Kirjastopiireissä alkaa olla jo lynkkausmentaliteetti: Marcin on kuoltava. Helsingissä kesällä pidettyssä ELAG 2010 -konferenssissa alkoi jo olla jengillä mitta aika täysi.
Tässä välissä keksittiin ARPANET, levykkeet, mikrotietokoneet, Internet, tietoyhteiskunta ja open linked data. Sosiaalidemokraattinen, pohjoismainen hyvinvointiprojekti tuli ja meni. Samoin CD-levy. Rakennettiin paljon hienoja kirjastoja, joille ei enää tehdä edes homeremontteja. Tuohon aikaan mahtuu helposti täysimittainen ura luetteloijana, vaikka olisi suoraan oppikoulun penkiltä alkanut luetteloinnin eikä olisi eläessään tehnyt päivääkään muuta työtä. Tieteenalammekin vaihtoi nimeään kahdesti. Kuhn, Derrida, Baudrillard, McLuhan. Suomeen syntyi se sukupolvi, joiden lapsista tulivat diginatiivit.
Onko edes mahdollista haaveilla maailmasta ilman Marcia? Millainen se edes voisi olla? Jotain tämän kaltaista kenties? En minä sinänsä Marcia vihaa erityisesti. Pois se minusta. Mutta olisi hauska haaveilla että meillä kirjastoilla olisi jotain vaihtoehtoja. Ihan edes leikillään. Jos Marcin tappaisi ihan vaan leikillään, niin millainen kirjasto rakentuisi? Unelmoin siitä, että kirjastot tekisivät internetistä jotenkin paremman paikan. Toisivat lisäarvoa, olisivat jotenkin merkityksellisiä. Ihan millä tahansa tavalla.
Mitä tapahtuisi, jos workshopattaisi sellaisten tyyppien kanssa jotka tietävät mitä käsitteet tietokone tai internet tarkoittavat, mutta jotka eivät koskaan olisi kuulleetkaan Marcista? (huom oikeesti tsekkaa noi linkit ja tee se päätelmä jonka niistä voi tehdä).
Vietän mielelläni Helsingin kaupunginkirjasto 150-vuotisjuhlaa. Marcin 150-vuotisjuhlan viettämisestä en tule nauttimaan.
Riippumaton asiantuntija 