Järkeä tekijänoikeuslakiin, ja suosittelen miettimään hieman mitä tekijänoikeus oikeastaan edes on

Järkeä tekijänoikeuslakiin

Kuten olette varmaan huomanneet, Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja on paraikaa menossa. Se on vastikään saavuttanut kansalaisaloitteilta vaaditun 50 000 kannattajan rajan (onnea!), ja menee siis eduskunnan käsittelyyn. Aloitteeseen voi tutustua sen kampanjasivulla, sekä Kansalaisaloite.fi:ssä jota kautta sen voi myös allekirjoittaa. Kampanjan feibuuksivulla sekä Twitterissä voit seurata ja osallistua keskusteluun sekä kuulla uutisia asiasta.

Kampanjasivulta kopsattua (tl;dr):

Lakialoitteen tiivistelmä heille, jotka eivät jaksa sitä kokonaan lukea:

Lakialoitteen pääasiallinen tavoite on korjata voimassa olevan lainsäädännön ylilyönnit verkkovalvonnan ja vahingonkorvausten osalta.

Lakialoite ei muuta tekijänoikeuksien alaisen sisällön luvatonta lataamista lailliseksi. Kuitenkin yksittäisten ihmisten kohdallatekijänoikeusrikoksen sijasta luvattomasta lataamisesta tehtäisiin rangaistavaa tekijänoikeusrikkomuksena. Lakialoite myös rajaa nykyistä enemmän yksityistä verkkovalvontaa.

Vakavampi tekomuoto, tekijänoikeusrikos, mahdollistaa kotietsinnät, takavarikot ja suuret vahingonkorvaukset — voimassa olevan lainsäädännön mukaan myös vähäisissä rikkeissä. Tekijän­oikeus­rikoksista tuomittaisiin edelleen kaupalliseen tai laajamittaiseen tekijänoikeuksin suojatun sisällön jakamiseen syyllistyneet.

Toissijaisesti lakialoite pyrkii parantamaan kuluttajan, artistien ja muiden sisällöntuottajien asemaa sekä uusien verkkoteknologiaan perustuvien palveluiden kehittämistä. Artisteille annetaan rinnakkais­lisensointi- ja kieltooikeus, jolla artistit mm. saavat, niin halutessaan, käyttää avointa lisenssiä. Lisäksi annetaan parodia- ja satiirioikeus.

Yksityisiä kopioita saa tehdä omaan käyttöönsä ja antaa sen ulkopuolisen tehtäväksi. Tämä mahdollistaa verkkotallennuspalveluiden kehittämisen, kuten mm. TV-kaista. Opetus- ja tutkimuskäyttöön tehdyt teokset sallitaan myös ”virtuaalisissa luokkahuoneissa”.

Aloitteen tärkein vaikutus on kansalaisten ja artistien välisen vastakkainasettelun purkaminen ja rakentavan keskustelun herättäminen tekijänoikeuslainsäädännön jatkokehittämisestä.

Vaikka aloite on pitkä, se on yllättävän helppolukuinen (näinkin monimutkaisesta lakikokonaisuudesta). Lakialoitteesta on myös olemassa näppärä diff-näkymä, jossa aloitteen tuomat muutokset näkyvät rinta rinnan nykyisen lainsäädännön pykälien kanssa.

Kampanjaa vetää Avoin ministeriö ja mukana on toki myös EFFi, jonka jäsen itseäni ja ammattiani kunnioittavana kirjastoihmisenä olen.

Tarja Cronberg: Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo

Minulla on uudelleenluvun alla Tarja Cronbergin (@tarjacronberg) OKM-selvitys Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo (OKM:n selvityksiä 2010:6, ISBN 978-952-485-930-1). Suosittelen kaikille kulttuuri- ja taidealalla toimiville lueksittavaksi, se antaa paljon tietoa ja perspektiiviä siihen ekosysteemiin missä toimimme. Kun sitä peilaa Cory Doctorowin (@doctorow) esittämää kysymystä ”Mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?” (bloggaukseni marraskuulta 2010) sekä tekijänoikeuden oikeutusta vasten, nykyisen tekijänoikeuden oikeutus näyttää suoraansanoen aikasen heikolta. Tarjan raportissa puhutaan taiteilijoiden sosioekonomisesta tilanteesta kaikenkaikkiaan, ja raportin perusteella näyttää että tekijänoikeus ei tyydytä sitä tarkoitusta jolla tekijänoikeutta tavataan nykyään perustelemaan: takaamaan itsenäisiä ja omaperäisiä teoksia luovien ihmisten elinkeino. Todellisuudessa taiteen tekoa rahoitetaan pitkälti oman alan ulkopuolisilla hanttihommilla, puolisoilla, apuraharumballa ja työkkärimasseilla (kts. tarkemmat numerot Tarjan raportista, jos kanttisi kestää). Meillä kaikilla on myös jos jonkinmoista luovaa tekijää henkilökohtaisessa tuttavapiirissämme, joilta kannattaa kysellä että miten tekijänoikeudet heitä puolin ja toisin palvelevat. Näiden todisteiden valossa näyttää siltä, että nykyinen tekijänoikeus ei yksinkertaisesti toimi.

Tekijänoikeudella on toki myös muita oikeutuksia kuin nämä yksisilmäiset taloudelliset yksinoikeudet. Nämä on purettu hyvin esiin Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen. Coryä myötäillen eräs niistä on pyrkiä rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, jossa tuotettaisi mahdollisimman suuri määrä näitä itsenäisiä ja omaperäisiä teoksia. On sanottu, että tekijänoikeus on tietoyhteiskunnan perustuslaki. Järkeä tekijänoikeuslakiin -kampanja ajaa tiettyjä pieniä detaljeja nykyiseen lainsäädäntöön (kts. yhteenveto yllä).

Mutta kehoitan kaikki tätä lukevia palaamaan Coryn kysymykseen: mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän? Kehoitan sinua arvon lukija myös miettimään oletko sinä itse immateriaalioikeuksien haltija (ja aivan varmasti olet, jos olet esim. joskus kirjoittanut Feisbuus-statuksen tai laittanut nettiin valokuvan), ja mikä oma suhteesi tekijänä on yhteiskuntaan ja niihin prosesseihin jotka mukamas varmistavat että ihmisillä on joku kannuste olla luova, ja myös saattaa teoksiaan julkisuuteen. Kirjoitin aiemmin blogissani (sekä myös Mediametkaa Osa 5, ISBN 978-952-99912-4-2), toivottavasti emansipoivasti, että tekijänoikeus on oikeus päättää. Ja se koskee sinua, minua ja Chisua.

Advertisement

Chris Hadfield ja The Economist: miten tekijänoikeus toimii avaruudessa?

Chris Hadfield (@Cmdr_Hadfield), ISS:ltä maahan jo palannut kanadalainen astronautti vetää David Bowien Space Oddityn maata nopeasti kiertävällä, kansainvälisellä avaruusasemalla ja tallentaa sen YouTube-pilvipalveluun, ja esiin nousee globaalin, hajautetun internetin kannalta tärkeä kysymys: minkä lainsäädännön immateriaalioikeudet pätevät? Lue juttu How does copyright work in space? The Economistissa.

Chris on postaillut myös erittäin hienoja valokuvia avaruudesta, suosittelen. Kanadalaisista on vaikea olla tykkäämättä, samoin internetistä.

(via Miguel Mimoso Correia)

Cory Doctorow kysyy mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?

Cory Doctorow

The Guardianissa oli vähän aikaa sitten mainion Cory Doctorowin artikkeliWhat do we want copyright to do? Hyvä kysymys jonka kuulee liian harvoin. Jos yritettäisi ajatella asiaa nyt 2010 vuotta ajanlaskumme alun jälkeen, niin mitä haluaisimme että tekijänoikeus tekee? Mitä vaikkapa me kirjastoammattilaiset siltä haluaisimme?

Jos meillä länsimaissa ei olisi takanamme muutama sata vuotta immateriaalioikeushistoriallista painolastia, niin minkälainen tekijänoikeus tai yleisemmin immateriaalioikeusjärjestelmän haluaisimme rakentaisin? Tässä välissä tapahtui sellaisia juttuja kuin teollinen vallankumous, toinen teollinen vallankumous, valistuksen aika, yleiset kirjastot, internet, globalisaatio ja niin etiäppäin. Monta asiaa on tapahtunut tekijänoikeuslainsäädännön edesauttamana, vielä useampi siitä huolimatta. Mutta minkälainen immateriaalioikeusilmapiiri olisi meillä hyväksi. Nykyinen on selvästikin rikki, koska luovaa työtä elättämällä on todella hankalaa saada elantonsa.

Koska tarvitaan voittajia ja häviäjiä, Cory lähtee hahmottelemaan keitä näille puolille aseteltaisi. Lähtökohdaksi hän ottaa sen, että mahdollisimman laaja joukko tekijöitä pystyisi tekemään mahdollisimman laajan joukon teoksia, jotka saavuttaisivat mahdollisimman laajat yleisöt.

Now, take $300m CGI summer blockbuster films: if the producers of these things are to be believed, the ongoing capacity to produce glitzy, big budget productions demands that services like YouTube be shut off (see, for example, Viacom’s lawsuit against Google over YouTube).

If this is true – I’m no movie exec, maybe it is – then we need to ask ourselves the ”balance” question: YouTube’s users produce 29 hours of video every minute and the vast majority of it is not infringing TV and movie clips, it is independently produced material that accounts for more viewer-minutes than television. So, the big studios’ demand amounts to this: ”You must shut down the system that delivers billions of hours of enjoyment to hundreds of millions of people so that we can go on delivering about 20 hours’ worth of big budget film every summer.”

To me, this is a no brainer. I mean, I love sitting in an air-conditioned cave watching Bruce Willis beat up a fighter jet with his bare hands as much as the next guy, but if I have to choose between that and all of YouTube, well, sorry Bruce.

Hyvä tekijänoikeuslainsäädäntö on Coryn mielestä todisteisiin perutuva (evidence-based) sekä tasapainoinen (balanced). Molemmat kuulostavat vähintään kohtuullisilta periaatteilta mille tahansa laille nykyaikaisen yhteiskuntafilosofian pohjalta. Nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tietenkään ole näistä kumpaakaan, kuten hyvin tiedämme. Selvä osoitus tästä on se, että tekijänoikeutta ei voi ymmärtää arkijärjellä. Edes tekijänoikeuteen erikoistuneet lain asiantuntijat eivät kuulemma osaa, saati ymmärrä tekijänoikeuslainsäädäntöä. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu, että kansalaiset tietävät sekä omat että toisten oikeudet sekä tuntevat yhteiskunnan toiminnan periaatteet yleisellä tasolla. Minusta suuri osa tekijänoikeusrikkomusväitteistä voidaan aivan hyvin ohittaa sillä, ettei voida kohtuudella olettaa että ns. tavallinen kansalainen ymmärtäisi lakia, eikä näinollen hänen sitä tarvitse noudattaa. Jos lainsäädännön toiminnan ymmärtäminen on ihmiselle mahdotonta ja järjenvastaista, se ei ole hänen vikansa vaan lainsäädännön vika.

Lainsäädännön tarkoitus ole suojella olemassaolevia markkinoita. Sellaista kutsutaan protektionismiksi ja se on yleisesti ottaen huono asia. Tasapainoisuus on jotain muuta. Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen on hyvää tekstiä utilitarismista ja siitä miten tekijänoikeus suhtautuu siihen.

Kysymys on siis: minkälaisen yhteiskunnan haluamme, ja minkälainen tekijänoikeuslaki rakentaisi meille tuollaisen yhteiskunnan?

Alla pieni joukko julkaisuja, joihin suosittelen kaikkia luovasta taloudesta kiinnostuneita tutustumaan. Ja tämä luonnollisesti tarkoittaa myös kirjastoammattilaisia, sillä luova talous on keskeisimpiä tuotoksiamme. Asiaan:

• YLE Kultakuume (YLE Radio 1): Luovan talouden 11 käskyä (saatavilla vielä 24 päivää) sekä vieraana olleen Tarja Cronbergin selvitys OKM:lle Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo
• Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen, Hanna Kuusela: Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto (ISBN 978-952-4951-19-7)
• IPRinfo -lehti (ISSN 1456-9914)
• Laura Leppämäki: Tekijänoikeuden oikeuttaminenISBN 951-39-2448-3)

(Doctorowin juttu Guardianissa via Veera Ristikartano)

Encyclopædia Britannican kirjasto -artikkelista vielä

Encyclopædia Britannica vapaakappaleista v. 1855

Pari päivää sitten kirjoitin 8. laitoksen Encyclopædia Britannican kirjastoja käsittelevästä artikkelista vuodelta 1855. Kävin tänään vielä Kansalliskirjastolla kopioimassa artikkelin alun sekä vapaakappalejärjestelmää käsittelevät osuudet blogini lukijoiden iloksi.

Kuvan yläpuolella on Flickrissä ”all sizes” -nappi, sen takaa löydät suuremman version kuvasta, joka on helposti ruudulta luettavissa. Tarkoitukseni oli hieman säätää valkotasapainoa Flickrin kuvankäsittelytyökalulla Picnicillä parantaakseni luettavuutta ja häivyttääkseni tuota kuvaan jäänyttä käsien ja kameran varjoa, mut en jaksanutkaan.

Kirjoitin aiemmin että vapaakappaleista käytettäisi termiä legal exemption. Tämä oli muistiharha, tulla puhutaan legal/copy exactionista. Exemption tarkoittaa vähennystä (esim. verovähennys), exaction taas vaatimusta. Lievästi värittynyt tuo exaction, kts. esim Googlen määritelmämetahaku. Oxford English Dictionary sanoo:

The action of exacting.

1. The action of demanding and enforcing payment (of fees, taxes, penalties, etc.); an instance of the same.
   b. The action of enforcing the performance of (a task) or the rendering of (respect, service, obedience, etc.).
2. The action of demanding or requiring more than is due or customary; an instance of the same; an illegal or exorbitant demand; extortion.
3. A sum of money which is exacted; an arbitrary and excessive impost.

Vapaakappalelain uusi nimi on laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. 150 vuotta vanhan englantilaisen tietosanakirjan mukaan lain nimi voisi kenties olla ”laki kulttuuriaineistojen riistämisestä ja raiskaamisesta” 😉

Missä pinsetit, minulla on jotain vihreää ja pyöreää nenässä lol.

Encyclopædia Britannica: Kirjasto{{neutraalius}}

Kävin lauantaina Kansalliskirjastolla haahuilemassa, ja mieleen juolahti lehteillä hieman Encyclopædia Britannicaa, kun se toisinaan nousee nykyään esiin kun Wikipedia mainitaan. Ja Wikipedia mainitaan usein.

Katselin muutamaa EB:n eri laitosta, kokonaan luin 8. laitoksen kirjastoja käsittelevän artikkelin vuodelta 1855. Se on huvittava eikä missään tapauksessa kelpaisi Wikipediaan. Artikkelissa kerrotaan muunmuassa siitä, mistä materiaalista kaasuputkisto pitää valmistaa jos kirjastoon haluaa rakentaa kaasuvalaistuksen, minkä mallinen rakennus on kirjastoksi paras (pyöreä tai säännöllinen polygoni paras, risti ookoo) ja mitä kaikkea kirjanpitoa kirjastossa pitää tehdä. Lisäksi vapaakappalejärjestelmästä (engl. copy exemption, nyk. legal deposit) ilmoitetaan melko yksioikoisesti että se on julkaisijaa kohtaan törkeää vääryyttä ja pitäisi lopettaa. Osa artikkelista on tietosanakirjamaisen kuvailevaa, mutta mukana on siis myös kosolti mielipidettä ja suoranaisia ohjeita miten kirjasto pitää rakentaa.

Ei sillä, tokihan Encyclopædia Britannica kirja on suuri, painava, hienon hajuinen ja muutenkin täyttää bibliofiilien käsitykset arvokkaasta kirjasta.

No EB:lle naljailu sikseen, hienoa tonkia alkuperäisteoksia ja pitää mielessä että mitä kaikkea ei vielä sitä kirjoittaessa ollut tapahtunut.

Tietosanakirjahan on varsinainen valistusajan hittituote, vaikka toki kaikkea tietoa on koottu yksien kansien väliin antiikin ajoista lähtien. Kirjastolaisten kauhistukseksi iso G pyrkii (näennäisesti) samaan, ja heiluttelee mielellään missiotaan ”Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä”.  Näennäisesti siksi, että Googlehan on vain hakemisto, verrattavissa Encyclopædia Britannican hakemistoon tai vaikkapa kirjaston aineistotietokantaan. Jotkut ammattikuntamme edustajat jopa arvelevat, että Googlen saatavilla olo rapauttaa nuorison, tekee heistä tyhmiä, mädättää heidän selkärankansa ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvaa. Wikipediaa arvostellaan samankaltaisin perustein. Tietohuollosta murehtiminen on tietenkin asiallista, mutta onkohan samanlainen haloo noussut aikanaan kun Encyclopædia Britannica tuli 1770-luvun alussa markkinoille?

EB:n ilmaisen verkkoversion library-artikkeli näyttää tältä, ja tällainen se oli legendaarisessa 11. laitoksessa vuonna 1911. Yhdennentoista laitoksen artikkeli on heti alkumetreiltään historiallinen, ja niille poluille se jää. Tiesithän muuten, että monissa kirjastoissa on asiakkaiden käyttöön hankittu Encyclopædia Britannican online-versio?

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Miten ihminen voi auttaa omaa kirjastoaan?

Kirjoitin juuri Qaikuun erittäin spontaanin kirjoituksen vastauksena kysymykseen Kunta säästää ja aikoo lopettaa kaksi sivukirjastoa. Millähän kääntäis päättäjien päät? Kuukausi aikaa. Vastaukseni menee näin:

Hmm, kirjastoja on lakkautettu ennenkin ja niiden lakkauttamista varmaan jatketaan. Vähän riippuu mitä laskee kirjastoksi (toimipiste vai organisaatio) mut lakkauttaminen voi olla ihan järkevääkin. Meillä oli vielä vähän aikaa sitten joka kunnassa, joita oli siis jotain 400, oma kirjasto(organisaatio) ja se ei ole välttämättä ihan viisasta. Tai riippuu ja roikkuu… Väestö vähenee landelta jne, onko julkisen instituution tarkoitus olla olemassa ilman asiakkaita?

Noniin, enivei suomen kirjastolaki takaa kaikille suomalaisille hyvät kirjastopalvelut, ja niiden järjestämisen vastuu on kunnilla. Valtio kyllä avustaa, mutta myös valvoo toimintaa ja asiasta voi olla yhteydessä oman alueensa kirjastolaisiin joilta varmaan saa tietoa lakkauttamisperusteista jne ja kirjastotoimen tarkastajiin voi olla yhteydessä myös. Kunta kuitenkin päättää miten homma on järjestetty. Opetusministeriössä on muistaakseni valmisteilla jonkinlainen mittaristö, jolla voidaan yhteismitallisesti vertailla kirjastoja ja käyttää myös laadunvalvontaan.

Yleinen kirjasto on arvostettu laitos, kirjaston lakkauttaminen on huono poliittinen päätös koska laitoksella on siis sangen hyvä kuva kuntalaisten mielessä ja toisaalta yleiset kirjastopalvelut on naurettavan halpoja ja Suomessa tehokkaasti tuotettuja.

Julkiset menot ovat kasvaneet, mutta tulot eivät. Minusta nykyiseen poliittiseen trendiin liittyy aivan ilmeisesti se, että palveluja vähennetään. On ihme ettei julkisia palveluja ole vielä lakkautettu ja kiellettykin, koska ne (me) vääristävät kilpailua ja luovat käytännössä monopoleja. Haloo GATS!! Tämähän ei ole nykyisen ihanteen mukaista, niinkään. En tiedä mistä kunnasta @kayraranta on kotoisin.

Noniin. What to do? Riippuu siitä haluaako että kunnassa on kirjasto vai ei. Kirjaston käyttäminen auttaa kirjastoa, tärkeimmät käytön mittarit ovat kävijä- ja lainamäärät, joita lisäksi suhteutetaan henkilöstö-, aineisto- ja kiinteistökuluihin. Kukin kunta päättää itse miten ne palvelut on järjestetty. En vieläkään vastannut mitä kannattaa tehdä: kannattaa ehkä puhua mitä hyötyä kirjastoista on (kuulemma esim nostavat kiinteistöjen arvoa ja kirjaston käyttö korreloi myös pidemmän eliniän kanssa ja tietenkin kaikki perus elinikäinen oppiminen jne -läppä). Oman kuntansa kirjaston avittamisessa on varmaan avuksi jos hieman silmäilee kirjastolakia ja kirjastoasetusta (kts google), ja ehkä myös Kirjastot.fi -sivustoa myös. Aiheesta on myös kirjoiteltu aika paljon, kirjastoalan oma (taloudellisissa vaikeuksissa) oleva äänenkannattaja on Kirjastolehti joka löytyy toivottavasti(!!!) omasta lähikirjastosta ja sitten on aatteellinen Kirjastoseura joka on kyllä ihan pätevä toimija vaikka räväkkyyttä kaipaankin. Ei tämäkään vielä vastannut siihen, mitä kannattaa tehdä. En tiedä. Minä yritän auttaa kirjastoja olemalla siellä töissä. Samaa ei voi kyllä suositella kaikille.

Ihan oikeasti tuli mieleen, että kirjastojen tai Kirjastoseuran voisi olla ihan hyvä idea laatia jonkinlainen tieto+toimintapaketti kuntalaisille, jotka ovat tässä tilanteessa. Tuosta turinasta nyt tuskin on kovin suuresti kenellekään iloa, mutta huomaan että ainakin itselläni tuli tuohon kaksi teemaa: muutosta ei voi estää, mutta siihen voi sopeutua ja korvien välistä on hyvä aloittaa itsensä sopeuttaminen. Toisekseen tieto on edellytys toiminnalle.

Edellisen voi tuomita fatalismina, mutta haluaisin puolustaa sitä sillä, että maailmankatsomukseni mukaan ei ole mahdollista ajatella että muutosta ei tapahdu. Kun toteaa että muutosta tapahtuu, voi yrittää ohjata muutosta, eikä vastustaa sitä. Tarkoitan siis muutosta sinänsä. Toinen on siis sivistävä, mielestäni tietoyhteiskuntaankin (vrt. mielivaltayhteiskunta) kuuluva lähtökohta, että tiedolla on toimintaa mahdollistava ja ohjaava potentiaali. Tuossa ryöpsäytyksessä tuli mainittua seuraavat tiedonlähteet

• kirjastolaiset
• kirjastotoimen tarkastajat (tai yleisemmin viranomaiset)
• kirjastolaki
• kirjastoasetus
• google (tai yleisemmin internet)
• Kirjastot.fi
• Kirjastolehti
• Kirjastoseura

Aika yksipuolinen lista. Varmaan kannattaisi jutella esim. oikeistopoliitikkojen ja taloustieteilijöiden kanssa myös. Jos olet sellainen tai tunnet sellaisen, pls kommentoi täällä tai yritä jotenkin muuten saada esille muita, rikkaampia näkökulmia, mieluusti julkisuuteen.

Se vielä, että kun taloudessa menee huonosti, niin yleisten kirjastojen käyttö kasvaa. Jengi kouluttautuu ja sivistää itseään ja säästää fyrkkaa myös ja keksii halpoja ja hyviä tapoja viettää aikaa. Huonoina taloudellisina aikoina tosin kirjastoillakin on huonot taloudelliset ajat. Kun taloudella menee yleisesti ottaen paremmin, kirjastoilla menee normaalisti (paitsi 70-luvulla, jolloin meni hyvin).

Libraries and information law

Tänään olin Suomen tieteellisten kirjastojen seuran järjestämässä puolipäiväisessä seminaarissa Libraries and Information Law Tieteiden talolla. Raportoin tapahtumasta suorana nettiin jaikun kautta, käykääs lukaisemassa jos kiinnostaa.

Tein syksyllä nytkin mukana olleen, British Libraryn Ben Whiten haastattelun.

Yle X:ssä puhumassa ”kolmas paikka” -pakkomielteestä

Heli Roiha haastatteli minua 27.1. YleX:ää varten. Juttu tuli radiosta joskus edellisen viikon aikana ja löytyy YLE Areenan Poptehdas-ohjelman sivulta.

Ohjelma on otsikoitu Keikkoja, satutunteja ja paneelikeskusteluja, eli kuulumisia kirjastosta. Puhumassa Helsingissä työskentelevä Mace Ojala sekä Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen. Suora osoite MP3-tallenteeseen on tässä. Ohjelma kestää 9 minuuttia.

Ohjelma lähtee käyntiin siitä, että voisiko kirjastoissa mahdollisesti tulevaisuudessa olla puhuminen sallittua. Tämä vaikuttaa olevan Roihalle jonkinlainen kynnyskysymys :^) Esitän näkemykseni siitä, että kirjastoissa on kyllä keskustelu ollut sallittua, mutta vain julkaistun aineiston muodossa. Kirjaston aineisto pyrkii olemaan yleiskatsaus yhteiskunnassa käytyyn ja käytävään, julkaistuun diskurssiin.

Minua ei itseäni kännykkään kirjastossa puhuminen haittaa sen enempää kuin muuallakaan. Mietin ohjelmassa ääneen onko kirjastojen ensinnäkään järkevää ja toisekseen mielekästä viedä kovin pitkälle jo pitkään keskustelun keskiössä ollutta olohuone-kirjastoihannetta, vai pitäisikö satsata siihen aineistoon ja sen levittämiseen. Näkemykseni on (oikeutetusti) kaupunkilainen, maalla tilanne on toinen jos pitäjässä oikeasti ei ole vaikkapa kahvilaa tai galleriaa. Toisaalta eri paikoissa on erilaiset tarpeet viettää aikaa siinä niinsanotussa kolmannessa paikassa; kaupungeissa niitä on pilvin pimein, on aika hullua lähteä haastamaan esimerkiksi koko Helsingin kahvilaverkostoa suoraan vaan on paljon mielekkäämpää löytää oma rakonsa ihmisten omassa elämässä eikä yrittää houkutella heitä kirjastoon istumaan. Eihän meillä ole ruokaa tai juomaa tarjolla ja Kirjasto 10:n vessakin maksaa euron.

Toki kirjastojen pitää olla viihtyisiä tiloja ja ne ovat todella tärkeitä oleskelupaikkoja. Tästä saa hyvän kuvan kun kiertelee erilaisia kirjastoja. Kohtaamispaikkoja ne eivät missään mielessä ole, vaan kirjastoon tullaan käyttämään aineistoa ja sen on tapahduttava miellyttävässä ympäristössä. Kirjaston aineistoa käytetään kuitenkin paljon, paljon enemmän muualla kuin kirjastossa.

Ohjelmassa puhelimitse jututeltu Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen nostaa esiin kirjastojen sivistystehtävää sotahistoriasta kertova Ilomantsi sodassa ja Kolmen kanteleen kokoelmat -sivustot esimerkkeinään ja siteeraa Suomen kirjastolain 2§ jossa yleisen kirjastolaitoksen tehtävä sanotaan. Sitä jokaisen kirjastolaisen olisikin itselleen syytä teroittaa. Ohjelman lopuksi minäkin puhun hieman siitä mitä siellä vihreässä kirjassa oikein sanotaan ja korostan sitä, että yleisessä kirjastossa on kyse aineistosta ja sisällöstä, ei ”kansalaisten olohuoneista”.

Jos saan tämän ohjelman jälkeen huutia muun kuin kirja-aineiston parissa työskenteleviltä kollegoiltani, niin se on kyllä ansaittua.

Poptehdas-ohjelmasta ei ole kovin montaa jaksoa näkyvissä Areenassa ja siltä varalta että tämäkin ohjelma lakkaa olemasta saatavilla Areenasta kopsasin sen tietenkin itselleni talteen.

Olen muuten sattumalta törmännyt Roihaan kun kirjoitin vastineen hänen kolumniinsa Verta, leimoja ja kontaktimuovia ja tätä kolmas paikka -temattiikkaa olen tuonut esille ennenkin, myös täällä blogissani.