistyyliin Malmöläiset kertoivat panostavansa paljon maahanmuuttajatyöhön. Monelle maahanmuuttajalle jo ajatus avoimesta kirjastosta on melkoinen kulttuurishokki, saati puheet demokratiasta yleensäkin. Maahanmuuttajanuorille yritetään välittää viestiä, että kirjasto ei ole koulu jossa pitää välttämättä tehdä jotain hyödyllistä.

Kaikissa visiteeraamissamme kirjastoissa oli muuten pelejä (PS2, PS3, Nintendo DS, Wii, PC). Peleihin oli kirjastojen painostuksen avulla onnistuttu neuvottelemaan lainausoikeudet, tekijänoikeuslait eivät kummassakaan maassa pelien lainaamista kirjastoissa suojaa, kuten ei meilläkään. Sekä Tanskassa että Ruotsissa oli hankinta- ja lainaussopimus tehty yhden toimittajan kanssa joka puolestaan oli sopinut asiat pelien julkaisijoiden kanssa. Kuten meilläkin (kts. Kirjastot.fi ja joitain minun kirjoituksian), on kirjastoalan sisällä asiasta on ollut paljon porua että pitäisikö niitä pelejä olla kirjaston kautta saatavilla vai ei, mutta kokemukset ovat lainauspäätöksen jälkeen olleet hyviä. Kyseessähän on ikuisuuskysymys siitä, että missä muodossa ja määrin viihdettä voidaan kirjastoissa pitää kansalaisten saatavilla. Malmössä oli ymmärrykseni mukaan tuhatkunta nimikettä tietokone- ja konsolipelejä.

Elektronisesta aineistosta ei tullut kovin paljon puhetta. Tanskalaisillahan on oma Netmusik.dk -verkkopalvelu josta voi ladata Microsoft DRM:llä lukittua musiikkia itselleen lainaan. Äänikirjoja tanskalaiset tarjoavat myös vastaavalla järjestelmällä. En valitettavasti saanut oikein kunnollista vastausta siihen, että miten materiaalin niukkuutta ylläpidetään. Onko materiaalin samanaikaisten käyttäjien lukumäärää rajoitettu, käyttäjille myönnetyissä lainamäärissä jonkinlaisia kattoja tms.

Silkeborgin kirjasto oli toiminut erittäin viisaasti, sillä heillä oli omistuksessaan ja näytillä Silkeborgilaisen, kuuluisan taidemaalarin (jonka nimeä en tähän hätään keksi) kolme arvokasta ja näyttävää maalausta. Kun kaupunki uhkaili vähentää määrärahoja (kuten kaupungeilla on tapana), kirjasto puolestaan uhkaili joutuvansa myymään osan tauluista. Tällaista eivät poliitikot ole halunneet kontolleen.

Läheinen Gjernin kirjasto on auki kello 8-22, mutta henkilökunta on paikalla vain muutaman tunnin päivittäin kello 17 asti, joinain päivinä ei ensinkään. Kirjastoon on pääsy kirjastokortilla, eikä ongelmiin ole suomalaisvieraiden epäilyistä huolimatta pikkukirjastossa kuulemma törmätty. Sensijaan kirjastopalvelu oli parantunut merkittävästi.

Kööpenhaminan pääkirjastossa ei ollut mitään kovin ihmeellistä näkemistä. Blågården on eläväinen kööpenhaminalaisalue ja heidän kirjastossaan oli ollut pari ampumavälikohtausta ja 25 rikottua ikkunaa kuluneen vuoden aikana. Ei ole tietenkään selvää että nämä kaikki ovat suoranaisesti kohdistuneet kirjastoon, sillä viereisissä tiloissa on nuorisotalo ja värikäs alue on muutenkin levoton, etenkin oikeistolaisen kaupunginhallituksen häädettyä Ungdomshusetin talonvaltauksen (myös Wikipediassa) aivan kirjaston lähettyviltä sekä Christianian vapaakaupungin. Kööpenhaminassa onkin nyt meneillään jonkinlainen jengisota hasis-markkinoista. Vietin perjantai-iltani tuolla nimenomaisella Blågårdenin alueella sen eläväisyyden vuoksi. Lauantaipäivä oli meillä matkalaisilla vapaata ja vietin sen parin tuttavan kanssa pyöräillen ja koukkasimme katsomassa myös Blågårdenin kirjastossa siksi päiväksi järjestettyä, suurta pelitapahtumaa josta meille oli edellisenä päivänä kerrottu.

Ihana pyöräilysää sateentuhnuisen viikon päätteeksiJos jostain on Kööpenhamina tunnettu, on se pyöräily. Tuntuu, että kahdessa kolmasosassa pyöristä oli Reelight -valot tai vastaavat ja pääasiassa Brooksin nahkasatuloitakin näki aivan koko ajan. Selviä merkkejä siitä, että joku kansakunta ottaa pyöräilynsä tosissaan 🙂

Joku seurueessamme muuten huomasi, että skandinaaveilla on tapana ilmoittaa sähköpostinsa huomattavasti tuttavallisemmassa muodossa kuin meillä suomalaisilla, jotka koemme saavamme auktoriteettiä etunimi.sukunimi@organisaatio -muodoillamme. Katsokaapa vaikka Silkeborgilaisten sähköpostiosoitteiden kirjoa! 🙂

Matka oli todella rattoisa ja oli todella mukavaa leipoa tuttavuutta kotimaisiin kirjastolaisiin sekä kuulla ulkomaisten kollegoidemme ajatuksia. Kovin epämuodollisiin väleihin ei jälkimmäisiksi mainittujen kanssa päästy, mutta he vastailivat auliisti esittämiimme kysymyksiin. Kiitos reissun organisoineelle Tampereen Netti-Nyssen Elina Harjulle sekä kaikille matkalla olleille!!! Toivottavasti kasaan saadaan paljon dokumentaatiota matkasta raporttien, valokuvien ym. muodossa! Ehdotan koontipaikaksi KirjastoWikiin luomaani sivua. Onko mikään nolompaa kuin julkishallinnon alaiset tiedonkäsittelyn ammattilaiset, jotka eivät dokumentoi omaa toimintaansa? :^) Kyllä, tämä oli haaste.

Pelien hankkimisesta kirjastoihin

Kirjoitin jo aiemmin Kirjastot.fi:ssä viriteltyyn, kirjastoissa pelaamista käsittelevään keskusteluun. Nyt vinkkasin keskustelun jatkoksi Antitädin kirjoituksen (ja samalla hieman avauduin) seuraavin sanoin:

Re:Pelaaminen kirjastossa

En tiedä huomasitteko, mutta pelikeskustelua virisi myös Antitädin blogin kirjoituksen Miksei koskaan voi saada sitä, mitä haluaa?? jatkona. Antitäti ja kommentoijatkin kaipailevat apua pelien hankkimiseen ja pelitoiminnan järjestämiseen kirjastoissa. Lisäksi tietenkin keskustellaan siitä mitä pelejä kirjastoissa ylipäätään voisi ajatella tarjottavan.

Kirjastotädit ja -sedät ovat ennenkin olleet aivan samojen tapainturmellusta välttelevien aineistovalintakysymysten äärellä kaunokirjallisuuden ja musiikin osalta. Niistä on kai jo onneksi päästy ja ufo-tutkimusta, metallimusiikkia, Musta Raamattu, Juhannustanssit, toimintaelokuvia, korttipelioppaita ja M. A. Nummista on saatavilla joka-ikisen suomalaisen yleisen kirjaston kautta. Suomessa toimii ammattimainen säätely- ja valvontaelin pelien ja elokuvien ikärajoille ja lisäksi alalla on itsesäätelyä. Kirjastoista jo löytyvien tuotteiden (kirjat, levyt, nuotit) julkaisua ja levittämistä ei valvota minkään tälläisen elimen toimesta.

Kirjasto tuskin pystyy perustelemaan itselleen minkäänlaista veto-oikeutta sekä VETin että ihmisten oman harkintakyvyn ylitse.

Toivon että kirjastoala jatkaa sikäli liberaalia linjaansa ettei millään yhteisillä kielloilla pelejä jätetä hankkimatta. Pelien tulo kirjaston aineistoon on aivan vääjäämätön, mutta tapahtumistaan vielä odottava tosiasia. Okei myönnän, tietokonepelien lainaaminen on samalla tavoin luvanvaraista toimintaa kuin elokuvienkin ja tilanne on sikäli kiusallinen mutta elokuvienkin kanssa on opittu toimimaan ja hyvä niin, sillä ellei lakeihin ole tiedossa muutoksia (en keksi miksi olisi), lisenssineuvotteluja on tiedossa lisää ja paljon!

Sellaisessa kirjastoverkossa toimiminen, jossa joidenkin kirjastojen kautta on saatavissa pelejä ja toisten kautta ei, asettaa melkoisesti paineita niille kirjastoille jotka eväävät asiakkailtaan oikeuden johonkin kulttuurituotteisiin.

Juuri tälläisissä kysymyksissä koen, että kirjastojen jo vuosikymmeniä toitottama asiakaslähtöisyys mitataan. Uskaltaisikovatko kirjastot tutkia asiakkaidensa haluja ja toimia niiden mukaisesti?