Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

levykkeitä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )

Hauskanpidon vastakohta on narraatio

Tämän vuoden MindTrekista (katso tunnelmia myös Jaikusta, Technoratin blogihausta tai camping-painoitteisia valokuviani) ei jäänyt paljoakaan mieleen; erityisesti ensimmäinen päivä oli pettymys. Yahoo!n Mark Davis kuitenkin jutteli ihan kirjastolaisen mielestä mielenkiintoisia juttuja Flickrin tageista ja mitä suuresta määrästä tägejä ja niiden yhdistelystä voidaan päätellä. Davis puhui tageista ja niiden tutkimisesta erityisesti Flickrin kartta-sovelluksen yhteydessä.

Ehkäpä aika peruskauraa tiedonlouhinnan ja informaation kontekstin kanssa työskenteleville, mutta mitä kaikkea tuon kaltaista työtä kirjaston asiasanotetun aineiston kanssa tehdään tai voitaisi tehdä?

Pelejä käsittelevässä paneelissa mietittiin yhdessä vaiheessa, että mitä se pelaaminen oikeastaan on. Negaatio ja vastakohtaparien muodostaminen ovat aina hyviä tulokulma käsitteiden määrittelyyn. Paneelin mutistessa ääneen että mikähän mahtaisi olla yhdessä tekemisen, kilvoittelun, leikittelyn, hauskanpidon ja interaktiivisuuden (siis pelien, sekä paidea että ludus) vastakohta, huikkasi joku irvileuka että “narraatio”! Salillinen ihmisiä naurahti.

Paikalla tuskin oli tuolloin kirjastolaisia koska en huomannut kenenkään pyörtyvän. Oma maailmankuvani nytkähti ainakin hieman. Erittäin herkullinen näpäytys tarinankerronnan, esittämisen, monologien, tekstin, kirjojen, kaunokirjallisuuden ja muunlaisen kuuntelemattomuuden maailmassa eläville. Kuten meille kirjastolaisille.