A minute reflection on libraries and the mobile

Olen menossa Lontoon Online Informationiin marras- joulukuun taitteessa, ja he tekevät pientä haastattelukierrosta puhujista. Tässä vastaukseni.

1. How long have you been involved in the Information industry and what are the most interesting aspects of your current role?

I’ve been working in public libraries since about 1997, but i’ve had a couple of long sabatticals. I guess i should get more mobile myself soonish.

Public libraries, and the public sector in general is in a very fascinating situation now where we are rethinking ourselves around our services, not so much on our political institutions anymore. So it offers great possibilities for observing what’s going on on the society. My most interesting role at the moment is in trying to bring ideas from automated data handling to librarians, to whom a computer has mostly been a tool to make Word -documents with, not to program.

2. Why have you decided to present at this year’s conference?

We’re doing a session together with awesome Åke Nygren from Stockholm, and he invited me. Of course i said yes, because it’s a fantastic opportunity to get out the echo-chamber we public library librarians are trapped in. We keep patting each other on the back, but seldom meet any other sorts of info-pros outside our sphere. Which is a bit odd to be honest, on times like these.

3. Meeting Challenges of a mobile generation is the theme this year – please could you share your thoughts on the surge of mobile devices and applications?

What can i say, i’m writing this answer to this interview on my mobile phone. It’s everywhere, really, and that’s the whole point of it.

People are fiddling with their mobiles all the time, but there is absolutely nothing they can do with the library services provided to them when they are not in the library physically. We’re not contributing to the internet at all, which is dangerous.

The way i see it, we libraries had a really awesome ”mobile” innovation and service back in the day when we started lending out books to people; most of the time spent using library services (ie. usibg our collections) actually happens outside the physical libraries in homes, offices, trains, airplanes etc. but we don’t think about it like that.

4. Finally – where will you be spending Christmas this year?

Not sure yet. Christmas on IRC? Maybe not this time. I wish some place nice, like a couole of years ago when i spent the Chrissy in a pool with a collection of science fiction novels, at a potato farm outside of Brisbane.

Mainokset

Sarahin ja mun mobiili+AR -sessio Next Libraryssä Aarhusissa

Sarah ja Mace Next Library 2011:ssä, kuva Bo Fristed (kai)/Aarhusin kaupunginkirjasto

Pidimme Sarah Houghton-Janin (aka. The Librarian in Blackin) kanssa Next Library -konffassa, Aarhusissa session kirjastojen mobiilipalveluista. Olimme Sarahin kanssa aiemmin Facebookin kautta ja edellisenä tavatessamme sopineet, että Sarah esittelee augmented realityä (”lisättyä todellisuutta”) sekä erästä AR-hanketta jossa hän on ollut mukana, ja minä sanon muutaman valitun sanasen kirjastojen mobiilipalveluista yleisemmin ottaen.

Mindmappini Next Libraryn sessiostamme

Aloitusvuoron minä ja Sarah arvoimme kolikkoa heittämällä, ja vuoro lankesi minulle. Powerpointteja tai vastaavia esitysgrafiikoita en kokenut asiakseni tähän puheenvuoroon laatia, sen sijaan rakentamani muistiinpanot löytyvät mindmapina netistä jos niitä haluaa tutkia.

Aluksi halusin kiinnittää yleisön (ja myös blogini lukijoiden) huomion erittäin keskeiseen kirjastojen ”mobiilipalveluun”, eli ulos lainaamiseen. Tämän 1900-luvulla laajaan käyttöön tulleen palvelumuodon lähtökohta on sen tunnustaminen, ettei kirjasto ole aineiston käyttöön kaikkein paras paikka. Lainaamalla sen sijaan tuemme asiakasta siinä, että hän voi käyttää aineistoja siellä missä se on hänen omasta mielestään parasta (mökillä, bussissa, kotona, työpaikalla, matkoilla, jossain toisessa kirjastossa jne). Asiakas kyllä tietää itse parhaiten. Tästä perustavanlaatuisesta ”mobiilikirjastopalvelun” muodosta on paljon opittavaa!

Next Libraryssä esittämäni väittämä on, että kirjaston palvelujen tuottaminen älykännyköhin ym. mobiililaitteisiin on periaatteessa melko triviaali tehtävä… jota emme syystä tai viidennestä kuitenkaan ole saaneet aikaiseksi (syiden esiin kaivelu tehdään toisaalla). Kirjaston mobiilipalvelujen rakentamisen pitäisi käydä meidän kaltaisiltamme tiedon jäsentelyn ja käyttöönsaattamisen ammattilaisilta käden käänteessä. Ehdotinkin Aarhusissa, että me kirjastoammattilaiset kieltäytyisimme osallistumasta projekteihin, joissa yritetään käyttää yli 2 kuukautta mobiilien kirjastopalvelujen rakentamiseen. Mobiilisivuston sisältöjen suunnittelu onnistunee 10 minuutissa. Yli 2 kuukautta kestävät mobiilihankkeet – elleivät ole tyypillistä kunnianhimoisempia – loukkaavat ammattikuntaamme :^)

Kirjastojen mobiilipalvelujen rakentelun lähtökohta on nykyisten nettipalvelujen soveltaminen mobiilikäyttöön. Kirjastojen verkkosivujen tärkein sisältöhän kyllä tiedetään, eli aukioloajat, lainojen uusiminen, aineiston etsintä sekä kirjastojen yhteystiedot ja sijainnit. Näiden jo olemassaolevien verkkosisältöjen muokkaaminen mobiilikäyttöön pitäisi kyllä onnistua aika helposti, jo pelkkää CSS:ää hieman muokkaamalla pääsee pitkälle (KVG ”how to make website mobile” tms.).

Eräs mielenkiintoinen kokeilu olisi katsoa, kuinka helposti suurimman osan noista keskeisimmiksi tiedetyistä sisällöistä voisi laittaa näkyville suoraan kirjaston etusivulle! Suomalaisissa kirjastoissa nyt vallalla oleva webbisivustojen suunnitteluparadigma on tosin toisensuuntainen: etusivut toimivat fasadeina ja monimutkaisina navigointivalikoina eivätkä pyri tarjoamaan vastauksia tai ratkaisuja asiakkaiden elämään tai kirjastonkäyttöön.

Sarah Houghton-Jan esitteli vuorostaan erilaisia augmented reality -sovelluksia ja rakennelmia. Niitä olikin yllättävän suuri määrä ja suurin osa minulle tuntemattomia. Osalle olisi helposti nähtävissä käyttöä kirjastomaailmassa (esim. kirjastojen arkkitehtuurikilpailujen ne osallistujat, joita ei koskaan toteutettu), osa taas oli tehty spesifemmeistä lähtökohdista esim. jonkun organisaation käyttöön. AR:stä ei kyllä Suomessa paljoa kuule. Tai no, riippuu tietenkin miten termiä ymmärtää… onko Twitterin, Facebookin, Qaikun #seminaarikannun tms. käyttäminen tapahtuman backchannelina AR:ää? Älypuhelimen kartta? Foursquare? Geokätköily?

Turun keskustan kirjastot iPhonen kartan mukaan

Sarah käsitteli yleisön kanssa sitä, olisiko parasta rakentaa kirjastoille omia sovelluksia tai palveluja, vai pyrkiä mukaan jo olemassaoleviin, tunnettuihin palveluihin (Layars jne.). Sama kysymys on auki myös ns. tavallisten mobiilipalvelujen kohdalla – mene esim. älypuhelimesi kartta-sovellukseen, anna sovelluksen paikantaa sijaintisi, kirjoita hakukenttään ”kirjasto” ja hämmästy. Yleispätevää ratkaisua ei Next Libraryssä tähän löydetty, mutta N.I.H.:hon juuttuminen vaikuttaa hullulta.

Kaikenkaikkiaan näissä mobiiliasioissa on paljon hämärää termistöä, jonka pyörittely on antoisaa: miksei läppäreitä mielletä mobiililaitteiksi? Onko iPad rajatapaus? Mitä on ”mobiili kirjasto”? Spotifyn, Elisan e-kirjapalvelun, PressDisplayn ja Google Readerin mobiililiittymät varmasti lukeutuvat mobiileihin kirjastoihin, mutta entäs kirjaston aineistotietokanta? Oma lukunsa ovat sitten tietenkin kirjastoautot, joita niitäkin kutsutaan myös ”mobile libraryiksi”.

Sessiomme lopuksi pidimme vielä parinkymmenen hengen kanssa kävelykokouksen Aarhusin konserritalon ympäri, mobiilihengessä 🙂

Kiitos Sarahille session vedosta ja hedelmällisestä sparrausseurasta, Aarhusin Jannik Mulvadille esiintymään pyytämisestä ja kaikille Next Libraryssä olleille yleisesti vaan.

Aha Kindleen tuli lainaustoiminto

Amazonin Kindle-lukulaitteeseen tuli lainaustoiminto käyttöön jenkeissä, katsokaas Amazonin sivuilta palvelun kuvaus. Nookissa tämä on ollut jo, kuten Kirjastot.fi:n Labsin blogissa kerrottiin reilu vuosi sitten (Nook hoitaa lainaamisen–ilman kirjastoa).

(via @jindrichmynarz)

Kirjastokäynti on valitettava rasite, mutta kannattaa

Onnellinen kirjaston käyttäjä 🙂

Suhtaudun skeptisesti kirjastomaailmassa käytävään innostukseen siitä, että kirjastojen pitäisi olla enemmänkin kohtaamis- ja tapahtumapaikkoja, elämyspuistoja, hengailumestoja, mediateekkejä jne. kuin aineistovarastoja. Tämä on hyvän fiiliksen blogikirjoitus, joten vältän nyt menemästä asiaan sen syvemmälti (se siitä hyvästä fiiliksestä). Huomaa, etten skeptisyydestäni huolimatta halua tietenkään olla (liian) tuomitseva tätä ”pomppulinnaintoilua” kohtaan.

Kirjastoilla on aivan mielettömän hyvä palvelukonsepti: ulos lainaaminen. Katsopa oheista kuvaa tarkasti. Näet kirjaston käyttäjän. Siellä niin, Halkolaiturilla auringossa paistattelemassa ja kirjaa lukemassa. Juuri tuota on kirjaston käyttö.

Lainaaminen mahdollistaa kirjaston käyttämisen missä ja milloin se itselle parhaiten sopii. Jokainen lainaava kirjasto on mobiili kirjasto, ilman mitään surkuhupaisia, kännyköillä käytettäviä aineistoluetteloita joiden kutsuminen ”kirjastoiksi taskussasi” on suorastaan loukkaus. Kirjaston käyttöä ei ole kirjastossa käyminen. Se on vain kiusallinen ja valitettava logistinen toimitus, josta kirjastot eivät ole vielä halunneet asiakkaitaan vapauttaa. Kirjaston todellista käyttöä on kirjojen tai lehtien lueskelu, musiikin kuuntelu tai leffojen katsominen jossain mukavassa, itse valitussa ympäristössä, mahdollisesti laadukkaassa seurassa. Ja jotain hyvää suuhunpantavaa on mieluusti saatavilla myös.

Tällaisina upeina kesäpäivinä jokainen osaa arvostaa sitä, että kirjaston käyttöelämyksen edellyttämä, pakollinen kirjastossa käynti kestää vain minuutin pari ja suurimman osan käyttöelämyksestä (useita, jopa kymmeniä tunteja) voi viettää missä ja miten haluaa, kirjastosta noutamiastaan teoksista autuaasti nauttien.

(tätä blogikirjoitusta ei todellakaan ole laadittu kirjastossa)

Urpo Nylander esittelee e-kirjojen lukulaitteita

Laitoin nyt tuubiin maaliskuussa videoimani haastattelun+turinan Helsingin kaupunginkirjaston Urpo Nylanderin kanssa, jossa Upa esittelee muutamia kirjastolle hankittuja e-kirjan lukulaitteita. Laitteet ovat

Lisäksi puhutaan hieman Adobe Digital Editionsista jonka päälle yleisten kirjastojen tarjoama Ellibs -palvelu rakentuu. Kaikki kolme laitetta toimivat ADE:n kanssa, mutteivät valitettavasti ongelmitta.

Helsingin kaupunginkirjasto aloittaa e-kirjojen lainaamisen asiakkaille pikapuolin. Minittäin maanantaina. Laitteita on jo saatavilla Turun ja Espoon kaupunginkirjastoista. Klaava.fi:ssä näkyy olevan ihan kivasti koottu juttuja e-kirjoista ja niiden tilasta Suomessa. Todettakoot tässä muuten samalla, että kirjastojen e-kirjahankkeilla on heikko google-näkyvyys (eli hankkeet eivät ole olemassa) muutoin kuin uutisoinnin tai muun kolmannen osapuolen puolesta. Asiaa voisi varmaan parantaa laatimalla edes jonkinlaiset tietosivut kirjaston sivustolle; asiaa kohtaan on kuitenkin kiinnostusta.

Muita e-kirjoja käsitteleviä kirjoituksiani löydät avainsanalla e-kirja ja kirjasto-kaapelilla on paraikaa menossa kirjastoja ja e-kirjoja käsittelevä keskustelu otsikolla Sähkökirjat keskusteluun.

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Kiitos lainaamisesta ja vuokraamisesta

Mari Koo tyhjensikin kirjoituksessaan Yhteiskunnalta puuttuu ymmärrystä lainaamisen ja vuokraamisen käytäntöihin sen, mitä eilisestä lainaus- ja vuokrausaiheisesta keskustelutilaisuudesta on sanottavaa. Upean laaja yhteenveto eilisistä jutusteluista. Kiitos Marille aktiivisuudesta, Kustille rapoamisesta sekä Kuinoman Markku Jussilalle sekä Bookabookan Vesa Kaartiselle juttuseurasta. Tsemppiä ja kohti tulevaisuutta (joka on palveluiden, ei vain esineiden)!

(via Kulutusjuhla)

PS. Tulikin mieleen, että minulla on vieläkin Jaskan muutama PS2-peli lainassa (Shadow Of The Colossus on niin hyvä että oikeasti itkin loppuanimaation :’ } aikana), pitää yrittää järjestää niiden palauttaminen.

Pelien verkkolevitys ongelmallista kirjastojen kannalta

Vastikään huomattavasti elävöityneellä Kirjastolehden uutisia -palstalla oli juuri juttu otsikolla Digitaalisten pelien julkaisu ja jakelu siirtyy verkkoon ja se kirvoitti minut nyt kirjoittamaan aikanaan mieleen tulleen probleeman, että kun pelien levitys menee verkkoon, ne karkaavat kirjastojen näpeistä. Tarkoitan tässä nyt siis pelejä joka ihan laillisesti levitetään verkon kautta, esim. Microsoftin, Nintendon, Sonyn, Nokian, Applen tai jonkun muun toimijan verkkokaupasta ilman että käyttäjälle koskaan tulee kouriinsa mitään käsissä pidettävää esinettä.

Ja juuri on kauhialla säädöllä saatu kirjastot lainaamaan pelejä. Lainattavana on nyt lähinnä konsolipelejä ja niidenkin lainaaminen on todella lastenkengissä. Pelien edustajien kanssa on (erittäin hitaasti) soviteltu miten se lainaaminen kirjastoista onnistuisi. Nyt se on jossain määrin saatu onnistumaan, ja kirjasto maksaa lainausoikeudesta rahaa. Eli sama systeeemi kuin leffoissa. Kirjoista, äänitteistä tai nuoteista ei tarvitse maksaa, tekijänoikeuslaki takaa että niitä voidaan lainata ilman mitään erityisiä neuvotteluja. Tilanne on vastaava skandinaviassa muuallakin, mutta Tanskassa ja Ruotsissa sopimista on helpottanut se, että pelejä edustaa organisaatio jonka kanssa voi neuvotella keskitetysti. Suomessa on käsittääkseni neuvoteltu nimikekohtaisesti maahantuojien kanssa.

Ensimmäiset 30 vuotta digitaalisia pelejä on jo kirjastojen kannalta menetetty sillä tuotteita ei enää ole saatavilla paitsi käytettyjen pelien markkinoilla joista kirjastot eivät niitä tule hankkimaan. Nyt kun pelit selvästi siirtyvät verkkolevitykseen, pelikulttuuri karkaa kirjastojen ulottumattomiin. Meille tulee jäämään noin 5-7 vuoden levyinen ikkuna pelejä kirjastojen kokoelmiin, ellei jotain keksitä. Kirjastoissa ei tunnu valitettavasti olevan kovin paljoa intoa tähän keksintätyöhön, peleillä  nähdään olevan vain välillinen arvo nuorison houkuttelemisksi kirjastoon. Peleillä sinänsä ei ole väliä, nuorilla ja heidän saamisella kirjastoon millä tahansa keinolla on.

Onneksi pelejä voi vuokrata videovuokraamoista. Esim. HubiHubi on hieno palvelu; konsolipelit postitetaan suoraan kotiin, vuokraa maksetaan viikottain ja hinnat ovat todellakin sangen alhaiset.