Bibliografista infopornoa, tätä et järjestelmätoimittajaltasi saa

Aineiston ikä kustantajittain

Mainio Matti Lassila on leiponut kirjastojen Open Data -julkaisujen perusteella erilaisia karttoja kirjastoaineistoon Kaukomieli -blogissaan. Lähdemateriaalina on tässä HelMetin avoin data, joka avattiin Kirjastot.fi:n Labsin voimin; muut Suomen kirjastothan eivät vieläkään saaneet aikaiseksi avoin data -julkaisua. Minulla on Vaski-tietokanta sekä pari muuta Varsinais-Suomalaista tietokantadumppina ja olen niitä hieman kopeloinut ja kartoittanut lähinnä ajatus- ja ohjelmointiharjoituksina. Matti on ottanut huomattavasti perusteellisemman otteen ja esittänyt aineistolle mielenkiintoisempia kysymyksiä R:llä.

Täällä Vaski-alueellakin sekä avointa dataa että tällaisia visualisointeja on käsitelty johtoryhmässä, mutta edelleen tavara istuu tiukasti piilossa uteliailta ja ahkerilta. Kokoelman visualisointi olisi erinomainen työkalu kokoelmanhallintaan, ja tätä yritetään ajaa nyt täällä Vaski-alueella.

Kiitos Matti ensinnäkin mielenkiinnosta kirjastoaineistoa ja sen visualisoimista kohtaan, sekä työn tulosten julkaisusta. Kirjastoalalla on sekä kiinnostusta että tarvetta tällaiselle, mutta osaamista ja ennenkaikkea aloitekykyä kyllä puuttuu. Tässä olisi työmaata!

Advertisement

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

Poroilan objektiivinen artikkeli Kirjasto 10:n limaisista pusseista

Intervalli 2010/3

Kirjasto 10:ssä on vaihdettu jewel-kotelot pusseihin (kts. aiempia kirjoituksiani). Heikki Poroila kirjoitti hyvän artikkelin niistä Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen Intervalli-lehden tuoreeseen numeroon 3/2010, alkaen sivulta 16. Artikkeli on nostettu oikein kansikuvan ja siinä haastatellaan Kirjasto 10:n bossia Kari Lämsää sekä kokoelmatyötä tekevää Lassi Kokkosta. Lopuksi Poroila summailee yhteen sekä pussien että koteloiden hyviä ja huonoja puolia.

Täällä odoteltiin Heikin juttua pitkin viikkoa että mitähän se Heikki aikoo kirjoittaa. Kirjasto 10 ei juurikaan viesti toimistaan, esim. näistä pussitusasioista missään joten kenen tahansa ja erityisesti Heikin kaltaisen auktoriteetin kirjoittama teksti ja ”tuomio” määrittää melko pitkälti mitä mieltä kirjastoala asiasta on ja tulee olemaan. Ei sitä lunta ihan hirveästi tupaan tullut 🙂

Kiitos Heikille erittäin arvokkaista näkemyksistä ja asian esille ottamisesta yleensäkin. Käykääpä lukemassa artikkeli ja oikeastaan koko lehti, joka on (tälläkin kertaa) täynnä hyvää asiaa.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Kirjasto 10:ssä pussitus menossa

Pussituslinjasto rullaa

Kirjoittelin Kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalle seuraavanlaisen kutsun:

Kirjasto 10:n pussitusrumba menossa, tervetuloa tutustumaan

mace | 17.8.2010 17:19:12

Helsingin kaupunginkirjaston Kirjasto 10 vaihtaa veke kaikki CD-kotelonsa. Homma on ollut vireillä jo jonkin aikaa, ja mallia on haettu ulkomailta asti. Perinteisten jewelcasejen sijasta erityisiä pusseja (tai ”taskuja”, riippuen siitä kenen kanssa puhuu) on käytössä esim. Tanskassa.

Kirjoitin blogiini kesäkuussa kun suunnittelu oli vielä meneillään. Hanke on nyt siinä vaiheessa, että varsinainen pussitus on meneillään. Valmista pitäisi tulla alkusyksyn aikana, ehkä jo syyskuun alkupuolella. Kirjasto on auki, mutta varsinainen sali ja aineisto ovat asiakkaiden ulottumattomissa työn ajan. RFID:hen ei muuten tässä vaiheessa Kirjasto 10:ssä siirrytä.

Pussitusprosessi on siis täydessä vauhdissa, ja tuotantolinja pyörii Kirjasto 10:n omissa tiloissa Helsingin pääpostitalossa. Alkuvaiheessa hommaa tehtiin pääkirjastossa Pasilassa. Olen näpsinyt jotain valokuvia, niitä löytyy netistä.

Tulkaapa kollegat ihmeessä tutustumaan prosessiin. CD-hyllyt ovat tulossa Kirjasto 10:een ensi viikolla. Niihin, pussitettuun aineistoon sekä uutuuksien arkipussitukseen voi toki tutustua myöhemminkin, mutta nyt on tilaisuus nähdä läheltä tämä savotta ja logistiikkaan, kokoelmanhallintaan, työnohjaukseen, henkilöstöhallintoon, asiakasviestintään ja dokumentointiin liittyvät asiat ovat nyt meillä hyvässä muistissa. Kokemusta saadaan eteenpäin jos teillä muilla on intressiä tulla prosessia katsomaan.

Täällä Kirjasto 10:ssä voi olla yhteydessä esim. Tero Nummelaan sähköpostitse (tero.nummela -AT- hel.fi) tai soitella puhelimella 09 310 85000.

Kirjasto 10:n cd:t pusseihin

Tarroja tarroja

Kirjasto 10 vaihtaa kesän aikana kaikki (kyllä, luit oikein) cd-levyt perinteisistä jewel case -koteloista erityisiin muovitaskuihin. Hommaa riittää. Työtä tehdään koko kesä, syksyllä pitäisi olla valmista. Suurin osa varsinaisesta työstä tehdään Pasilan pääkirjastossa, jonne Kirjasto 10:n cd-aineisto lähetetään osissa.

Ideana on ensinnäkin se, että pusseissa  aineisto on ”kasvot asiakkaaseen päin”, eli hyllyjä selaava asiakas näkee heti levyn kansikuvan. Aiemmin Kirjasto 10:ssä asiakkaan on pitänyt vetää levy ulos hyllystä nähdäkseen sen. Tämän tietenkin voisi saavuttaa vain hyllyjä vaihtamalla. Muovitaskut säästävät kuitenkin myös noin 50% tilaa, josta onkin kirjastossamme ollut lievästi ilmaisten pulaa; aineisto ei ole mahtunut hyllyihin pitkään aikaan ja on pursuillut sinne tänne ikävän näköisesti ja erittäin epäkäytännöllisesti. Tämän ovat varmaan kaikki vierailleet kollegat panneet merkille.

Pussittamalla tilaongelman pitäisi ratketa ilman että kokoelmaa tarvitsee merkittävästi supistaa (on sitä supistettukin). Vastaavia ratkaisuja olen nähnyt (=valokuvannut) käytössä esimerkiksi Delftin yleisessä kirjastossa DOKissa, Tanskan Silkeborgissa sekä Australian Melbournessa.

Myös ärsyttävästä hajonneiden cd-kotelojen vaihtamisesta toivottavasti päästään eroon, tai ainakin se vähenee.

Oheisessa videossa näkyy kaikki (noh ainakin suurin osa) joka cd:lle tehtävistä toimista. Tietenkään suoranaisesti näin ei pussitusrumbaa tehdä, vaan perustamme tuotantolinjaston jossa toiminnot on jaettu muutamiin osakokonaisuuksiin. Henry Ford olisi meistä ylpeä. Tehtäviä työvaiheita ja tuotantolinjan organisointia on tehty kevään mittaan, tässä muutama foto kun kollegojen kanssa tutkimme pussittamista (slideshow). Tulevaisuudessa Kirjasto 10:n hankittavat uutuudet pussitetaan jo hankinta- ja luettelointiosastolla.

Jotkut erityisesti musiikkikirjastokollegat varmaan nauravat meille kuin hyeenat, mutta katsotaanpa muutaman vuoden päästä onko tämä ollut niin hyödyllistä että vastaavaa tehdään muissakin suomalaisissa kirjastoissa.

Katso myös tiedote Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Käyttödata auki

Vielä yksi blogikirjoitus. Tämä on vika tänään. Lupaan. Tsekatkaa Seppo Verhon juttu Kirjaston kätketty aarre Kirjastolehden blogista. Mulla on ollut vireillä demo, jolla voitaisi tehdä juuri tällaista trendien kartoitusta. Siitä olisi iloa maailmalle, suomalaiselle innovaatioympäristölle, kirjaston tehtävälle kansalaisten osallistumisen mahdollistajana, hyvälle virkamiestavalle, oikeistolaiselle politiikalle sekä (tämä argumentti varmasti vakuuttaa kirjastolaisetkin idean hyvyydestä, elleivät argumentit vakuuttaneet) kokoelmanhallintatyölle.

Erään e-kirjan tarina

Seuraa tarina e-kirjoista. Tarina ei tietenkään ole sinänsä kovin mielenkiintoinen, mutta nostaa esiin muutamia e-kirjoihin liittyviä ongelmakohtia jotka ovat kaikki kyllä olleet tiedossa ennenkin.

Sattuipa eräänä päivänä kaukaisessa, kaukaisessa maassa niin, että kirjastosetä halusi tehdä hieman kokoelmanhallintatyötä. Kirjastojärjestelmästä oli tehty tietokanta-ajo siten, että kaikenlaista mielenkiintoista dataa aineistosta oli tallennettu Excel-muotoiseen tiedostoon. Kirjastosedän Excel-taidot olivat hieman ruosteessa ja nyt suunnitteilla olleet toimenpiteet datan kanssa olivat hänelle hieman uudentyyppisiä. ”Mikä avuksi?”, ajatteli kirjastosetä. ”Noh, joku Excel-aiheinen kirja olisi varmaan hyvä tapa lähestyä asiaa”, hän tuumi  ja myhäili tyytyväisenä siitä, että lähestyi asiaa kirjastolaiselle sopivasta tulokulmasta, julkaisujen kautta. Suoritettuaan kenelle tahansa kirjastoammattilaiselle intuitiivisen, tarkennetun haun s:tilastot* and s:excel HelMet-tietokantaan, nousi hänen kasvoilleen yllättynyt hymy–kahdesta tuloksesta nimen perusteella relevantimpi oli e-kirja! Pienoinen epäilys kuitenkin häilähti kirjastosedän mielessä, sillä oli epävarmaa mitä tuleman piti.

Käden käänteessä kirjastosetä kuitenkin tunnistautui  pääkaupunkiseudun kirjastoyhteistyön HelMetin e-kirjatoimittajan Ellibsin sivustolle kirjastokorttinsa numerolla ja siihen liittyvällä salasanalla. Nyt hän pääsi lukemaan teoksen esittelytekstiä, joka kirjastojärjestelmän sivuilta puuttui. Korvaukseksi tästä lisätiedosta oli odotettavissa kyseisen, ulkopuolisen toimittajan käyttöehtoihin sitoutuminen. ”Enpä nyt vaivaa päätäni niillä”, ajatteli kirjastosetä ja kiinnitti sen sijaan huomiota siihen, että kyseisen ulkopuolisen toimittajan järjestelmässä teos oli luokiteltu kategoriaan systeemityö. ”Tämähän vastaa HKLJ:ssä luokkaa 627.71 systeemityö.” HelMetissä teoksen luokka oli kuitenkin 627.733 taulukkolaskentaohjelmat ja asiasanoina Ellibs, sähkökirjat, Excel, atk-ohjelmat, taulukkolaskenta sekä tilastot. Muodollisesti pätevä kirjastosetä ei tästä hätkähtänyt. Tiesihän hän toki, että tiedontallennus on systemaattista, mutta tiedonhaku ja -hankinta luovuutta vaativaa työtä.

Suuremmaksi huoleksi osoittautui,  että Ellibsin sivu ilmoitti e-kirjan lukuun tarvitaan Adobe Digital Editions -ohjelma. ”Tämähän onkin muuttunut aikaisemmasta”, kirjastosetä huomasi, ”eikä ADE:tä taida olla käyttämälleni, kotimaiselle GNU/Linux käyttöjärjestelmälle”. Ja näin asia todella olikin: Adobe ei ollut tehnyt Digital Editionsista Linux-versiota suunnitelmiensa mukaisesti eikä ohjelmaa kukaan muukaan ole saanut tehtyä.

Lueskeltuaan internetin englanninkielisiä keskustelupalstoja vartin verran kirjastosetä oli luopua toivosta saada e-kirja käyttöönsä,  sillä tarvittavaa Adobe Digital Editionsia -ohjelmaa ei näyttänyt kertakaikkiaan olevan saatavissa millekään hänen käytettävissään olevalle tietokoneelle. Painettua versiota ei kirjasta pääkaupunkiseudun kirjastoissa ollut, vain tuo e-kirja. ”Katsompa huvikseni, saisinko e-kirjan lainaksi jostain muualta”, kirjastosetä ajatteli ja siirtyi käyttämään muutamaa, suullisena perimätietona aikojen saatossa oppimaansa verkkopalvelua. ”No täältähän teos löytyy suoraan luettavaksi, eikä asentelua tarvita. Ja kappas, tämän lystikkään vertaisverkkopalvelun kautta näyttää löytyvän peräti 19 henkilöä, jotka ovat halukkaita lainaamaan kirjan minulle.”

Kirjastosetä ei tietenkään oikopäätä ruvennut lataamaan kirjaa vaikka tiesi olevansa vain yhden hiirenklikkauksen päässä haluamastaan teoksesta. Tarinamme päättyy tähän, ja siirrymme itsekin pohtimaan samoja kysymyksia joiden parissa kirjastosetä yhä tänäkin päivänä pyöriskelee…:  olisiko hänen pitänyt valita käyttöjärjestelmänsä toisin, olisiko HelMet -kirjastojen pitänyt valita e-kirjatoimittajansa toisin, olisiko Ellibsin pitänyt valita tekninen järjestelmänsä toisin, olisiko kirjoittajan pitänyt valita julkaisijansa toisin, olisiko julkaisijan pitänyt valita tiedostomuotonsa toisin vai olisiko kirjastosedän pitänyt valita kiinnostuksenkohteensa alunperinkin aivan toisin? Olisiko kirjastosedän intresseissä ollut lainata kirja Mininovan tai muiden vastaavien vertaisverkkopalvelujen kautta? Miksi hän ei lainaisi kirjaa vertaisverkosta vai olisiko parempi lukea kirja suoraan verkosta kuten Scribdissä? Millä motiivilla jotkut ihmiset tätäkin kirjaa haluavat verkon kautta lainata? Miksi ylipäätään kukaan haluaa lainata kirjojaan toisille?  Entä miksi kirjasto antaa kirjoja lainaksi? Miksi teoksen lukeminen itse valittua kautta olisi paheksuttavaa tai laitonta, kun HelMet-kirjastot ovat kuitenkin lunastaneet Ellibsiltä käyttöoikeuden kyseiseen teokseen ja tarjoavat sitä omille asiakkailleen (vaikka se onkin rikki)?

(Seeding: 20)