Eräpäivä

Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski)

Nuorkirjastolaisten pamfletti Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (Avain, 2011, ISBN  9789516928688) julkaistiin Oulun kirjastopäivillä. Suuri kiitos toimittajillemme Veeralle ja Antille sekä kaikille kirjoittajille.

Eräpäivä! on nuorkirjastolaisten poleeminen puheenvuoro kansalaisten oikeudesta päästä käsiksi itseään kiinnostavaan tietoon ja kirjastopalveluiden suunnittelemisesta asiakaslähtöisesti.

Pystyvätkö kirjastot vielä toteuttamaan perustehtävänsä ja turvaamaan kansalaisen sivistykselliset perusoikeudet? Vai onko alalla keskitytty johonkin muuhun, kuten instituutioiden pönkittämiseen ja saavutetuista eduista kiinni pitämiseen? Miten kansalaisten tiedontarpeisiin vastattaisiin, jos kaikki rakennettaisiin uudelleen tyhjästä? Syntyisivätkö kirjastot uudelleen vai tulisiko tilalle jotain aivan muuta, jotain aidosti asiakaslähtöistä ja nykyaikaisen toimintaympäristön vaatimuksiin vastaavaa? Kuka nämä palvelut tuottaisi?

Teos on jaettu kolmeen temaattiseen osioon: osaaminen, asiakkuus ja toimintaympäristö.

Veera Ristikartano antoi tuoreeltaan englanniksi videohaastattelun Saksan 100:lle kirjastopäiville, jossa olimme vieraina Cycling for librariesin myötä.

Julkaisu on saatavilla kirjastoista ja kaupoista.

Huomaa myös näiden asioiden ympärillä pyörivä uusi blogi Voimasanoja.fi osoitteessa http://voimasanoja.fi/blogi.

Mainokset

Idea: mitä jos asiakkaat voisivat vaikuttaa kirjastojen taitovalikoimaan?

Blogini kuvitus olisi todella ankeaa ilman lolcat-kulttuuria. Kiitos.

Kirjasto-kaapelilla on menossa mukava keskustelu kirjastojen kehittämisestä. Anna-Liisa teki siellä Kirjastolehdessä 6/2010 olleen, Nuorkirjastolaisia käsittelevän artikkeliin Vaadimme muutosta! – Nuorkirjastolaiset uutta kirjastoa rakentamassa viitaten hyviä ehdotuksia asiakkaiden osallistamisesta. Kopsaan Kirjasto-kaapelilla esittelemäni idean henkilökunnan jatko- ja täydennyskouluttamisen hallinnan crowdsoursaamisesta myös tänne, koska asia on muhinut luonnokset-kansiossani pitkään ja tapaan muutenkin kokoamaan kaikenlaisia kirjoituksiani tänne blogiini. Eli:

Mitä olisi siis tehtävä?

mace, 30. joulukuuta 2010 1:15
Moikka. Mä tuumailin (jopa puoliääneen) joskus sellaista, että mitä jos asiakkaat saisivat päättää mihin koulutuksiin henkilökuntaa lähetetään? Jos kirjastolla olisi toimiva asiakasyhteisö esim. ystävyysseuran kautta tai muuten vaan hyviä, kiinnostuneita asiakkaita, voisi vaikkapa neljänneksen tai kolmanneksi henkilökunnan jatkokoulutuspäivistä/-pisteistä käyttää asiakkaiden valitsemin tavoin.

Varmaan joku raati tai vastaava laatisi esim. seuraavan vuoden ajalle kaikenkarvaisia yliopistoluentoja, väitöstilaisuuksia, lukupiirejä, tavanomaisempia koulutuksia, alan ulkopuolisia seminaareja ja verkkokursseja jne.  ja noista asiakaskunta sitten valitsisi mihin niistä lähetetään henkilökuntaa ja missä suhteessa. Tässä olisi tietenkin koko henkilökunta mukana. Kirjastolaiset olisivat koulutuksissa nimenomaan kirjastoammattilaisina, eikä nämä olisi mitään tyhy-päiviä tai puolilomaa.

En tiedä onko tämä oikeasti konkreettinen ehdotukseni tässä yhteydessä, mutta ainakin ajatusharjoituksena tuo on itselleni ollut sangen antoisa. Tämmöinen voisi olisi mielenkiintoinen kokeiluhanke, pitäisi rakennella tuohon jotain takaisinsyöttömekanismeja, checkpointteja yms…

Vähän kuin asiakkaat voivat jättää aineistonhankintapyyntöjä, niin voisivat jättää myös ”taidonhankintapyyntöjä”. Samalla tulisi tutuksi että noin 60% kuluista menee henkilökuntaan ja vain murto-osa siitä aineistoon, ja mitä kaikkea moninaista kirjastolaiset työssään oikein tekevät.

Jokin aika sitten mainio @VilleTikkanen kyseli Twitterissä, että mitä taitoja maailmasta puuttuu. En nyt juuri jaksanut kaivaa tuota kohtaa esille, mutta muistan että tuo twiitti kyllä kutitteli aivonystyröitä oikein mukavasti.

Organisoituneen nuorkirjastolaisuuden vastaanotosta

Kirjastolehti 6/2010: "Vaadimme muutosta"

Rakas Kirjasto-kaapeli on taas sotkeutuneena itseensä, tällä kertaa Kirjastolehden numerossa 6/2010 olleen nuorkirjastolaisia -haastatelleen jutun vuoksi. Ira Koivun laatima haastattelu Heikki Marjomaasta, Marjo Perälästä, Veera Ristikartanosta sekä Antti Virrankoskesta on saanut parin kirjastoalan kommentaattorin pasmat aivan sekaisin. Odottelen Godwinin lain toteutumista 😉 Noh, on siellä muutama hyväkin puheevuoro.

Tällainen vastaanotto nuorkirjastolaistoiminnalle on toki ollut odotettavissa, sillä nuorkirjastolaiset ovat selvästi positioituneet muutosvoimaksi. Tilanne on nyt siinä mielessä hauska, että aiemmin poliitikkojen, Pahojen Kapitalistien™, konsulttien, joukkotiedotusvälineiden, kunnanisien ja kirjastojen johtajien suuntiin reflektoidut uhat nähdään nyt omissa, läheisissä kollegoissa. Vainoharhaisuus kääntyy näin omille työpaikoille, kun uhat eivät enää ole ”tuolla ulkona”.

Kirjoittelin hieman havaintojani nuorkirjastolaisuuden Suomessa saamasta vastaanotosta myös tuonne IFLAn New Professional Special Interest Groupin blogiin otsikolla Responses to new professional -movements. Kalastelen samalla kuulumisia onko itsetietoinen, kriittinen ja nimenomaan järjestäytynyt tuore kirjastolaisliikehdintä herättänyt vastaavaa epävarmuutta maailman muissa kolkissa.

Sinänsä yksittäisen Kirjasto-kaapeli -säikeen pohjalta ei jaksa alkaa reagoimaan, mutta olen ollut havaitsevani epäluuloa nuorkirjastolaisuutta kohtaan myös muualla; toisinaan juuri pelon sekaisin tuntein. Siitä heräävä kysymys on tietenkin: ”miksi juuri pelon sekaisin tuntein”? Ehkä minä olen sattumalta kuullut useamman kerran pelkoa ja epäluuloja. Toki olen kuullut myös uskoa, toivoa ja kannustusta. Miten itse olet kuullut nuorkirjastolaisliikehdintään suhtauduttavan?

Muistutettakoot että meitä on Suomessa kirjastoalalla noin 10 000 henkeä, tuohon KYSYMYKSIÄ NUORKIRJASTOLAISILLE (Viite: Kirjastolehti 6/2010) -säikeeseen on kirjoittanut ehkä tusina. Kirjasto-kaapelista sinänsä ei tietenkään voi tehdä johtopäätöksiä kun siellä valitettavasti (mutta toki ymmärrettävästi) on meitä niin pienoinen määrä.

Nuorkirjastolaisten keskusteluista Turusta mieleen jäänyttä

Paneeli menossa

Viime viikon torstaina pidettiin ns. nuorkirjastolaisten toimesta koolle kutsuttu tapahtuma Turussa. Tapahtuma edelsi Turun kirjamessuja ja pidettiin Turun messukeskuksessa. Paikalla oli puhumassa kymmenkunta henkilöä ja yleisöä oli oikein kiitettävästi, varmaan seitsemisenkymmentä. En ole nähnyt osallistujalistaa, mutta alan opiskelijoita lienee ollut neljännes tai kolmannes. Ainakin Turun AMK:n opiskelijoita oli paikalla. Tästä olen todella iloinen, koska mielestäni alan opiskelijat ovat alallamme melko näkymätöntä joukkoa. Jonkinlaista karjaa, jota sillointällöin tupsahtaa harjoittelemaa työelämään :^)

Listaan tässä mieleeni päällimmäisiksi jääneet teemat joita tuolla käsiteltiin ja jotka muodossa tai toisessa esiintyivät useissa puheenvuoroissa ja kommenteissa.

Ensinnäkin puhuttiin paljon siitä, että on epäselvää ja suorastaan kyseenalaista, onko nykyinen kirjastoalan koulutus relevanttia ja ovatko sitä nyt opiskelevat ihmiset kilpailukykyyisiä työmarkkinoilla vaikkapa 10 vuoden päästä. Tähän ei voine antaa muuta varmaa vastausta kuin että luultavasti eivät ole. Tilanne on sama muissakin ammattiopinnoissa. Tilanne on myös sama kuin 10 vuotta sitten; silloin suoritetut kirjastoalan opinnot ovat nykyään roskaa, jos kehittyminen on koulun papereiden käpälään saamisen jälkeen tukahtunut. Minusta vaikuttaa siltä, että alalla vihjaillaan näin tapahtuneen. Mene tiedä, mutta esim. IFLAssa todettiin monissa eri yhteyksissä etteivät kirjastoammattilaiset ole yhteiskunnassa ns. kärryillä. Tällä viitattanen pitkälti järjestelmäajattelun puutteeseen sekä tietoteknisiin valmiuksiin ja tästä olen toki samaa mieltä.

Mielenkiintoinen IFLAssa mieleeni syöpynyt kysymys onkin, että miten ihmeessä on mahdollista, että nimenomaan elinikäistä oppimista toitottavien kirjastoammattilaisten oma skillset on vanhentunut? Pitäisikö tällaisiä tyyppejä kuunnella ja ottaa vakavasti, ja millaista viestiä tämä yhtälö kirjastoista ulospäin edes välittää?

Kirjastoammatillisten opintojen sisällöstä siis keskusteltiin. Niitähän pohditaan sekä ministeriössä että Suomen kirjastoseuran toimesta ja opinahjot miettivät asiaa myös omilla tahoilaan. Opintojemme sisältö on ikuisuusaihe, ja hyvä niin. Turussa äänessä olleet kaipasivat alalle markkinointi- sekä vuorovaikutusosaamista sekä asiakaslähtöisyyttä jo opintovaiheessa.

Henkilöstöhallinnosta oli mielenkiintoinen puheenvuoro, se on aivan keskeinen ja ikuisesti jatkuva prosessi missä tahansa organisaatiossa. Kirjastot ovat sikäli outoja paikkoja, että pitkiä uria pidetään sekä ihanteena että jopa oikeutena. Kun jalka on kerran saatu oven väliin, on tiedossa pitkä ja kapea leipä. Tämä ei ole organisaation (ja edelleen Suomen kansan etu) etu, sillä kerran tehtyjä henkilöstönvalintavirheitä joutuu sietämään sinne eläkeikään asti. Toisaalta pätkätöissä roikottaminen ei ole ratkaisu sekään. Kirjastojen työvoimapolitiikkaan liittyy myös kimuranttia kunnallispolitiikkaa, mikäli kunnanisät/-emät haluavat kiertää voimassa olevia lakeja.

Ihmiset ajautuvat tehtävistä toisiin alan sisällä, vaikka on selvää ettei esim. immateriaalioikeusjuridiikkaa, äänitysstudiotyöskentelyä, johtamista, videotuotantoa, grafiikan tekoa, nuorisotyötä voi oppia oman työn ohessa tai edes kurssittautumalla. Ne ovat ihan oikeita ammatteja ja kirjaston pitäisi myös teetättää näitä tehtäviä ammattilaisilla. Kirjastolaiset ovat monissa tehtävissään epäammattimaisia amatöörejä, ja tämä tilanne on kestämätön demokratian ja hyvän hallintotavan kannalta sekä tietenkin tehokkuuden kannalta.

Omassa puheenvuorossani esitin lyhyesti havaintoni, ettei ns. sukupolvien välinen digikuilu ole vuonna 2010 jotain, joka erottaa ammattilaiset nuorista asiakkaistamme. Digitaalisuus ja digitaalinen kulttuuri ovat jo niin vanha juttu, että ne leikkaavat omaa alaamme ja ammattikuntaamme. Nintendo tuli Suomeen noin vuonna 1982, ja tuona vuonna syntyneet ihmiset ovat nyt 28, eli valmistuneet jo informaatiotutkimusopinnoistaan. Heidän lapsensa ovat ehkä koulussa ja he ovat itse jo syvällä kirjastoammatissa. Vastaavia laskelmia voi esittää muista usein viitatuista kiinnekohdista, esim. Commodore C=64 toi mikrotietokoneet keskiluokkaisiin koteihin suunnilleen vuonna 1985, WWW 1995, Google 1998. Mitä tämä tarkoittaa kirjastojen kannalta? Esitin yleisölle vaatimuksen, että muutamme välittömästi puhetapojamme vastaamaan tätä tosiasiaa. Katsotaan toimiiko.

Päivästä jäi ihan hyvä fiilis sikäli, että kollegoita nyt on yleensäkin aina hauska tavata. Murut <3. Mutta sitä en osaa sanoa miten perjantai 01.10.2010 on perustavanlaatuisesti erilainen päivä kuin torstai 30.09.2010. Mikä muuttui? En tiedä. Oliko tätä lukevat paikalla? Minna ainakin oli, kiitos raportistasi Digital natives ja kirjaston tulevaisuus – Nuorkirjastolaiset provosoivat keskustelua Turussa. Nuorkirjastolaisilta on penätty tahtotilan kuvailua ja toisekseen jonkinlaista toimintaohjelmaa. Se on tekeillä. Muuttaako se jotain, ovatko muut julkaisut (tietoteokset, strategiat, visiot, tahtotilat, pamfletit) muuttaneet jotain?

Vielä erityiskiitos opiskelijoille että olitte paikalla. Me vanhat naamat luomme ne ongelmat, joiden kanssa te joudutte vielä kamppailemaan. Ääni kuuluville ja ottakaa hyviä sivuaineita. Löytäkää itsestänne kirjastoeetos ja pyrkikää sen toteuttamiseen keinolla millä hyvänsä. Nämä olemassaolevat organisaatiot ovat eräitä työkaluja joita edeltäjämme, me ja te voimme käyttää tuon eetoksen toteuttamiseen. Mä pidän teistä ja luotan teihin.

Joka (sukupolvi)kuilussa on kaksi puolta

Kirjoitin IFLAn New Professionals Special Interest Groupin (NPSIG)in blogiin otsikolla Two sides to every gap.

Idea on, että digitaalinen (sukupolvi)kuilu on korkea aika nähdä molemmista suunnista, sillä Nintendo NES, mikrotietokoneiden läpimurto ja jopa World Wide Webin keksiminen alkavat olla niin vanhoja juttuja, että niiden parissa kasvaneet ovat jo alallamme. Digikuilu ei vallitse kirjastoammattilaisten ja nuorten asiakkaiden välillä, vaan viiltää nyt kirjastoammattilaisten omienkin rivien halki.