Dolly Parton on hyvä kirjastotäti <3

Dolly

Pikainen bloggaus pyöräreissulta Turusta Otavalle. Tapaan kuuntelemaan podcasteja pyöräillessäni, ja tämänviikkoinen BBC:n Documentary of the Week kertoo suunnattoman karismaattisen Dolly Partonin hyväntekeväisyyshankkeesta Imagination Library (@dollyslibrary). Puolituntisen, tämän viikon saatavilla olevan dokumentin nimi on How Dolly Got Rotherham Reading. Tässä blurbi:

Coming from a poor background Dolly Parton came to regard good literacy skills as one of the key passports to enhanced life chances. In 1995 she launched the ’Imagination Library.’ – all children in the area were sent one book a month from birth until five years. In 2007 she took South Yorkshire by surprise when she turned up in Rotherham. But what happened next? Did her library capture the imagination of Rotherham’s children? We follow up to ask whether it was just a flash in the pan or a serious project.

USA:ssa, Canadassa sekä Britannissa toimiva hanke lähettää nuorille jäsenilleen kirjan kuukaudessa suoraan kotiin. Joka kirjassa on lapsen oma nimi sekä pieni tervehdys Dollyltä.

Ennenpitkää dokumentissa esitetään kysymys, että mihin tällaista tarvitaan, kun onhan meillä kirjastot (tosin brittikollegoillamme ei nyt mene hyvin). Noh, vastaus on tietenkin ilmeinen: kaikki eivät yksinkertaisesti käy kirjastossa.

Dollyn oma aktiivisuus, karisma sekä tietenkin hänen legendansa tekevät tästä kirjanlahjoitushankkeesta erityisen. Dokumentin mukaan toimii kuin häkä ja vanhemmat, poliitikot, Dolly sekä tärkeimpinä tietenkin muksut rakastavat tätä. Kirjastopalvelu par excellence. Kiitos Dolly, olet inspiroiva kollega

Advertisement

And now for something completely different: kirjastokoirat

R.E.A.D.

And now for something completely different. Uudessa kirjastolehdessä oli Päivi Jokitalon juttu Koira on hyvä kuuntelija. Idea Reading Education Assistance Dogs (READ) -hankkeessa on se, että muksut opettelevat lukutaitoa lukemalla ääneen koirille.

Aivan loistava homma. Vaikka eläimet eivät joidenkin kirjastoammattilaisten mielestä kirjastoon olisikaan tervetulleita, lukevat muksut kuulemma oikein mielellään eläimille. Samalla he oppivat hyvin tehokkaasti lukemista, sillä koira kuuntelee kärsivällisesti ja on hyvää seuraa. Lapset kuulemma harjoittelevat myös eläimille lukukertojen välissä.

Näitä lukusparrauskoiria on käytetty jenkeissä kirjastoissa, Löykkiön mainion kirjaston blogissa oli jo syyskuussa juttua aiheesta otsikolla Lue! Pörri ja Murre kuuntelevat, mutta tuo meni minulta silloin tutkan alta.

Mahtava homma. Lisää tällaista, okei?

Jos koirien avulla oppii lukemaan, ovat kissat loistavaa seuraa kirjoitustaidon ja kirjallisen ilmaisun oppimiseen.

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku 😉 (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.

Epäsuoria viestejä kirjastosta

Kimmo Tuominen esitti tänään aamupäivällä Kirjastovirkailijapäivillä 2010 hyvän havainnon, jonka oli tehnyt Pendolinossa aamulla. Junan vaunussa hän oli laskenut 15 läppäriä ja vain yhden kirjan. Tämä sinällään nyt ei ole uutinen kenellekään. Mutta Kimmo sanoi erittäin terävästi, että kannattaa miettiä minkälaisia ajatuksia herää sellaisen poliitikon (tai muun päättäjän) päässä, joka tekee saman havainnon läppärien suhteesta painotuotteisiin. Minkälaisen kuvan hän muodostaa suomalaisten lukukäyttäytymisestä ja kirjastojen vaikuttavuudesta?

Tätä kannattaa miettiä.

Esitän samalla toisen, samankaltaisen laskelman jonka tein IFLA 2010:n aikoihin käydessäni keskustelua kansainvälisten kollegoiden kanssa: millainen viesti kirjastoista mahtaa oikein välittyä kun toisaalta toitotamme olevamme elinikäisen oppimisen ammattilaisia ja olemme ottaneet suureksi missioksemme sen edistämisen (katso Kirjastolaki 2§). Toisaalta avoimesti tunnustamme, että meidän kirjastoammattilaisten oma skillset on tyystin vanhentunut ja kelpaamaton oikeastaan mihinkään hyödylliseen. Miten tähän tultiin, miten tämä oikein on mahdollista? Ja mitä tästä ajattelee vaikkapa lautakunta?

Suuri kiitos sekä Kimmolle mielenkiintoisesta katsauksesta aiheeseen (lähdeluettelolle olisi käyttöä) sekä myös mainiolle Ilkka Mäkiselle, joka luennoi kirjastojen työnjaon historiasta.

Näen ekirjan käyttäjän

Istun luennolla, ja edessäni istuvalla kurssitoverilla on ekirjan lukija. En tiedä mitä hän siitä paraikaa lukee, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun näen Suomessa että joku ihan tavallinen ihminen käyttää tuollaista.

Onko Se viimein alkanut?

Kuulemma Jenkeissä lukulaitteet ovat esim sisämaan lennoilla yleinen näky. Lentokentillä olen itsekin nähnyt niitä markkinoitavan. Toisin kuin noita erityiseseti jatkuvan tekstin lukemiseen tarkoitettuja laitteita, näkee Suomessa läppäreitä ja erityisesti miniläppäreitä usein.

Jos ekirjat breikkaavat seuraavan puolen vuoden sisällä ja suomalaiset kustantajatkin tukevan niiden yleistymistä tuomalla vihdoinkin markkinoille remekset, oksaset ja hotakaiset, niin miten minun kirjastoni on siihen varautunut? Entä sinun kirjastosi?

[edit 21.1.2010 15:30: kyseessä oli Sony PRS-300S, joka ei muuten Hintavertailu.fi:ssä ole elektroniikkaa vaan kirja (ISBN 9781848414853. En halunnut laittaa tähän tietoa laitteesta (enhän murhatuille puille painettuun kirjaankaan viitatessa kerro painoa ja painopaikkaa tai kerro millä liimalla teos on tehty), mutta tämä postaus ja kommentit voivat kiinnostaa kirjaston käyttäjien lisäksi googlen käyttäjiä.]

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]