Avoin vastaukseni Googlelle suomalaisen bibliografisen kirjastodatan saatavuudesta

Google

Sähköpostissani oli Cycling for librariesista palatessa tälläinen viesti Googlelta

From: Google
To: Mace
Subject: VASKI feed?

Hei,

terveisiä Googlelta.

Olen Googlen kirjahakuprojektissa mukana, ja osa sitä on erilaisten kirjatietokantojen haaliminen. Huomasin VASKI-dumpin täällä http://data.kirjastot.fi/data.html mutta se on jo vuodelta 2010. Tiedätkö onko siitä mahdollisesti uudempaa versiota, vai olisiko peräti saatavilla säännöllinen dumppi?

Huomasin myös Helmet-datan, mutta sen CC-BY tekee siitä hieman hankalammin käytettävän

Lyhyet vastaukset kysymyksiin:

• valitettavasti ei
• pahoittelen, CC0 tiedetään kyllä sallivammaksi lisenssiksi

Kirjastojen bibliografinen metadatahan on hajaantunut sinne tänne, eikä ole mitään yhteistä laaria josta sitä voisi itselleen hankkia. Lähimpänä tällaista yhteisluetteloa lienee BTJ:n AllFons -palvelu ja suomenkielisen kirjallisuuden osalta kansallisbibliografia Fennica. Tulevaisuudessa ehkä sitten Melinda ja KDK, kunhan ne saadaan kasattua. Molemmat ovat sitoutuneet avoimeen dataan. Esimerkiksi Saksan kansalliskirjasto on kunnostautunut datansa saatavuuden osalta.

Googlen Knowledge Panel

Tässä vielä taustaa, tilannekatsaus sekä näkemyksiäni kirjastojen avoimeen (bibliografiseen) dataan:

Vaskin osalta tilanne on tällä hetkellä se, että alkuperäisen, itse kätilöimäni avoimena datana julkaisun jälkeen dumppia ei ole päivitetty ja avoin data ei ilmeisesti ole strategista toimintaa Vaskissa. En ole siellä enää töissä, joten parhaiten ja virallisesti asiaan osaa organisaation näkökulmasta vastata palvelujohtaja Ulla-Maija Maunu (sähköposti muotoa etunimi.sukunimi@turku.fi). Jos kirjastojen bibliografisesta datasta olisi uudempia versioita olemassa, ne olisivat tuolla http://data.kirjastot.fi/data.html:ssä, joka on kirjastojen yhteinen, simppeli ”datarepositorio”. Olen lähettänyt Vaskin datan myös Datahubiin.

Pääkaupunkiseutua ja joitain muita poikkeuksia lukuunottamatta muissakin Suomen yleisissä kirjastoissa data asustaa järjestelmäpalvelua tarjoavan Axiellin siipien suojissa. Kirjastot saavat omat datansa sieltä käyttöönsä Axiellin kirjastojärjestelmien kuten Auroran, PallasPron tai Origon kautta sekä niihin liittyvien web-liittymien kautta, sekä SRU-ohjelmointirajapinnalla johon pääsy tuppaa nyt Auroraan siirtymisen myötä olemaan rajoitettua. Pääsyn omaan raakaan dataansa kirjasto voi ostaa Axiellilta kuten marras-joulukuussa 2012 tekemässäni PIKI-tietokannan siivousmenetelmät -hankkeessa tehtiin (kts. projektinhallintatyökalun+työpäiväkirjan issue #3325). Axiellilta voi kysellä toimitushalukkuutta, -aikoja sekä -hintoja, ja katsoa lisäksi yllä mainitun PIKI-casen raportin talousosiota.

Axiellin Origo-järjestelmää käyttävät kirjastot ovat hyvässä asemassa, sillä ne voivat itse ottaa bibliografisen datansa ulos MARC-muodossa. Myös akateemisissa kirjastoissa, AMK:ien kirjastoissa sekä Kansalliskirjastolla on myös aika hyvät oltavat, koska ne pystyvät siirtelemään (ainakin bibliografista) dataansa ulos Voyager ja Aleph-järjestelmistään aika kitkattomasti.

Kansalliskirjaston liidaaman Kansallinen Digitaalinen Kirjasto -hankkeen on ollut tarkoitus saada datat liikkeelle kirjastojen omista järjestelmistä, ja se onkin edellytys koko KDK:n toiminnalle. Sama pätee EU:n Europeanaan. Lyhyesti sanoen sekä KDK että Europeana molemmat pyrkivät yhdistämään kirjastojen (sekä arkistojen ja museoiden) haut yhteen weppisivustoon. Syksyllä 2010 Turkuun lähtiessäni toivottiin OAI-PMH haravointirajapintaa yleisten kirjastojen bibliografisen datan siirtelyyn, mutta tietojeni mukaan tilanne on edelleen sama kuin Turusta lähtiessäni 2012 kesällä, eli Axiell ei valitettavasti ole saanut sitä vielä toimitettua. Kansalliskirjasto jo ostikin kaikille yleisille kirjastoille ja maksettua hintaa voi kysellä Kansalliskirjastolta tai Opetus- ja kulttuuriministeriöstä (KDK:n blogikirjoitus aiheesta ei valitettavasti ole enää saatavilla, valitettavaa ja hieman ironista sinänsä). Aihetta käsitellään Vaski-kirjastojen KDK-asiakasliittymän piloinnin loppuraportissa.

Tuo on siis tilanne käytännön datan liikuttelun kannalta. Helsingin alueella Helsinki Region Infoshare on kunniakkaasti edistänyt avoimen datan etenemistä, ja sen toiminta on nyt vakiintumassa osaksi Helsingin kaupungin Tietokeskusta. Siitä on tietenkin vielä paljon, paljon matkaa siihen, että virastojen, kuten Helsingin kaupunginkirjaston data oikeasti liikkuisi niin näppärästi kuin sen pitäisi. Helsingin kaupunginkirjastolla voinee jutella Jussi Vehviläisen ja Antti Pakarisen kanssa, HRI:llä Ville Melonin ja Tietokeskukselta löytynee joku myös.

Paljon puhuttujen immateriaalioikeuksien osalta tilanne on selvä, sillä kirjasto on itse tietokantansa sisällön ylläpitäjä (ei Axiell eikä sisällöntuottaja BTJ tai Kirjavälitys), ja näinollen myös immateriaalioikeuksien omistaja (Tekijänoikeuslaki 49 §). Lisäksi tekijänoikeuslaki takaa sille jolla on oikeus käyttää tietokantaa myös oikeuden tehdä siitä kappaleita (25 j § mom. 4), ja erikseen kumoaa lisenssiehdot jotka pyrkivät haittaamaan tätä (25 j § mom. 5). Lisäksi joku keskeinen oikeus päättyy 15 vuoden päästä tietokannan yleisölle saattamisen jälkeen (49 § mom. 2), mutta minulle on hieman epäselvää tarkalleen mikä.

Kollegiaalisia terveisiä sinne Googlelle lähettäen

Mace

Advertisement

E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys?

E-kirja -seminaarin tallenteet ovat katsottavissa verkon kautta

Eilen Entressen kirjastossa oli E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys? -tapahtuma. Sisäänheittoteksti on tällainen:

Mitä e-kirjojen kehitys merkitsee yleiselle kirjastolle? Miten takaamme kansalaisten vapaan pääsyn tietoon/ pysyvän oikeuden lainata kirjallisuutta maksutta kirjastosta riippumatta siitä, missä muodossa kirja julkaistaan? Miksi laillisen e-aineiston hankkiminen on hankalampaa kuin laittoman? Tekijänoikeudet?

Tapahtuma onneksi tallennettiin, ja löytyy kahdessa osasta täältä (1 tunti 15 min) ja täältä (10 min). Suomen kirjastoseuran pj:n Jukka Relanderin johtamassa paneelissa äänessä olivat Sari Enckell-Jylhä (Akateeminen Kirjakauppa),  Ari Hakkarainen (klaava.fi), Paula Mikkonen (FinELib), Jukka-Pekka Pietiäinen (Suomen tietokirjailijat ry), Viveca Still (Opetus- ja kulttuuriministeriö), Sirpa Tilli, (Kirjavälitys) sekä Fredrik Rahka (Otava). Jukka esittelee panelistit ensimmäisen videon noin 6:50 alkaen.

En valitettavasti päässyt livestreamin äärelle, mutta kuuntelin tallenteen (näkemistä ei juuri ole) iltasella ja mietin nyt jälkeenpäin mitä keskustelusta oikeastaan jäi mieleen. Tietenkin perinteiset ”sisällöt on tärkeimpiä” ja ”kyllä kirja sentään on paras mahdollinen käyttöliittymä” -argumentit kuultiin moneen kertaan, samoin että tekijänoikeudet ”ovat haaste” ja ihmeteltiin että mikähän se mahtaa olla se kirjastojen rooli tulevaisuudessa. E-kirjojen formaatitkin ovat vielä vakiintumattomia eikä koko e-julkaisuasiaan voi kirjasto ottaa kantaa ennenkuin joku jälleenmyyjä voi myydä meille näitä ihmeellisiä, ihmeellisiä e-kirjoja.  Klassikkokamaa. Asiaa tuntemattomien kannalta on hyvä että panelistit puhuivat myös omistamisen muuttumisesta, ”omistaminen” on hieman outo ajatus elektronisessa maailmassa. Myös lainaamisesta puhuttiin, joka nivoutuu tähän omistamiseen, me kirjastothan emme välttämättä omista e-aineistojamme, joten lainaamme niitä eteenpäin niiden omistajan luvalla (=lisenssillä). Syvempiä vesiä kolusi Jukka-Pekka Pietiäinen, vauhtiin päästyään. Terkut hänelle!

Keskustelun myötä yritettiin useampaan kertaan muistutella, ettei kirjaa, e-kirjaa ja e-kirjan lukulaitetta ole mitään syytä sekoittaa toisiinsa, kyseessä ovat täysin eri asiat. Tämä on tietenkin totta ja tuntuu ehkä hieman koomiselta asiasta muistutella, mutta nämä menevät aika monesti edelleen sekaisin. Ongelmana on fiksaatio sanaan ”kirja”. Vaikka paneelinkin aikana mainittiin monia julkaisuja jotka ovat oikeasti e-kirjoja, näistä käytettiin sellaisia termejä kuin ”raportti” tai ”mietintö”. Niissä kaikissa on etukansi, nimiölehti, sivunumerot, ”sivuja”, paljon, paljon sanoja tietyssä järjestyksessä ja lopulta viitteet sekä takakansi. Niillä on ISBN-numerotkin. Silti miellämme ne raporteiksi ja mietinnöiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi lähitulevaisuudessa odotettavaa kirjan murrosta e-kirjaksi.

Mitä tuohon muutokseen an sich tulee, niin keskustelussa tietenkin toisteltiin että olemme nyt jonkinlaisen muutoksen keskellä. Onkohan joskus ihan oikeasti ollut olemassa aika, jolloin ei ole ollut muutosta meneillään? Tässä kohtaa on syytä vinkata Gote Nymanin loistava TEDxHelsinki-esitys Mitä he oikein odottivat?

Nasevista kommenteistaan tunnettu Jukka Relander tokaisin jossain vaiheessa itsekin tietokirjailijana, että kolmesta luennointikeikasta saa paremman tilin kuin kirjan kirjoittamisesta. Tämä on ihan hyvä huomio; voinee päätellä, ettei ainakaan tietokirjoja kukaan kirjoita niiden suurten taloudellisten merkitysten vuoksi. Vieläkö tämä on jollekulle yllätys? Jukka muistutti myös, että tietokirjojen rahoitus tulee oikeasti aivan muualta kuin kirjojen myynnistä, joten eikö se nyt olisi aivan sama laittaa sisältö avoimeen jakoon. Niinpä. Mutta ei; avoimeen jakoon teoksilla on mahdollisuus päästä 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Tietenkin kiinnostus sata vuotta vanhoihin tieto- ja oppikirjoihin on vain historiallinen. Ei ole vielä ihan valmis tämä tietoyhteiskunta.

Varoituksena korkeasta verenpaineesta kärsiville, että Jukan kerrottua nähneensä miten Amazonin Kindlen DRM kierretään, totesi joku panelisti tähän ykskantaan: ”siis sähän puhut piratismista. Me voidaan uhkailla piraatteja” (no vähän pidemmin sanakääntein kyllä). Tämä on syytä ohittaa silmien pyöräytyksellä; panelisti vain vitsailee tai on väliaikaisesti pahuuuden riivaama eikä häntä ole syytä tässä kohtaa ottaa tosissaan.

Erillisessä videossa (se pienempi 10 minuuttinen) olevien loppupuheenvuoroissa nostetaan esille pari asiaa: ensimmäinen koskee pitkäaikaissäilytystä. Katso KDK PAS. Toinen koskee sähkö- ja äänikirjojen arvonlisäverotusta. Näillä se on 22%, ns. tavallisella kirjalla 9%. En tiedä mitä te veroista ajattelette, mutta minusta verot on ihan kiva juttu. Sitten todetaan että tulevaisuudessa saattaa lukemis- ja julkaisukulttuuri tulevaisuudessa muuttua ja ehkäpä jopa teksti, kuva ja video voivat yhdistyä (pliis, itse luet tätä paraikaa internetistä).

Otetaas tässä kohtaa hieman ASIAANLIITTYVÄÄ HUUUUTOOOAAAARARRRGGGH.

Mainitsin tapahtuman ja sen tallenteet lyhyesti myös Turun kaupunginkirjastossa pidettävässä Sähköinen kirjasto -blogissa.

Vastausta tapahtuman varsinaiseen kysymyksenasetteluun ei paneelissa löydy eikä oikein etsitäkään mutta kaikki tyynni tässä keskustelussa tuodaan aika kattavasti esille erilaiset e-kirjaa koskevat asiat. Kannattaa siis katsoa. Kiitos Jaakolle ym. espoolaisille tilaisuuden tallentamisesta ja järjestämisestä. Kiitos kuuluu tietenkin myös panelisteille.

Tekijänoikeus on oikeus päättää

Tekijänoikeus ja kissanpennut kuuluvat yhteen awww. (kiitos kuvasta eleda 1@Flickr, lisenssillä CC-NC)

Tuli äskeisestä Cory Doctorowia käsittelevästä postauksesta mieleen, että olen unohtanut julkaista Mediakasvatusseuran ja Suomen kirjastoseuran mediakasvatusjulkaisua varten kirjoittamani artikkelin tekijänoikeuksista. Julkaisu tuli ulos syksyllä ja on suunnattu noin 13-17 vuotiaille. Yritin artikkelissani välttää sanaa ”tekijänoikeus” ja erityisesti ”tekijänoikeuslaki” puoleenväliin asti ja se onnistui. Pyrin myös antamaan tekijänoikeuksista positiivisen, emansipoivan käsityksen; me olemme kaikki tekijöitä, tekijänoikeus on meidän kaikkien.

Tämä artikkeli yrittää olla lähtemättä siitä että tuolla jossain on Tekijöitä, ja meidän tulee koko ajan olla varuillamme ettemme me tai läheisemme tee rikosta näitä upeita ihailemiamme Tekijöitä kohtaan.

Oikeus päättää

Jos kaverini otti hauskoja valokuvia bileistä viime viikonloppuna, hän voi kätevästi laittaa ne näkyviin IRC-Galleriaan, Facebookiin tai vastaavaan. Jos joku näistä kuvista on minusta erityisen hauska, voin helposti laittaa sen vaikkapa profiilikuvakseni. Tähän tarvitaan vain muutama klikkaus.

Kuvien julkaiseminen on helppoa, ja usein yhtä helppoa on kysyä lupa niiden käyttämisen. Kuvan ottaneelta henkilöltä voi kysyä lupaa suoraan. Harvoinpa tällaisesta kukaan kieltäytyy; yleensä ihmiset ovat vain ilahtuneita että joku on kiinnostunut heidän kuvistaan ja niiden käyttämisestä. Lisäksi on kiva laittaa profiiliini näkyviin pieni kiitos kuvan ottajalle, näin hänkin saa tunnustusta valokuvastaan.

Luvan kysyminen on suoraviivaista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se sujuu vaikkapa näin: ”kiva kuva, voinko käyttää tätä profiilissani?” Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa!

Netistä löytämästään kuvasta voi kuitenkin olla vaikea, jopa kertakaikkisen mahdoton päätellä kuka sen on ottanut ja miten häneen voi olla yhteydessä. Eikä meillä edes välttämättä ole mitään yhteistä kieltä jos hän on ulkomaalainen! Miten siis kysyä lupaa? Yksittäisten valokuvien osalta tilanne on vielä mahdollista selvittää, mutta jos alkaa kysymään lupia vaikkapa jokaista blogissaan käyttämäänsä kuvaa varten, tuhraantuu koko päivä kun yrittää saada kuvien ottajia kiinni.

Onkin muiden kannalta huomattavasti helpompaa, jos kuviensa yhteydessä ilmoittaa aina sähköpostiosoitteensa taikka jonkun muun yhteystiedon. Näin muut voivat kysyä lupaa valokuvan käyttämiseen. Sama pätee muihinkin teoksiin jotka joku on tehnyt: teksteihin, videoihin, piirroksiin… jopa vaatemalleihin tai peleihin. Kaikkeen, jonka tekemiseen on tarvittu luovuuutta. Kaikkien näiden käyttämiseen on hyvä kysyä lupaa. Ajattelemme nimittäin, että tekijä ”omistaa” työnsä tulokset, eli juuri valokuvat, tekstit, videot, piirrokset ja muut sellaiset.

Tämä omistaminen muodostuu siitä, että olemme itse nähneet vaivaa teosten keksimiseen ja tekemiseen. Jos sinua kiinnostaa miten tämä ”omistaminen” oikein on mahdollista, kannattaa tutustua Laura Leppämäen kirjaan ”Tekijänoikeuden oikeuttaminen”. Koska omistamme teoksemme, voi olla närkästyttävää jos joku käyttää taikka jakaa niitä edelleen ilman lupaa. Kuvittele vaikka että olet itse kirjoittanut erinomaisen äidinkielen esseen ja opettaja kopioi sitä ja jakaa luokalle sinulta kysymättä. Opettaja siis kopioi ja jakaa tekstiäsi ilman lupaa. Et myöskään haluaisi että jos olet laittanut piirroksesi nettiin, joku koulukaverisi kopioi sen ja saa kuvaamataidosta parhaan numeron, väittäen että hän on itse tehnyt tuon piirroksen. Joidenkin mielestä tällainen on ärsyttävää, toiset taas tulevan onnellisiksi kun joku heidän teoksistaan kiinnostuu. Koska emme voi ennalta tietää miten joku tähän suhtautuu, on aina syytä kysyä.

Tekijä saa päättää

Juuri tästä on kyse tekijänoikeudessa. Tekijänoikeus tarkoittaa, että tekijällä on oikeus päättää teoksensa käyttämistä, tietyin rajoituksin tosin! Tavallaan tekijänoikeuden rajoitukset ovat muiden kuin tekijän oikeuksia. Siis: käyttäjien oikeuksia. Näitä ovat esimerkiksi tekijänoikeuden vanheneminen kun on kulunut muutamia kymmeniä vuosia tekijän kuolemasta. Samoin kuka tahansa saa kopioida julkaisuja (esim. cd-levyjä) omaan käyttöönsä, vaikka levyissä lukisikin että se on kiellettyä.

Etenkin kaupallisissa julkaisuissa, kuten CD-levyissä, kirjoissa, DVD-elokuvissa tai nettisivuissa on oikein korostettu, että ne ovat tekijänoikeuden suojaamia. Tekijänoikeutta ei kuitenkaan oikeasti tarvitse koskaan erikseen mainita; tekijänoikeus muodostuuu aina automaattisesti. Joka kerta kun painat kamerasi laukaisinta, sinulle muodostuu tekijänoikeus kyseiseen valokuvaan ja sama pätee muihinkin luovuutta vaativiin teoksiin joita teet. Tekijänoikeudesta ei siis todellakaan tarvitse erikseen ilmoittaa, eikä se kuulu vain joillekin suurille taiteilijoille joita voi nähdä telkkarissa, vaan meille ihan jokaiselle.

Kun jonkin teoksen julkaisee vaikkapa laittamalla sen nettiin, voi samalla antaa pois jotain oikeuksiaan teoksen tekijänä. Tämä helpottaa huomattavasti toisten ihmisten elämää. Ajatellaanpa aiempaa esimerkkiä bileissä toisen ottamasta valokuvasta profiilikuvana. Jos valokuvaaja on laittanut kuvan viereen tekstin ”kuvaa saa kopioida” tai ”tätä kuvaa saa käyttää profiilissaan”, ei tarvitse erikseen kysellä mitään. Tällaista käyttölupaa kutsutaan ”lisenssiksi”.

Teoksen ottaja voi (tekijänoikeuden poikkeukset huomioon ottaen) asettaa mitä tahansa ehtoja teoksen käyttämiseen. Usein näkee esimerkiksi, että jotain saa käyttää epäkaupallisiin tarkoituksiin, mutta kaupallisiin tarkoituksiin on sitten kysyttävä lupa erikseen. On olemassa erilaisia valmiita käyttölupia eli lisenssejä joita voi käyttää. Tunnetuimpia taitavat olla niinsanotut Creative Commons -lisenssit. Ne ovat helppoja ymmärtää. Tekijä voi myös keksiä päästään ihan mitä tahansa sääntöjä, joita toivoo noudatettavan. Se noudatetaanko näitä keksittyjä sääntöjä on sitten toinen asia.

Hyvä kiertoon

Kuviaan tai muita teoksiaan julkaistaessa kannattaa siis muistaa kaksi asiaa. Ensiksikin kannattaa varmistaa että omat yhteystiedot ovat muiden saatavilla. Mikä tahansa yhteistieto käy, sähköpostiosoite on näppärä. Monissa nettipalveluissa voi myös lähettää viestejä suoraan, esim. Facebookissa ja IRC-galleriassa.

Toisekseen kannattaa antaa muille yleinen lupa teosten käyttämiseen jos he sitä johonkin tarvitsevat. Internet ja itseasiassa koko kultuurimme perustuu jakamiselle, sille että voimme käyttää toisten keksimiä ideoita pohjana omille ideoillemme. Nykyinen tekijänoikeus on hyvin rajoittava ja antaa tekijälle todella paljon yksinoikeuksia, enemmän kuin joidenkin mielestä olisi hyvä. Tekijä voi kuitenkin luopua osasta hänellä kuuluvista oikeuksista, ja tämä onkin todella reilusti tehty.

Kyseenalainen aihe

Nykyisestä tekijänoikeuslaista keskustellaan paljon julkisuudessa. Kiistely yltyy toisinaan kiivaaksi ja lokakin lentää. Toisaalta syytellään taiteilijoita riistävästä kapitalismista, toisaalta häijystä piratismista. Kova keskustelu on osoitus siitä, että tekijänoikeus ja tekijänoikeuslaki on tärkeä asia, joka koskettaa meitä kaikkia sekä teosten tekijöinä että käyttäjinä. Ymmärtämistä ei ollenkaan auta sekava kielenkäyttö eikä kopioivien ihmisten uhkailu vankilalla.

Keskeisintä tekijänoikeudessa on, että meillä kaikilla, myös sinulla, on teoksen tekijänä oikeus päättää mihin teosta käytetään. Valitettavaa kuitenkin on, että nykyinen, Suomessa käytössä oleva tekijänoikeuslaki on aivan auttamattomasti vanhentunut, eikä se pysty ottamaan kantaa internetin kaltaiseen ilmiöön, vaikka internet on jo vanha keksintö. Jokaisella maallahan on omat lakinsa, mutta muidenkin maiden tekijänoikeuslait ovat yhtä surkeita kuin meillä Suomessa. Pääpiirteet on kuitenkin helppo ymmärtää, ja ne kuuluvat meille kaikille.

Tätä tekstiä saa käyttää ja levittää Creative Commons Nimeä-Tarttuva -lisenssin mukaisesti, eli kopioita ja muokkauksia saa tehdä vapaasti, kunhan mainitsee minut (Mace Ojala) tekijänä eikä aseta enempää rajoituksia

Näin jälkikäteen tuossa on tietenkin kaikenlaista korjattavaa, esim. olisi pitänyt selvemmin kirjoittaa julkaisemisen merkityksestä. Toivottavasti tuollainen 13-17 vuotias on edes kiinnostunut näistä asioista ja edes joku kohderyhmästä jaksaa lukea tuon ja miettiä asiaa hieman.

Mitä mieltä olette tästä artikkelista? Toivottavasti että löydä kamalia asiavirheitä.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Europeana Data Provider Agreement -suomennos

Suomennutimme EuropeanaLocal -hankkeen nimissä Europeana Data Provider Agreementin.

Käännös löytyy KirjastoWikistä, ja kaipaa vielä siivoilua ja kenties termien muuttamista (digitalisointi→digitointi tms.).

Europeana -toimiston kanssa asioidaan englannin kielisellä sopimuksella, joka on siis tuon Europeana Aggregators’ Handbookin liitteenä. Tämän suomennoksen tarkoitus on madaltaa muistiorganisaatioiden (l. kirjastojen, arkistojen ja museoiden) kynnystä lähteä mukaan viemään aineistoa Euroopan yhteiseen digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Ajattelin, että Europeana ja Euroopan komission on vähemmän pelottava jos asiasta päättävät voivat saada sopimuksesta edes viitteellisen version myös äidinkielellään.

Aineistoja toimitetaan ko. palveluun eri reittejä, mutta sopimus on yhteinen joten tämä suomennos palvelee myös Europeana Travelin, APENETin, KDK:n ym. kautta toimittavia suomalaisia organisaatiota.

Järjestämme 13. päivä Helsingissä kokoontumisen, jossa kerromme tarkemmin miten seudulliset sekä alueelliset aineistot saadaan toimitettua Europeanaan. Katsomme tuolloin myös tätä sopimusta.

Kuvat verkossa

AVO-kurssin 6. viikko käsittelee (käsitteli) valokuvaamista. Se onkin minulle entuudestaan tuttua, olen napsinut fotoja älypuhelimellani ja laittanut niitä Flickriin jo muutaman vuoden ajan.

Yleensä en kuvia ole juuri muokannut, toisinaan olen käytellyt GIMPiä lähinnä kirkkauden ja kontrastin säätöön mutta melkein useammin käytän nykyään Flickriin upotettua Picnik -kuvankäsittelyohjelmaa joka toimii suoraan selaimessa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten rajaus ovat kaikkien käytettävissä. Maksullisena ominaisuutena on lisää jippoja, esim. clipartia ja monimutkaisempia säätötoimintoja. Olen ostanut itselleni Flickrin pro-tunnukset, mutta Picnikin maksullisia ominaisuuksia en ole käyttänyt. Puhelimessani (Nokia N95) on myös kuvankäsittelyominaisuuksia, mutta niiden käyttäminen on niin hidasta että olen lähinnä käyttänyt niitä joskus rajaamiseen ja muutaman kerran lähettäessäni kuvia sähköpostilla tai MMS-viesteinä.

Kirjastopäivät 2009–paneeli

Vastikään käytin GIMPiä koostaakseni yksinkertaisen panoraaman Kirjastovirkailijapäivien paneelista. Päivät olivat itseasiassa aivan juuri, viime viikolla. Panoraaman pohjana on kolme kuvaa. Muita Kirjastovirkailijapäiviin liittyviä kuvia en Flickristä löydä, enkä netistä muutenkaan. Vaikka kirjastoissa onkin kyse ennen kaikkea julkaisuista, eivät kirjastolaiset itse ole kovin hanakoita julkaisemaan netissä. Ei ehkä tule mieleen, niinkään.

Tämän kuvatehtävän yhteydessä voisinkin mainita, että yksi parhaista, koskaan nälemistäni oppiresursseista on You suck at Photoshop. Siinä käsitellään erittäin herkullisten ja hienosti kerrottujen tarinoiden kautta Photoshopin kehittyneemmistä ominaisuuksista. Fotari tulee itse käytettyä erittäin harvoin, mutta samat perusperiaatteet ovat johdettavissa kuvankäsittelyyn yleensäkin. Jaksoja näkyy nyt olevan jo parikymmentä. Helmeä xD

Julkaisemissani kuvissa käytän miltei aina Creative Commons Nimi mainittava-Sama lisenssi -lisenssillä. Stressaannun ellen taggaa kuviani. Olenhan kirjastolainen!

Siution Pyhän Pietarin kirkko

Wikimedia Commonsiin, Wikimedian yhteiseen mediakirjastoon olen kerran laittanut yhden kuvan, testimielessä. Se on kuva Siuntion kirkosta jonka kohdalla  pysähdyin pyöräilyreissullani Helsingistä Lohjanjärvelle kesällä 2007. Muistan että olin vastikään hankkinut itselleni N95-älypuhelimen, ja olin oikein innoissani siitä että saatoin samaan aikaan lukea karttaa, tallentaa matkanopeuttani ja -reittiäni GPS:n avulla, kuunnella podcasteja ja näpsiä vieläpä valokuvia pienellä, taskuun mahtuvalla laitteella.

Minulla on mielikuva että Wikimedia Commonsiin kuvien laittaminen oli jotenkin vaikeaa. Muistaakseni se liittyi lisensseihin, taisin haluta käyttää ei-kaupallinen -lisenssiä. Tuo rajoitus ei ole yhteensopiva Wikimedian käyttämän lisenssin kanssa, joka ei salli kuvien rajoittamista vain ei-kaupalliseen käyttöön.  Laitoin kuitenkin kuvan tuonne. Nykyään suosin itsekin liberaalimpia lisenssejä, jotka eivät rajoita kuvia vain epäkaupalliseen käyttöön. Näen tuolta Wikimedia Commonsin sivulta, että Siuntio-kuvani on jopa käytössä!! Rumahan tuo kuva n, mutta Bulgarian-, saksan- ja englanninkielisissä Wikipedioissa kuva on koettu hyödylliseksi. Hienoa 🙂

Pelien verkkolevitys ongelmallista kirjastojen kannalta

Vastikään huomattavasti elävöityneellä Kirjastolehden uutisia -palstalla oli juuri juttu otsikolla Digitaalisten pelien julkaisu ja jakelu siirtyy verkkoon ja se kirvoitti minut nyt kirjoittamaan aikanaan mieleen tulleen probleeman, että kun pelien levitys menee verkkoon, ne karkaavat kirjastojen näpeistä. Tarkoitan tässä nyt siis pelejä joka ihan laillisesti levitetään verkon kautta, esim. Microsoftin, Nintendon, Sonyn, Nokian, Applen tai jonkun muun toimijan verkkokaupasta ilman että käyttäjälle koskaan tulee kouriinsa mitään käsissä pidettävää esinettä.

Ja juuri on kauhialla säädöllä saatu kirjastot lainaamaan pelejä. Lainattavana on nyt lähinnä konsolipelejä ja niidenkin lainaaminen on todella lastenkengissä. Pelien edustajien kanssa on (erittäin hitaasti) soviteltu miten se lainaaminen kirjastoista onnistuisi. Nyt se on jossain määrin saatu onnistumaan, ja kirjasto maksaa lainausoikeudesta rahaa. Eli sama systeeemi kuin leffoissa. Kirjoista, äänitteistä tai nuoteista ei tarvitse maksaa, tekijänoikeuslaki takaa että niitä voidaan lainata ilman mitään erityisiä neuvotteluja. Tilanne on vastaava skandinaviassa muuallakin, mutta Tanskassa ja Ruotsissa sopimista on helpottanut se, että pelejä edustaa organisaatio jonka kanssa voi neuvotella keskitetysti. Suomessa on käsittääkseni neuvoteltu nimikekohtaisesti maahantuojien kanssa.

Ensimmäiset 30 vuotta digitaalisia pelejä on jo kirjastojen kannalta menetetty sillä tuotteita ei enää ole saatavilla paitsi käytettyjen pelien markkinoilla joista kirjastot eivät niitä tule hankkimaan. Nyt kun pelit selvästi siirtyvät verkkolevitykseen, pelikulttuuri karkaa kirjastojen ulottumattomiin. Meille tulee jäämään noin 5-7 vuoden levyinen ikkuna pelejä kirjastojen kokoelmiin, ellei jotain keksitä. Kirjastoissa ei tunnu valitettavasti olevan kovin paljoa intoa tähän keksintätyöhön, peleillä  nähdään olevan vain välillinen arvo nuorison houkuttelemisksi kirjastoon. Peleillä sinänsä ei ole väliä, nuorilla ja heidän saamisella kirjastoon millä tahansa keinolla on.

Onneksi pelejä voi vuokrata videovuokraamoista. Esim. HubiHubi on hieno palvelu; konsolipelit postitetaan suoraan kotiin, vuokraa maksetaan viikottain ja hinnat ovat todellakin sangen alhaiset.

Avoin lähdekoodi, jakaminen ja riisto. Ja kirjastot tietty

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

Silläkin uhalla, että tämä saattaa säikäyttää ujommat kirjastolaiset vielä syvempään epäilyksen suohon avoimen lähdekoodin ohjelmien suhteen, haastan kuitenkin kaikki kirjastolaiset miettimään sitä mitä sinun kirjastosi voisi konkreettisesti tehdä avoimen lähdekoodin hyväksi?

Tuolla ulkona on joitain avoimen lähdekoodin kirjasto-ohjelmistoja. Osa niistä on kokonaisia, integrated library system (ILS) -paradigman mukaisia kokonaisratkaisuja kuten Koha, NewGenLib ja Evergreen. Osa uudelleen toteuttaa vain joitain kirjastoautomaation komponentteja, tyypillisesti web-käyttöliittymän l. näyttöluettelon l. aineistoluettelon l. OPACin. Tässä joukossa ovat SOPAC ja XC.

Avoin lähdekoodi on ohjelmistona lähtökohtaisesti ylivertainen suljettuun lähdekoodiin; suljettu lähdekoodi on markkinataloudellinen kompromissi, jonka tuotteen ostaja saattaa joutua tekemään. Noniin, se siitä.

Kirjastoissa on totuttu ostamaan kirjastojärjestelmä. Eli antamaan jollekin rahaa siitä, että saa käyttää jotain ohjelmistoa. Tai toisinpäin: antamaan rahaa siitä, ettei ole estetty käyttämästä jotain ohjelmaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmissa tällaista varainsiirtoa ei tehdä, vaan ohjelma sinänsä on ilmainen (free merkityksessä gratis, ”free as free piimä”).

Tämä on sinänsä yksinkertaista ymmärtää. Rahaa maksamalla ostaa itselleen myös oikeuden olla antamatta muuta; raha vastaa tuotteen arvoa. Näen kuitenkin, että avoimeen lähdekoodiin ja yleisemminkin ottaen avoimuuteen ja jakamiseen kuuluu moraalinen velvoite antaa takaisin. Puhutaankin esim.  kehittäjäyhteisöistä ja yhteisöt perustuvat juuri siihen, että kaikki tavalla tai viidennellä tuovat kortensa kekoon.

(Muunmuassa) tämä asia on kodifioitu copyleft-ajatukseen ja on juuri sen ytimessä. Copylefthän on nerokas tekijänoikeudellinen kikka, ja tarkoittaa sellaista kohtaa lisenssissä, että teos on kokonaisuudeen (ml. lähdekoodi tai muu tuotantoprosessi) vapaasti saatavissa, mutta teoksesta muokattuja versioita ei saa levittää ilman että tämän uusikin versio on vapaasti saatavilla. Tällainen ”tarttuva” vapaus suojaa teosta ja yhteisöä riistolta. Tässä kohtaa free as freedom.

Copyleft lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla itsellään on koskaan tehty. Ellei tunne asiaa, tätä voi olla hieman vaikeaa hahmottaa, eikä ihme. Asia kannattaa kuitenkin selvittää, copyleft osoittaa aivan nerokasta ajattelua ja on erinomaisen tyydyttävä brainfuck. Kuuluisin copyleft-lisenssi on GNU General Public License, mutta vastaava copyleft-ominaisuus on myös Creative Commonsin Sama Lisenssi (engl. Share Alike).

Termit tekijänoikeus ja copyright eivät suoranaisesti tarkoita samaa asiaa (vrt. author’s right vs. kopiointioikeus), mutta copyleftin voisi kääntää esim. tekijän velvollisuudeksi.

Eksyin aiheesta. Palaan: jos kirjasto valitsisi käyttää avoimen lähdekoodin ohjelmia (kuten yhä useammassa kirjastossa on valittu), mitä kirjasto voisi antaa takaisin? No tietenkin ihan pelkkää rahaa suoraan yhteisölle tai sitä tukevalle säätiölle tai yhdistykselle jos sellainen on. Kirjasto voisi ostaa tukipalveluja yhteisöltä tai yksittäisiltä henkilöiltä. Ja kirjasto voisi luovuttaa tekemänsä tai teettättämänsä muutokset, parannukset tai korjaukset takaisin yleiseen käyttöön vaatimalla alihankkijoiltaan lähdekoodin avoimuutta ja vapautta (ellei sellaista jo edellytetä lisenssissä).

Niin kaunista on copyleft, kirjasto ja maailma, että laitan tähän kuvitukseksi ensimmäisen Creative Commons-lisensoidun kuvan, jonka Flickr löytää haulla ”kaunis”. Kiitos kuvasta 1541 🙂

Sama lisenssi

Ilkka Tuomi määrittelee ja perustelee avoimet oppiresurssit

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssilla on ensimmäisen viikon (siis viime viikon) toisena tehtävänä lukea Ilkka Tuomen OECD:lle laatima raportti Open Educational Resources: What they are and why do they matter? Tekstissä Tuomi kuvailee OER-liikkeen (open educational resource) sekä olosuhteet joissa se on syntynyt. OER:n kuvailun pohjana ovat muunmuassa tieteellinen prosessi sekä avoimen lähdekoodin prosessi. Sivuilla 15-25 annetaan kuvaus siitä mitä ”resurssilla” tässä yhteydessä käytetään. Tämä onkin tervetullutta.

Minulle välittyi Tuomen tekstistä kuva, että vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen ja siihen liittyvä liikehdintä on syntynyt mahdollisuudesta tällaisten resurssien tuottamiseen kuin ongelmalähtöisestä tarpeesta. Mahdollistajana on tietenkin tieto- ja tietoliikennetekniikka, eli suomeksi sanoen internet. En tunne Tuomen sidoksia tai motiiveja, mutta on OER:n kannalta hyvä, ettei lähtökohtana ole vastakkainasettelu aiemman kaltaisen oppiresurssien tuotannon kanssa, ainakaan asiaa ei esitetä niin. Sen sijaan aiempi tuotanto näyttäytyy epätehokkaana ja avoimet oppiresurssit niihin nähden ylivertaisina.

Perustelua OER:lle haetaankin yhtäältä talousopista, toisaalta avoimuuden ihanteesta. Tämä taannee laajan kannatuksen, ja sitä tarvitaankin sillä oppiresurssien tuotantokentällä liikkuu suuria kaloja, eli kustantajia joita ei välttämättä tällaiset hankkeet kovasti miellytä. Minulla sattuu olemaan mielenkiintoinen Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit -teos käpälän ulottuvilla, ja täältä selviää että esim vuonna 2000 noin 43% Suomessa julkaistuista nimikkeistä on ollut oppikirjoja, kappalemääräisestä myynnistä ne olivat noin 25% eli sangen suuria osuuksia. Tuoreempia tilastoja voi kyyläillä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta. Oppikirjatuotanto oli kuuma aihe esim. Tietokirja.fi -tapahtumassa tuossa vähän aikaa sitten.

Tuomen teksti käsittelee tietenkin myös immateriaalioikeuksia sekä erityisesti niiden alkuperäistä ajatusta luovan työn tekemisen mahdollistajana. 90-vuoden suoja-aika ei muuten kuulunut alkuperäiseen ajatukseen. Taloudellinen tekijänoikeus on väliaikainen yksinoikeus, ja teokset suoja-ajan umpeuduttua päätyvät public domainiin, eli yhteiskuntaan. Tuomi nostaa myös esiin joitain tiedon (knowledge) peruspiirteistä, merkittävimpänä sen että tieto ei kulu käytössä vaan itse asiassa sen arvo lisääntyy.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin (free and open source software=FOSS) selittäminen käy Tuomelta hyvin ja neljä keskeistä stallmannilaista vapautta esitellään kansantajuisesti. Kiinnostavasti Tuomi osoittaa myös että vapaa ja avoin lähdekoodi on itsessään avoin oppiresurssi ja verrattoman tehokas ympäristö esimerkiksi ohjelmoinnin oppimiseen.

Ehkä tärkein kohta raporttia OER:n perustelua ja legitimoitia ajatelleen on kuitenkin Tuomen kuvaa klassisen talousopin sekä tiedon ja avoimuuden suhdetta sivulta 26 alkaen. Minua kuitenkin jostain syystä harmittaa termin ”perinteiset hyödykkeet” (traditional goods) käyttäminen tässä yhteydessä.

UNESCO on kuvaillut avoimia oppiresursseja vuonna 2002 näin:

“The open provision of educational resources, enabled by information and communication technologies, for consultation, use and adaptation by a community of users for non-commercial purposes.”

Tuomi antaa ymmärtää, että tämä on riittämätön lähtökohta mutta armeliaasti jatkaa, että kuvaus voi toimia ensiaskeleena kohti avointen oppiresurssien määrittelyä.

Hän tarttuu epäkaupallisen käytön vaateeseen, joka särähti omaankin korvaani. Eikö se ole vähän sama kuin jos koulussa opettaja sanoisi, että näitä oppeja ette sitten saa hyödyntää työelämässä? Missä edes menee kaupallisen ja epäkaupallisen raja, kun rahaa joka tapauksessa liikkuu ja joku ehkä saa hommasta elantonsa. Tuomenkin monesti viittaamassa avoimen ja vapaan lähdekoodin maailmassa probleemaa ei ole, sillä kaupallista käyttöä ei ole rajoitettu kun käytössä on GNU General Public License GPL. On toki muitakin avoimen lähdekoodin lisenssejä, perinteisenä vastapainona GPL:lle on BSD-lisenssi, joka ei pidä sisällään tätä tarttuvaa ”GNU-virusta”. GPL:ää onkin liberalistien piireissä kritisoitu, sillä se rajoittaa rajoittamista 😉 Ominaisuutta kutsutaan copyleftiksi ja se lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla on koskaan tehty. Tunnetussa Creative Commons -lisenssiperheessä Share Alike -lisämääre on copyleft-ominaisuus.

UNESCOn määritelmässä esiintyvä ilmaisu community of users saa myös kyytiä, sillä periaatteessa yhteisö voi olla ulossulkeva, ja tällainen resurssi ei siis ole avoin Tuomen kuvailemassa merkityksessä jossa ulossulkemista ei siedetä.

Lopulta Tuomen ehdotus on seuraava:

Open educational resources are accumulated assets that

1. enable development of individual or social capabilities for understanding and acting

and

1. can be enjoyed without restricting the possibilities of others to enjoy them

and which either

1. provide non-discriminatory access to information and knowledge about the resource
2. generate services that can be enjoyed by anyone with sufficient non-discriminatory capabilities
3. can be contributed to by anyone, without restrictions that exceed the norms of open science

Minusta tämä kuulostaa oikein hyvältä ja idealistiselta. Ei muuta kuin meta-yliopistoa pystyyn vaan! Tuomi viittaa jo tekstin alkupuolella kolmen tasoitseen avoimuuteen, joista toinen voi kuitenkin tuottaa meta-yliopisto-opiskelussa ongelmia, ellei oppisuorituksia tunnusteta virallisesti. Wikiopistoon mukaan ECTS:ään?

Tanskassa on moni asia toisin, moni ei

Olin Suomen kirjastoseuran kirjastovirkailijaryhmän jäsenenä mukana tällä viikolla Tanskassa, kun parisenkymmenpäinen kirjastolaislauma kävi urkkimassa miten eteläiset sisaremme ja veljemme olivat kirjastonsa järjestäneet. Matkalle osallistuneista taisivat kaikki yhtä alan opettajaa lukuunottamatta olla yleisistä kirjastoista pitkin poikin valtakuntaa. Turusta sattui matkassa olemaan pari 23asiaa -verkkokurssimme ulkojäsentä ja Joensuulaiset tiesivät kertoa, että sikäläinen Kirjastotantasta virtuaalidiivaksi -verkkokurssi on kaikkea muuta kuin nukahtanut, kuten verkkosivuja katselleena kuvittelin. Jos muistan oikein, ovat juuri aloittamassa kurssin vetämistä viidettä kertaa ja sitten alkaa olemaan melkolailla koko seutukirjaston väki kurssitettua.

En voi ajanpuutteen vuoksi näpytellä niin kattavaa kertomusta kuin haluaisin, sillä olen luvannut alullesaattaa lehtijutun Kirjastolehteenkin ja kahden kuukauden Australianmatkani alkaa tiistaina. Nyt ei ole myöskään mahdollisuutta tägittää, linkkailla ja lähetellä ryhmiin Flickriin laittamiani kuvia matkalta. Etätöitä sieltä saattaa ehkä joutua tekemään, koska Nordic Cultural Commons Conference 2008:n yhteydessä tekemäni Benjamin Whiten haastattelun tallenne ei vielä ole netissä enkä haluaisi lykätä sen julkituomista tammikuiseen paluuseeni asti.

Kaikenkaikkiaan Tanskassa sekä Ruotsissa oli esillä paljon asioita, joista suomalaisessakin kirjastoskenessä puhutaan. Käyttäjät, erityisesti nuoret tuntuvat olevan kirjastoista katoamaan päin, maahanmuuttajien ja seniorien osuus kuntalaisista kasvaa, mittarit ja tunnusluvut eivät kuvaa toimintaa sen paremmin kuin missiotakaan, kirjastot tuntevat tarvetta lisätä ja raikastaa palveluitaan, aineisto muuttaa muotoaan digitaaliseksi eikä rahaa oikeastaan ole senkään vertaa kuin aiemmin on ollut.

Mitään yllättäviä trendejä en matkalla kohdannut. Kaikissa matkakohteissamme korostettiin, että kirjastojen on pikapikaa laajennettava palkattavan henkilökunnan koulutustaustaa. Kirjastoalan opinnot eivät valmenna työntekijöitä verkkopalvelujen suunnitteluun ja tuotantoon, markkinointiin, draamapedagogiaan, nuorisotyöhön tai moneen muuhunkaan tehtävään, josta kirjastotyö koostuu. Tästähän puhutaan Suomessakin toistuvasti, mutta muuton on erittäin hidas koska väkeä vaihdetaan käytännössä vain ns. luontaisen poistuman eli eläköitymisen myötä. Suomessa on kuulemani mukaan vireillä lakimuutos, että ylemmän tutkinnon suorittaneiden minimiosuutta kirjaston henkilökunnasta oltaisi nostamassa. Muutos kohdistunee kirjastoasetuksen 4§, nythän siellä sanotaan seuraavaa:

Kelpoisuusvaatimukset

Kirjastolain (904/1998) 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan korkeakoulututkinto, opistotutkinto tai ammatillinen perustutkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot. Edellä mainitun vaatimuksen täyttää myös informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinto.

Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot.

En ole suoraansanoen juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota koulutusta koskeviin muutoksiin. Alallahan on nytkin työllistymismahdollisuus hieman hankala. Århusissa talossa oli riittävästi osaamista kaksikerroksisen, 72 lokeroon lajittelevan automaatin purkamiseen. Toisaalta yhteistyön merkitystä alan ulkopuolelle korostettiin. Ota tästä nyt sitten selvää. Minkä tyyppistä osaamista olisi hyvä pitää talossa, mitä on parempi hankkia ulkopuolelta? Koulutustausta Århusissa oli toki kirjastoalalla, ei insinööritieteissä.

Kaikissa vierailemissamme kirjastoissa oli itsepalveluvaraukset. Malmö käyttää Innovative Millenium järjestelmää, kuten pk-seutukin, ja siellä asiakas voi halutessaan käyttää salanimeä turvatakseen yksityisyyttään varaushyllyssä. Tanskalaisilla on itsepalveluvaraukset noudettavissa varausnumeron perusteella. Järjestelmänä heillä käytössä DDE Libra, sekin vastikään siirtynyt Axiell-hegemonian alaisuuteen kuten Suomessakin pk-seutua lukuunottamatta käytössä olevat PallasPro ja Origo. Axielliin kohdistuu siis paljon odotuksia sekä vanhojen tuotteiden ylläpidon, tuotteiden uusimisen sekä kirjasto 2.0 -toiminnot lupaavan Axiell Areenan myötä. Matkalla olleiden järjestelmäpääkäyttäjien juttuja kuunneltuani aavistan, että ongelmia on vielä tiedossa erityisesti siksi, että kontaktit järjestelmätoimittajaan ovat heikentyneet ja ylläpitosopimukset kalliita.

Virkistävänä poikkeuksena Malmössä kuulimme, että taloon tullut uusi pomo oli sitä mieltä, että kirjastossa tehdään liikaa kaikenlaisia projekteja ja muuta hauskaa, ja pitäisi keskittyä perustyöhön, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan. Garaget on jo aika etäällä perinteisestä kirjastotyöstä ja näyttäytyy joko kirjastosta irti repäistynä hapuiluna, kiehtovalta konseptikokeiluna radikaalin avoimeen ennaltamääräämättömyyteen tai pakon sanelemana kompromissina, riippuen siitä miltä kannalta sitä tarkastelee. Perinteistä kirjastotyötä siellä ei paljoakaan tehdä, vaan keskiössä on kuntalaisten omien projektien ja tapahtumien mahdollistaminen.

Garagetin Andreas kertoi herkullisen casen aineistonhankinnasta; hän oli parhaan taitonsa mukaan luonut kattavan hankintalistan arabiankielisiä kirjoja ja näytti sitä sitten asiakkailleen. Nämä totesivat, ettei lähi-Itä poikkea Ruotsista eikä ruotsissakaan kukaan halua lukea vain ruotsalaisia kirjailijoita. Listaa muutettiin niin, että 60% kirjoista oli käännöskirjallisuutta länsimaista.

Aitoon ruotsalaistyyliin Malmöläiset kertoivat panostavansa paljon maahanmuuttajatyöhön. Monelle maahanmuuttajalle jo ajatus avoimesta kirjastosta on melkoinen kulttuurishokki, saati puheet demokratiasta yleensäkin. Maahanmuuttajanuorille yritetään välittää viestiä, että kirjasto ei ole koulu jossa pitää välttämättä tehdä jotain hyödyllistä.

Kaikissa visiteeraamissamme kirjastoissa oli muuten pelejä (PS2, PS3, Nintendo DS, Wii, PC). Peleihin oli kirjastojen painostuksen avulla onnistuttu neuvottelemaan lainausoikeudet, tekijänoikeuslait eivät kummassakaan maassa pelien lainaamista kirjastoissa suojaa, kuten ei meilläkään. Sekä Tanskassa että Ruotsissa oli hankinta- ja lainaussopimus tehty yhden toimittajan kanssa joka puolestaan oli sopinut asiat pelien julkaisijoiden kanssa. Kuten meilläkin (kts. Kirjastot.fi ja joitain minun kirjoituksian), on kirjastoalan sisällä asiasta on ollut paljon porua että pitäisikö niitä pelejä olla kirjaston kautta saatavilla vai ei, mutta kokemukset ovat lainauspäätöksen jälkeen olleet hyviä. Kyseessähän on ikuisuuskysymys siitä, että missä muodossa ja määrin viihdettä voidaan kirjastoissa pitää kansalaisten saatavilla. Malmössä oli ymmärrykseni mukaan tuhatkunta nimikettä tietokone- ja konsolipelejä.

Elektronisesta aineistosta ei tullut kovin paljon puhetta. Tanskalaisillahan on oma Netmusik.dk -verkkopalvelu josta voi ladata Microsoft DRM:llä lukittua musiikkia itselleen lainaan. Äänikirjoja tanskalaiset tarjoavat myös vastaavalla järjestelmällä. En valitettavasti saanut oikein kunnollista vastausta siihen, että miten materiaalin niukkuutta ylläpidetään. Onko materiaalin samanaikaisten käyttäjien lukumäärää rajoitettu, käyttäjille myönnetyissä lainamäärissä jonkinlaisia kattoja tms.

Silkeborgin kirjasto oli toiminut erittäin viisaasti, sillä heillä oli omistuksessaan ja näytillä Silkeborgilaisen, kuuluisan taidemaalarin (jonka nimeä en tähän hätään keksi) kolme arvokasta ja näyttävää maalausta. Kun kaupunki uhkaili vähentää määrärahoja (kuten kaupungeilla on tapana), kirjasto puolestaan uhkaili joutuvansa myymään osan tauluista. Tällaista eivät poliitikot ole halunneet kontolleen.

Läheinen Gjernin kirjasto on auki kello 8-22, mutta henkilökunta on paikalla vain muutaman tunnin päivittäin kello 17 asti, joinain päivinä ei ensinkään. Kirjastoon on pääsy kirjastokortilla, eikä ongelmiin ole suomalaisvieraiden epäilyistä huolimatta pikkukirjastossa kuulemma törmätty. Sensijaan kirjastopalvelu oli parantunut merkittävästi.

Kööpenhaminan pääkirjastossa ei ollut mitään kovin ihmeellistä näkemistä. Blågården on eläväinen kööpenhaminalaisalue ja heidän kirjastossaan oli ollut pari ampumavälikohtausta ja 25 rikottua ikkunaa kuluneen vuoden aikana. Ei ole tietenkään selvää että nämä kaikki ovat suoranaisesti kohdistuneet kirjastoon, sillä viereisissä tiloissa on nuorisotalo ja värikäs alue on muutenkin levoton, etenkin oikeistolaisen kaupunginhallituksen häädettyä Ungdomshusetin talonvaltauksen (myös Wikipediassa) aivan kirjaston lähettyviltä sekä Christianian vapaakaupungin. Kööpenhaminassa onkin nyt meneillään jonkinlainen jengisota hasis-markkinoista. Vietin perjantai-iltani tuolla nimenomaisella Blågårdenin alueella sen eläväisyyden vuoksi. Lauantaipäivä oli meillä matkalaisilla vapaata ja vietin sen parin tuttavan kanssa pyöräillen ja koukkasimme katsomassa myös Blågårdenin kirjastossa siksi päiväksi järjestettyä, suurta pelitapahtumaa josta meille oli edellisenä päivänä kerrottu.

Jos jostain on Kööpenhamina tunnettu, on se pyöräily. Tuntuu, että kahdessa kolmasosassa pyöristä oli Reelight -valot tai vastaavat ja pääasiassa Brooksin nahkasatuloitakin näki aivan koko ajan. Selviä merkkejä siitä, että joku kansakunta ottaa pyöräilynsä tosissaan 🙂

Joku seurueessamme muuten huomasi, että skandinaaveilla on tapana ilmoittaa sähköpostinsa huomattavasti tuttavallisemmassa muodossa kuin meillä suomalaisilla, jotka koemme saavamme auktoriteettiä etunimi.sukunimi@organisaatio -muodoillamme. Katsokaapa vaikka Silkeborgilaisten sähköpostiosoitteiden kirjoa! 🙂

Matka oli todella rattoisa ja oli todella mukavaa leipoa tuttavuutta kotimaisiin kirjastolaisiin sekä kuulla ulkomaisten kollegoidemme ajatuksia. Kovin epämuodollisiin väleihin ei jälkimmäisiksi mainittujen kanssa päästy, mutta he vastailivat auliisti esittämiimme kysymyksiin. Kiitos reissun organisoineelle Tampereen Netti-Nyssen Elina Harjulle sekä kaikille matkalla olleille!!! Toivottavasti kasaan saadaan paljon dokumentaatiota matkasta raporttien, valokuvien ym. muodossa! Ehdotan koontipaikaksi KirjastoWikiin luomaani sivua. Onko mikään nolompaa kuin julkishallinnon alaiset tiedonkäsittelyn ammattilaiset, jotka eivät dokumentoi omaa toimintaansa? :^) Kyllä, tämä oli haaste.

Muutama kirjastolaisia kiinnostava puheohjelma

Kirjastot.fin tekijänoikeus-palstalle kirjoittamaani:

En tiedä onko kukaan tätä lueskeleva lähdössä ensi viikolla Tukholmaan Nordic Cultural Commons -konferenssiin. Itse päätin olla lähtemättä. Ohjelmassa on tietenkin ruotsalaisuuteen keskeisesti liittyvää piraattikeskustelua sekä kaikenlaista tekijänoikeus- ja lisensointijuttua pohjoismaisesta perspektiivistä. Ohjelma pyörii Creative Commonsin ympärillä mutta muutakin asiaa on, esimerkiksi torstain sessiossa Open content licenses in public broadcasting and archiving puhujina esimerkiksi British Libraryn intellektuaaliomaisuuden manageri (käännös minun) ja BBC:ssä sekä museoiden kanssa työskennellyt Ben White.

Tapahtumaan on Suomesta lähdössä kolmen ”videonuken” joukko ja pikaisesti toimien heitä olisi vielä mahdollista hyödyntää. Tästä projektista on Petri Kolan viidentoista minuutin haastattelu Tuhat Sanaa -podcastissa ja synopsis ja kommentointi Tuhat Sanaa -blogissa. Videonukkejen ohella noissa on keskustelua mediakentän moniäänisyyden puolesta sekä esitellään NCCC -konferenssi ja CC.

Videonukkejen ajatus on kiehtova ja jos kaikille ei ole jo tähän mennessä käynyt ilmeiseksi, niin organisoitumisen, tiedonmuodostuksen, mediatyön ja yhteistyöntekomahdollisuuksien muuttuminen internetin myötä todellakin heijastuu laajalle netin ulkopuolelle.

Sula Pinta -podcastissa oli syyskuussa juttua pikaviestimiin liittyvistä tavoista, protokollista ja tottumuksista. Jakson nimi oli Verkkoviestintä—Mese-etiketti ja huomion jakaminen.

CBC:n Sparkin jaksossa numero 44 esitellään Internet Archiven Wayback Machinea sekä miksi Archiven toiminta ja digitaalisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on merkityksellistä. Paljonkohan kirjastolaiset vaivaavat päätään tällaisella? Toivottavasti vaivaavat.

Kirjastot.fistä huomasin kuunneltavaksi YLEn Kultakuumeohjelman, jossa näin kuntavaalien alla oli läpikäyty puolueiden ohjelmat ja katsottu mitä siellä puhutaan kulttuurista. Kovin paljon mistään kulttuuripalveluista ei ohjelmissa puhuta, mutta kirjastot mainitaan useammissa. Poliittisen rakenteen vuoksi puolueet rakentavat koko maan kattavia ohjelmiaan, mutta niillä ei välttämättä ole mitään käytännön merkitystä kunnissa koska esimerkiksi valtionavustusten käyttäminen päätetään paikallisesti kunnissa. Lisäksi ohjelmassa todetaan se varmaankin jo sangen yleinen tieto, että poliitikot mielellään puhuvat yhteiskunnallisesti tuotettujen kulttuuripalvelujen kuten kirjastojen, kaupunginorkesterien ja teatterien tärkeys, mutta rahaa palveluihin ei kuitenkaan käytännössä koskaan ole tahtoa sijoittaa.

Petri Kolan haastattelu kestää 16 minuuttia, Sulan pinnan jakso 12 minuuttia, Spark #44:n kolmestakymmenestä minuutista The Wayback Machinea käsittellään ajassa 01:00-11:00. YLEn Kultakuume kestää kahdeksan minuuttia. Yhteensä siis kolme varttia.