Susikoira ROI

ROI, susi vai koira?

Olin alkuviikon Amsterdamissa BOBCATSSSissa joka on informaatiotutkimuksen opiskelijoiden itse itselleen nyt 20. kertaa järjestämä semma. Keskiviikkona Frank Huysmans Hollannin Sectorinstituut Openbare Bibliothekenista  puhui yleisten kirjastojen merkityksen mittaamisesta ja arvioinnista. Kun hän puhui British Libraryn käyttämästä, ja sangen tunnetusta tutkimuksesta ja arviointimenetelmästä (hyi PDF), yleisössä ollut unkarilainen kollega kertoi mielenkiintoisen, ja hyvin opettavan anekdootin omasta kokemuksestaan.

Kuten ehkä tiedätte, British Libraryn käyttämässä menetelmässä he kysyivät juuri ulos lähteviltä asiakkailta, että kuinka arvokkaaksi he kokivat sen kertaisen kirjastokäyntinsä. Kun tätä koettua arvoa verrattiin BL:n operointikustannuksiin, tutkimuksen mukaan BL tuotti noin 4.4 puntaa jokaista toimintaan investoitua puntaa kohti.

Unkarilainen tyyppi sanoi, että he olivat käyttäneet samaa menetelmää arvioidakseen kirjastoautojen tuottamaa koettua arvoa. Noh, homma perustuu koetun arvon mittaamiseen (rahan ideahan on olla arvon yleinen mittari), ja vauraimmilla alueilla ihmiset kokivat kirjastoautossa piipahtamisen hyvinkin arvokkaaksi; muksut saavat luettavaa, ei tarvitse matkustaa kauas kirjastoon, käynti on hauskaa tekemistä ja niin edelleen. Tällä mittausmenetelmällä mitattuna tämä kirjastopalvelu tuotti paljonkin arvoa näillä alueilla. Eli hyvä ROI. Sensijaan köyhemmillä alueilla ihmiset eivät kokoneet kirjastokäyntiä yhtä arvokkaaksi eivätkä halunneet maksaa palvelusta; mikäli kirjastoautopalvelua ei olisi, he käyttäisivät aikansa johonkin muuhun. Näillä alueilla kirjaston ROI oli erittäin huono.

Eli pidetään se kieli keskellä suuta kun mittaillaan juttuja, etenkin jos haluttu tulos ja/tai johtopäätös on päätetty etukäteen muilla perustein kuin ROI:lle tyypillisin taloudellisin perustein (esim. ”meidän mielestä on kivaa ja tärkeää antaa köyhille enemmän, mutta ei niin paljoa keskiluokkaisille tai rikkaille”). ROIsta puhutaan paljon ja se on hyvä arviointimenetelmä, mutta on hyvä tietää mitä halutaan; jos sitoudutaan esim. tulonsiirtoon, kannattanee sanoa ääneen että siedämme huonoakin ROIta, tai matala ROI voi olla jopa tavoite (eli korostamme palveluja niille, jotka eivät koe niitä arvokkaiksi, siis juuri toisin päin kuin kysyntä-tarjonta -periaatteessa).

Yleinen kirjasto on erittäin poliittinen hanke

Etymologiaa

Kirjasto-kaapelilla kiinnitettiin huomiota siihen, että Sauli Niinistön vaalisivustolla on mainittu HelMet-verkkokirjasto. Keskustelu kääntyi ikuisuusaiheeseen kuuluuko politiikanteko kirjastoihin. Kirjoittelin että:

Re: Kirjasto ja presidentinvaalit

mace, 20. joulukuuta 2011 21:28

Mitäs mieltä olette siitä näkemyksestä(ni), että yleisen kirjaston olemassaolo on an sich tietyntyyppisen politiikan ilmentymä? Sanoisin että tällaiselle politiikalle on tyypillistä ainakin liberalismi, tasa-arvoisuus, hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluva julkinen palvelutuotanto jne. Lisäksi meillä on melkoisen kovia linjauksia nykyään voimassa olevassa lainsäädännössä, esim se että kirjastopalvelut ovat kaikille ilmaisia.

Eivät (yleiset) kirjastot ole olemassa siksi että niiden olemassaolo kannattaa, tai siksi että me kirjastosedät ja -tädit niistä tykkäämme, koska Mooses haki luettelointisäännöt ja MARC-formaattioppaan vuorelta tai mistään muustakaan tuollaisesta syystä. Yleiset kirjastot ovat olemassa *vain* siksi, että poliitikot ovat niin päättäneet. Yleinen kirjasto on *erittäin* poliittinen hanke.

Lisäksi on sovittu siitä, että yleiset kirjastot ovat yleensä osa kuntaa, ja kirjaston toimintaa ohjaa lautakunta. Politiikkaa politiikkaa politiikkaa! Me olemme virasto joka tekee kuten poliitikot (lue: äänestäjät, eli suurin osa suomalaisista) käskevät.

Politiikan ulkopuolisia, vapaita kirjastoja on kyllä Suomessakin jokunen. Tunnen niitä valitettavan huonosti, mutta esimerkkinä mainittakoot Kulttuuriolohuone Martti Turussa.

Me kirjastoimmeiset emme tosiaan yleensä toivota tervetulleeksi suoran (puoluepolitikan) tuomista kirjastoon. Ihan jees, se on meille helpompi linja vetää ja sanoa kategorisesti ei kaikelle puoluepolitiikalle haiskahtavalle toiminnalle. Kirjasto olisi tosin niitä harvoja paikkoja (puistojen ja katujen lisäksi) jossa kaikilla olisi siihen taatusti samanlaiset mahdollisuudet.

Puoluepoliitikolle paras tapa tuoda politiikaansa kirjastoon on julkaista kirja tai vaikkapa haastattelu jossain lehdessä. Hankimme sen melko varmasti (ainakin toivon niin).

Vieraskynä Triinu Seppam kokoelmatyön poliittisesta näpelöinnistä

Tuttavani ja terävä kollegani Triinu
Seppam Tallinnan kaupunginkirjastosta kirjoittaa Eestin kulttuuriministerin Langin (kuvassa) viimeaikaisesta, hermostuttavasta ehdotuksesta vähentää kirjastojen käyttöä, sekä tästä ehdotuksesta nousseesta kohusta:

Eestissä keskustellaan yleisten kirjastojen perusteista

Eestin kulttuuriministeri Rein Lang aloitti 20.10.2011 kirjastojen kanssa keskustelun siitä että pitäisikö yleisten kirjastojen tilata valtion / veronmaksajien rahoilla viihdekirjallisuutta. Ministeri katsoo että valtion rahoilla pitäisi tilata vain Eestin kirjailijoiden teoksia, hyvää kirjallisuutta. Ministeri katsoo myös että Eestin kustantamojen ja kirjallisuuden tukemiseksi olisi järkevää että kirjoja ei voisi lainata kirjastoista heti. Ihmisten pitäisi ostaa enemmän kirjoja.

Yleiset kirjastot ovat ministerin kanssa eri mieltä. Pitäisi ajatella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Ja myös viihdekirjallisuus on tärkeä. Valtion rahaa = veronmaksajien rahaa. Ja veronmaksajat lainaavat yleisistä kirjastoista myös viihdekirjallisuutta. Kirjastot eivät usko että kirjojen „odotusaika“ panisi ihmiset ostamaan kirjoja huomattavasti enemmän ja että Eestin valtio, kustantamot ja kirjailijat siitä hyötyisivät. Myös niillä pitäisi olla mahdollisuus lukea kirjaa kotona heti kellä ei ole varaa ostaa kirjaa itselleni.

[Tänään Eestissä tekijänoikeuslaki (§ 133, lg 2) laittaa kirjastoille odotusajan musiikille. Äänitteen lainaus on sallittua, jos äänitteen Eestissä levittämisen alusta on kulunut nelja kuukautta.]

Niitä kysymyskiä keskustellaan niin Eestin päivälehdissä, radiossa ja myös televisiossa:

Eräpäivä

Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski)

Nuorkirjastolaisten pamfletti Eräpäivä!–Voimasanoja kirjastosta (Avain, 2011, ISBN  9789516928688) julkaistiin Oulun kirjastopäivillä. Suuri kiitos toimittajillemme Veeralle ja Antille sekä kaikille kirjoittajille.

Eräpäivä! on nuorkirjastolaisten poleeminen puheenvuoro kansalaisten oikeudesta päästä käsiksi itseään kiinnostavaan tietoon ja kirjastopalveluiden suunnittelemisesta asiakaslähtöisesti.

Pystyvätkö kirjastot vielä toteuttamaan perustehtävänsä ja turvaamaan kansalaisen sivistykselliset perusoikeudet? Vai onko alalla keskitytty johonkin muuhun, kuten instituutioiden pönkittämiseen ja saavutetuista eduista kiinni pitämiseen? Miten kansalaisten tiedontarpeisiin vastattaisiin, jos kaikki rakennettaisiin uudelleen tyhjästä? Syntyisivätkö kirjastot uudelleen vai tulisiko tilalle jotain aivan muuta, jotain aidosti asiakaslähtöistä ja nykyaikaisen toimintaympäristön vaatimuksiin vastaavaa? Kuka nämä palvelut tuottaisi?

Teos on jaettu kolmeen temaattiseen osioon: osaaminen, asiakkuus ja toimintaympäristö.

Veera Ristikartano antoi tuoreeltaan englanniksi videohaastattelun Saksan 100:lle kirjastopäiville, jossa olimme vieraina Cycling for librariesin myötä.

Julkaisu on saatavilla kirjastoista ja kaupoista.

Huomaa myös näiden asioiden ympärillä pyörivä uusi blogi Voimasanoja.fi osoitteessa http://voimasanoja.fi/blogi.

Into Eternity, elokuva kulttuuriperinnön pitkäaikaissäilyttämisestä

100 000 vuotta tulevaisuutta

Oletteko nähneet Suomeen rakennettavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa Onkaloa käsittelevän Into Eternity (suom. Onkalo – Säteilevä hauta) -elokuvan? Olin sen julkistusnäytöksessä Bio Bristolissa viime vuonna, ja se on kummitellut mielessäni siitä asti.

Periaatteessahan elokuva käsittelee siis ydinjätteen sijoittamiseen liittyvää problematiikkaa, Onkalo-hanketta ja sensemmoista. Tämä on mielenkiintoista (ja melko hiuksia nostattavaa) tietenkin, mutta kehoitan kaikkia katsomaan Into Eternityn myös informaationhallinnan, viestinnän sekä aikapolitiikan näkökulmista. Näihin kaikkiin on elokuvassa erittäin hyvää syötettä.

Yksi probleema joka Onkalo -hankkeeseen ja ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyy, on sen viestiminen tulevaisuuteen, että ”tämä on vaarallinen paikka, älä tule tänne”. Egypti on nyt levottomuuksineen uutisissa, ja sikäläisistä kultturiperinnön varjelusta menossa olevien mellakoiden keskellä tämä elokuva ja aihe mieleeni tulikin. Kuten Into Eternityssä kerrotaan, egyptiläiset yrittivät aikanaan viestiä tuollaista viestiä hamaan tulevaisuuteen noin 5000 vuotta sitten ja hehän tietenkin epäonnistuivat; pyramidit on ryövätty moneen kertaan.

Ydinjätteen loppusijoituksessa aikajänne on noin 100 000 vuotta. Tämän ajan yli pitäisi pystyä kommunikoimaan, mitä Onkaloon on varastoitu, miksi ja kenen toimesta. Kaksi vastakkaista periaatetta tähän komminikointiin ovat nämä: joko ollaan hyshys ja yritetään olla kiinnittämättä huomiota toivoen, ettei kukaan mene seuraavan 100 000 vuoden aikana kaivelemaan nyt rakentamiimme, Onkalon kaltaisiin loppusijoituspaikkoihimme. Toinen vaihtoehto on yrittää mahdollisimman ymmärrettävästi kertoa tulevaisuuden olennoille, mitä olemme varastoineet. Emme voi tietää ketä täällä maan pinnalla tuolloin liikkuu, joten viestintää ei voida rakentaa millekään tuntemallemme kielelle. Into Eternityssä esitellään taiteilijoiden laatimia kuvia, joihin on yritetty tallentaa yleisesti ymmärrettävää viestiä vaarasta. Taiteentutkimuksen keinoin on etsitty muotoja ja sommitelmia, joiden ajatellaan toimivan kulttuurista riippumatta. Emmehän voi muutamien tuhansien vuosien kokemuksella olettaa, että ihmissivilisaatio jatkaa keskeytymätöntä, kulttuuriantropologien haaveiden mukaista kehitystään. Tällaiset viestintäpyrkimykset saavat nykyiset, ”kansallisuuteen” ja ”etnisyyteen” perustuvat käsityksemme ”monikulttuurisuudesta” vaikuttamaan entistäkin naurettavimmalta. Elokuvan traileri aukeaa noilla mainituilla grafiikoilla:

Lisätietoa elokuvasta löydät sen omilta webasivuilta, IMDb:stä, Wikipediasta ja metacriticistä a Twitteristä sekä @intoeternity että #intoeternity. Kirjastojen aineistotietokannat eivät edelleenkään kerro kulttuurijulkaisuista mitään hyödyllistä, joten en turhaan linkitä niitä tähän nyt. Michael Madsenin haastatteluja löytyy esim. Friends of the pleistoscenestä tekstinä ja YouTubesta videona.

Koko elokuva on näköjään YouTubessa, liitän sen tähän alle. Jos haluat ennemmin ladata elokuvan, löytyy Magneetti-linkki esim. tästä.

Into Eternity (suom. Onkalo–Säteilevä hauta) – suosittelen kirjastolaisille ja kaikille kollegoilleni muilla informaatioaloilla. TIP!

PS. Kirjoitin tämän Aboa Vetus/Ars Nova -museon kahvilassa, ennen kuin kiersin Turun keskiaikaista historiaa käsittelevän näyttelyn. Keskiajasta on 800-400 vuotta. Näyttelyä kiertäessäni en voinut olla ajattelematta miten lyhyt aika se onkaan. Silti käsityksemme tuon ajan Turuta perustuvat hatariin kirkonkirjojen merkintöihin, pariin karttaan, sekä kaivauksissa löytyneisiin esineisiin tai pikemminkin niiden palasiin sekä näiden tietojen yhdistelyyn muuhun historiantutkimukseen.

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

Epäsuoria viestejä kirjastosta

Kimmo Tuominen esitti tänään aamupäivällä Kirjastovirkailijapäivillä 2010 hyvän havainnon, jonka oli tehnyt Pendolinossa aamulla. Junan vaunussa hän oli laskenut 15 läppäriä ja vain yhden kirjan. Tämä sinällään nyt ei ole uutinen kenellekään. Mutta Kimmo sanoi erittäin terävästi, että kannattaa miettiä minkälaisia ajatuksia herää sellaisen poliitikon (tai muun päättäjän) päässä, joka tekee saman havainnon läppärien suhteesta painotuotteisiin. Minkälaisen kuvan hän muodostaa suomalaisten lukukäyttäytymisestä ja kirjastojen vaikuttavuudesta?

Tätä kannattaa miettiä.

Esitän samalla toisen, samankaltaisen laskelman jonka tein IFLA 2010:n aikoihin käydessäni keskustelua kansainvälisten kollegoiden kanssa: millainen viesti kirjastoista mahtaa oikein välittyä kun toisaalta toitotamme olevamme elinikäisen oppimisen ammattilaisia ja olemme ottaneet suureksi missioksemme sen edistämisen (katso Kirjastolaki 2§). Toisaalta avoimesti tunnustamme, että meidän kirjastoammattilaisten oma skillset on tyystin vanhentunut ja kelpaamaton oikeastaan mihinkään hyödylliseen. Miten tähän tultiin, miten tämä oikein on mahdollista? Ja mitä tästä ajattelee vaikkapa lautakunta?

Suuri kiitos sekä Kimmolle mielenkiintoisesta katsauksesta aiheeseen (lähdeluettelolle olisi käyttöä) sekä myös mainiolle Ilkka Mäkiselle, joka luennoi kirjastojen työnjaon historiasta.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

  1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
  2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Tiesitkö tämän kirjastojen laatusuosituksista?

Opetus- ja kulttuuriministeriö

Opetus- ja kulttuuriministeriö kasaa paraikaa yleisten kirjastojen laatusuosituksia. Olen lueskellut ehdotusta tässä verkkaisesti ja paperi on hyvää asiaa laatutyöstä yleensäkin asiaan vihkiytymättömällekin, toki hurmoshenkeäkin on paperiin pariin kohtaan lipsahtanut 🙂

Normaalisti tällaisten paperien parissa liikkuvat varmaan kirjastotoimen tarkastajat, kirjasto- ja kulttuuritoimen johtajat, ministeriö itse, kunnallispoliitikot sekä kirjasto- ja kulttuurilautakunnat. Asia saattaa kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi jotain yrittäjää tai oikeistopoliitikkoa, jotka haluaisivat kenties hoitaa kirjastopalveluja enemmänkin ostopalveluna. Siitä on suomessakin jotain kokemuksia, eikä välttämättä aivan parhaanlaisia. Tuottajana on kai kaikissa tapauksissa käytetty jotain toista kuntaa. Juuri sellaista järjestelyjä varten onkin hyvä että tällaiset suositukset laaditaan, jotta on hinnan lisäksi jotain muutakin johon nojata jos kunta kirjastopalveluja ulkoistaa. Sehän on toki täysin mahdollista, kts. kirjastolaki 3. § 2. mom.:

Kunta voi järjestää kirjasto- ja tietopalvelut itse taikka osittain tai kokonaan yhteistyössä muiden kuntien kanssa tai muulla tavoin. Kunta vastaa siitä, että palvelut ovat tämän lain mukaisia.

Viranomaispalvelujen ulkoistaminen tai muu organisointi muuten kuin omana tuotantona on ollut yleistymään päin niiden auvoisten aikojen jälkeen, kun sosiaalidemokraattinen hyvinvointihanke asteittain syrjäytettiin liberalistisemmalla menolla. Niin tai näin, hyvä että yhteisiä pelisääntöjä sovitaan. Olen antanut itseni ymmärtää että valtion kirjastoille tarkoittamia fyrkkia ovat kunnat siirtäneet aivan muihin taskuihin kun valtionavustusten korvamerkinnästä luovuttiin. Kollega tuossa vieressä naureskelee jotain pesäpallojoukkueista 😀 Eipä siinä mitään, tätä on kuntien itsemääräämisoikeus.

Myös säästöaikoina (jotka katsoisin alkaneen viimeistään monarkian syrjäyttämisen aikoihin Ranskan ja Englannin vallankumouksissa) on hyvä että kansalaisille palvelujen laatua määritellään. Sikäli kun se heitä kiinnostaa. Ja hehän ovat tästä säästämisestä itse vastuussa eduskuntaäänestyksensä kautta. Teoriassa.

Tämä kaikki laatumäärittely siis koskee tietenkin yleisisiä kirjastoja, eli kaupungin- ja kunnankirjastoja. Olen pyhässä virkaintoisuudessani alkanut uusille asiakkaille kirjastokorttia tehdessäni mainitsemaan tällaisista jutuista. Monille on ensinnäkin yllätys että on olemassa jotain sellaista kuin kirjastolaki joka määrää että kaikilla suomalaisilla pitää olla käytössään hyvä kirjasto, että kirjastoammattilaisten oikeasti osaamistasoa määritellään, että kirjastojen lainaustoiminta perustuu ihan oikeaan lakiin ja niin edelleen. Jotkut tuoreet asiakkaat nostelevat kulmakarvojaan että ”e.v.v.k. anna se kortti jo”, monet pitävät asiaa ihan mielenkiintoisena ja jokunen on jopa kysellyt asiasta lisää. Kirjastokortin tekeminen on niin harvinainen ja intiimi, vähän syvällisempi hetki asiakkaan kanssa tuhansien varausten ojentelun ja tulostemaksujen perimisen välissä. Enhän minä kerta kaikkiaan malta olla kertomatta ettei tämä maanmainio hanke nimeltä yleinen kirjasto ole mitään ihan sattumanvaraista hommaa. Asiakkaita varmaan korpeaa horiseva kirjastosetä. En anna sen häiritä toimintaani :^)

Tästä OKM:n paprusta löytyy kappaleesta OSA I/Laatukriteeteistä/Laatukriteeteistä laatukuvauksiin sivulta 23 (sikäli kun käsite ”sivu” on vielä relevantti käsite ja tapa viitata tekstin kohtaan vuonna 2010) taulukko Opetusministeriön Kirjastopoliittisessa ohjelmassa 2001-2004 annetuista suosituksista. Olen niihin kuullut viitattavan ja niitä joskus vilkaissutkin (tietenkin nämä pitäisi muistaa oikeasti unissaankin), mutta ilahduin niihin tässä nyt törmättyäni. Nehän ovat sangen tarkkoja ja oikein käyttökelpoisia työkaluja!

Palvelujen saavutettavuuden laatusuositukset

  • Kirjaston palvelupaikka niin että 80 %:lla väestöstä matkaa enintään 2 km. Suositus koskee taajama-alueita. Erityispiirteet ja autopalvelut huomioidaan. Myös matka-aikaa voidaan käyttää kriteerinä (enint. 30 min ).
  • Kirjastostandardin mukainen kirjastojärjestelmä
  • Internet-yhteyksiä 1 kone /1 000 asukasta. Suositus suhteutetaan kunnan kokoon ja rakenteeseen.
  • Ainakin suuremmissa kaupungeissa yksi kirjasto avoinna 10–20 ja lauantaisin. Alueiden tarpeiden mukaan määritellään vaihtoehtoisia palvelutasoja.

Tiedon saatavuuden ja palvelujen laatusuositukset

  • Uutuushankinta vähintään 400 kirjaa / 1 000 asukasta
  • Muun aineiston hankinta vähintään 100 / 1 000 asukasta eli 1/5 hankinnoista.
  • Sanoma- ja aikakauslehtiä vähintään 15 vsk / 1 000 asukasta. Yhteensä vähintään 45 vuosikertaa.
  • Toimintaan soveltuvaa tilaa vähintään 100 m2 / 1 000 asukasta
  • Henkilöstöä vähintään 1 htv / 1 000 asukasta. Otetaan huomioon alueelliset tehtävät.
  • Ammattihenkilöstöllä kilpailukykyinen palkkaus
  • Täydennyskoulutusta väh. 6 pv /htv. Lähes 40 % kannatti ajantasaistamista.

Palvelujen käyttöä koskevat tavoitteet

  • Fyysisiä käyntejä vähintään 10 /asukas / v, etäkäyttäjät voidaan laskea erikseen.
  • Lainauksia 18 / asukas.
  • Lainaajien osuus vähintään 45 % asukkaista.
  • Verkkokäynnit. Luotettava tilastointi ja seuranta, nouseva trendi.

Kuntapäättäjien kirjastotietous

Kirjastovirkailijapäivillä 2010 Kajaanissa nousi keskustelussa esiin sellainen asia, että Suomessa on olemassa tutkimus jossa on kartoitettu kunnallispäättäjien tietoutta kaupungin- ja kunnankirjastoista ja kulmia nosteli huhu, että ko. tutkimuksessa jotkut päättäjät luulivat kirjaston olevan monien kymmenien prosenttien menoerä kunnan budjetissa. Kun asia tuli puheeksi, ei ko. lähde valitettavasti mielen sopukoista silloin löytynyt. Katselin silloin hieman Oulun yliopiston informaationtutkimuksen laitoksen julkaisuja mutta viitettä ei silloin löytynyt ja asia jäi. Kerkesin kuitenkin kauhistella asiaa Qaikussa otsikolla Kirjastovirkailijapäivillä 2009 kauhujuttu: jotkut päättäjät luulevat että kirjaston menot ~40% kunnan menoista.

Kuluvan viikon maanantaina olin Joensuussa esittelemässä KirjastoWikiä ja asia tuli jälleen esiin, sattuman kautta. Tällä kertaa viitekin löytyi, kyseinen tutkimus on Anne Ollankedon ja Anna Ruuskan 2007 tekemä ja on lähteenä Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston julkaisusarjan raportissa Kirjastojen arvioin tiyhteistyö Pohjois-Pohjanmaalla–Raportti yhteistyöstä ja käytetyistä arviointimenetelmistä (2MB PDF). Raportin ovat laatineet Eeva-Liisa Heikkilä sekä Maija Saraste, mutta valitettavasti varsinaista tutkimusta ei ilmeisesti ole saatavilla verkosta (lähetin sähköpostia tekijöille Annelle ja Annalle).

Kohdassa 2.10 Kuntapäättäjien kirjastonkäyttö (alk. s. 18) asiaa käsitellään. Ensin selitetään tutkimusmetodia, että kyselylomake lähetettiin noin 1670 kirjastolautakuntien sekä kunnanvaltuustojen ja -hallistusten jäsenille ja mitä kaikkea lomakkeessa on kyselty. Vastaajat olivat pääosin miehiä ja ns. kypsällä iällä. Kirjaston peruskäyttö (l. kirjojen lainaaminen) oli vastaajien keskuudessa sangen ahkeraa, sensijaan esim. verkkopalveluita ei käytä ollenkaan 40% vastanneista.

Heikkilän ja Sarasteen raportista löytyy myös löytyy seuraava ote:

Kirjastojen kannalta kiinnostavaa oli luottamushenkilöiden arviot kirjastomenojen osuudesta kunnan tilinpäätöksestä vuonna 2006. Tähän kysymykseen jätti peräti 28 % vastaajista vastaamatta. Jotkut vastaajat olivat arvioineet kirjastomenojen osuuden varsin suureksi, jopa useaksi kymmeneksi prosentiksi. Vastauksien keskiarvo oli 2,7 %; kirjastomenot todellisuudessa ovat noin prosentti kunnan menoista. Vastaajien esittämiä arvioita tullaan vertaamaan kuntien kirjastomenojen todelliseen osuuteen.

Jepa jepa…

Kulut (monella eri tapaa jaotelttuina) kirjastoalan tilastoista, kohdasta ”Toimintakulut tilastovuonna”. Kokonaisbudjetit löytyvät  muualta verkosta, ja siitä voi laskeskella kuinka suuri menoerä kirjastot eri puolella Suomea tarkalleen ovat.

Sitä mielellään ajattelisi, että tietoyhteiskunta on järjestelmä, jossa päätöksiä tehdään tiedon (eikä esim. noituuden, uskonnon, pyhien kirjoitusten, mielivallan, kokemusten tai elämysten) nojalla.

(via pohjois-Savon sivistystoimentarkastaja Eeva Hiltunen)

PS. Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan edesottamuksia voi seurailla Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka -blogin tagillä kklk. Muiden kunnallispäättäjien kirjastotietoudesta ei kyllä voi tutkimatta tietää. Luulisi=toivoisi että aika tarkka tieto on siitä, mihin kunnissa rahat laitetaan ja ainakin jonkinlainen käsitys siitä mitä sillä saadaan aikaan.

Eeva-Liisa Heikkilä – Maija Saraste

EU:n parlamentti ja komissio tukkanuottasilla ACTAsta

Euroopan Unionin parlamentti vaatii komissiolta ACTA-sopimuksen (l. Anti-Counterfeiting Trade Agreement) papereita nähtäväkseen. Kyseessähän on siis kauppasopimus, jolla pyritään kansainvälisesti standardoimaan immateriaalioikeuksien valvontaa.

Kirjastoihin homma liittyy sikäli, että – noh – immateriaalioikeudet liittyvät kirjastoihin. Tarkemmin: on kaipailtu yhteistä immateriaalioikeuslainsäädäntöä, jotta oikeuksista sopiminen olisi helpompaa digitaalisia palveluja järjestettäessä, esim. Europeanan yhteydessä. Asiasta oli puhetta useaan kertaan 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Material in Europe -konferenssissa sekä LIBER Quarterlyssä. Tällaisesta kansainvälisestä immateriaalioikeuksien harmonisoinnista ACTAssa on kyse. ACTA-sopimuksen ja sen käsittelyn arvomaailma on kuitenkin valitettavan kaukana kirjastojen vastaavasta. Sopimus sekä siihen liittyvät neuvottelut ovat nimittäin salaisia, eikä edes EU-parlamentti tiedä mitä siellä kabineteissa haudotaan. Suomessa ACTAsta on kirjoitelleet esim. Heidi Hautala.

(via Piraattiliitto.org: EU-parlamentti jyrähti komissiolle: ”ACTA-sopimuksen paperit pöytään ja heti!”)

† Lämmin kiitokseni vuotajalle!

Innovaatiopolitiikka ja kirjastot

Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:

Suomen innovaatiojärjestelmä

4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista

Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan
Suomen innovaatiostrategia

Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.

Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:

  1. innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
  2. kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
  3. innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
  4. systeemisyys

Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.

Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.

Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.

Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.

Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.

Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.

Innovaatiopolitiikka–mitä se on?

Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.

Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.

Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.

Kolme näkökulmaa

Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.

Globalisaatio ja kirjasto

Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.

Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen  edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.

Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.

Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia
Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.

Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.

Kulttuuriteollisuus ja kirjasto

Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.

Hautamäki kirjoittaa myös:

Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.

Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.

Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.

Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto

Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.

Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.

Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.

Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.

Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.

Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.

Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.

Kirjasto innovaatioympäristönä

Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:

  • sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
  • itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
  • elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
  • jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.

(Hautamäki, s. 90)

Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista

Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen.
(Hautamäki, s. 107)

Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.

Viitteet
  • Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
  • Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
  • Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
  • Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
  • Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
  • Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
  • Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
  • Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
  • Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)

Hei sinä! Sinä juuri. Liity Suomen kirjastoseuraan

Suomen kirajstoseuraJos luet tätä blogia, on todennäköistä että sinua kiinnostavat kirjastot. Jos olet käynyt täällä aiemminkin, lienet kiinnostunut siitä mitä kirjastot edustavat. Hyvä elämä, tieto, tarinat, rakkaus. Maailma, ja kaikki se. Tämä blogi on aatteellinen ja samoin on sen kirjoittaja. Aatteellinen on myös Suomen kirjastoseura. Liity siihen nyt.

(Meillä on paraikaa meneillään lievästi tunteellinen keskustelu Suomen kirjastoseurasta, Kirjastolehdestä ja aatteellisuudesta Facebookin aiheeseen liittymäättömän statusviestin kommentessa)

Heikki Poroila (ym.) musiikkikirjastotoiminnasta

Heikki Poroila

Tämä blogipostaus on hatunnosto Heikki Poroilalle. Hatunnostolle olisi lukemattomia, lukemattomia syitä, mutta tällä kertaa erityisesti siitä että hän tekee kirjastojen omaa, sisäistä keskustelua näkyväksi Radio Helsingin Musaneuvosto-ohjelmassa 10.12.2009. Tallenne löytyy verkosta (mp3, 42min, 21MB).

Tuossa ohjelmassa käsitellään musiikkia, musiikkikirjastotoimintaa ja kirjastoja yleensäkin yhteiskunnallisina toimijoina. Mukana studiossa Poroilan lisäksi ovat Anna Laine (huom intermusiikillinen idea kohdassa 39:00) sekä Markus Nordenstreng.

Tavattoman ammattitaitoisen ja erinomaisen Heikin blogi löytyy kirjastot.fi:stä. TJEU.

(via Suomen kirjastoseuran uutiset)

Valistuksesta

Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)

AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.

Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.

Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.

Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.

Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.

Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoiltaVuosi 10: ensimmäinen yleinen kirjasto Roomassa. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.

Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.

Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.

Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä  työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.

Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.

Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan  disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim.  Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.

Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.

Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.

Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.

Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.

Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).

Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!