Näkemiin Axiell PallasPro

Viimeinen kunnon silmäys PallasProhon.

Varsinais-Suomen yleisten kirjastojen konsortio Vaski uudistuu. Vaihdamme kirjaston taustajärjestelmän, Axiellin PallasPron saman tutun toimittajan Auroraan. Rakennamme myös nettisivuston Axiellin Arenalla. Lisäksi Vaskiin tulee lisää kirjastoja, kollegoita, aineistoa ja toki myös asiakkaita mukaan. Kolme viikkoa kestävä yliheittomme alkaa nyt.

Keskeisen työvälineen, kuten kirjastojärjestelmän vaihtamiseen liittyy aina paljon kaikenlaista muutakin kuin varsinainen ohjelman asentaminen; esimerkiksi Aurora ei tuo mitään periaatteiltaan ja toiminnoiltaan kovin uutta tai erilaista PallasProhon verrattuna; Aurora on jo hyvinkin tutun ILS-konseptin uudelleentoteutus. Vaihto on kuitenkin huomattava kirjaston sisäisesti: prosessin käytännön järjestelyt teettävät paljon työtä, uusia ja vanhoja työtapoja arvioidaan ja niistä neuvotellaan, palveluja rukataan vastaamaan uutta järjestelmää, väännetään kättä näkyvästä ja näkymättömästä vallasta, argumentoidaan, neuvotellaan, päätetään, päätetään uudelleen, leivotaan asiantuntijoiden ja päättäjien välisiä suhteita, joustetaan, hämmästellään, viestitään, tulkitaan sähköposteja, innovoidaan, säädetään, bondaillaan kollegoiden kanssa, kouluttaudutaan jne. Ja tietenkin kökötetään kokouksissa… joista sitten toki keskustellaan jälkikäteen 😉 Ja muodostetaan suurta tarinaa esimerkiksi nostalgisoimalla.

Järjestelmän vaihtoa tuleekin tarkasteltua muistakin kuin teknillis-rationaalisesta näkökulmista. Luonnollisesti tätä tulee tehtyä kollegoiden kesken kasvotusten, mutta tekstiksi asti asiaa on vääntänyt Nasrine Olson: Taken for granted–the construction of order in the process of library system decision making (Borås, Valfrid 2010). Olsonin väikkärissä järjestelmän vaihtamisen alkuvaiheita eli hankintaa, määrittelyä ja suunnittelua tarkastellaan sosiaalisena prosessina. Jarmo Saarti on laatinut Olsonin teoksesta suomenkielisen arvion Informaatiotutkimuksen vol 29. no 4:ään 2010 otsikolla Onnen kauppaako?: kirjastojärjestelmän hankinta sosiaalisena prosessina. Jarmolle kiitos kirjoituksestaan, sekä myös näiden kahden julkaisun vinkkaamisesta. Suosittelen ehdottomasti kaikkia kirjastojen järjestelmävaihdoksista ja/tai sisäisistä kulttuureista kiinnostuneita tutustumaan näihin kahteen tekstiin.

Vaskilla on ehdottomasti Suomen kirjastopalveluista hienoin logo (Kirjastot.fi:llä on paljon hienoja myös)

Meillä on täällä Vaskissa melkoinen hulina ja vilinä, mutta koska tänään oli viimeinen PallasPro -päivä ennen järjestelmän sulkemista huomenna, soin itselleni hieman aikaa tunnustella omaa ja muutamien kollegoideni suhdetta PallasProhon. Haluaisin ajatella että eräs aika tulee tänään päätökseensä, ja on uuden ajan aatto (romantiikkaa tietenkin).

Itselläni on lyhyt ja löyhä suhde Pallakseen sinänsä, mutta oli mielenkiintoista jututella muutamia kollegoita heidän PallasPro -fiiliksistään. Oheisessa videossa Mari Tammela.

Näkemiin PallasPro.

Advertisement

Tekstinkäsittelystä jääneitä artefakteja etsimässä

Kiehtoo tuo analogisen ja digitaalisen välinen rajamaasto. Molempiin liittyy kaikenlaisia myyttejä ja näitä asetetaan jopa vastakkain uskomattomimmissa puheissa. Tekstinkäsittely tarjoaa siihen kaikenlaisia näkökulmia.

Olen alkanut keräilemään analogisista teoksista löytämiäni artefakteja; jäänteitä, takaumia tai kaikuja teosten omasta historiasta. Tarkoituksetta ne antavat meille pienen kurkistuksen naamion taa, teosten omiin syntyprosesseihin.

Määrä

Tässä kaksi tässä kuussa löytämääni tällaista artefaktia. Ensimmäinen on Yhdyskuntasuunnittelu -aikakausjulkaisussa (ISSN 0788-1010) esiintynyt, yliviivattu sana

määrä

Nämä artefaktit jättävät tietenkin mielikuvitukselle paljon sijaa. Miksi ne ovat syntyneet, kenen jäljiltä ja ketkä ovat ne henkilöt joiden olisi ne pitänyt korjata, mutta pääsivät livahtamaan painoon. Kyseinen määrä on kenties jäänyt jäljelle kun artikkeli kirjoittaja tai joku tekstiä kommentoinut henkilö on merkinnyt sanoja yliviivauksella osoittaakseen että ne olisi syytä poistaa, mutta joko yliviivauksen tai koko sanan poistaminen on unohtunut. Tähän lauseeseen sana määrä ei selvästikään kuulu.

On hyvin tyypillistä, että tekstinkäsittelytyökalujansa huonosti tuntevat ihmiset kommentoivat tekstejä lisäämällä uutta tekstiä kommentoitavan sisään, kenties jollain silmiinpistävällä värillä korostettuna. Varsinaisten tekstin kommentointi- ja annotointityökalujen (kuten Wordissa lisää→kommentti) käyttö on hyvin harvinaista. On vaikeaa opetella uusia tapoja sellaisten vanhojen tapojen tilalle, jotka riittävissä määrin toimivat. Ilman varsinaisesta tekstistä irrallisia metatekstejäkin (kuten varsinaisia kommentteja) selviää ihan riittävän hyvin, jos työtä tekee ihminen eikä käytetä tätä metatasoa hyödyntäviä koneellisia menetelmiä (esim. Wordissa on toiminto ”hyppää seuraavaan kommenttiin”, ja kommentit jätetään myös pois tulosteista).

{hellip}

Toinen löytämäni artefakti on eilisessä Helsingin Sanomissa esiintynyt

{hellip}

Tämä on selvästi teknisempi virhe. ”Hellip” on lyhenne joka tarkoittaa vaakasuuntaista (horisontaalista) ellipsistä eli jonkin mainitsematta jättämistä merkkaavaa …. Tavanomaisesti se merkitään kolmella pisteellä näin …, ja kuten ehkäpä olet huomannut, Wordin automaattinen korjaustyökalu päällä ollessaan korvaa tämän tuolla horisontal ellipsis -merkillä. Kaarisulut lienevät peräisin Hesarin käyttämästä ladontajärjestelmästä ja jostain syystä kone ei tässä tapauksessa ole tulkinnut niitä ohjeeksi, jonka sisällä annettu merkki (eli hellip) pitäisi muodostaa.

Kiehtovaa, kiehtovaa, kiehtovaa… Eräänlaista perhosten keräilyä tämäkin!

Muutama viite tekstinkäsittelytyökalujen vaikutuksesta kirjoittamiseen (ei tissejä)

Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)

Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.

Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.

Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.

Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa

Hoi tyypit, onkos kirjallisuudentutkimuksen opintojen myötä tullut vastaan mitään tekstiä, jossa olisi pohdittu tekstinkäsittelytyökalujen vaikutusta tekstin tuottamiseen?

Ja Twitterissä

@kielipoliisi Moi, olisko mitään viitteitä sen miettimisestä, että miten tekstinkäsittelytyökalut vaikuttavat tekstintuotannon prosesseihin?

— Mace Ojala (@xmacex) February 12, 2011

Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.

Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:

• Veijo Meri: esseekokoelma Julma prinsessa ja kosijat (Otava, 1986 ISBN 951-1-08998-6)
• James Hartley, Michael Howe, Wilbert McKeachie: Writing through time–longitudinal studies of the effects of new technology on writing, julkaistu British Journal of Educational Technology -journaalissa (vol 32, issue 2, sivut 141-151, maaliskuu 2001, (DOI 10.1111/1467-8535.00185)
• Salomon, G., Kosminsky, E, & Asaf, M. (2003). Computers and Writing. In T. Nunes & Bryant,P. (Eds.) (2003). Handbook of children’s literacy. (pp. 409-442). London: Kluwer.

Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.

Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.

Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Kirjasto 10:ssä pussitus menossa

Pussituslinjasto rullaa

Kirjoittelin Kirjastot.fi:n musiikkikirjastopalstalle seuraavanlaisen kutsun:

Kirjasto 10:n pussitusrumba menossa, tervetuloa tutustumaan

mace | 17.8.2010 17:19:12

Helsingin kaupunginkirjaston Kirjasto 10 vaihtaa veke kaikki CD-kotelonsa. Homma on ollut vireillä jo jonkin aikaa, ja mallia on haettu ulkomailta asti. Perinteisten jewelcasejen sijasta erityisiä pusseja (tai ”taskuja”, riippuen siitä kenen kanssa puhuu) on käytössä esim. Tanskassa.

Kirjoitin blogiini kesäkuussa kun suunnittelu oli vielä meneillään. Hanke on nyt siinä vaiheessa, että varsinainen pussitus on meneillään. Valmista pitäisi tulla alkusyksyn aikana, ehkä jo syyskuun alkupuolella. Kirjasto on auki, mutta varsinainen sali ja aineisto ovat asiakkaiden ulottumattomissa työn ajan. RFID:hen ei muuten tässä vaiheessa Kirjasto 10:ssä siirrytä.

Pussitusprosessi on siis täydessä vauhdissa, ja tuotantolinja pyörii Kirjasto 10:n omissa tiloissa Helsingin pääpostitalossa. Alkuvaiheessa hommaa tehtiin pääkirjastossa Pasilassa. Olen näpsinyt jotain valokuvia, niitä löytyy netistä.

Tulkaapa kollegat ihmeessä tutustumaan prosessiin. CD-hyllyt ovat tulossa Kirjasto 10:een ensi viikolla. Niihin, pussitettuun aineistoon sekä uutuuksien arkipussitukseen voi toki tutustua myöhemminkin, mutta nyt on tilaisuus nähdä läheltä tämä savotta ja logistiikkaan, kokoelmanhallintaan, työnohjaukseen, henkilöstöhallintoon, asiakasviestintään ja dokumentointiin liittyvät asiat ovat nyt meillä hyvässä muistissa. Kokemusta saadaan eteenpäin jos teillä muilla on intressiä tulla prosessia katsomaan.

Täällä Kirjasto 10:ssä voi olla yhteydessä esim. Tero Nummelaan sähköpostitse (tero.nummela -AT- hel.fi) tai soitella puhelimella 09 310 85000.

Kirjasto 10:n cd:t pusseihin

Tarroja tarroja

Kirjasto 10 vaihtaa kesän aikana kaikki (kyllä, luit oikein) cd-levyt perinteisistä jewel case -koteloista erityisiin muovitaskuihin. Hommaa riittää. Työtä tehdään koko kesä, syksyllä pitäisi olla valmista. Suurin osa varsinaisesta työstä tehdään Pasilan pääkirjastossa, jonne Kirjasto 10:n cd-aineisto lähetetään osissa.

Ideana on ensinnäkin se, että pusseissa  aineisto on ”kasvot asiakkaaseen päin”, eli hyllyjä selaava asiakas näkee heti levyn kansikuvan. Aiemmin Kirjasto 10:ssä asiakkaan on pitänyt vetää levy ulos hyllystä nähdäkseen sen. Tämän tietenkin voisi saavuttaa vain hyllyjä vaihtamalla. Muovitaskut säästävät kuitenkin myös noin 50% tilaa, josta onkin kirjastossamme ollut lievästi ilmaisten pulaa; aineisto ei ole mahtunut hyllyihin pitkään aikaan ja on pursuillut sinne tänne ikävän näköisesti ja erittäin epäkäytännöllisesti. Tämän ovat varmaan kaikki vierailleet kollegat panneet merkille.

Pussittamalla tilaongelman pitäisi ratketa ilman että kokoelmaa tarvitsee merkittävästi supistaa (on sitä supistettukin). Vastaavia ratkaisuja olen nähnyt (=valokuvannut) käytössä esimerkiksi Delftin yleisessä kirjastossa DOKissa, Tanskan Silkeborgissa sekä Australian Melbournessa.

Myös ärsyttävästä hajonneiden cd-kotelojen vaihtamisesta toivottavasti päästään eroon, tai ainakin se vähenee.

Oheisessa videossa näkyy kaikki (noh ainakin suurin osa) joka cd:lle tehtävistä toimista. Tietenkään suoranaisesti näin ei pussitusrumbaa tehdä, vaan perustamme tuotantolinjaston jossa toiminnot on jaettu muutamiin osakokonaisuuksiin. Henry Ford olisi meistä ylpeä. Tehtäviä työvaiheita ja tuotantolinjan organisointia on tehty kevään mittaan, tässä muutama foto kun kollegojen kanssa tutkimme pussittamista (slideshow). Tulevaisuudessa Kirjasto 10:n hankittavat uutuudet pussitetaan jo hankinta- ja luettelointiosastolla.

Jotkut erityisesti musiikkikirjastokollegat varmaan nauravat meille kuin hyeenat, mutta katsotaanpa muutaman vuoden päästä onko tämä ollut niin hyödyllistä että vastaavaa tehdään muissakin suomalaisissa kirjastoissa.

Katso myös tiedote Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta.

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )