Minne kirjastoihmiset menevät?

Hauta on avoin (kiitos barryegan@Flickr)

Minnehän kirjastoihmiset menevät, kun jättävät kirjaston? Noh, monet tietenkin lähtevät eläkkeelle ja jättävät työelämän kokonaan. Arkipuheissa tämä vaikuttaa olevan yleisin käsitys meidän urakulustamme. Mutta minne muualle me kirjastoihmiset tapaamme menemään, ellei vielä ole eläkkeen aika? Mitkä ovat urillemme mahdollisia tai tyypillisiä käänteitä?

Ainakin jokin aika sitten oli tapana että yritysten toimarit ovat pestissään nelisen vuotta, ja vaihtavat sitten muualle. Tapaan kyselemään kollegoilta tästä aiheesta, ja joku muisti että muistakseni Oulussa on ollut kirjastotoimenjohtaja joka siirtyi paikaltaan jonnekin muualle kuin eläkkeelle. Sairaseläkeläisiä on joku osuus. Jotkut vie ennenaikainen kuolema. Joidenkin kirjastotyyppien polku vie alamme oppilaitoksiin opettamaan. Yksi kollegani Helsingin kaupunginkirjastolta jatkoi pelialalla ja teki sittemmin Angry Birdsin. ELY-keskusten tyypeistä osa on kirjastoista lähtöisin. Jokunen varmaan on jäänyt työvoimakortistoonkin (tietenkin huolellisessa aakkosjärjestyksessä pääkirjauksen mukaan). Minne yliopistojen kirjastoista siirrytään? Arvatenkin palveluntarjoajillamme BTJ:llä ja Axiellilla on väkeä joiden ura on siirtynyt pois kirjastoista (vaikka ovat toki alallamme).

Ura kirjaston lainaustiskiltä voi viedä vaikkapa Angry Birdsin tekemiseen

Onko näistä kirjastoihmisten uramatkoista jotain tutkimusta olemassa? Suomen kirjastoseura vink vink.

IFLAn NPSIGin tyyppien ja muiden ulkkisten kanssa jutellessa saa kuvan, että (siis siellä ulkomailla) alalle on ensinnäkin vaikea saada uusia ihmisiä, ja ongelmana on että he ovat lähtöherkkiä eivätkä oikein tunnu juurtuvan alallemme.

Kysymys on kirjaston suhteesta ympäröivään maailmaan. Kysymys on myös urasuunnittelusta, ja kirjastotyön vaikutuksesta henkilön työmarkkina-arvoon (ml. omaani). Tästä puhuttiin useammankin kerran Eräpäivä! – Voimasanoja kirjastosta -pamfletin (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski, BTJ, 2011, ISBN 978-951-692-868-8) kirjoittajien skypekokouksissa teosta laadittaessa. Mitä kirjastoalan koulutuksissa sanotaan tuoreille opiskelijoille, kun heidän eteensä piirretään tulevaisuuden mahdollisuuksia? Opiskelemasta sinne kirjastoon… joo, ja entä sitten?

Periaatteessa… siis jos alamme kertoma Suuri Tarina koettaisi totena myös alamme ulkopuolella, meitä ”tiedon järjestelyn, hakemisen ja saatavilla pitämisen tosikovia ammattilaisia, ja vieläpä loistavia asiakaspalvelijoita ja lisäksi melko edullisia” suorastaan headhuntattaisi nykyisenkaltaisessa tietoyhteiskunnassa, vai mitä?

Mainokset

Informaatikko mainittu


Informaatikko mainittu

Originally uploaded by xmacex

Hesarissa oli tänään ykkössivulla Minna Ruckensteinin juttu siitä, miten firmat kohdentavat markkinointiaan lapsille netissä, ja erityisesti kavereiden kautta.

Globaalit yritykset teettävät yksityiskohtaisia tutkimuksia. Niitä tarvitaan lasten ja nuorten yhä syvällisempään ymmärtämiseen sekä markkinoinnin kohdentamiseen. Yritysten tukena on antropologeja, informaatikkoja ja muotoilijoita.

On hyvä miettiä mihin kaikkialle kirjasto- ja informaatioalan sekä informaatiotutkimuksen opiskelijoita tulee lopulta työllistymään. Kirjastoihin eivät kaikki taida mahtua ja lisäksi kirjastot antavat jatkuvasti signaalia että tervetulleiksi toivotetaan aivan toisenlaisia osaajia. Yrittäjyysopintoja ei Facebook-lähteideni mukaan alamme opinnoissa paljoakaan anneta. Yritän henk. koht. hankkeenani ohjata opiskelijoita/laitoksia/hankkeita olemassaoleviin yrityshautomoprosesseihin jotta saataisi lisää parempia yrityksiä alamme palvelukseen (pitkä juttu josta lisää toiste), mutta jos alamme opinnoista voi työllistyä tekemään markkinointia lapsille niin onhan sekin ihan kiva työ varmasti.

Idea: mitä jos asiakkaat voisivat vaikuttaa kirjastojen taitovalikoimaan?

Blogini kuvitus olisi todella ankeaa ilman lolcat-kulttuuria. Kiitos.

Kirjasto-kaapelilla on menossa mukava keskustelu kirjastojen kehittämisestä. Anna-Liisa teki siellä Kirjastolehdessä 6/2010 olleen, Nuorkirjastolaisia käsittelevän artikkeliin Vaadimme muutosta! – Nuorkirjastolaiset uutta kirjastoa rakentamassa viitaten hyviä ehdotuksia asiakkaiden osallistamisesta. Kopsaan Kirjasto-kaapelilla esittelemäni idean henkilökunnan jatko- ja täydennyskouluttamisen hallinnan crowdsoursaamisesta myös tänne, koska asia on muhinut luonnokset-kansiossani pitkään ja tapaan muutenkin kokoamaan kaikenlaisia kirjoituksiani tänne blogiini. Eli:

Mitä olisi siis tehtävä?

mace, 30. joulukuuta 2010 1:15
Moikka. Mä tuumailin (jopa puoliääneen) joskus sellaista, että mitä jos asiakkaat saisivat päättää mihin koulutuksiin henkilökuntaa lähetetään? Jos kirjastolla olisi toimiva asiakasyhteisö esim. ystävyysseuran kautta tai muuten vaan hyviä, kiinnostuneita asiakkaita, voisi vaikkapa neljänneksen tai kolmanneksi henkilökunnan jatkokoulutuspäivistä/-pisteistä käyttää asiakkaiden valitsemin tavoin.

Varmaan joku raati tai vastaava laatisi esim. seuraavan vuoden ajalle kaikenkarvaisia yliopistoluentoja, väitöstilaisuuksia, lukupiirejä, tavanomaisempia koulutuksia, alan ulkopuolisia seminaareja ja verkkokursseja jne.  ja noista asiakaskunta sitten valitsisi mihin niistä lähetetään henkilökuntaa ja missä suhteessa. Tässä olisi tietenkin koko henkilökunta mukana. Kirjastolaiset olisivat koulutuksissa nimenomaan kirjastoammattilaisina, eikä nämä olisi mitään tyhy-päiviä tai puolilomaa.

En tiedä onko tämä oikeasti konkreettinen ehdotukseni tässä yhteydessä, mutta ainakin ajatusharjoituksena tuo on itselleni ollut sangen antoisa. Tämmöinen voisi olisi mielenkiintoinen kokeiluhanke, pitäisi rakennella tuohon jotain takaisinsyöttömekanismeja, checkpointteja yms…

Vähän kuin asiakkaat voivat jättää aineistonhankintapyyntöjä, niin voisivat jättää myös ”taidonhankintapyyntöjä”. Samalla tulisi tutuksi että noin 60% kuluista menee henkilökuntaan ja vain murto-osa siitä aineistoon, ja mitä kaikkea moninaista kirjastolaiset työssään oikein tekevät.

Jokin aika sitten mainio @VilleTikkanen kyseli Twitterissä, että mitä taitoja maailmasta puuttuu. En nyt juuri jaksanut kaivaa tuota kohtaa esille, mutta muistan että tuo twiitti kyllä kutitteli aivonystyröitä oikein mukavasti.

Nuorkirjastolaisten keskusteluista Turusta mieleen jäänyttä

Paneeli menossa

Viime viikon torstaina pidettiin ns. nuorkirjastolaisten toimesta koolle kutsuttu tapahtuma Turussa. Tapahtuma edelsi Turun kirjamessuja ja pidettiin Turun messukeskuksessa. Paikalla oli puhumassa kymmenkunta henkilöä ja yleisöä oli oikein kiitettävästi, varmaan seitsemisenkymmentä. En ole nähnyt osallistujalistaa, mutta alan opiskelijoita lienee ollut neljännes tai kolmannes. Ainakin Turun AMK:n opiskelijoita oli paikalla. Tästä olen todella iloinen, koska mielestäni alan opiskelijat ovat alallamme melko näkymätöntä joukkoa. Jonkinlaista karjaa, jota sillointällöin tupsahtaa harjoittelemaa työelämään :^)

Listaan tässä mieleeni päällimmäisiksi jääneet teemat joita tuolla käsiteltiin ja jotka muodossa tai toisessa esiintyivät useissa puheenvuoroissa ja kommenteissa.

Ensinnäkin puhuttiin paljon siitä, että on epäselvää ja suorastaan kyseenalaista, onko nykyinen kirjastoalan koulutus relevanttia ja ovatko sitä nyt opiskelevat ihmiset kilpailukykyyisiä työmarkkinoilla vaikkapa 10 vuoden päästä. Tähän ei voine antaa muuta varmaa vastausta kuin että luultavasti eivät ole. Tilanne on sama muissakin ammattiopinnoissa. Tilanne on myös sama kuin 10 vuotta sitten; silloin suoritetut kirjastoalan opinnot ovat nykyään roskaa, jos kehittyminen on koulun papereiden käpälään saamisen jälkeen tukahtunut. Minusta vaikuttaa siltä, että alalla vihjaillaan näin tapahtuneen. Mene tiedä, mutta esim. IFLAssa todettiin monissa eri yhteyksissä etteivät kirjastoammattilaiset ole yhteiskunnassa ns. kärryillä. Tällä viitattanen pitkälti järjestelmäajattelun puutteeseen sekä tietoteknisiin valmiuksiin ja tästä olen toki samaa mieltä.

Mielenkiintoinen IFLAssa mieleeni syöpynyt kysymys onkin, että miten ihmeessä on mahdollista, että nimenomaan elinikäistä oppimista toitottavien kirjastoammattilaisten oma skillset on vanhentunut? Pitäisikö tällaisiä tyyppejä kuunnella ja ottaa vakavasti, ja millaista viestiä tämä yhtälö kirjastoista ulospäin edes välittää?

Kirjastoammatillisten opintojen sisällöstä siis keskusteltiin. Niitähän pohditaan sekä ministeriössä että Suomen kirjastoseuran toimesta ja opinahjot miettivät asiaa myös omilla tahoilaan. Opintojemme sisältö on ikuisuusaihe, ja hyvä niin. Turussa äänessä olleet kaipasivat alalle markkinointi- sekä vuorovaikutusosaamista sekä asiakaslähtöisyyttä jo opintovaiheessa.

Henkilöstöhallinnosta oli mielenkiintoinen puheenvuoro, se on aivan keskeinen ja ikuisesti jatkuva prosessi missä tahansa organisaatiossa. Kirjastot ovat sikäli outoja paikkoja, että pitkiä uria pidetään sekä ihanteena että jopa oikeutena. Kun jalka on kerran saatu oven väliin, on tiedossa pitkä ja kapea leipä. Tämä ei ole organisaation (ja edelleen Suomen kansan etu) etu, sillä kerran tehtyjä henkilöstönvalintavirheitä joutuu sietämään sinne eläkeikään asti. Toisaalta pätkätöissä roikottaminen ei ole ratkaisu sekään. Kirjastojen työvoimapolitiikkaan liittyy myös kimuranttia kunnallispolitiikkaa, mikäli kunnanisät/-emät haluavat kiertää voimassa olevia lakeja.

Ihmiset ajautuvat tehtävistä toisiin alan sisällä, vaikka on selvää ettei esim. immateriaalioikeusjuridiikkaa, äänitysstudiotyöskentelyä, johtamista, videotuotantoa, grafiikan tekoa, nuorisotyötä voi oppia oman työn ohessa tai edes kurssittautumalla. Ne ovat ihan oikeita ammatteja ja kirjaston pitäisi myös teetättää näitä tehtäviä ammattilaisilla. Kirjastolaiset ovat monissa tehtävissään epäammattimaisia amatöörejä, ja tämä tilanne on kestämätön demokratian ja hyvän hallintotavan kannalta sekä tietenkin tehokkuuden kannalta.

Omassa puheenvuorossani esitin lyhyesti havaintoni, ettei ns. sukupolvien välinen digikuilu ole vuonna 2010 jotain, joka erottaa ammattilaiset nuorista asiakkaistamme. Digitaalisuus ja digitaalinen kulttuuri ovat jo niin vanha juttu, että ne leikkaavat omaa alaamme ja ammattikuntaamme. Nintendo tuli Suomeen noin vuonna 1982, ja tuona vuonna syntyneet ihmiset ovat nyt 28, eli valmistuneet jo informaatiotutkimusopinnoistaan. Heidän lapsensa ovat ehkä koulussa ja he ovat itse jo syvällä kirjastoammatissa. Vastaavia laskelmia voi esittää muista usein viitatuista kiinnekohdista, esim. Commodore C=64 toi mikrotietokoneet keskiluokkaisiin koteihin suunnilleen vuonna 1985, WWW 1995, Google 1998. Mitä tämä tarkoittaa kirjastojen kannalta? Esitin yleisölle vaatimuksen, että muutamme välittömästi puhetapojamme vastaamaan tätä tosiasiaa. Katsotaan toimiiko.

Päivästä jäi ihan hyvä fiilis sikäli, että kollegoita nyt on yleensäkin aina hauska tavata. Murut <3. Mutta sitä en osaa sanoa miten perjantai 01.10.2010 on perustavanlaatuisesti erilainen päivä kuin torstai 30.09.2010. Mikä muuttui? En tiedä. Oliko tätä lukevat paikalla? Minna ainakin oli, kiitos raportistasi Digital natives ja kirjaston tulevaisuus – Nuorkirjastolaiset provosoivat keskustelua Turussa. Nuorkirjastolaisilta on penätty tahtotilan kuvailua ja toisekseen jonkinlaista toimintaohjelmaa. Se on tekeillä. Muuttaako se jotain, ovatko muut julkaisut (tietoteokset, strategiat, visiot, tahtotilat, pamfletit) muuttaneet jotain?

Vielä erityiskiitos opiskelijoille että olitte paikalla. Me vanhat naamat luomme ne ongelmat, joiden kanssa te joudutte vielä kamppailemaan. Ääni kuuluville ja ottakaa hyviä sivuaineita. Löytäkää itsestänne kirjastoeetos ja pyrkikää sen toteuttamiseen keinolla millä hyvänsä. Nämä olemassaolevat organisaatiot ovat eräitä työkaluja joita edeltäjämme, me ja te voimme käyttää tuon eetoksen toteuttamiseen. Mä pidän teistä ja luotan teihin.

Lori Ayre: ”Kymmenen vuotta opittua avuttomuutta”

Lori Ayre haastaa kirjastot tarttumaan niihin emansipaation avaimiin joita jo nyt saatavilla olevat avoimen lähdekoodin ohjelmistot ja menetelmät tarkoittavat. Hän kirjoittaa rohkeasti otsikolla Ten Years of Learned Helplessness Coming to an End.

Lorin mukaan kirjastojen on

  1. hankittava IT-osaajia, jotka osaavat lukea koodia, kirjoittaa koodia, tehdä määrityksiä ja korjata bugeja,
  2. päästävä yli avoimen lähdekoodin pelostaan esimerkiksi lukemalla kirjoja (kts. asiasanat vapaat ohjelmistot ja avoin lähdekoodi),
  3. sukellettava mukaan ja kokeiltava (Kirjastot.fi:n Labs-hanke tarjoaa testikäyttöön sekä Kohan että Evergreenin),
  4. keskusteltava keskenään

Samaa viestiä kuuluu monesta suunnasta.

Minusta tuntuu, että kirjastoalalla on meneillään voimakas emansipaatio. Eikä kyse ole vain tiettyjen tietojärjestelmien ajatuksiamme kahlitsevasta vapautumisesta. Kirjastolaiset puhuvat esimerkiksi siitä, että alan koulutus- ja osaamispohjaa on Suomessa laajennettava. Eikä tämä tarkoita vain, että meillä on oltava enemmän satusetiä ja vanhustenhoidon ammattilaisia. Tarvitsemme – ja uskon että myös haluamme – sisustussuunnittelijoita, somistajia ja tapahtumatuottajia. Ja supermarketologeja ja tilastotieteilijöitä. Kirjastoissa on pitkälti kyse mekaanisesta tietojenkäsittelystä ja -siirtelystä, eli tarvitsemme tietenkin myös ohjelmoijia ja logistikkoja, jotka varmistavat että tarvittava tieto on oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja oikein kohdennettuna.

23 asiaa -kurssin viimeisiä viedään

Marras- ja joulukuuni on sujunut verkkomaikkana, nimittäin pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen (l. HelMet-kirjaston) henkilökuntaa weban ihmeellistäkin ihmeellisempiin saloihin kouluttaessa.

Kurssimme nimi on 23 asiaa ja aisaparin muodostavat siis mainio Matti Lassila sekä allekirjoittanut. Alunperin laadimme ja vedimme kurssin keväällä ja kesällä 2008. Silloin mukana oli väkeä yleisistä kirjastoista ympäri valtakuntaa, nyt osallistujina on ollut 30 innokasta kirjastolaista täältä pääkaupunkiseudulta.

Konseptin peruskivihän on siis se, että erilaisin lähdeaineistoin ja tehtävin varustetut kirjastolaiset seikkailevat verkossa ja kertovat elämyksistään omissa kurssiblogeissaan. Mittaa kurssilla on noin 9 viikkoa ja tahti on (palautteesta päätellen, tosin sitä ei ole vaikea uskoa) sangen tiukka. Tässä ajassa rutinoidutaan bloggaamiseen ja sitä kautta opitaan mm. mistä kaikki se loputtomalta tuntuva aineisto sinne verkkoon on oikeastaan tullut: jokuhan sen on sinne laittanut ja se joku on sinä, minä sekä hän. Ei mikään internetin virallinen toimituskunta. Tutuksi tulevat myös pikaviestimet ja netin seuraaminen RSS-syötteiden avulla. Lisäksi katsellaan esim. onko Delicious webille sitä, mitä näyttöluettelo on kirjaston kokoelmalle ja mitä lähdekritiikin välineitä Wikipedia tarjoaa. Ynnä muuta sellaista.

Osaltani julkinen pahoitteluni kurssilaisille siitä että olemme stressanneet teitä kaikenlaisilla tehtävillä ja lisäksi yhteisöpaineella ja muutenkin anastaneet aikaanne. Kurssi on kuitenkin vapaaehtoinen ja siltä voi dropata (ellei ole mennyt sopimaan jotain muuta työnantajansa kanssa, mutta siihen minä olen sitten syytön :^)

Kurssiin kuuluu kahdesti viikossa pidettävä chatti, ja niistä viimeinen on nyt huomenna (eikun tänään) 20.12. Chatit ovatkin osoittautuneet todella herkullisiksi tapahtumiksi, siellä on juteltu kaikenlaista enemmän ja vähemmän kurssiin liittyvää. Aiemmalla kurssilla chatteja jatkettiin vielä muutama kuukausi kurssin päättymisen jälkeen, ja jokunen kirjastolainen ihan toiselta kurssilta piipahtivat 23 asiaa -kurssin chateissamme myös. Ei tosin ihan sattumalta 😉 Monenlaisia kokemuksia on vaihdettu bloggaamisesta, kirjasto-kaapelista, tekijänoikeuksista, kirjastotyöstä yleensäkin, virkamiehenä verkossa toimimisesta ja vaikka mistä.

Tämän viimeisen chattikerran lisäksi tulevana maanantaina julkaistaan vielä viimeiset tehtävät, ja varsinainen kurssivaihe on sitten pussissa. Talven mittaan ensi vuoden puolella on vielä langanpäitä, nimittäin toinen lähipäivä (ensimmäisellä oli mukana Riitta Suominen jututtamassa meitä verkkokirjoittamisesta ja verkkopedagogiikasta), palkintojen jako ja pääpalkintona olevan iPodin arvonta. Mutta ennen näitä tietenkin läksyjen tarkistus ja tuhmille muikkarien jako >:-|

Tässä yhteydessä mainittakoot, että kurssi on omaa käsialaamme, ja suojattu pahuuden voimilta Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-Tarttuva 3.0 Muokkaamaton (aka CC BY-NC-SA) -lisenssillä, eli ei muuta kuin hyvä kiertoon jos tästä jollekulle iloa on. Propsit Helene Blowersille ja hänen alkuperäiselle Learning 2.0 -kurssilleen. Juttelin muutaman minuutin verran kurssistamme tänä syksynä (uudelleen)startanneella Kirja- ja kirjastokanavalla, ja se video löytyypi täältä, muun hauskan kirjastoasian joukosta.

Kurssin väsäily ja vetäminen on todella hauskaa puuhaa. Ihan tulee mieleen ajat roolipelin johtajana, kun yrittää johdatella ihmisiä hoksaamaan asioita!

Aarg, tarvin poistokoulutusta!

Tänään kokoelmanhallinnallista aineiston poistamista tehdessäni turhauduin siinä määrin, että laadin tämän kirjelmän Helsingin kaupunginkirjaston kehittämisyksikölle:

Kaipailen jotain hyvää, mieluusti HelMetin laajuista koulutusta aineiston poistamisesta. Näkökulman soisi olevan ensin teoreettisempi, sitten katsottaisi hieman talon periaatteita ja strategioita ja lopulta katsottaisi Milleniumia ja muita järjestelmiä että mitä tietoa voi poistamisen tueksi saada.

Miltsissähän on (ainakin minun mielestäni) todella ankeasti saatavilla poistamispäätöstä tukevaa tietoa esimerkiksi niteen historiasta tai siitä ovatko niteet liikkuneet esim. varausten kautta vai onko asiakas poiminut ne hyllystä.

Googlen avulla voi yrittää arvailla että mitkä kirjoittajat ja teokset ovat alansa tai genrensä merkkiteoksia. Toisten teosten viiteluetteloita voi lueskella myös, mutta se on työlästä.

Minusta tuntuu, että erityisesti poistaminen on toiminto jota kirjastolaiset ainakin täällä Miltsin alueella (Millenium -järjestelmä on Suomessa käytässä vain HelMetissä, eli pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastoissa) oikeastaan eivät voi suorittaa muuten kuin mutu -fiiliksen pohjalta. Jossain tätä kutsutaan ”hiljaiseksi tiedoksi”, ”ammattitaidoksi” tai ”harkinnaksi” mutta varaan itselleni oikeuden suhtautua moisiin nimityksiin kriittisesti.

Minusta julkishallinnon alaisen ammattilaisen pitää pystyä selvästi osoittamaan mihin tietolähteisiin hänen tekemänsä päätökset perustuvat, etenkin kun on kyse aineiston poistamisen kaltaisesta toimenpiteestä. Etenkin kun ollaan sentään kirjastolaisia!

HelMetin oma kirjavarasto toimii Pasilassa ja erillinen, koko kansallista kirjastoverkkoa palveleva ja tukeva Varastokirjasto sijaitsee Kuopiossa. Sinne voi lähettää jotain. Sitten on niinkutsutut nollalistat, eli listat niteistä jotka eivät ole liikkuneet edellisen vuoden aikana. Järjestelmästä selviää myös koska nide on viimeksi palautettu, koska sen tietue on luotu. Niteiden lainaus- ja uusintakertojen määrä näkyy myös mutta siinäpä ne tiedot sitten oikeastaan ovatkin. Ei esimerkiksi tietoa siitä miten jonkun kirjailijan tai johonkin asiasanoihin liittyvät teokset ovat liikkuneet viimeaikoina. Lainausmääräkin ilmoitetaan vain yhtenä lukuna tietueen luonnista nykyhetkeen asti, ei ole käytettävissä mitään tietoa siitä miten lainauskerrat ovat kertyneet esimerkiksi ajan funktiona tai minkätyyppiset käyttäjät ovat sitä lainanneet.

Olisi hienoa tietää miten poistamista oikeasti tehdään muissa kirjastoissa ja miten siihen liittyvää tietoa hallinnoidaan.