Salla Palmi-Felinin väitöstilaisuus huomenna 25.1.2014 Tampereen yliopistolla tietotyöstä 1200-1300 -luvulla

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.

Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:

Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.

Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.

Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.

Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.

Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.

Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!

Mainokset

Olisko jo aika päivittää tää?

Helsingin kaupunginkirjasto suunnittelee uutta yleistä kirjastoa pääkaupunkimme keskustaan. Sen sijoituksesta on keskustelu ahkerasti ja se on tulossa Töölönlahdelle. Minusta sille oikea paikka olisi tämä

On korkea aika päivittää Helsingin skyline ja sitä kuvaavat postikortit joita turistit lähettävät kotimaihinsa. Tuota skylineä dominoivat ne arvot ja toiminnot, joita varten tämä kuvassa näkyvä rakennus rakennettiin. Enkä tunnistaa niistä Helsinkiä, kotikaupunkiani.

Mikä tämän rakennuksen ROI on? Sitä ylläpitävä organisaatio ei ole 2010 vuoteen toimittanut lupaamaansa, eli maailmaloppua. Helsingin kaupunginkirjasto on sen sijaan toimittanut lupaamansa alusta asti, eli 150 vuotta lukemisen lifestyleä.

Valistuksesta

Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)

AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.

Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.

Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.

Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.

Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.

Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoiltaVuosi 10: ensimmäinen yleinen kirjasto Roomassa. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.

Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.

Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.

Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä  työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.

Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.

Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan  disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim.  Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.

Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.

Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.

Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.

Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.

Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).

Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.

Holvas ja Vähämäki uudesta työstä

Olen lueskellut Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen teosta Odotustila—Pamfletti uudesta työstä (Teos, 2005, ISBN 9789518510607). Koko ajan kun olen teosta lukenut, olen joutunut pyristelemään jatkaakseni lukemista enkä kirjoittamasta lainauksia tänne blogiin. Tämä on todella mukaansatempaavaa tekstiä, kuten pamfletin tietenkin pitää ollakin. En tiedä saako tämä minut ajattelemaan että nk. uusi työ on hyvä vai huono asia; mahdollisuus itsensä toteuttamiseen työssä vai tunne mahdollisuudesta itseni luoma harhakuva? Samaa tuli mietittyä aika paljon oppisopimuskoulutuksen aikana ja aina kun olen tehnyt töitä vapaa-ajalla tai muuten palkatta. Palkkani on se, että saan toteuttaa itseäni. Aika aneemista, vai mitä?

Tässä muutama pätkä kirjaa, ensin sivulta 59.

Mitali tekee autuaaksi

Vanhan viisauden mukaan tuotannon intensiteetti kasvaa silloin, kun työntekijälle annetaan mahdollisuus urakka-ansioihin. Vanhassa työssä urakka oli rajattu tehtävä, joka päättyi kun viimeinen säkki oli kannettu perille tai viimeinen ruuvi ruuvattu kiinni. Sitten lähdettiin kotiin tai kaljalle.

Nykyään töitä tehdään urakkapalkan hengessä, mutta urakka on rajaton, se on koko elämä. Urakan sijasta uudessa työssä on pääkkekkäisiä ja limittäisiä projekteja. Työtä tehdään urakkapalkan intensiteetillä, vaikka urakkaa ei enää ole. Päivä täys -keikka on muuttunut elämä täys -keikaksi. ”Ei työ tekemällä lopu” on vaihtunut hitaasti mutta varmasti kysymykseksi ”Entä jos maailman voisi sittenkin saada valmiiksi…?”

Ihmiset eivät raada rahan vuoksi, vaan päästäkseen Lopulliselle Vapaalle. Lopullista Vapaata ei kuitenkaan tule, vaan se lykkääntyy aina. Tätä lykkääntyvää elämää Tuomas Nevanlinna kutsuu uskonnoksi, ”aina-tuonnemmaksi-siirretyn lopullisen päämäärän uskonnoksi”. Jokaisena hetkenä eletään aivan kuin elämä alkaisi vasta huomenna. Nevanlinna kirjoittaa: ”Useampi kuin arvaammekaan elää sen ajatuksen siivin, että aivan pian tai viimeistään vuoden päästä hänen elämässään koittaa käänne, jonka jälkeen kaikki on uskomattoman paljon paremmin. Kunhan… hmm… 170 euron pörssisijoitukseni alkaa tuottaa kaavailemiani järisyttäviä summia, niin omistaudun perheelleni (tai hankin uuden puolison), siivoan työpöytäni, hankin uuden tietokoneen, muutan lammasfarmille (ja/tai keskustaan), kirjoitan dekkarin (ja/tai väitöskirjan), johon upotan sen kauan hautomani missään käyttämättömän juonikulun (tai mullistavan tieteellisen keksinnön). (…) Tämän täydellisen elämänmuutoksen jälkeen sitten käynnistyisi rikkumattoman kotionnen ja työrauhan aika, johon toisi elegantin särönsä vain lähitienoon edukkaasta gourmet-ravintolasta kantautuva sivistynyt puheensorina.”

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanissa torppari Jussi Koskela raivaa maan, rakentaa pitäjänsä ja joutuu moneen kertaan anomaan seurakunnalta pitäjäänsä lopullisesti makseen. Pappi lykkää ja lykkää luovutusta, Jussi vanhenee ja vanhenee odottaessaan, pappi lykkää ja lykkää, Jussi odottaa jne. Vaan ei hätää. Jussille annetaan sentään jotain, symbolinen ilo, raivaajamitali. Kyllä sen pitäisi riittää.

Tälläisiä ovat pätkätyöläiset, kun he odottavat päivää, jolloin pääsisivät kuukausipalkkaiseen työhön. Linnan romaanin nerokkuus on siinä, että Jussi todella arvostaa mitalia. Näin helppoon me menemme, suomalaiset, tämä kuuliainen kansa. Parodiaa suomalaisesta nöyryydestä tehtiin myös eräässä tv-sketsissä, jossa tehtaassa työskentelevä sorvaaja mutisee:” Kyllä vituttaa tämä työnteko.” Herrat kävelevät duunarin luokse ja julistavat hänet kuukauden työntekijäksi, kiinnittävät mitalin haalareiden rinnukseen ja poistuvat. Duunari mitali rinnassaan katsoo suoraan kameraan ja sanoo: ”Nyt ei vituta enää yhtään!”

Mitä muuta konsulttien tsemppauskurssit ovat kuin tälläisten mitalien jakoa? Työtä itseään ei analysoida, rakenteisiin ei puututa, mutta ketä se kiinnostaa, jos kaikki ovat näiden seminaarien aikana mitalien arvoisia sankareita ja täynnä kukoistusenergiaa.

Huonopalkkaisissa hanttihommissa lohduttaudutaan sillä, että senhetkistä työtä tehdään väliaikaisesti. Työntekijä voi tiedostaa tilanteensa, ottaa kriittistä etäisyyttä siihen ja väheksyä työtänsä, mutta kriittisen etäisyyden kautta työntekijä sitoutuu juuri siihen, mihin ei haluaisi sitoutua. Nevanlinna on maininnut esimerkkinä ihmisen, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta on päivätöissä vaikkapa kuraattorina tai vastaanottoapulaisena. Hän suhtautuu päivätyöhönsä, sen mielekkyyteen ja kollegoihinkin kriittisesti ja ajattelee olevansa sydämeltään taiteilija. Hän on mielestään erilainen vastaanottoapulainen. Tämä on kuitenkin tyypillinen tapa olla vastaanottoapulaisena tai tulla sellaiseksi. Juuri kriittinen kiertotie varmistaa, että ”poikkeusyksilö” jää päivätyöhönsä eikä hänestä tule kirjailijaa. Kirjailija on se, joka kirjoittaa eikä haaveile siitä, samoin kuin vankilassa ovat vapaita ne, jotka eivät haaveile vapaudesta.

Ei ehkä paras mahdollinen kappale siteerattavaksi, mutta tulihän näpytettyä. Näpytän näitä tekstinä, jotta löytyisivät googlella hyvin, toisin kuin jos ottaisin sivuista vaikka valokuvia.

Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa äskeistä edeltävän tekstinpätkän kristillisestä työetiikasta, sivulta 55 alkaen.

Talonpoikana taivaaseen

Max Weberin mukaan kapitalismin käsky kuului ”sinun täytyy lykätä”. Tyydytystä ja täyttymystä on lykättävä. Elämä on elettävä ja työtä on tehtävä siten, että sen päätteeksi on saavuttanut jotain. Vasta näin, ja ainoastaan näin, ihminen tulee lunastetuksi. Tästä kristillisestä etiikasta tekee pessimistisen se, että maailmallista yksilöä vaaditaan sitoutumaan jännitteeseen, jota ei tässä elämässä ratkaista.

Grimmin sadussa ”Talonpoika taivaassa” köyhä ja hurskas talonpoika kuolee ja saapuu taivaanportille. Samaan aikaan myös upporikas herra pyrkii taivaaseen. Pyhä Pietari tulee paikalle avaimineen ja päästää rikkaan herran sisään. Talonpoikaa hän ei ole huomaavinaankaan, vaan sulkee portin. Talonpoika kuulee ulkopuolelle, miten rikas herra otetaan riemuiten vastaan ja juhlat alkavat. Hiljaisuuden laskeuduttua Pyhä Pietari avaa portin ja päästää myös talonpojan sisään. Talonpoika odottaa soittoa ja laulua, mutta nytpä onkin hiljaista. Talonpoika kysyy Pyhältä Pietarilta, ollaanko taivaassa yhtä puolueellisia kuin maan päällä. Pyhä Pietari vastaan: ”Ei suikaan! SInä olet meillä yhtä rakas kuin muutkin ja saat nauttia taivaan iloista niin kuin rikas herrakin. Mutta katsos, sinunlaisiasi köyhiä talonpoikia tulee taivaaseen joka päivä, ja tuollaisia rikkaita herroja ehkä yksi sadassa vuodessa!”

Satu kertoo kaunistelemattoman totuuden. Työetiikan säälimätön itsensä kieltäminen ja tyydytyksen lykkääminen on loputonta ja turhaa, koska luvattua palkintoa ei koskaan tipu. Se joka työskentelee, saa arvonsa vasta myöhemmin. Työntekijän kulloinenkin toiminta on arvokkaamman ajan odottamista ja toivomista; ainoa henkilökohtainen arvo tulee siitä, että pystyy kestämään tuon jännitteen. ”Minä kestän, minä en luovuta. Näytän niille.”

Vanhan virren mukaan protestantismin toinen luonto on huono omatunto. Kun ihminen on tietoinen puutteellisuudestaan, ristiriitaisuudestaan, hän tekee sovittamisyrityksestään ammatin. Huonon omantunnon ihminen voi työntekö pelastustekniikkanaan kulkea ohimenevästä ja arvottomasta ´tästä maailmasta´ kohti ´tuonpuoleisen maailman´ pelastusta. Kristillinen maailman käsite — tapa jolla apostoli Paavali muuttaa kreikkalaisen kosmoksen käsitettä — sisällyttää itseensä ajatuksen työstä sovituksena. Sovitustyötä tekevä ei koskaan koe harmoniaa ja sopusointua. Hänestä tuntuu, että maailma ja työ eivät voi olla samanaikaisia. On valittava joko maailma tai työ, vaikka yleisen käsityksen mukaan on vaikea ajatella maailmaa ilman työtä tai työtä, joka ei ole maailmassa

Propositio: Sovitustyöntekijä käyttää kaiken aikansa ollakseen elämättä ja olematta maailmassa.

Sovitustyön etiikka ei rajoitu vain palkalliseen työhön. Se suorastaan roihahtaa liekkeihin saadessaan lisää happea vapaa-ajalla, työttömyydessä ja eläkkeellä. Asiahan on niin, että mikäli ihminen on vähääkään eettinen, hänen aikansa menee toisille. Mikäli hän ei ole kungfutselainen tai vaikkapa hindulainen, hän osallistuu erilaisiin harrastuksiin velvollisuudesta ja paineesta. Siksi on aina yhtä kummallista kuulla tälläisiä ehdotuksia: ”Tee vain sellaista mitä itse haluat; älä toimi sen vuoksi, että on pakko”; ”Opettele uusi kieli”; ”Lupaudu auttamaan jotakuta lehtikirjoituksen viimeistelyssä”; ”Toimi juniorijoukkueen valmentajana”… Todellisuudessahan idealistinen ”tee juuri mitä sisimmässäsi todella haluat” tarkoittaa: toimi moraalisen velvollisuutesi mukaan.

Valitettavasti emme edelleenkään ole taivaasta pudonneita avaruusolentoja, liberalismin määrittelemiä omaa hyötyä tarkkailevia valintayksikköjä. Olemme historiallisia muodostelmia ja kulttuurimme takia kristillisen huonon omantunnon kantajia. Haluamme lunastaa paikkamme taivaassa, yhteisössä, työnantajiemme ja läheistemme silmissä.

Hyvässä mielessä lunastusyritys ilmenee vastuun ottamisena, huonossa mielessä velvollisuuteen sekoittuvana syyllisyydentuntona. Joka tapauksessa kyse on varhaisella iällä sisäistetystä asenteesta, velvollisuudesta, jota ei määrittele ulkoinen auktoriteetti vaan joka tulee ihmisen sisältä ja jonka määrittelee ihminen itse. Kristillisessä työnteossa havitellaan lunastusta, sosiaalista hyväksyntää ja tunnustusta ahkeruuden ja kärsimisen kautta. Mihinkään ei olla tyytyväisiä, mitään ei koeta valmiiksi. Vuosisatainen sovitustyön etiikka ei siis katoa uudessa työssä, vaan se saa uusia muotoja: parantelu jatkuu, prosessi jatkuu, projekti jatkuu… Kesken oleminen on hyve.

Eläkeläinen ja apurahataiteilija eivät ole autuaita, vaan he, varsinkin he, yrittävät saada jotain aikaa kuin viimeistä päivää. Kuukausipalkkainen työntekijä on tarmokkuudessaan intensiivinen, mutta hänellä ei ole aikaa nauttia työnsä tuloksista. Myös työtön paahtaa kuin hullu tietämättä itsekään miksi. Tärkeintä on olla hyödyllinen itselle, läheisille, jollekulle. Tärkeintä on herpaantumaton elämänyrittäjyys.

Emme ole todistamassa työn loppua, kuren Jeremy Rifkin kuvitteli, vaan työ- ja kehittämisprosessien ulottumista kaikille elämän osa-alueille. Työttömyys ei merkitse loppua itse työlle, vaan vain korostaa työn arvoa ja tärkeyttä. Työttömät tekevät entistä enemmän velvollisuuden mukaista pakotettua harrastus- ja askartelutyötä. Oleminen muistuttaa tietokonepäätteellä heltymättömästi värisevää tekstiä, jota ei saa jättää kesken.

Kristillinen työetiikka on vasta toissijaisesti materiaalista hallintaa ja tuotantoa. Ensi sijassa se on askeettisuuden ja itsensä nöyryyttämisen etiikkaa, ”tois-maailmaisen” sublimaation etiikkaa, joss hyväksyntä ja hyvinvointi on ansaittava. Huonon omantunnon ansaintaetiikka on mukana uudessa työssä. Tässä asiassa kaikki ovat samalla viivalla: niin kauan kuin työtä tehdään lunastushengessä, on aivan sama, palvellaanko esimiestä vai ollaanko yksityisyrittäjiä. Ratkaisevaa on omatunto, joka käskee: sinun pitää ehdottomasti tehdä jotakin; lyhyesti: sinun pitää. Omatunto uskoo, mitä mitkä hyvänsä käskijät — työtoverit, julkiset mielipiteet, mainokset, markkinat — sen korvaan huutavat.

Kyse on kuuliaisuudesta. Nietzsche kirjoittaa: ”Jos ajattelee tämän vaiston kerran etenevän viimeisiin liiallisuuksiinsa saakka, niin lopulta ei enää olekaan käskijöitä ja riippumattomia; tai he potevat huonoa omatuntoansa ja heidän täytyy ensin uskotella itselleen jotakin voidakseen käskeä: nimittäin, että hekin vain tottelevat.”

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nietzschen ennakoima hallitsevien orjuus on toteutunut. Käskevien esimiesten moraalinen teeskentely on saavuttanut huippunsa uuden talouden johtajissa. Johtajat eivät osaa varjella itseään huonolta omaltatunnolta muulla tavoin kuin siten, että hekin ovat olevinaan korkeamman tahon toimeenpanijoita, nimittäin markkinatalouden, kansainvälisen kilpailun. On päivä päivältä epätodennäköisempää nähdä suoraselkäinen rahoittaja tai esimies, joka ilmaisisi avoimesti: ”Minulla on valtaa ja vaastuuta, siitä minulle maksetaan. Siispä minä päätän, ja minun päätökseni ratkaisee työtilanteesi.”

Tässä mielessä myös johtajat ovat orjia. Jopa työtön uskaltaa luvata enemmän kuin päälliköt, jopa työtön ottaa enemmän vastuuta ja sitoutuu vahvemmin. Vain suvereeni voi antaa sanansa, ei pääjohtaja, joka on orja, laumavaiston perikuva. Jokaisessa lausunnossaan hän vetoaa markkinoihin, niiden seuraamiseen, globaalisuuteen jne. — ei milloinkaan omaan arvovaltaansa. ”´Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme´ — näin rukoilee täällä myös hallitsevien teeskentely – ja voi onnettomuutta, jos ensimmäinen herra on vain ensimmäinen palvelija!” (Zarathustra).

Minun ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa suoria kappaleita kirjasta, vaan ennemminkin kirjoittaa omin sanoin tulkintojani ja omia ajatuksiani joita kirjan myötä herää. On kuitenkin melko myöhä, joten mekaaninen jäljentäminen tuntuu varsinaista kirjoittamista mielekkäämmältä.

Yksi erityisen kiehtova, kirjassa esitetty ajatus liittyy juuri odottamiseen ja työhön, josta ei saa korvausta mutta odottaa saavansa tunnustusta. Nimittäin ”vielä yksi ilmainen lehtijuttu tai asiantuntijalausunto ja rivi CV:hen, sitten minut kyllä huomataan” -mentaliteetti.