Pohdiskelin Lontoossa käytyäni, että millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla. Lauantain hesarissa oli lista näkemisen arvoisista tiedemuseoista. Jutun nettiversio on otsikoitu Tiedemuseoiden määrä kymmenkertaistui 20 vuoden aikana. Listan on laatinut Timo Paukku. Yhdeksästä museosta olen itse käynyt vain kolmessa (Science Museum Lontoossa, Musée des Arts et Métiers Pariisissa sekä Heurekassa Vantaalla), mutta ainakin tässä jutussa oli huomiota kiinnitetty juuri niihin kahteen tyypilliseen tiedemuseolta odotettavaan ominaisuuteen, joiden ulkopuolelle varsinainen tiede jää. Huomiota on jutussa kiinnitetty museoiden perinteiseen tehtävään eli vanhojen esineiden esilläpitoon sekä elämykselliseen itse kokeilemiseen ja havainnoimiseen. Molemmat näistä ovat minusta äärimmäisen arvokkaita tehtäviä tiedemuseolle, mutta edelleen: missä on museoitu tiedettä?
Pohjalle kannattaa lukea englanninkielisen Wikipedian artikkeli tieteenhistoriasta, se on kirjoitettu hyvästä näkökulmasta. Toivoisin, että jossain olisi samasta näkökulmasta rakennettu museo. Kuten aiemmasta blogipostauksessa jo kirjoitin, ei missään tietämässäni tiedemuseoissa tuoda esille tieteen itsensä kehitystä. Empirismi, tieteen ja uskonnon rajapinta, julkaisuvaade, humanismi jäävät kaikki selittämättä. Miten muissa ajoissa, paikoissa ja kulttuureissa tehty tiede eroaa teollisen vallankumouksen jälkeisestä länsimaisesta tieteestä? Mitä on ”islamilainen tiede” ja onko ajatus yhteensopiva ns. ”tavallisen tieteen” kanssa? Miksi naistutkimusta ei välttämättä pidetä tieteenä? Missä tiedettä tehdään ja miten sitä rahoitetaan? Millainen on tieteellinen julkaisuprosessi? Ja niin edelleen.
Alfred Kellerin hyönteissuurennoksia
Berliinin luonnontieteellisessä Museum für Naturkunde –museossa oli todella kiehtova osasto, jossa esiteltiin taksidermiaa, eli eläinten täyttämistä ja sen historiaa.
Riippumaton asiantuntija 