Lueksikaas Ville Tikkasen ajatukset kirjaston avoimista rajapinnoista

Lukekaahan Ville Tikkasen kirjoitus mitä on Kirjasto kaikille, minulle ja meille. Avoimet (ohjelmointi)rajapinnat (l. APIt), niitähän on tietyissä piireissä kirjastoissakin unelmoitu, osana avoimempaa ja yhteisöllisempää kirjastoa.

Mainokset

Mitä on tietokannan ja datan laatu?

Laadukasta teetä teehuoneella Kaliningradissa

Kun katsotaan kirjastojen bibliografista dataa ja tietokantaa jossa se asuu, mitä teidän mielestänne on ”laatu”?

Mitä laatu yleensäkin on, miten sitä nykyään mitataan kirjastojen tietokannoissa ja mistä voimme tietää, että tämä kirjastojen tietyllä tavalla key asset on hyvä? Näissä tietokannoissa on paljon rahaa, aikaa, vaivaa, kunnianhimoa ja jopa ammatti-identiteettiä kiinni, miten voimme varmistua siitä että ne oikeasti ovat hyviä?

Mitä tapahtuisi jos yrittäisi hankkia vaikkapa ISO-9000 -sarjan laatusertifikaatin kirjaston bibliografiselle metadatalle, aineistotietokannalle ja siihen liittyville prosesseille?

Mielenkiintoisia kysymyksiä, ja tärkeitä koska kirjastojen palveluja on suunniteltu enemmän ja enemmän sen varaan että tietokanta ja sen käytettävyys on erinomaista (kts. varaukset).

Sarahin ja mun mobiili+AR -sessio Next Libraryssä Aarhusissa

Sarah ja Mace Next Library 2011:ssä, kuva Bo Fristed (kai)/Aarhusin kaupunginkirjasto

Pidimme Sarah Houghton-Janin (aka. The Librarian in Blackin) kanssa Next Library -konffassa, Aarhusissa session kirjastojen mobiilipalveluista. Olimme Sarahin kanssa aiemmin Facebookin kautta ja edellisenä tavatessamme sopineet, että Sarah esittelee augmented realityä (”lisättyä todellisuutta”) sekä erästä AR-hanketta jossa hän on ollut mukana, ja minä sanon muutaman valitun sanasen kirjastojen mobiilipalveluista yleisemmin ottaen.

Mindmappini Next Libraryn sessiostamme

Aloitusvuoron minä ja Sarah arvoimme kolikkoa heittämällä, ja vuoro lankesi minulle. Powerpointteja tai vastaavia esitysgrafiikoita en kokenut asiakseni tähän puheenvuoroon laatia, sen sijaan rakentamani muistiinpanot löytyvät mindmapina netistä jos niitä haluaa tutkia.

Aluksi halusin kiinnittää yleisön (ja myös blogini lukijoiden) huomion erittäin keskeiseen kirjastojen ”mobiilipalveluun”, eli ulos lainaamiseen. Tämän 1900-luvulla laajaan käyttöön tulleen palvelumuodon lähtökohta on sen tunnustaminen, ettei kirjasto ole aineiston käyttöön kaikkein paras paikka. Lainaamalla sen sijaan tuemme asiakasta siinä, että hän voi käyttää aineistoja siellä missä se on hänen omasta mielestään parasta (mökillä, bussissa, kotona, työpaikalla, matkoilla, jossain toisessa kirjastossa jne). Asiakas kyllä tietää itse parhaiten. Tästä perustavanlaatuisesta ”mobiilikirjastopalvelun” muodosta on paljon opittavaa!

Next Libraryssä esittämäni väittämä on, että kirjaston palvelujen tuottaminen älykännyköhin ym. mobiililaitteisiin on periaatteessa melko triviaali tehtävä… jota emme syystä tai viidennestä kuitenkaan ole saaneet aikaiseksi (syiden esiin kaivelu tehdään toisaalla). Kirjaston mobiilipalvelujen rakentamisen pitäisi käydä meidän kaltaisiltamme tiedon jäsentelyn ja käyttöönsaattamisen ammattilaisilta käden käänteessä. Ehdotinkin Aarhusissa, että me kirjastoammattilaiset kieltäytyisimme osallistumasta projekteihin, joissa yritetään käyttää yli 2 kuukautta mobiilien kirjastopalvelujen rakentamiseen. Mobiilisivuston sisältöjen suunnittelu onnistunee 10 minuutissa. Yli 2 kuukautta kestävät mobiilihankkeet – elleivät ole tyypillistä kunnianhimoisempia – loukkaavat ammattikuntaamme :^)

Kirjastojen mobiilipalvelujen rakentelun lähtökohta on nykyisten nettipalvelujen soveltaminen mobiilikäyttöön. Kirjastojen verkkosivujen tärkein sisältöhän kyllä tiedetään, eli aukioloajat, lainojen uusiminen, aineiston etsintä sekä kirjastojen yhteystiedot ja sijainnit. Näiden jo olemassaolevien verkkosisältöjen muokkaaminen mobiilikäyttöön pitäisi kyllä onnistua aika helposti, jo pelkkää CSS:ää hieman muokkaamalla pääsee pitkälle (KVG ”how to make website mobile” tms.).

Eräs mielenkiintoinen kokeilu olisi katsoa, kuinka helposti suurimman osan noista keskeisimmiksi tiedetyistä sisällöistä voisi laittaa näkyville suoraan kirjaston etusivulle! Suomalaisissa kirjastoissa nyt vallalla oleva webbisivustojen suunnitteluparadigma on tosin toisensuuntainen: etusivut toimivat fasadeina ja monimutkaisina navigointivalikoina eivätkä pyri tarjoamaan vastauksia tai ratkaisuja asiakkaiden elämään tai kirjastonkäyttöön.

Sarah Houghton-Jan esitteli vuorostaan erilaisia augmented reality -sovelluksia ja rakennelmia. Niitä olikin yllättävän suuri määrä ja suurin osa minulle tuntemattomia. Osalle olisi helposti nähtävissä käyttöä kirjastomaailmassa (esim. kirjastojen arkkitehtuurikilpailujen ne osallistujat, joita ei koskaan toteutettu), osa taas oli tehty spesifemmeistä lähtökohdista esim. jonkun organisaation käyttöön. AR:stä ei kyllä Suomessa paljoa kuule. Tai no, riippuu tietenkin miten termiä ymmärtää… onko Twitterin, Facebookin, Qaikun #seminaarikannun tms. käyttäminen tapahtuman backchannelina AR:ää? Älypuhelimen kartta? Foursquare? Geokätköily?

Turun keskustan kirjastot iPhonen kartan mukaan

Sarah käsitteli yleisön kanssa sitä, olisiko parasta rakentaa kirjastoille omia sovelluksia tai palveluja, vai pyrkiä mukaan jo olemassaoleviin, tunnettuihin palveluihin (Layars jne.). Sama kysymys on auki myös ns. tavallisten mobiilipalvelujen kohdalla – mene esim. älypuhelimesi kartta-sovellukseen, anna sovelluksen paikantaa sijaintisi, kirjoita hakukenttään ”kirjasto” ja hämmästy. Yleispätevää ratkaisua ei Next Libraryssä tähän löydetty, mutta N.I.H.:hon juuttuminen vaikuttaa hullulta.

Kaikenkaikkiaan näissä mobiiliasioissa on paljon hämärää termistöä, jonka pyörittely on antoisaa: miksei läppäreitä mielletä mobiililaitteiksi? Onko iPad rajatapaus? Mitä on ”mobiili kirjasto”? Spotifyn, Elisan e-kirjapalvelun, PressDisplayn ja Google Readerin mobiililiittymät varmasti lukeutuvat mobiileihin kirjastoihin, mutta entäs kirjaston aineistotietokanta? Oma lukunsa ovat sitten tietenkin kirjastoautot, joita niitäkin kutsutaan myös ”mobile libraryiksi”.

Sessiomme lopuksi pidimme vielä parinkymmenen hengen kanssa kävelykokouksen Aarhusin konserritalon ympäri, mobiilihengessä 🙂

Kiitos Sarahille session vedosta ja hedelmällisestä sparrausseurasta, Aarhusin Jannik Mulvadille esiintymään pyytämisestä ja kaikille Next Libraryssä olleille yleisesti vaan.

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

Kirjastoammattilainen Googlen käyttöliittymänä

By Pearson Scott Foresman (Public domain), via Wikimedia Commons

Loistava tiistai, jauhot kurkkuun heti aamutuimaan. YLE:n kulttuuriuutiset uutisoi: Kirjastonhoitaja googlettaa puolestasi. Lukekaa ja nauttikaa siitä riisuvasta tunteesta, kun media julkisesti ruotii oman ammattikuntamme itse luomia ja ylläpitämiä myyttejä, joita muut ihmiset (eli käyttäjät) eivät oikeasti edes tiedä. Aaah.

(Via Petri Tonteri@Twitter)

Sertifiointi menetelmäksi kirjastojen ohjaukseen

DINI-Zertifikat 2010 für Dokumenten- und Publikationsservices

Saksan reissulla juttelin KOBV:n aivan uskomattoman loistavien tyyppien kanssa (kuvittele maakunnallinen Kirjastot.fi). Tuli puheeksi, että Saksassa on Deutsche Initiative für Netzwerkinformation e. V. eli DINI -yhteenliittymä, jonka idea on seurata ja koordinoida kirjastojen verkkopalvelujen kehittämistä.

DINI on laatinut sertifikaatin julkaisuarkistoja (”repositorioita”) varten (yök PDF). Kriteerit ovat sangen laajat. Esimerkiksi arkistolla pitää olla kirjallinen tietoturvapolicy, metatieto pitää olla noudettavissa ulos arkistosta ilmaiseksi, sen tekninen toiminta pitää olla dokumentoitua, tietyt tukipalvelut pitää olla tarjolla aineistoa tallentaville henkilöille, sopimuksissa julkaisuarkistolle ei saa siirtyä ulossulkevia immateriaalioikeuksia, julkaisuarkiston tulee määritellä kullekin dokumentille pysyvä tunniste (esim. DOI tai urn:nbn), indeksointipolicy pitää olla olemassa, järjestelmän tulee käyttää saksalaista Dewey:n luokitusjärjestelmää. Myös tilastointia ja pitkäaikaissaatavuutta käsitellään.

Näiden vaatimusten lisäksi DINI-sertifikaatti listaa suosituksia, esimerkiksi julkaisuarkiston pitää tarjota tukea aineiston siteeraamisessa ja kursseja rakenteellisesta kirjoittamisesta.

DINI:n sivuilta löytyy tietenkin lista sertifikaatin laatimiseen osallistuneista asiantuntijoista sekä julkaisuarkistoista, jolle sertifikaatti on myönnetty.

Saksalaiset kollegat kertoivat, että DINI-sertifikaatti on Saksassa saanut niin arvokkaan aseman, että käytännössä kukaan ei halua perustaa arkistoa ilman kyseistä sertifikaattia. DINI-sertifikaattia pidetään arvokkaan laadun takeena.

Tässä mallissa on monta asiaa oikein.

Sertifiointi toteuttaa ”pehmeää valtaa”. Julkaisuarkisto saa tietenkin olla sellainen kuin sen pystyttäjä haluaa. Mutta markkinamekanismi ajaa kohti sertifioimista. Ja kun yhdellä on se, muut eivät halua olla huonompia. Myös itse sertifikaatti on kilpailuasetelmassa suhteessa muihin sertifikaatteihin.

Yleisesti ottaen tämän kaltainen vallankäyttö istuisi erittäin mainiosti suomalaiseen kirjastomaailman malliin, jossa kunnilla ja muilla kirjastojen katto-organisaatioilla on paljon autonomiaa. Tunnustetut toimijat, joilla ei ole todellista valtaa puuttua toisten asioihin, voisivat painostaa sertifiointijärjestelmällä. Alallamme sekä osaaminen että valta ovat erittäin hajallaan, sertifikaateilla osaamista voitaisi koota vallaksi nyt olemassa olevien valtaorganisaatiorajojen ylitse.

Tällaisina tunnustettuina toimijoina mieleen tulevat ainakin Kirjastot.fi, Kirjastot.fi Labs mahdollisesti yhteydessä muiden pohjoismaisten kirjasto-laboratorioiden kanssa, yleisten kirjastojen neuvosto YKN, IFLA, EBLIDA, Suomen kirjastoseura, Suomen tieteellinen kirjastoseura, Informaatiotutkimuksen yhdistys tai vaikkapa ns. nuorkirjastolaisporukka.

ELY-keskuksilla eikä Opetus- ja kulttuuriministeriölläkään ei paljoakaan valtaa pakottaa kuntien kirjastotoimintaa, mutta sertifioinnin kaltaista pehmeää valtaa voisi hyvinkin käyttää. Näenkin ministeriössä paraikaa laatimisen alla olevat laatusuositukset juuri sertifikaattina, vaikka ei niitä sellaisiksi kutsuta. Idea on kuitenkin sama: osoittaa mitkä kirjastot täyttävät tietyt laatusuositukset ja mitkä eivät. Samoin KDK:n ja KDK-yhteensopivuuden voi nähdä sertifikaattina. Yhteisluetteloa rakennettaessa tulee laadittua edellytykset siihen liittymiselle ja näin yhteisluetteloon mukaan kelpaaminen on aineistotietokannan laadun tunnustus.

Sertifiointia voisi tehdä mitä erilaisimmin kriteerein. Esimerkiksi nuorkirjastolaisporukalla voitaisi lanseerata sertifikaatti vaikkapa henkilökunnan vaihtuvuuden perusteella; arviointia voisi tehdä johtoportaan liikkuvuuden sekä rekrytoinnin kannalta. YKN voisi ylläpitää linjakuria eväämällä sellaisilta jäseniltään sertifikaatin, jotka toimivat YKN:n yhteisen strategian vastaisesti. Kirjastot.fi voisi sertifioida kirjastojen verkkopalveluja ja alamme opiskelijat voisivat arvioida organisaatioita, joissa tekevät harjoittelujaan.

Kirjastokäynti on valitettava rasite, mutta kannattaa

Onnellinen kirjaston käyttäjä 🙂

Suhtaudun skeptisesti kirjastomaailmassa käytävään innostukseen siitä, että kirjastojen pitäisi olla enemmänkin kohtaamis- ja tapahtumapaikkoja, elämyspuistoja, hengailumestoja, mediateekkejä jne. kuin aineistovarastoja. Tämä on hyvän fiiliksen blogikirjoitus, joten vältän nyt menemästä asiaan sen syvemmälti (se siitä hyvästä fiiliksestä). Huomaa, etten skeptisyydestäni huolimatta halua tietenkään olla (liian) tuomitseva tätä ”pomppulinnaintoilua” kohtaan.

Kirjastoilla on aivan mielettömän hyvä palvelukonsepti: ulos lainaaminen. Katsopa oheista kuvaa tarkasti. Näet kirjaston käyttäjän. Siellä niin, Halkolaiturilla auringossa paistattelemassa ja kirjaa lukemassa. Juuri tuota on kirjaston käyttö.

Lainaaminen mahdollistaa kirjaston käyttämisen missä ja milloin se itselle parhaiten sopii. Jokainen lainaava kirjasto on mobiili kirjasto, ilman mitään surkuhupaisia, kännyköillä käytettäviä aineistoluetteloita joiden kutsuminen ”kirjastoiksi taskussasi” on suorastaan loukkaus. Kirjaston käyttöä ei ole kirjastossa käyminen. Se on vain kiusallinen ja valitettava logistinen toimitus, josta kirjastot eivät ole vielä halunneet asiakkaitaan vapauttaa. Kirjaston todellista käyttöä on kirjojen tai lehtien lueskelu, musiikin kuuntelu tai leffojen katsominen jossain mukavassa, itse valitussa ympäristössä, mahdollisesti laadukkaassa seurassa. Ja jotain hyvää suuhunpantavaa on mieluusti saatavilla myös.

Tällaisina upeina kesäpäivinä jokainen osaa arvostaa sitä, että kirjaston käyttöelämyksen edellyttämä, pakollinen kirjastossa käynti kestää vain minuutin pari ja suurimman osan käyttöelämyksestä (useita, jopa kymmeniä tunteja) voi viettää missä ja miten haluaa, kirjastosta noutamiastaan teoksista autuaasti nauttien.

(tätä blogikirjoitusta ei todellakaan ole laadittu kirjastossa)

Paras mahdollinen käyttöliittymä?

Kirjasto 10:n kaksiluukkuinen palautusautomaatti palvelee lukemattomia asiakkaita vastaanottaessaan kuukaudessa 32 000 palautusta. Tämä tarkoittaa 85% kirjastomme vastaanottamista palautuksista. Tässä pikainen video sen käyttöliittämästä, jossa pyörähtää ensin opastusanimaatio ja varsinaisesti palauttaessa se kertoo palautetun teoksen nimen ja tekijän…  tai siis MARC 245 -kentän sisällön.

Kyseessä on ATP:n Tuomas -automaatti.

Palvelusuunnittelun suuri nimi Birgit Mager kävi Suomessa luennoimassa toukokuussa meille kirjastolaisille (ja muillekin). Oli ihan kivaa istua auditoriossa ja kuunnella Birgitin juttuja. Kahviakin saatiin ja aurinko paistoi kauniisti.

Kirjaston asiointiprosessi aikajanalle

Birgit Mager

Viime perjantaina, osana Helsingin kaupunginkirjaston 150 -vuotisjuhlavuotta ja siihen kuuluvaa luentosarjaa, Birgit Mager luennoi palvelusuunnittelusta Kansallismuseolla. Mieleen jäi erityisesti Birgitin näyttämä aikajana, jota olivat käyttäneet suunnitellessaan erään lentokentän palvelukokonaisuutta.

Tälläinen timeline voisi olla hyödyllinen

Birgitin käyttämässä esimerkissä on merkitty peräkanaan ne toimijat, jotka ovat vastuussa lentomatkaajan käyttäjäkokemuksesta. Ensimmäisenä on matkatoimisto, sitten julkinen liikenne lentokentälle, lentokentän hallinto jne. Aikajanaan on merkitty pisteet, joissa interaktiota tapahtuu asiakkaan ja prosessiin osallistuvien toimijoiden kanssa.

Tällainen voisi olla mielenkiintoinen laatia kirjastonkin käytöstä. Näen kirjaston käyttöprosessin huomattavasti polveilevampana ja monimutkaisempana kuin lentokentän, mutta kuvauksia voisi luoda muutaman erilaisen. Kirjan lukeminen olisi tietenkin ilmeisin asiointiprosessi. Suurin osa ajastahan menee varsinaiseen kirjan lukemiseen, tai kenties varauksen odotteluun. Mutta voisi olla herkullista sovittaa kirjaston organisaatiokaavio kirjan lukuprosessin kokonaisuudessaan päälle ja katsoa silta kantilta mikä on esimerkiksi Henkilöstö- ja hallintopalvelut -yksikön, Taloussuunnittelu- ja logistiikkayksikön sekä Verkkokirjastoyksikön kontribuutio kokonaisuudessa.

KirjastoWiki

KirjastoWiki (logo taitaa olla Bassen tekosia)

Esittelin tänään täällä Joensuussa KirjastoWikiä, ja sen johdosta kirjoitin kirjasto-kaapelille seuraavaa:

Miten KirjastoWiki voisi olla vielä parempi kuin se nyt on? Nythän sen sisältö koostuu lähinnä hankekuvauksista, ja aiemmin siellä on esim. laadittu YKN:n strategiaa ja verkkostrategiaa. Joskus sinne on laadittu sivuja kirjailijoille sekä teoksille ja erikoiskirjastojen neuvosto on ottaneet KirjastoWikin todella omakseen tässä talven ja kuluvan kevään mittaan.

Koen, etteivät hankekuvaukset ehkä ole sitä kaikkein wikimäisintä sisältöä (kun kirjoittajia on kuitenkin vain muutama, ko. hankkeen tunteva hlö), mutta toki yhteinen wikimme on niille erinomainen paikka. Pitäisikö sinne laatia esim. joku alan sanasto, tai voisivatko esim alan opiskelijat jotenkin käyttää KirjastoWikiä. Entä voisiko sinne koota vaikkapa kirjastojärjestelmiin (Pallas, Origo, Voyager, Koha, Aurora tms.) liiittyvää perimätietoa ja ohjeistusta jota ei välttämättä löydy kovin hyvin tuotteiden omista manuaaleista?

En tiedä onko tätä keskustelua parasta käydä täällä vai KirjastoWikin kahvihuoneessa, mutta varmaan sitä on hyvä jossain käydä 🙂

Asiaan perehtymättömille tiedoksi, että KirjastoWiki on valtakunnallisen Kirjastot.fi:n palvelu kirjastoille, jossa voivat käyttää wikiä parhaaksi katsomallaan tavalla. Käytössä on MediaWiki -ohjelmisto, eli sama kuin Wikipediassa joten periaatteessa KirjastoWikiä käyttämällä kirjastolaiset oppivat käyttämään myös Wikipediaa.

Pieni artikkelini Hollannin musakirjastotoiminnasta

Intervalli -lehden 4/2009 kansi

Intervalli 4/2009

Kirjoitin ennen lomia (mm.) Suomen musiikkikirjastoyhdistystä pyörittävän Heikki Poroilan pyynnöstä pienoisen jutun Hollannin musiikkikirjastotoiminnasta. Juttu julkaistiin seuran Intervalli-lehdessä 4/2009 (PDF, 1.15MB) todella nokkelalla otsikollani Huomioita Hollannista. Tekstini alkaa lehden sivulta 21 (johon en valitettavasti voi tarjota suoraa linkkiä, mutta lähetin lehteen tämän version). Lehdessä on useita mielenkiintoisia juttuja, erityisesti lokakuisen Mitä musiikkikirjastoista kannattaa puhua -seminaarin raportti (s. 3-18) on erittäin mielenkiintoinen. Sääli etten itse ollut paikalla tapahtumassa. Oliko joku tätä lukeva? Lukekaa myös Jaakko Tuohiniemen Epäkorrekti yksityine painajainen (s. 34), joka käsittelee Espoota ja Entressen kirjastoa.

Omassa artikkelissani hahmottelen hieman Hollannin kirjastomaailmaa yleisesti ottaen, mutta paino on todellakin musiikkipalveluilla. Juttu perustuu pääasiassa alkusyksyiseen hollannin ekskursioomme, jonka teimme tulevaa Helsingin keskustakirjastoa konseptoivien ns. Kipinä-ryhmien kanssa. Kiitos kuuluu Riitta Aalto-Koistiselle, Samuli Kuntulle, Antti Pakariselle ja Hanna Salorannalle ja tietenkin Heikille.

Artikkelini viitteet löytyvät verkosta, koska käytän viitteidenhallintaan Zoteroa.

Intervalli-lehdestä yleensäkin on hieman keskustelua kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalla.

Kirjoitin Hollannin kirjastojen maksullisuudesta lokakuussa tänne blogiini otsikolla Terveisiä Hollannista.

Kiitos lainaamisesta ja vuokraamisesta

Mari Koo tyhjensikin kirjoituksessaan Yhteiskunnalta puuttuu ymmärrystä lainaamisen ja vuokraamisen käytäntöihin sen, mitä eilisestä lainaus- ja vuokrausaiheisesta keskustelutilaisuudesta on sanottavaa. Upean laaja yhteenveto eilisistä jutusteluista. Kiitos Marille aktiivisuudesta, Kustille rapoamisesta sekä Kuinoman Markku Jussilalle sekä Bookabookan Vesa Kaartiselle juttuseurasta. Tsemppiä ja kohti tulevaisuutta (joka on palveluiden, ei vain esineiden)!

(via Kulutusjuhla)

PS. Tulikin mieleen, että minulla on vieläkin Jaskan muutama PS2-peli lainassa (Shadow Of The Colossus on niin hyvä että oikeasti itkin loppuanimaation :’ } aikana), pitää yrittää järjestää niiden palauttaminen.

Miten ihminen voi auttaa omaa kirjastoaan?

Kirjoitin juuri Qaikuun erittäin spontaanin kirjoituksen vastauksena kysymykseen Kunta säästää ja aikoo lopettaa kaksi sivukirjastoa. Millähän kääntäis päättäjien päät? Kuukausi aikaa. Vastaukseni menee näin:

Hmm, kirjastoja on lakkautettu ennenkin ja niiden lakkauttamista varmaan jatketaan. Vähän riippuu mitä laskee kirjastoksi (toimipiste vai organisaatio) mut lakkauttaminen voi olla ihan järkevääkin. Meillä oli vielä vähän aikaa sitten joka kunnassa, joita oli siis jotain 400, oma kirjasto(organisaatio) ja se ei ole välttämättä ihan viisasta. Tai riippuu ja roikkuu… Väestö vähenee landelta jne, onko julkisen instituution tarkoitus olla olemassa ilman asiakkaita?

Noniin, enivei suomen kirjastolaki takaa kaikille suomalaisille hyvät kirjastopalvelut, ja niiden järjestämisen vastuu on kunnilla. Valtio kyllä avustaa, mutta myös valvoo toimintaa ja asiasta voi olla yhteydessä oman alueensa kirjastolaisiin joilta varmaan saa tietoa lakkauttamisperusteista jne ja kirjastotoimen tarkastajiin voi olla yhteydessä myös. Kunta kuitenkin päättää miten homma on järjestetty. Opetusministeriössä on muistaakseni valmisteilla jonkinlainen mittaristö, jolla voidaan yhteismitallisesti vertailla kirjastoja ja käyttää myös laadunvalvontaan.

Yleinen kirjasto on arvostettu laitos, kirjaston lakkauttaminen on huono poliittinen päätös koska laitoksella on siis sangen hyvä kuva kuntalaisten mielessä ja toisaalta yleiset kirjastopalvelut on naurettavan halpoja ja Suomessa tehokkaasti tuotettuja.

Julkiset menot ovat kasvaneet, mutta tulot eivät. Minusta nykyiseen poliittiseen trendiin liittyy aivan ilmeisesti se, että palveluja vähennetään. On ihme ettei julkisia palveluja ole vielä lakkautettu ja kiellettykin, koska ne (me) vääristävät kilpailua ja luovat käytännössä monopoleja. Haloo GATS!! Tämähän ei ole nykyisen ihanteen mukaista, niinkään. En tiedä mistä kunnasta @kayraranta on kotoisin.

Noniin. What to do? Riippuu siitä haluaako että kunnassa on kirjasto vai ei. Kirjaston käyttäminen auttaa kirjastoa, tärkeimmät käytön mittarit ovat kävijä- ja lainamäärät, joita lisäksi suhteutetaan henkilöstö-, aineisto- ja kiinteistökuluihin. Kukin kunta päättää itse miten ne palvelut on järjestetty. En vieläkään vastannut mitä kannattaa tehdä: kannattaa ehkä puhua mitä hyötyä kirjastoista on (kuulemma esim nostavat kiinteistöjen arvoa ja kirjaston käyttö korreloi myös pidemmän eliniän kanssa ja tietenkin kaikki perus elinikäinen oppiminen jne -läppä). Oman kuntansa kirjaston avittamisessa on varmaan avuksi jos hieman silmäilee kirjastolakia ja kirjastoasetusta (kts google), ja ehkä myös Kirjastot.fi -sivustoa myös. Aiheesta on myös kirjoiteltu aika paljon, kirjastoalan oma (taloudellisissa vaikeuksissa) oleva äänenkannattaja on Kirjastolehti joka löytyy toivottavasti(!!!) omasta lähikirjastosta ja sitten on aatteellinen Kirjastoseura joka on kyllä ihan pätevä toimija vaikka räväkkyyttä kaipaankin. Ei tämäkään vielä vastannut siihen, mitä kannattaa tehdä. En tiedä. Minä yritän auttaa kirjastoja olemalla siellä töissä. Samaa ei voi kyllä suositella kaikille.

Ihan oikeasti tuli mieleen, että kirjastojen tai Kirjastoseuran voisi olla ihan hyvä idea laatia jonkinlainen tieto+toimintapaketti kuntalaisille, jotka ovat tässä tilanteessa. Tuosta turinasta nyt tuskin on kovin suuresti kenellekään iloa, mutta huomaan että ainakin itselläni tuli tuohon kaksi teemaa: muutosta ei voi estää, mutta siihen voi sopeutua ja korvien välistä on hyvä aloittaa itsensä sopeuttaminen. Toisekseen tieto on edellytys toiminnalle.

Edellisen voi tuomita fatalismina, mutta haluaisin puolustaa sitä sillä, että maailmankatsomukseni mukaan ei ole mahdollista ajatella että muutosta ei tapahdu. Kun toteaa että muutosta tapahtuu, voi yrittää ohjata muutosta, eikä vastustaa sitä. Tarkoitan siis muutosta sinänsä. Toinen on siis sivistävä, mielestäni tietoyhteiskuntaankin (vrt. mielivaltayhteiskunta) kuuluva lähtökohta, että tiedolla on toimintaa mahdollistava ja ohjaava potentiaali. Tuossa ryöpsäytyksessä tuli mainittua seuraavat tiedonlähteet

  • kirjastolaiset
  • kirjastotoimen tarkastajat (tai yleisemmin viranomaiset)
  • kirjastolaki
  • kirjastoasetus
  • google (tai yleisemmin internet)
  • Kirjastot.fi
  • Kirjastolehti
  • Kirjastoseura

Aika yksipuolinen lista. Varmaan kannattaisi jutella esim. oikeistopoliitikkojen ja taloustieteilijöiden kanssa myös. Jos olet sellainen tai tunnet sellaisen, pls kommentoi täällä tai yritä jotenkin muuten saada esille muita, rikkaampia näkökulmia, mieluusti julkisuuteen.

Se vielä, että kun taloudessa menee huonosti, niin yleisten kirjastojen käyttö kasvaa. Jengi kouluttautuu ja sivistää itseään ja säästää fyrkkaa myös ja keksii halpoja ja hyviä tapoja viettää aikaa. Huonoina taloudellisina aikoina tosin kirjastoillakin on huonot taloudelliset ajat. Kun taloudella menee yleisesti ottaen paremmin, kirjastoilla menee normaalisti (paitsi 70-luvulla, jolloin meni hyvin).

Kirjastolainat suoraan himaan?

Mitäs postiitellapaketti maksaakaan, katsotaas… Toisen luokan maksikirje näyttää kirjastoaineiston kotiin toimittamista varten sopivalta tuotteelta.

max paino hinta
250g 3.15€
500g 4.50€
1000g 7.10€
2000g 11.50€

Yleisimmät kirjastoaineistot mahtuvat kokorajoituksiin ongelmitta ja maksikirje toimitetaan kotiin jos se mahtuu postiluukusta, muutoin on paketti noudettavista lähimmästä postitoimistosta (joita on esim. Helsingissä noin 150kpl, noin kuusi kertaa enemmän kuin kaupunginkirjastoja). Maksimipaino on 2kg ja hinta porrastettu painon mukaan kuten viereisessä taulokossa on koottu.

Nykyään HelMet -kirjastossa on varausmaksu 0.50€, muualla varausmaksu on kalliimpi tai halvempi. YTV sivuilta löytyy tiedot lähiliikenteen hinnoista mutta tässä laskelmassa ei nyt yritetä selvittää siihen, paljonko kirjastokäynti henkilölle maksaa matkakustannuksina, menetettynä työ-, opiskelu- tai vapaa-aikana. Sanotaan, että kirjastokäynti voi joissain tapauksissa tuottaa jopa miellyttävämmän elämyksen kuin saman ajan käyttäminen johonkin muuhun toimintaan. Mene, tiedä. Väitän kuitenkin, että (listahinnoilla laskien) 2.65€ arvoinen, maksullinen lisäpalvelu voisi olla asiakkaita kiinnostava palvelu.

Samaan hintaan saisi muuten kansallisen kaukolainajärjestelmän nykyisen hankalan ja jopa salaisuutena pidetyn kaukolainajärjestelmän sijaan. Asiakkuus pitäisi järjestää jotenkin, seim. hankkimalla kirjastokortti faksaamalla kopio passistaan, henkilökortistaan, ajokortistaan tms. lähettävään kirjastoon. Kansallista kirjastoasiakkuusjärjestelmäähän ei Suomessa toistaiseksi ole.

Ja napina siitä, että yleisen kirjaston palvelujen pitää olla ilmaisia on tämän maksullisen lisäpalvelun kohdalla turhaa. Totta on, että Kirjastolaki 5§:ssä näin määrääkin:

4 luku

Kirjastopalvelujen maksuttomuus

5 §

Kirjaston omien kokoelmien käyttö kirjastossa ja niiden lainaus on maksutonta.

Yleisten kirjastojen keskuskirjaston ja maakuntakirjastojen yleisille kirjastoille antamat kaukolainat ovat maksuttomia.

Muista kirjaston suoritteista kunta voi periä enintään suoritteen omakustannusarvoa vastaavan maksun.

Erityisestä syystä maksu, joka muuten määrättäisiin suoritteen omakustannusarvoa vastaavaksi, saadaan määrätä tätä korkeammaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maksullisia lisäpalveluja voitaisi kehittää; maksavathan aivan tavallisetkin, kirjastosta itse noudettavatkin varaukset HelMet-alueella 0.50€ ja esim. Hämeenlinnassa itse tehty varaus maksaa 1€, virkailijan tekemä varaus 1.20€ ja seutuvaraus naapurikuntien, mutta samassa kimpassa olevista kirjastosta 2.50€. Tämä on jo 80% maksikirjeen hinnasta.

Maksikirje toimitetaan kotiin kolmanneksi työpäiväksi. HelMet -alueella varaukset tulevat kirjastosta noudettavaksi varauksen tekoa seuraavaksi tai sitä seuraavaksi työpäiväksi, riippuen siitä tuleeko varaus oman kaupungin kirjastosta vai muualta pääkaupunkiseudulta. Sähköposti-ilmoitus lähetetään sitten seuraavana yönä.

Kotiin toimittamispalvelu ei asettaisi asiakkaita eriarvoiseen asemaan sillä tavallisia, kirjastosta noudettavia ja halvempia varauksia voisi silti tehdä ellei halua kirjoja toimitettavan suoraan kotiinsa. Tähän vetoaminen on silkkaa narinaa.

Periaatteessa tässä ei ole mitään uutta: kirjastot antavat jo valikoidulle osalle asiakaskuntaa kotipalvelua, eikä tätä toimintaa ole syytä lopettaa. Päinvastoin sen kysyntä ja toivottavasti myös resurssit kasvavat tulevaisuudessa, kun ne ihmiset joilla on kirjaston hyväksynä syy olla tulematta paikalle lisääntyvät. Tällaisia syitä ovat toistaiseksi olleet esimerkiksi vanhuuden tai ruumiinvamman tuoma huono liikkuvuus.

Yleisten kirjastojen aineisto on jo miltei poikkeuksetta lainattavissa (huom tämäkään ei ole mikään luonnonlaki), joten kotiin postittaminen muuttaa vain sitä, odotetaanko asiakkaiden tulevan paikan päälle kirjastoon tai lähettävän jonkun tutun sinne puolestaan.

Kirjaston toimipisteiden välistä logistiikkaa pyörittää ulkopuolinen toimija, pääkaupunkiseudulla nykyään Itella. Ei tässäkään suhteessa astuttaisi minkään sellaisen raja-aidan yli, jota ei ole jo ylitetty. Ulkoistaminen on julkishallinnossa aina kiperä paikka, mutta logistiikan osalta on jo päätetty että se voidaan ostaa ulkoa.

Jos haluatte pilata päivänne, niin katsokaapa piruuttanne R-Kioskin Ärrä Express -noutopakettipalvelua hyödyntäviä firmoja. Valtaosa niistä on kirjankustantajia ja -kauppoja ja niiden tuotteet edustavat laajaa osuutta kirjastojenkin tuotteista. Palvelulla on yli 500 toimipistettä (R-Kioskeja on vielä enemmän).

Fillarilähetti kuljettaa paketin about kympillä. Tunnissa. Samoissa hinnoissa ja nopeuksissa liikkuu ravintolaruoan kuljetuspalvelu Gastronautti ja halvimmat pizzat on saanut kotiin veloituksetta siitä asti kun minä olin vielä nuori. Onkohan ennakkotapausta siitä, että joku lähettää fillarilähetin hakemaan kirjastosta teoksen jonka tarvitsee pian, mutta ei itse viitsi lähteä sitä hakemaan? Pitäisi ihan piruuttaan kokeilla!

Tanskassa on moni asia toisin, moni ei

Kohti MalmöaOlin Suomen kirjastoseuran kirjastovirkailijaryhmän jäsenenä mukana tällä viikolla Tanskassa, kun parisenkymmenpäinen kirjastolaislauma kävi urkkimassa miten eteläiset sisaremme ja veljemme olivat kirjastonsa järjestäneet. Matkalle osallistuneista taisivat kaikki yhtä alan opettajaa lukuunottamatta olla yleisistä kirjastoista pitkin poikin valtakuntaa. Turusta sattui matkassa olemaan pari 23asiaa -verkkokurssimme ulkojäsentä ja Joensuulaiset tiesivät kertoa, että sikäläinen Kirjastotantasta virtuaalidiivaksi -verkkokurssi on kaikkea muuta kuin nukahtanut, kuten verkkosivuja katselleena kuvittelin. Jos muistan oikein, ovat juuri aloittamassa kurssin vetämistä viidettä kertaa ja sitten alkaa olemaan melkolailla koko seutukirjaston väki kurssitettua.

En voi ajanpuutteen vuoksi näpytellä niin kattavaa kertomusta kuin haluaisin, sillä olen luvannut alullesaattaa lehtijutun Kirjastolehteenkin ja kahden kuukauden Australianmatkani alkaa tiistaina. Nyt ei ole myöskään mahdollisuutta tägittää, linkkailla ja lähetellä ryhmiin Flickriin laittamiani kuvia matkalta. Etätöitä sieltä saattaa ehkä joutua tekemään, koska Nordic Cultural Commons Conference 2008:n yhteydessä tekemäni Benjamin Whiten haastattelun tallenne ei vielä ole netissä enkä haluaisi lykätä sen julkituomista tammikuiseen paluuseeni asti.

Kaikenkaikkiaan Tanskassa sekä Ruotsissa oli esillä paljon asioita, joista suomalaisessakin kirjastoskenessä puhutaan. Käyttäjät, erityisesti nuoret tuntuvat olevan kirjastoista katoamaan päin, maahanmuuttajien ja seniorien osuus kuntalaisista kasvaa, mittarit ja tunnusluvut eivät kuvaa toimintaa sen paremmin kuin missiotakaan, kirjastot tuntevat tarvetta lisätä ja raikastaa palveluitaan, aineisto muuttaa muotoaan digitaaliseksi eikä rahaa oikeastaan ole senkään vertaa kuin aiemmin on ollut.

Mitään yllättäviä trendejä en matkalla kohdannut. Kaikissa matkakohteissamme korostettiin, että kirjastojen on pikapikaa laajennettava palkattavan henkilökunnan koulutustaustaa. Kirjastoalan opinnot eivät valmenna työntekijöitä verkkopalvelujen suunnitteluun ja tuotantoon, markkinointiin, draamapedagogiaan, nuorisotyöhön tai moneen muuhunkaan tehtävään, josta kirjastotyö koostuu. Tästähän puhutaan Suomessakin toistuvasti, mutta muuton on erittäin hidas koska väkeä vaihdetaan käytännössä vain ns. luontaisen poistuman eli eläköitymisen myötä. Suomessa on kuulemani mukaan vireillä lakimuutos, että ylemmän tutkinnon suorittaneiden minimiosuutta kirjaston henkilökunnasta oltaisi nostamassa. Muutos kohdistunee kirjastoasetuksen 4§, nythän siellä sanotaan seuraavaa:

Kelpoisuusvaatimukset

Kirjastolain (904/1998) 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta henkilöstöstä vähintään kahdelta kolmasosalta vaaditaan korkeakoulututkinto, opistotutkinto tai ammatillinen perustutkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 20 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot. Edellä mainitun vaatimuksen täyttää myös informaatio- ja kirjastopalvelualan ammattitutkinto.

Kunnan kirjasto- ja tietopalveluista vastaavalta henkilöltä vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan aine- tai ammatilliset opinnot.

En ole suoraansanoen juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota koulutusta koskeviin muutoksiin. Alallahan on nytkin työllistymismahdollisuus hieman hankala. Århusissa talossa oli riittävästi osaamista kaksikerroksisen, 72 lokeroon lajittelevan automaatin purkamiseen. Toisaalta yhteistyön merkitystä alan ulkopuolelle korostettiin. Ota tästä nyt sitten selvää. Minkä tyyppistä osaamista olisi hyvä pitää talossa, mitä on parempi hankkia ulkopuolelta? Koulutustausta Århusissa oli toki kirjastoalalla, ei insinööritieteissä.

ItsepalveluvarauksetKaikissa vierailemissamme kirjastoissa oli itsepalveluvaraukset. Malmö käyttää Innovative Millenium järjestelmää, kuten pk-seutukin, ja siellä asiakas voi halutessaan käyttää salanimeä turvatakseen yksityisyyttään varaushyllyssä. Tanskalaisilla on itsepalveluvaraukset noudettavissa varausnumeron perusteella. Järjestelmänä heillä käytössä DDE Libra, sekin vastikään siirtynyt Axiell-hegemonian alaisuuteen kuten Suomessakin pk-seutua lukuunottamatta käytössä olevat PallasPro ja Origo. Axielliin kohdistuu siis paljon odotuksia sekä vanhojen tuotteiden ylläpidon, tuotteiden uusimisen sekä kirjasto 2.0 -toiminnot lupaavan Axiell Areenan myötä. Matkalla olleiden järjestelmäpääkäyttäjien juttuja kuunneltuani aavistan, että ongelmia on vielä tiedossa erityisesti siksi, että kontaktit järjestelmätoimittajaan ovat heikentyneet ja ylläpitosopimukset kalliita.

Virkistävänä poikkeuksena Malmössä kuulimme, että taloon tullut uusi pomo oli sitä mieltä, että kirjastossa tehdään liikaa kaikenlaisia projekteja ja muuta hauskaa, ja pitäisi keskittyä perustyöhön, mitä ikinä hän sillä tarkoittaakaan. Garaget on jo aika etäällä perinteisestä kirjastotyöstä ja näyttäytyy joko kirjastosta irti repäistynä hapuiluna, kiehtovalta konseptikokeiluna radikaalin avoimeen ennaltamääräämättömyyteen tai pakon sanelemana kompromissina, riippuen siitä miltä kannalta sitä tarkastelee. Perinteistä kirjastotyötä siellä ei paljoakaan tehdä, vaan keskiössä on kuntalaisten omien projektien ja tapahtumien mahdollistaminen.

Garagetin Andreas kertoi herkullisen casen aineistonhankinnasta; hän oli parhaan taitonsa mukaan luonut kattavan hankintalistan arabiankielisiä kirjoja ja näytti sitä sitten asiakkailleen. Nämä totesivat, ettei lähi-Itä poikkea Ruotsista eikä ruotsissakaan kukaan halua lukea vain ruotsalaisia kirjailijoita. Listaa muutettiin niin, että 60% kirjoista oli käännöskirjallisuutta länsimaista.

Aitoon ruotsalaistyyliin Malmöläiset kertoivat panostavansa paljon maahanmuuttajatyöhön. Monelle maahanmuuttajalle jo ajatus avoimesta kirjastosta on melkoinen kulttuurishokki, saati puheet demokratiasta yleensäkin. Maahanmuuttajanuorille yritetään välittää viestiä, että kirjasto ei ole koulu jossa pitää välttämättä tehdä jotain hyödyllistä.

Kaikissa visiteeraamissamme kirjastoissa oli muuten pelejä (PS2, PS3, Nintendo DS, Wii, PC). Peleihin oli kirjastojen painostuksen avulla onnistuttu neuvottelemaan lainausoikeudet, tekijänoikeuslait eivät kummassakaan maassa pelien lainaamista kirjastoissa suojaa, kuten ei meilläkään. Sekä Tanskassa että Ruotsissa oli hankinta- ja lainaussopimus tehty yhden toimittajan kanssa joka puolestaan oli sopinut asiat pelien julkaisijoiden kanssa. Kuten meilläkin (kts. Kirjastot.fi ja joitain minun kirjoituksian), on kirjastoalan sisällä asiasta on ollut paljon porua että pitäisikö niitä pelejä olla kirjaston kautta saatavilla vai ei, mutta kokemukset ovat lainauspäätöksen jälkeen olleet hyviä. Kyseessähän on ikuisuuskysymys siitä, että missä muodossa ja määrin viihdettä voidaan kirjastoissa pitää kansalaisten saatavilla. Malmössä oli ymmärrykseni mukaan tuhatkunta nimikettä tietokone- ja konsolipelejä.

Elektronisesta aineistosta ei tullut kovin paljon puhetta. Tanskalaisillahan on oma Netmusik.dk -verkkopalvelu josta voi ladata Microsoft DRM:llä lukittua musiikkia itselleen lainaan. Äänikirjoja tanskalaiset tarjoavat myös vastaavalla järjestelmällä. En valitettavasti saanut oikein kunnollista vastausta siihen, että miten materiaalin niukkuutta ylläpidetään. Onko materiaalin samanaikaisten käyttäjien lukumäärää rajoitettu, käyttäjille myönnetyissä lainamäärissä jonkinlaisia kattoja tms.

Silkeborgin kirjasto oli toiminut erittäin viisaasti, sillä heillä oli omistuksessaan ja näytillä Silkeborgilaisen, kuuluisan taidemaalarin (jonka nimeä en tähän hätään keksi) kolme arvokasta ja näyttävää maalausta. Kun kaupunki uhkaili vähentää määrärahoja (kuten kaupungeilla on tapana), kirjasto puolestaan uhkaili joutuvansa myymään osan tauluista. Tällaista eivät poliitikot ole halunneet kontolleen.

Läheinen Gjernin kirjasto on auki kello 8-22, mutta henkilökunta on paikalla vain muutaman tunnin päivittäin kello 17 asti, joinain päivinä ei ensinkään. Kirjastoon on pääsy kirjastokortilla, eikä ongelmiin ole suomalaisvieraiden epäilyistä huolimatta pikkukirjastossa kuulemma törmätty. Sensijaan kirjastopalvelu oli parantunut merkittävästi.

Kööpenhaminan pääkirjastossa ei ollut mitään kovin ihmeellistä näkemistä. Blågården on eläväinen kööpenhaminalaisalue ja heidän kirjastossaan oli ollut pari ampumavälikohtausta ja 25 rikottua ikkunaa kuluneen vuoden aikana. Ei ole tietenkään selvää että nämä kaikki ovat suoranaisesti kohdistuneet kirjastoon, sillä viereisissä tiloissa on nuorisotalo ja värikäs alue on muutenkin levoton, etenkin oikeistolaisen kaupunginhallituksen häädettyä Ungdomshusetin talonvaltauksen (myös Wikipediassa) aivan kirjaston lähettyviltä sekä Christianian vapaakaupungin. Kööpenhaminassa onkin nyt meneillään jonkinlainen jengisota hasis-markkinoista. Vietin perjantai-iltani tuolla nimenomaisella Blågårdenin alueella sen eläväisyyden vuoksi. Lauantaipäivä oli meillä matkalaisilla vapaata ja vietin sen parin tuttavan kanssa pyöräillen ja koukkasimme katsomassa myös Blågårdenin kirjastossa siksi päiväksi järjestettyä, suurta pelitapahtumaa josta meille oli edellisenä päivänä kerrottu.

Ihana pyöräilysää sateentuhnuisen viikon päätteeksiJos jostain on Kööpenhamina tunnettu, on se pyöräily. Tuntuu, että kahdessa kolmasosassa pyöristä oli Reelight -valot tai vastaavat ja pääasiassa Brooksin nahkasatuloitakin näki aivan koko ajan. Selviä merkkejä siitä, että joku kansakunta ottaa pyöräilynsä tosissaan 🙂

Joku seurueessamme muuten huomasi, että skandinaaveilla on tapana ilmoittaa sähköpostinsa huomattavasti tuttavallisemmassa muodossa kuin meillä suomalaisilla, jotka koemme saavamme auktoriteettiä etunimi.sukunimi@organisaatio -muodoillamme. Katsokaapa vaikka Silkeborgilaisten sähköpostiosoitteiden kirjoa! 🙂

Matka oli todella rattoisa ja oli todella mukavaa leipoa tuttavuutta kotimaisiin kirjastolaisiin sekä kuulla ulkomaisten kollegoidemme ajatuksia. Kovin epämuodollisiin väleihin ei jälkimmäisiksi mainittujen kanssa päästy, mutta he vastailivat auliisti esittämiimme kysymyksiin. Kiitos reissun organisoineelle Tampereen Netti-Nyssen Elina Harjulle sekä kaikille matkalla olleille!!! Toivottavasti kasaan saadaan paljon dokumentaatiota matkasta raporttien, valokuvien ym. muodossa! Ehdotan koontipaikaksi KirjastoWikiin luomaani sivua. Onko mikään nolompaa kuin julkishallinnon alaiset tiedonkäsittelyn ammattilaiset, jotka eivät dokumentoi omaa toimintaansa? :^) Kyllä, tämä oli haaste.

Haastatteluni Sula Pinta -podcastissa

Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).

Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.

Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.

Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.

Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.

Pitäisikö sensuroida asiakkaiden omiakin koneita?

HelMet-kirjastoilla ei ole yhteistä intraa koska sellaisen perustaminen on jotenkin niin käsittämättömän vaikeaa mukamas. Asiaa on tutkittu jo monta vuotta. Onneksi HelMet-kirjastoilla on oma keskustelupalsta Kirjastot.fi:ssä, joka tuo hieman lohtua. Se tosin masentaa ettei intran kaltaista työkalua onnistuta oikeasti pystyttämään, aika noloa toimintaa kirjastoilta, tiedonkäsittelyn tiukimmilta organisaatioilta. Tuoretta kirjastojen nettisensurointiraporttia puffatakseni kirjoitin tällaista kauan sitten nukahtaneen keskustelun jatkoksi.

Re:Lasten ja nuorten nettivalvonnasta
mace
, 7.6.2008 1:28:40

Se Taru Björkmanin Kirjastoseuralle tekemä tuore nettisensurointiraportti ”Suojelua vai suodatusta? Internetin sisällönsuodatus kirjastoissa”[0] liittyy tähän erittäin paljon. Kirjastoseuran sivuilta löytyy sekä tiivistelmä että raportti kokonaisuudessaan PDF-tiedostona[1]. Ei heikkohermoisille. Minulta menee yöunet kun kuulen tällaisesta mielivaltaisesta sorrosta rakkaissa kirjastoissamme.

Yksi ihan mielenkiintoinen ajattelun aihe on se, että mitä jos kirjastossa katsoo jonkun toisen asiakkaan mielestä törkyä (esim. krusifiksin tai tisujen kuvia tai Effin sivuja) omalla koneellaan, käyttäen joko kirjaston tarjoamaan tai omaa tietoliikenneyhteyttä. Pitäisikö esittää, että asiakkaat saavat käyttää omia läppäreitään kirjastoissa vain jos henkilökunnalle varmistuu riittävä näköyhteys heidän ruuduilleen?

Asiakkaiden valituksiin toisistaan pitää osata suhtautua, tilanne ei koskaan ole yksiselitteinen. Ei ole mahdollista tehdä ennakolta minkäänlaista periaatepäätöstä siitä onko häirikkö se jota valitus koskee vai se joka sen tekee. Minusta hyvä tyyli on ottaa valittava asiakas mukaan ja mennä yhdessä sen asiakkaan luo josta valitettavaa on ja selvitellä asia kolmenkesken.

[0] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…tus/suodatus
[1] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…raportti.pdf

Kirjastokortti on älytön

Intouduin näpyttämään tälläisen kommentin Parlamenttikirjaston juttuun Valtaa kortilla vai valta kortilla?.

Tartun tapani mukaan sivulauseeseen.

Kirjastokortteja todellakin kertyy, jotkut jopa keräilevät niitä. Olen meidän kirjaston (so. Helsingin kaupunginkirjaston) intrassa kysellyt, miten pitäisi suhtautua sellaiseen teoreettiseen tilanteeseen että asiakas haluaa asioida kirjastossa pelkällä korttinsa numerolla. Vastauksia ei valitettavasti herunut. Ei mielipiteitä eikä virallistakaan kantaa :\

Se, että asiakas muistaa korttinsa numeron (kuten monet nykyään muistavat, kiitos ikävien kirjastojärjestelmien joissa kortin numeroa pitää näpytellä toistuvasti) ei olennaisesti eroa siitä, että hänellä on sama tieto tallennettuna fyysiseen, käsin kosketeltavaan läpyskään.

Jos edellytetään, että numero pitää olla virkailija silmin luettavissa eikä vain korvin kuultavissa, riittääkö jos asiakas kirjoittaa sen paperille? Entä jos hän näyttää kamerakännykällään ottamaansa valokuvaa kirjastokortistaan? Mahdollisesti sellaisen, että koodin voi lukea automaattisesti? Entä jos asiakas on nikkaroinut kirjastokorttiensa numerot ja viivakoodit vaikkapa paperilapulle, josta ne ovat kirjaston viivakoodilukijan luettavissa.

Verkkopalveluissahan ei fyysistä korttia tarvita, ei myöskään puhelimitse asioidessa. Itse käyttelen onnellisesti Oulun kaupunginkirjaston palveluja täältä Helsingistä, koska sitä kautta pääsen Nelliin ja sieltä erityisesti Lindaan sekä Artoon kotoa. Hommasin kortin ollessani viimekesänä sielläpäin liftailemassa. Olen hajauttanut ja kilpailuttanut kirjastopalveluni. Lainaustoimintaa hoitaa parhaiten kotipaikkani kirjasto, tietokantoihin pääsyn tarjoaa Oulu paremmin.